Keskustassa

Keskustassa näkyi polyesteristä valmistettuja ihmisiä. Tai siltä vaikutti: samasta muotista. Miestenkin ulkonäkö vihjaili, että peilin ääressä on vietetty hyvä tovi ennen kylille lähtöä. Parrat olivat muotoiltu kuin mainoskuvissa, eikä yksikään hius osoittanut mihinkään. Arvelen geelinä käytetyn epoksihartsia.

Siihen nähden jalkakäytävillä oli yllättävän paljon tupakantumppeja ja eritteitä. Mikähän arvojärjestys on poskellaan?

Joulufilosofiaa

Tulee tuolla yliopistoilla käytyä seminaareissa. Olen siellä hämmästellyt toisten tohtoriopiskelijoiden älykkyyttä ja nokkeluutta. Tunnen itseni hyvin yksinkertaiseksi heidän seurassaan.

Nyt on jouluaatto ja rauhan pitäisi olla maassa. Menin tuonne alakerran saunaan. Täällä on sellainen vanhanaikainen taloyhtiön sauna, josta saa varata saunavuoron. Sitten on lenkkisauna keskiviikkoisin, ensin naisille, sitten miehille. Ja tietenkin joulusauna samassa järjestyksessä.

Tänään, kuten monena keskiviikkona, istuin löylyssä naapuritalossa asuvan alkoholistimiehen kanssa. Puhuimme yksinkertaisista asioista, kuten siitä, mitä veden muodostamat kuviot kiukaan edessä olevalla suojalevyllä muistuttavat. Siitäkin puhuimme, pääseekö katkolle helpolle ja pidetäänkö siellä holisteista hyvää huolta. Hän kertoi ikääntyvästä isästään ja kesämökin myyntisuunnitelmista. Mietimme, mitä jouluruokia jäi hankkimatta ja valmistamatta ja paljonko sillä on väliä. Ja mitähän kaikkea olemmekaan jutelleet kuluneen syksyn aikana? Yhteistä sille kaikelle on välitön kokemuksellisuus ja läsnäolo. Voimmehan me olla vaikka kuinka viisaita siellä yliopistolla. Silti ajattelen, että noista saunaseurapiirin juttutuokioista on paljon enemmän hyötyä ja iloa kuin yhdestäkään yksittäisestä keskustelusta tai seminaarista, mitä yliopistolla käydään.

En suostunut menemään veljeni luokse joulukylään. En jaksa sitä, että minua kohdellaan kuin veljeni sittemmässä teini-iässä olevia lapsia, koska en puhu töistä tai lastenhoidosta. En ole myöskään käynyt laulamassa kauneimpia joululauluja enkä mene yöllä tai aamulla kirkkoon. Väittäisin, että tuolla alakerran saunassa oli paljon enemmän joulu kuin monessakaan muussa paikassa.

Joulu on kaikilla! Hyviä pyhiä kuusten ympärille, lahjakasojen katveisiin, kiiltoon ja polyesterin loisteeseen täältä elementinvälistä!

...omaksi kuvakseen...

"minaah: juice loi tedin omaksi kuvakseen"

Puhetta oli vain siitä, että Juicen Sikaa ei voi laulaa kuulostamatta Juicelta. Totesin ylipäätään kuulostavani Juicelta ja myös näyttäväni. Siitä minaah-ystäväni äityi muotoilemaan lauselmansa.

Neuroteknologia

Kun äitini oli lapsi, ihmiset haaveilivat näköradiosta. Ja tulihan se!

Kun minä olin lapsi, haaveiltiin näköpuhelimesta. Tuli sekin, tosin siihen väliin kiilasi kotitietokone, jonka vuoksi käytössämme on paljon muutakin jännää kuin näköpuhelut.

Voimme jo nyt sulkeutua muulta maailmalta tietokoneella toteutettavaan virtuaaliympäristöön, jota hallitsee ääni ja liikkuva kuva. Itsekin olen aikanaan uppoutunut tuntikausiksi lentosimulaattoripeliin ja hukannut ajantajuni ja monta muutakin todellisuudeksi luulemamme ilmiön aistittavaa ominaisuutta.

Ajan tasalla olevat ihmiset opiskelevat neurotieteitä. Kaikkinaiset kokemuksemme ovat lähestulkoon sama asia kuin hermojemme välittämät impulssit. Korvalappustereot ja silmälappuvideot jäävät jo kohta vanhanaikaisiksi. En tutkinut asiaa, mutta olen aivan varma, että joku jo suunnittelee, kuinka voisimme luoda kaikkien aistien varaan rakentuvan virtuaalitodellisuuden.

Ajatus on kutkuttava. Kuvittelen haalarit, joissa olisi silmälappuvideot, korvakuulokkeet ja lisäksi laitteita, jotka antaisivat ärsykkeitä haju-, maku-, tunto- ja taspainoaisteillemme. Virtuaaliseksi muuttuisi mukavaksi, kun tarvitsisi takertua hankalan puolison esittämiin vaatimuksiin. Voisimme kokea lentämisen ilman lentokonetta tai kokea laavan kuumuuden. Voisimme maistella pekinginankkaa maistamatta Pekingin ankkaa. Ehkä voisimme jopa kokeilla elämää miekkavalaana tai viherhiukkasena - edellyttäen että meillä olisi keinot tehdä siihen sopivat ohjelmat.

Jokin ilkeä puoli minussa muistuttaa siitä, että niin kokonaisvaltainen elämys tekisi meistä selvää. Emme muistaisi syödä virtuaaliselta naimiseltamme tai lentämiseltämme. Uuvuttaisimme itsemme virtuaalisena rocktähtenä miljoonan ihmisen vaatiessa meiltä encoren toisensa jälkeen ja saadaksemme nauttia lisää hurmosta, panostaisimme kaikkemme, kunnes jonkun muun pitäisi riisua meiltä virtuaalihaalarit.

En pidä mitenkään mahdottomana, että jo pian meille tarjotaan laitteita, joiden avulla voimme kokea virtuaalisia tuntoaistimuksia. Muutkin aistihavaintomme ovat vain hermoston impulsseja, jotka tulkitsemme aistimuksiksemme. Todellisuus siis on simulaatiota. Sen sijaan keskushermostomme sisäisiin toimintoihin voi olla vaikeampi puuttua. En edes epäile sitä, etteivätkö neuroteknikot lopulta keksi keinoa vaikuttaa suoraan mielensisältöihin ilman mitään niin vaivalloista asiaa kuin aistihavainnot. Virtuaalihaalaria ei silloin enää tarvita. Riittää, että ihmisellä on korvansa takana usb-liittymä.

Kaupalliselta kannalta asia on ongelmallinen. Markkinat tarvitsevat kuluttajia. Keinotodellisuus ja keinotekoiset mielensisällöt romuttaisivat tavaramarkkinat niin pian kuin kuluttaja saa mielensä kytkettyä tietokoneeseen. Kaikesta päätellen keinotodellisuudessa oleskelua joudutaan tulevaisuudessa rajoittamaan. Ensinnäkin jonkun pitää tuottaa ravintoa ja muita välttämättömiä hyödykkeitä, jotta kuluttajat pysyisivät hengissä. Lisäksi, jos keinotodellisuuden luomiseen tarvittava laitteisto on edullinen, se todennäköisesti tulee vähentämään ankarasti erilaisten materiaalisten hyödykkeiden ja palveluiden kysyntää. Oman pikku ongelmansa tietenkin muodostaisi ihmisestä toiseen tietoverkoitse tarttuvat sairaudet (Ks. Web Transmitted Diseases [Ajatus on omani, eikä sitä saa käyttää ilman erikseen sovittavaa, huomattavaa tekijänoikeuskorvausta. Same in English]).

Ihminen on siis olemassa markkinoita varten mutta taipuvainen hankkimaan tyydytyksensä mahdollisimman pienellä vaivalla. Niinpä ihmiskarjan käytöstä pitää säädellä. Verkkotautien tarttumiseen ja muihin terveysperustaisiin sivuseikkoihin vetoamalla vallankäyttäjät  tulevat siis rajoittamaan virtuaalitodellisuuden käyttöä. Sen sijaan markkinahenkiset neuroinsinöörit kehittävät järjestelmän, jolla uniimme voidaan liittää säännöllisesti mainoskatkoja.

5 vuotta, 10 000 katsojaa

Blogini täytti viisi vuotta. Saan onnitella itseäni. Ensimmäisessä tekstissä, joka yhä on tallella, en lupaa jatkaa tätä yhtään mihinkään tai mitenkään. Sitä en tiedä, kuinka suuri osa noista noin 10 000 lukukerrasta on omiani. Tämä ei ole mikään suosikkiblogi. Varmasti monia blogeja lukee noin moni ihminen päivässä.

Olen kaksi kertaa saanut huonoa palautetta. Naistenpäivä-tekstin arvostelussa joku, mahdollisesti nuori nainen, haukkuu minut ja tekstini. Koska tämä on minun blogini ja saan olla lapsellinen ja typerä, kirjoitin jonkinlaisen vasta-argumentin vasta aivan hiljattain. Joitakin viikkoja sitten muuan chatissa tapaamani nainen ei pitänyt Hetken taju -tekstistä. Siitä puuttui kuulemma tunteita ja kaaria. Siitä ei puutu tunteita. Niitä vain ei esitetä heti. Kaaret siitä puuttuu. Itse asiassa minä vihaan kaaria, paitsi sateenkaaria. Elämänkaari, triumfikaari... rumia kaikki. 

Muutoin palaute on ollut hyvää. Valitettavasti siis ei kovin rakentavaa. Olen kirjoitellut näitä juttuja itsetuntoa uhkuen. Avoimesti esittämäni tai hiljaa ajattelemani itsekriittisyys on ollut vain realismin vaisu yritys muistuttaa, etten ole mikään neropatti. Toisaalta, ilokseni huomasin kuitenkin viime talvena yhden ihmisen oivaltavan eräissä teksteissäni piilevän ironian.

Villein ajattelu ilmenee ehdottomasti blogin alkupäässä. Siellä luon maailmoja ja leikin jumalaa. Myöhemmin olen kirjoitellut paljon latteammista aiheista, kuten sanaleikeistä, seksistä ja ihmissuhteista. Tuore tuttavuus, nimimerkki minaa, kertoi lueskelleensa näitä juttujani viime yönä. Eipä hän juuri kommentoinut, mutta sanoi, että tarinoita on paljon. Ja onhan niitä. Kai sen tuosta saisi katsottua, mutta kolmatta sataa varmasti. Sanoin Minaalle, että puolet näistä teksteistä pitäisi karsia heti ja jäljelle jääneistä kaksi kolmannesta pistää syrjään. Loput pitäisi kirjoittaa uudelleen, koska monissa teksteissä kieliasu on viimeistelemätön ja ajatuksenkulku katkeilee. Kuudesosa kaikista näistä teksteistä on edelleen kymmeniä. Se ei ole vähän. Monet niistä ovat tosin lyhyitä ajatelmia tai sitten eivät tekstejä lainkaan, vaan valokuvia.

Joskus olen ajatellut, että parhaat kolme, neljäkymmentä juttua pitäisi viimeistellä ja lähettää kustannustoimittajalle. En ole saanut toimeksi, enkä välttämättä usko, että siitä mitään erityistä hyvää koituisi edes siinä tapauksessa, että jokun näitä haluaisi julkaista. Pidättäydyn siis ajatuksessa, että tämä on minun ajatustuulettamoni ja nautin surutta myönteisestä palautteesta. Ei tästä ole tarkoituskaan tehdä tuhansien ihmisten suosikkiblogia. Tuhannet ihmiset eivät jaksa lukea tällaisia asioita, eikä myöskään näin kirjoitettuna. Kiitokseni kuitenkin heille, jotka ovat jaksaneet lukea ja kenties kommentoida täällä blogissa tai muualla.

Mitä minulle on tapahtunut näinä viitenä vuotena? Aloittaessani olin sairaslomalla masennuksen vuoksi, ja sitä jatkui vielä pitkään, aina vuoden 2010 puolelle asti. Sen jälkeen pätkätyöt ja muutamat keikkaluontoiset hankkeet ovat tilapäisesti katkoneet työttömyyttä. Noin vuosi sitten olin kuntoutunut sen verran, että aloitin jälleen väitöskirjatyöni. Tällä hetkellä odotan apurahapäätöksiä, vaikka arvelen, ettei hakemukseni ollut vielä tarpeeksi hyvä. Lisäksi käytän työssäni näkökulmia, jotka tuskin ovat kaikkien apurahapäätöksiä tekevien mieleisiä.

Olen kertonut maailmankuvastani. Osaan esittämistäni väitteistä uskon vilpittömästi, osa on kokeiluluontoista ajattelua, joka ei ehkä ikinä osoittaudu oikeaksi tai vääräksi. Olen kuvannut harrastuksiani. Olen ilahduttanut itseäni kirjoittamisella. En sano tämän blogin olleen mitään terapiaa. Varmasti tämä on osaltaan auttanut synkimmän masennuksen selättämisessä, mutta terapia ei ole ollut tämän tarkoitus, vaan ajatusleikkien ja kuvien tallentaminen ja julkaiseminen.

Olen tarkoituksella jättänyt kertomatta itsestäni asioita. En ole paljastanut kaikkia sukulaisuus- perhe- tai ystävyyssuhteitani. En edes halua, että kaikki läheiseni voisivat lukea tätä, koska arvostelen heitä. Enkä myöskään halua, että esimerkiksi vanhempani saisivat tietää tästä blogista. Isäni ei pitäisi uskontoon liittyvistä näkemyksistäni, äitini taas vähintäänkin vieroksuisi vasemmalle kallistuvia poliittisia kantojani.

Varmasti näinä viitenä vuotena olen kasvanut ja kypsynyt edes jotenkin. Valitettavasti en ole saanut aikaan mitään sellaista muutosta elämässäni, joka jotenkin valaisi uskoa omaan tulevaisuuteen. Joitakin unelmia olen saanut toteutettua, mutta toteuduttuaan ne eivät olekaan tyydyttäneet minua. En ole mitenkään erityisesti etsinyt onnea elämääni, mutta en toki toivo itselleni ahdistustakaan. Se on ainakin varma, että tämä blogi tai väitöskirjan mahdollinen valmistuminen eivät tule tekemään minusta nykyistä valoisampaa persoonaa. Siihen johtavan muutoksen pitää tapahtua elämäni niissä asioissa, joista en tänne liiemmin kirjoittele.

Olen monta kertaa uhannut lopettaa tämän blogin, mutta niin ei ole tapahtunut. En siis edelleenkään lupaa lopettaa tai jatkaa tätä. Äskeisistä synkän sävyisistä mietteistä huolimatta toivon, että vastakin saisin kokoon parhaaseen kuudennekseen kuuluvia tekstejä. Olen siis tätä nimenomaista tekstiä kirjoittaessani oivaltanut, että yhtä hyvää juttua kohden pitää kirjoittaa kolme kerta kaikkiaan huonoa ja kaksi keskinkertaista teelmää. Määrällinen arvioni perustuu peukalotuntumaan, koska en ole suoranaisesti laskenut omasta mielestäni jotenkin kelpojen teelmien määrää. Eikä sen oikeastaan ole niin väliksikään. Tärkeintä on oivaltaa, että useimmat näistä jutuista ovat harjoituskappaleita, kirjoittamisen ja ajattelun etydeitä. Jos aina jään odottamaan, että mieleeni laskeutuu valmiina jokin mahtava essee tai ajatelma, en lopulta kirjoita mitään. Huonojen ja viimeistelemättömien juttujen suoltaminen siis jatkukoon. Onhan sille sekin oikeutus, että en minä voi tietää, mikä teksti on kenestäkin hyvä. Yksi juttu puhuttelee yhtä, toinen toista.

Ulkonäön virkistämistä tämä kyllä kaipaisi. Olen valinnut tämän tumman sinisen ja kellertävän yhdistelmän esteettiseen intuitiooni perustuen, enkä ole halunnut ruveta askartelemaan mitään taustakuvia. En yleensä ajattele koko blogia, paitsi kun päätän kirjoittaa jotakin tai julkaista jonkin kuvan. En siis tässäkään lupaa mitään, mutta jos lähiaikoina sattuu tästä asiasta tulemaan jossakin puhe, voin äityä tekemään muutoksia.

Kuriositeetti: 25.11.2013 jälkeen joku on tutkaillut blogiani Vietnamissa kuudesti. Pieni on pallomme tää!

Sittempi täydennys: ei nyt ihan 10 000.

Lähimmäisenrakkaus

Lähimmäisenrakkaus on tunne. Helpoin tapa saada se tunne on soittaa hyväntekeväisyysjärjestön maksulliseen puhelinnumeroon. Saavat sitten lähettää apua Filippiineille tai Savukosken yksinäisille poikamiehille.

Se on lähimmäisenrakkautta, kun soittaa poliisin hakemaan kännikalan pois kauppahallin kulmalta. Ja sekin on lähimmäisenrakkautta, kun käskee väsyneen työnhakijan olla optimisti. Kaiken, mikä tuntuu vähänkään vaativalta, voi sivuuttaa englanninkielisellä teinisloganilla: face it!

Lähimmäisenrakkaus on tunne, eikä sen vuoksi tarvitse tehdä mitään. Ei auttaa aivan itse, eikä varsinkaan ruveta mihinkään rakentavaan yhteistyöhön.

Minä uskon, minä olen

Ristiin naulittu Buddha.

Normaali

Normaali tarkoittaa normin mukaista. Jossain on jokin normi ja siitä poikkeaminen on epänormaalia. Ihmiset haluavat olla normaaleja, koska normaali ihminen ei tule hylätyksi joukosta. Epänormaali on rikollinen tai ainakin outo, kummallinen. Sitten niitä itsensä aikuiseksi tuntevia, jotka ovat oivaltaneet, että eivät kaikilta osin täytä normeja. Hekään eivät ehkä tule pohtineeksi, että onko heidän täyttämättä jäävä norminsa kuitenkin vain oma olettamus, ei mikään sen laajempaa kannatusta nauttiva ihanne.

Hyvä esimerkki normista on laki. Se on muodollinen, kirjoitettu, sitä tutkitaan ja oikeuslaitos ratkaisee yksittäisiä tapauksia siitä, onko joku toiminut normin mukaan. Ei ole normaalia lyödä ketään niin että luita murtuu ja iho on mustelmilla vielä viikkojen päästäkin. Sellaisesta epänormaaliudesta rangaistaan sakoilla tai vankeudella ja väkivallan uhrillekin pitää maksaa muodollinen korvaus. 

Sitten on normeja, jotka eivät ole lain tapaan virallisia, mutta joita noudatetaan ja joista poikkeamisesta koituu sosiaalisia ongelmia. Homoseksuaalisuus on yksi tällainen. Nykyään joissain piireissä on korrektia hyväksyä homoseksuaalisuus. Melko tavallista kuitenkin on, että homoseksuaalisuutta vähintään hiukan vierastetaan – kuten minä teen – tai vihataan ankarasti, vaikka koko asia ei koskettaisi omaa elämää millään konkreettisella tavalla.

Normaalia on sekin, että jossakin 25–30 ikävuoden paikkeilla muodostetaan heteroseksuaalinen avioliitto ja sitä seuraavina vuosina hankitaan kaksi lasta, omistusasunto, farmariauto ja pyritään käymään ulkomaan lomalla ainakin joskus. Isovanhempien aikanaan rakentamalla mökillä on mökillä on myös ihan normaalia käydä tällaisen perheen voimin. Siellä kenties Virtasen veljen perhe, Virtaset, ovat myös juhannuksenvietossa. Tämä on siis normaalia, mutta tämän normin tavoittamisesta on tulossa vaikeaa tai mahdotonta yhä useammille.

Nämä, jotka haluavat osoittaa aikuisuuttaan kertomalla, etteivät ole normaaleja, eivät tule miettineeksi erästä asiaa. Useimmat meistä poikkeavat toisistaan vain pieniltä osin. Virtasen perhe ei ole kovinkaan erilainen Lahtiseen verrattuna. Virtaset tosin ovat siitä epänormaaleja, että perheen molemmat vanhemmat ovat saaneet pitää työpaikkansa. Epänormaaliuttaan korostavat eivät tule ajatelleeksi sitäkään, että vaikka ani harva on kaikin puolin normaali, niin kaikin puolin normaali ihminen voidaan hahmottaa. Se edellyttää vain, että normit hahmotellaan. Tai eihän tämä normien hahmottelu ole mikään helppo asia, mutta teoriassa sen voi tehdä.

Esittelen teille seuraavassa normaalin perheen:

Mika Virtanen ja Sari Korhonen-Virtanen ovat nelikymppisiä. Mika on kaksi vuotta Saria vanhempi. Heillä on kaksi lasta: Jenna, 12 vuotta ja Aleksi, 10 vuotta. Jenna syntyi noin vuoden Mikan ja Sarin häiden jälkeen. Lisäksi perheeseen kuuluu labradorinnoutaja Into, kuusi vuotta.

Virtasen perhe asuu noin sadan neliön rivitaloasunnossa. Heillä on japanilaisvalmisteinen, 8 vuotta vanha henkilöauto. Lisäksi Mikalla on 10 vuotta vanha 800-kuutioinen moottoripyörä, jolla hän ajaa viitisen tuhatta kilometriä vuodessa. Sarin vanhemmilla on kesämökki, jolla perhe viettää kesäisin noin viikon, jos lomat sallivat. Sari omistaa hyvälaatuisen viulun, jonka arvo on 4000 euroa. Muutoin perheen varallisuus keikkuu nollan vaiheilla tai hiukan plussalla. On yhä asuntovelkaa, mutta asunnon hinta on noussut jonkin verran sen ostamisen jälkeen. Kaikkein parhaaseen asunnonostohuumaan Virtaset eivät ehtineet mukaan, joten he eivät ole ostaneet asumustaan puolella sen tämänhetkisestä, käyvästä hinnasta.

Jenna menee ensi syksynä yläkouluun, Aleksi siirtyy viidennelle luokalle. Sari on työskennellyt hoitoalalla. Töitä on riittänyt, kun on suostunut joustamaan. Etenkin äitiyslomien ja hoitovapaan jälkeisinä vuosina työsuhteet olivat hajanaisia. Vieläkään hänellä ei ole vakituista työtä, mutta hommat ovat jatkuneet tauotta jo kolme vuotta ja lomat rullaavat. Mika on insinööri. Kun lapset olivat pieniä, työpaikka vaihtui usein ja palkkataso sen myötä. Vieläkään hän ei tienaa mielestään koulutustaan ja työnsä vaatimuksia vastaavalla tavalla, mutta perheellä voi sanoa menevän taloudellisesti verrattain hyvin. Kaiketi parhaiten menee kuitenkin Into-koiralla. Velkoja ei ole, ja keittiön kaapissa on lähes täysi koiranruokapussi.

Äitinsä tavoin Jenna harrastaa musiikkia. Hän ei tosin soita viulua, vaan laulaa kuorossa ja varhaisnuorten bändissä. Aleksi pelaa jalkapalloa. Lasten harrastukset ovat kohtalainen menoerä. Itse asiassa niihin menee enemmän rahaa kuin isän moottoripyöräilyyn. Sari on toisinaan ollut väsynyt ja jopa vihainen miehelleen, koska hänellä ei ole ollut aikaa viulunsoittoon sen jälkeen kun lapset syntyivät. Nyt, kun lapset voisi jo jättää puoleksi päiväksi yksinkin, Sari kyllä ehtisi soittamaan. Vuosien varrella paras terä teini-iässä hankitusta soittotaidosta on kadonnut ja paikkakunnan amatööriorkesterinkin taitotaso vaikuttaa korkealta. Sari tapaa ystäviään harvakseltaan ja suorastaan selittelee usein viihtyvänsä perheensä parissa. Ja kyllähän hän viihtyykin, mutta kohtalaisen usein hän kaipaisi aikuista naisseuraa pitemmäksi aikaa kuin tunniksi kerrallaan.

Sarin ja Mikan vanhemmat elävät. He kaikki ovat jääneet eläkkeelle kuluneiden viiden vuoden aikana. Heistä kukaan ei ole koskaan ollut erityisen suuripalkkainen, mutta elämän aikana varallisuutta on karttunut. Sarin isä työskenteli veturinkuljettajana, joten ei hänen palkkaansa ole voinut pieneksikään sanoa. Lisineen ansiot ovat olleet verrattain hyvät. Sen sijaan hänen jatkuva poissaolo kuormitti perhettä aikanaan. Tällä hetkellä Sari tekee vuorotyötä. Mika työajat ovat epäsäännölliset, mutta yleensä hän pääsee töistä kolmen ja kuuden välillä. Työnantaja on joustamaton. Ylityöt pitäisi kuitata vapaapäivinä, mutta käytännössä kiire estää sellaiset. Työnantaja ei myöskään maksa ylityökorvauksia kovin suopeasti ja työpaikan ilmapiiri on kiireen ja paineiden vuoksi kireä.

Sari haluaisi ostaa Ikeasta huonekaluja. Mikan on kieltäytynyt kokoamasta niitä ja haluaisi suosia laatukalusteita tai jopa ostaa vanhoja, korkealaatuisia kalusteita ja korjauttaa niitä. Muutoin asunnon sisustus on pääosin Sarin hallinnassa. Sari seuraa alan lehtiä ja haluaisi siirtää huonekaluja usein. Mika ei aina suostu siihen, ja Sari purkaa pettymystään muistuttamalla siitä, että tekee enemmän kotitöitä. Mika on kerran vastannut siihen, ettei pöydän siirtäminen ole missään määrin välttämätön kotityö, eikä sekään haittaa, että lattialla on vähän roskia. Sari piti sen jälkeen kolmen päivän mykkäkoulun. Hän rakastaa siisteyttä ja järjestystä sekä kotonaan että töissä. Mikan vahva puoli on luovuuden ja teknisen ajattelukyvyn yhdistelmä. Hän on työpaikallaan arvostettu ongelmanratkaisija, mutta hänen taakkanaan on tietty suurpiirteisyys, joskus jopa leväperäisyys. Hänen työnsä eivät jää kesken, mutta työyhteisön pikkutarkat jäsenet usein huomauttelevat hänen työnsä puutteista. Mika ei kuitenkaan jää työpaikalla muiden hampaisiin, koska yleensä hän pääsee sanomaan, että ilman hänen oivallustaan ei olisi sitä yksityiskohdiltaan keskeneräistäkään ratkaisua käytössä.

Jenna on iloinen touhottaja, joka on hurjaa vauhtia lähenemässä murrosikäänsä. Hän on kasvanut vuodessa huimasti ja on alkanut meikata. Huoneen seinille on ilmestynyt ensimmäiset bändijulisteet. Hän on ilmiselvä isänsä tyttö. Taitava kaikessa, mistä innostuu, huithapeli sen suhteen, mistä ei pidä. Hän menestyy koulussa matematiikassa, musiikissa ja äidinkielessä. Aleksi on urheilumies henkeen ja vereen. Hänen huoneensa seinät on verhoiltu jalkapallo- ja jääkiekkotähtien kuvilla. Hän on jalkapallojoukkueensa parhaita pelaajia. Teknisesti hän ei ehkä ole muita paljonkaan parempi, mutta hänellä on pelisilmää ja sosiaalista kyvykkyyttä. Hän huomaa ikäisiään paremmin, milloin joku joukkuekaveri alkaa väsyä tai käydä ylikierroksilla pelin jännityksen vuoksi. Sosiaalisten kykyjensä takia hän on parhaimmillaan keskikentällä. Innostuksensa ja jo vuosia jatkuneen harrastamisen vuoksi hän on myös voimakas ja nopea, joten tarpeen vaatiessa hän on vastustajalle vaarallinen hyökkääjä.

Vieläkö minun pitää kuvailla normaalia perhettä? 

Vai joko voin siirtyä kuvaamaan Virtasen perheen epänormaaliuksia? Se ei kannata. Heillä ei ole sellaisia. He eivät erityisesti vaivaa päätään sillä, mikä on normaalia ja mikä ei. He vain sattumoisin ovat tuiki tavallisia. Jos olisi mahdollista, heillä olisi 1,8 lasta. Heidän ainoa epänormaaliutensa on se, ettei heillä ole juuri mitään, mitä joku paheksuisi. Jos kurkistamme vanhempien makuuhuoneeseen, emme löydä sadomasokistisia seksileluja. Aleksi ei ole primääri transseksuaali vaan aivan tavallinen pojanveitikka, josta kohta murrosikäinen juippi, joka tekee muutaman kolttosen, kärähtää tupakan maistamisesta ja kasvaa jokseenkin fiksuksi nuoreksi mieheksi noin kymmenessä vuodessa. Jenna tuo ensimmäisen poikakaverin teelmän näytille neljän vuoden kuluttua ja Mika-Isä pistää pojan saman tien ovesta ulos, koska poika ei saa sisälläkään aurinkolaseja silmiltään tai edes pipoa päästään. Seurustelu jatkuu salassa kuukauden verran, mutta sitten Jenna tajuaa, että renttu mikä renttu. Eikä edes niin kova soittajapoika, kuin aluksi näytti. Se siitä.

Mitä siis olisi epänormaalius? Olen tässä blogissa ennenkin pohtinut erilaisuutta. Tämä norminmukaisuus lienee siis vain näkökulma vanhaan, tuttuun asiaan. Ehkä kehtaan sanoa, että Juice Leskinen oli epänormaali ihminen. Todennäköisesti hän oli useimmilta ominaisuuksiltaan aivan tavallinen. Hän oli kuitenkin huomattavasti Virtasia lahjakkaampi sanallisesti, eikä hän eilisen teeren poika säveltäjänäkään ollut. Nuo seikat näkyivät hänen julkisessa persoonassaan, katsoi sitä miltä suunnalta tahansa. En todelllakaan tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Varastin vain kerran hänen tuoppinsa, enkä edes juonut sitä. Hän ei varmasti myöskään halunnut sitä takaisin. Lienikö paikallakaan enää. Minulle hän oli ja on aina oleva epänormaali ihminen. Ne, jotka hänet tunsivat, varmasti tunsivat hänen normien mukaisia piirteitäänkin.

Ja ehkä todella on niin, että jotkut ihmiset ovat epänormaaleja juuri siksi, että jokin heidän tavallisuudesta, normista poikkeava piirteensä ilmenee koko heidän persoonassaan. Tunsin kauan sitten erään poikkeuksellisen musikaalisen tytön. Absoluuttinen sävelkorva ja pianonsoittoa pikkulapsesta alkaen. Sittemmin hänestä tuli ihan tavallisen maaseutuseurakunnan ihan tavallinen kanttori - joskin pitää sanoa, että tuossa seurakunnassa musiikkitoiminta on aktiivista. Seurakunnan nuorissa oli tuon nykyisen kanttorin lisäksi paljon musikaalisia ja musiikista innostuneita, ja perinne kaiketi elää. Olen joskus aikaisemmin kirjoittanut blogissani, että ehkä yksille ei jaetakaan enempää hengenlahjoja kuin toisille. Useimmilla ne vain jakautuvat tasaisesti mentaalisten kykyjen eri aloille. Ja sitten on erilaisia huippulahjakkuuksia, jotka ovat jossakin hyvin taitavia, mutta toisissa asioissa kerrassaan vaillinaisia. Tämä nykyinen kanttori selvästi kuuluu joukkoon. Hän on musikaalinen, älykäs ja määrätietoinen. Sosiaalisilta kyvyiltään hän oli viimeksi tavatessani enintään keskinkertainen. Hänestä pidettiin hänen musikaalisuutensa ja kauniin ulkonäkönsä vuoksi, mutta itse asiassa hän taisi jopa kartella muiden nuorten seuraa tilanteissa, joissa oli mahdollista kohdata asioita, joissa ei voinutkaan loistaa. Siihen aikaan tapasin hänet kahdesti tai kolmesti viikossa, satunnaisesti useamminkin (Ei. En seurustellut hänen kanssaan. Kävimme kyllä kerran, pari kahvilla yhdessä, mutta siihen se jäi, jos se mitään olikaan). Voin kuitenkin jotensakin sanoa, että ainakin muiden nuorten kanssa ollessaan hän oli epänormaali, koska lähes kaikki normaali peittyi hänen musikaalisuutensa varjoon. Näin hänestä kuitenkin sen normaalin puolen, jota monet muut nuoret eivät nähneet: ujouden ja muut sosiaaliset ongelmat. 

Normaalius on siis olemassa, vaikkei täysin normaaleja ihmisiä ole. Mutta jos toden sanon, niin kutsuisin kummisetääni ja -tätiäni hyvin normaaleiksi ihmisiksi. Eivätköhän he ole kerta kaikkiaan tavallisia seitsemänkymppisiä. Ja silti persoonallisia ja hauskoja. Persoonallinen ja hauska pari, joka ovat olleet missä tahansa mittapuussa yhdessä epänormaalin kauan. 

Hahmotushäiriö

Informatio. "In", johonkin sisään; "formare" saattaa muotoon.

Olemme tottuneet pitämään informaatiota tiedon synonyyminä. Jos et löydä leikkihuonetta laivalta, kysy infopisteestä. Toisaalta informaatio on potentiaalista tietoa. Sitä on yliopiston kirjastossa miljoonin nitein. Et tiedä asiaa, mutta käypä kirjastossa. Informaatikkokaan ei asiaasi tiedä, mutta hänellä on käytössään tietojärjestelmä, jonka avulla kaipaamaasi tietoa voi etsiä.

(Tässä muuten ilmenee eräs nykyajan harha. Kuvittelemme tietävämme paljon, koska meillä on paljon informaatiota. Käytännössä me vain harvoin tiedämme, mitä informaatiota meidän pitäisi etsiä. Sen sijaan tyydymme erheellisiin mielikuviimme ja nuutuneisiin sanontoihin. Koulutusharha, jonka mukaan ei ole enää tarpeen opetella asioita ulkoa ja sisäistää niiden merkitystä kokonaisessa tietorakenteessa on karmea erehdys. Ilman perustietoja emme tiedä kahta asiaa: mitä tietoa meidän pitäisi etsiä ja mitä tehdä sillä informaatiolla, jota kirjasto on täynnä, mutta jota emme voi ymmärtää - koska perustiedot puuttuvat.)

Informaatio on siis jotakin muotoon saatettua. Jotakin mikä on muodossaan. Määritellään se nyt näin ja käytetään jossakin toisessa yhteydessä sitä tiedon synonyyminä. Tässä blogissa olen arvellut, että maailma koostu perimmältään (.) -merkillä tai numerolla 1 merkitsemistäni asioista, jotka eivät ole enää jaettavissa pienempiin osiin. Tor Nørretranders -niminen tiedekirjailija, jonka opusta The User Illusion olen tässä lukenut, on päätynyt samankaltaiseen näkemykseen. Hänen pienin seikkansa on nimeltään bitti.

Informaatio on sitä, että (.):t tai bitit järjestyvät. Seuraavassa on yksi esimerkki informaatiosta: T. Se ei tarkoita juuri mitään, vaikka joku ehkä haluaa sen tarkoittavan teetä, siis juomaa tai kasvia. Suotakoon se hänelle, ajatushan on suloinen. T:n me kuitenkin tunnistamme. Samanlainen informaation ristelmä on havaittavissa siellä sun täällä. Siitä tulee mieleen ääni, tai oikeastaan määrätynlaiseen pikku hälyyn päättyvä katkos puheemme äänessä. T on siis alkutekijöidensä muodostelma, jolle olemme jollakin mystisellä taikatempulla antaneet merkiTyksen. Maailman minimaalisimpiin olioihin nähden T on jo hyvin, hyvin mutkikas kokonaisuus. Ja T:lle antamamme merkitykset ovat jälleen ainakin yhtä kertaluokkaa mutkikkaampi asia.

Kaiken takana on muoto. Muoto on se, jonka me tajuamme, mutta voimme myös kuvitella muodon ilman että mitään meitä olisi sitä tajuamassa. Muoto on jokin, joka erottuu taustasta. Hahmo. Niitä on periaatteessa lukemattomia, mutta yhteistä niille kaikille on se, että ne ovat täydellisen sekasotkun, entropian eli hajeen vastakohta. Sen yleisemmin asiaa ei voi määritellä, en ainakaan minä. Tällä vastakohdalla on nimikin: se on redundanssi eli toiste. Molemmat sanat viittaavat siihen, että ollakseen ei-hajetta olion pitää toistua. Tai ehkä on viisaampi ajatella, että olion pitäisi ainakin periaatteessa olla toistettavissa. Silloin meille jää mahdollisuus puhua ainutkertaisista muodoista. Eikö olekin romanttista, me niin arvostamme ainutkertaisuutta - paitsi naiskauneudessa. Kaunottarethan ovat toinen toistensa näköisiä, vain vähäisin variaatioin. Ihmismuodon kirjossa haje tarkoittaa rumuutta. Tuli tässä tämäkin asia sitten määriteltyä - vain kokeeksi, tosin.

Muoto tai hahmo keskellä todellista kaaosta ja kakofoniaa on sangen kiehtova ajatus. Se siis kantaa merkitystä. Hahmo ja sen toistamisen mahdollisuus tuntuvat olevan jotenkin perustavaa laatua oleva ajatus. Muoto ja toiste, voisiko tämä kaksinaisuus olla blogini alkutaipaleella esittämäni emergenssin isä ja äiti. Feministien riemuksi asia voisi olla toisinkin päin. Muoto ja toiste olisivatkin äiti ja isä. Äiti-ihmisillehän muodokkuus monesti kuuluu, vaikka oma naiskauneusnäkemykseni suosii suoraviivaista muotokieltä.

Mitä yksinkertaisempi muoto, sen todennäköisempi se kai on. | esiintyy jo aika monessa asiassa. Se on usein sama kuin 1. Sen voi kääntää vaakasuoraan: –. Vähän vinossakin se voi olla: |. Ja kuinka ihmeellistä! Voimme tönäistä vielä vinompaan: /. Tai vaikka toiseen suuntaan kallelleen: \. Oo! Olenko tullut hulluksi vai peräti tyhmäksi, kun viitsin luetuttaa mahdollisella lukijallani moista asiaa. Lisäänpä pahaa pahuuttani vielä, että äskeisen muodon voi sijoittaa eri kohtaan: _. Mitäs siihen sanot! Häh?

T on harvinaisempi kuin |. Se herättää ehkä enemmän ajatuksia. Vaikka toisaalta, on myös täysin perusteltua väittää, että | = я. Kuinka niin? I, я ja tämän tekstin lukijoille tutummin minä tarkoittavat suunnilleen samaa asiaa: jotakin, joka kokee olevansa olemassa ja haluaa moisen informaation kappaleen siirtää toiselle samanlaiseksi olettamalleen. Yhtä kaikki, kun katselen ympärilleni, näen noita viivojen muotoja vaikka kuinka paljon, mutta T:n muotoja jo vähemmän. Suorakulmainen muodonpalakin on tavallisempi kuin T. On muuten suorastaan käsittämätöntä, että meillä on tällainen kirjain Æ, mutta ei tavallista neliötä. Eräässä verkkokeskustelussa yritin ehdottaa, koska on äänneyhtymiä ts ja ks vastaavat kirjaimet z ja x, pitäisi olla myös ps:ää vastaava kirjain. Se olisi muodoltaan vinoneliö. Suoraneliö ei käynyt edes mielessäni. Sovitaan nyt kuitenkin tilapäisesti, että merkkiyhdistelmä <> tarkoittaa vinoneliötä, yhtä merkkiä. Niinpä voimme hiukan tiivistää kirjoitustamme. La<>et leikkivät pihalla. Pipossasi on veikeä tu<>u. Mezätien varrella on pro<>ipino. Kasvatuxen ei tule olla le<>u. Röm<>ä naxui puzattaessa.

Mitä monimutkaisempi muoto, sitä epätodennäköisempi se näyttäisi olevan.  Inhimillisesti tarkastellen ymmärrettävissä olevien muotojen määrä on melko rajallinen. Ymmärtämisellä tarkoitan muistinvaraista tunnistamista tai muistin varaista toistamisen mahdollisuutta. Tavalliset kirjaimetkin ovat jo useiden muotojen yhdistelmiä. Kolmiulotteisia muotoja tajuamme joitakin: pallon, tetrabloidin, kuution, yksinkertaiset särmiöt, pyramidin ja lieriön. Dodekaedri alkaa jo olla veikeä, vaikka varmasti useimmat dodekaedrin havaitsijat pystyvät ilman selitystäkin havaitsemaan sen muodokkuuden ja säännöllisyyden. Niinkin tavallinen asia kuin jalkapallo on mielestämme pallo, mutta se kuitenkin on koottu likimain kaksiulotteisista paloista, joiden muoto on valittu niin, että kun sen osat venyvät, se saavuttaa pelaamisen kannalta riittävän pallomaisuuden. Tuiki tavallinen jalkapallohan koostuu viisi- ja kuusikulmioista. Nekin ovat helposti toistettavia muotoja. Tätä lukiessanne voitte sitten pohtia, kummat jalkapallon kulmiot ovat tavallisesti mustia. Eipä luntata!

Kirjaimet, pyramidit ja jalkapallot ovat siis hyvinkin mutkikkaita muotoja, vaikka arvoisa lukijani taitaa pitää minua tämän väitteen vuoksi vähän hölmönä. Maailmassahan on muodoiltaan paljon monimutkaisempiakin olioita. Ehkäpä väheksyvä lukijani sitten kuvailee minulle Mount Everestin muodon sanallisesti. Sepä se... alkaa ilmetä harjanteita eli särmiä, huippuja eli pyramideja, telttoja... ja jos et tiennyt, niin Everestin huippu on 8000 metrin yläpuolella lähinnä tetraedri. Paino on sanalla lähinnä. Noin 8000 metrin korkeudessa kulkee Everestin ja Lhotsen huiput yhdistävä harjanne. Lhotselta harjanne kääntyy länteen ja muodostaa Nuptse-nimisen vuoren. Lhotsen huipulta itäkaakkoon on hiukan matalampi huippu, Lhotse Shar. Everestin pohjoispuolen muodostaa seinämä, jota rajoittaa länteen ja koilliseen viettävät harjanteet. Koillisharjanteen laki on ainakin ylhäältä melko loiva, vaikka seinämät ovat jyrkät. Everestin ja Lhotsen välillä on Lhotsen rinne. Everest, Lhotse ja Nuptse muodostavat kaarevan vuoriryhmän. Niiden väliin jää länteen avautuva syvä laakso, jonka pohjalta alkaa edelleen Luklan suuntaan laskeva Khumbu-jäävirta. Joko alkaa Mount Everestin muodot hahmottua vai katsoisitko mielummin kuvasta? Vuorista kiinnostuneet varmasti tunnistavat muodon perusteella Everestin, K2:n, Matterhornin ja Eigerin. Useimmat suomalaiset varmaankin tunnistavat Saana-tunturin muodon - ainakin sen profiilin kilpisjärveltä nähden. Kukin näistä tulee varmasti kuvatuksi paremmin kuvalla kuin tuhannella sanalla. Luonnon muovaamien epäsäännöllisten olioiden hahmottaminen on oikeastaan melkoinen ihme. Ilmaus "Mount Everestin muotoinen" on melko epätodennäköinen. Sen muotoisia ovat kyseinen vuori itse ja siitä tehdyt (pienois-)mallit. Jos on valittavissa monta pistettä ja pyydän ystävääni valitsemaan niistä juuri sen, jota ajattelen, hän erehtyy hyvin todennäköisesti. Jos on valittavissa eri vuorten muotoisia tyynyjä, vuorten tuntija osaa pyynnöstä valita juuri Everestin muotoisen tyynyn.

Kuten näemme, määrittely on poissulkemisen taidetta. Mutkikas muoto toistuu harvoin ja antaa mahdollisuuden sulkea pois paljon asioita. Yksinkertainen muoto, kuten suora, toistuu usein eikä anna paljonkaan mahdollisuuksia määritellä mitään. Se, että monimutkaiset muodot lopulta muodostavat vain muotojen hälyn, vaikeasti eroteltavan ja tunnistettavan massan, taitaa johtua meidän ajattelukykymme rajoista. Kokeillaanpa: klikkaa, kuvaa ja tunnista edellä kertomani perusteella Everest. Jos valitsit sen massiivisen järkäleen suhteellisen läheltä kuvan vasenta yläkulmaa, pieleen meni. Se on Makalu. Jos taas sen hiukan vaatimattomamman lähempää kuvan keskustaa, josta lähtee pilvipyörteitä, osuit oikeaan. Kuvakulma vain tekee katsojalle temput. Välittömästi Everestin takana, hiukan yläoikealla, näkyy Lhotse. Lhotsesta jatkuu sahalaitainen harjanne, joka on Nuptse. Muista huipuista tunnistan vain Ama Dablamin. Se on muuan harmaa nystermä. Senkin huippu muuten huitelee 6170 metrissä.

Vaikeaa, eikö?

Mennäänpä eteen päin. Olen siis osoittanut yksinkertaisten muotojen tärkeyden ihmisen ajattelulle, naiskauneudelle ja vuorien sanalliselle kuvailulle. Jos meillä ei olisi yksinkertaisia muotoja, emme tajuaisi mistään mitään tai ainakin joutuisimme rakentelemaan sellaisia selityksiä, ettei kukaan viitsisi lukea. Tämäkin lienee useimmille liian vaikeaa tekstiä.

Voimme kuitenkin todeta, että maailmankaikkeudessa on muotoja ja voimme ne havaita. Aivan yhtä hyvin voimme tulkita niin, että maailmankaikkeudessa on satunnaista kaaosta ja jatkuvaa epäjärjestystä, mutta jokin tietoisuutemme taso äkkää siitä kaikesta toistetta eli samankaltaisuutta ja kutsuu sitä muodoksi. Tämä järisyttävän yksinkertainen asia ohitetaan yliopisto-opintojen alkuvaiheessa monissa oppiaineissa todella joutuisasti, useimmiten jossakin tenttikirjan sivulauseessa. Siitä sitten jatketaan oitis tutkailemaan Osmo A. Wiion viestinnän ensimmäistä peruslakia (Viestintä epäonnistuu, paitsi sattumalta.) tai jotakin vallan muuta, kuten Beethovenin sinfonioiden ensimmäisten osien rakenteita tai lääkärin työvälineitä. Yksi asia muuten yhdistää sinfonian ja pyyhkäisyelektronimikroskoopin. Nimittäin muoto. Ei siksi, että ne olisivat toistensa muotoiset, vaan siksi, että kummallakin on sellainen.

Maailmankaikkeus koostuu (.):stä tai biteistä. Olemme myös havainneet minun ajattelevan, että kun juna lähtee liikkeelle, sen täytyy tehdä minimaalinen mutta äärettömän käsittämätön loikka siirtyessään lepotilasta liiketilaan.

Hahmotankohan maailmaani oikein? Minulle on herännyt ajatus, että maailmamme koostuu itsellemme abstrakteista perimmäisistä asioista, joita ovat siis ainakin (.), liike, muoto ja merkitys eli suhde. Liike on aikaan sidottu ja siksi kyseenalainen, mutta arjen tasolla hyvinkin olennainen. Ja muutos nyt ainakin on, koska samat kaksi (.):tä voivat olla eri asemissa kolmanteen nähden. Muoto riippuu noista asemista ja edellyttää vähintään kolmen (.):n olemassaoloa. Muodolle läheistä sukua ovat ulottuvuudet, joita viitisen vuotta sitten määrittelin olevan yksi vähemmän kuin (.):ä maailmankaikkeudessa. Toinen muodolle läheistä sukua oleva asia on merkitys: toiston mahdollisuus ja sen seuraukset tai eri muotojen väliset suhteet. Muotojen välisiin suhteisiin en tässä puutu kuin pikaisella mielikuvalla: "Lenkki tarttuu koukkuun." Siinä on kyse muotojen keskinäisestä suhteesta, merkityksestä. 

Jos olen kaikessa tässä väärässä, kärsin ilmeisesti hahmotushäiriöstä. Ja sellainenhan minulla lapsena todettiinkin. Olen siis aina ollut vajavainen yksilö. Mutta jos kerran olen, niin olenpa sitten kunnolla! Minulla on kuitenkin tukenani Tor Nørretrandersin opus The User Illusion. Kirja on vanhempi kuin blogini, mutta onneksi olen saanut sen käsiini vasta nyt. Joissain perustavissa asioissa Nørre on aika lähellä tätä omaa ajatusmaailmaani. En siis ole ainoa hullu!

...jätän nämä seikat muhimaan mieleesi: (.), liike, muoto ja merkitys. Informaatio ja siihen liittyvä erikoistapaus exformaatio.

Tytöt ovat kypsempiä

Koulussa pojille kerrotaan, että he ovat tyttöjä huonompia ja lapsellisempia - implisiittisesti. Se tapahtuu niin, että tyttöjen kerrotaan olevan kypsempiä. Perustelut jäävät heppoisiksi, mutta muistan oman biologianopettajani vedonneen tyttöjen murrosiän varhaisempaan alkamiseen. Siinä me pojat sitten saimme kuulla huonouttamme, ja sama meno tuntuu jatkuvan nuorten parissa nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin.

Mikä siis on se kypsyys, jota tytöt lähenevät aikaisemmin kuin pojat? Katsotaanpa tarjolla olevaa naisten mallia: kaunis, terävän älykäs tahi bimbo - mutta enintään omaksi edukseen, hoikka, alle 40-vuotias, menestynyt, julkkis. Eipä ole rima korkealla, paitsi menestymisen ja julkisuuden kohdalla. Menestyksestä voimme toki syyttää esimerkiksi Piia-Noora Kauppia, joka taatusti varmaankin on tehnyt jotakin menestyksensä hyväksi mutta varmasti myös hyötynyt aikanaan terävän ja aktiivisen nuoren tytön olemuksestaan. Yksin hänkään ei ole itseään luonut, mutta asettunut kuitenkin tarjolle. Vaan julkisuus? No, onhan meillä Johanna Tukiainen. Mitä hän teki? Julkaisi kohupoliitikolta saamansa tekstiviestin. Hän ei ollut edes ensimmäinen, joka käytti hyväkseen samaa oikeiston työmyyrää.

Naisen ihanne on myös tuntehikas kuin saippuaoopperan henkilöhahmo. Naisen ihanteeseen näyttää kuuluvan se, että hommat sujuvat kuin Emmerdalessa. Emmerdalehan on siitä mukava saippuaooppera, että sen hahmoihin voi samaistua toisin kuin aikanaan Dallasin tai Dynastian upporikkaisiin. Ongelmana on se, että Emmerdale on aivan yhtä fiktiivinen kuin ökyväkeä kuvaavat 80-luvun menestyssarjat. Emmerdalessa ongelmat ratkeavat yleensä viimeistään saman viikon aikana ja hommat hoituvat tunteisiin vetoavalla pelinpidolla. Töitä näyttävät tekevän vain Dinglen antisankarillinen klaani Pub Villapakan baariminnat. Samantapaista peliä pitivät jo yläasteella suosituimmat ja söpöimmät tytöt ja pojat. He siis kaiketi edustivat sitä kypsyyttä, jota tytöille tarjoteltiin. Ja ainakin rääväsuisimmat tytöt olivat kovin kärkkäästi muistuttamassa, mitä opettajalta olivat kuulleet. Vähän hiljempaa tästä asiasta olivat ne tunnolliset tytöt, jotka jo peruskoulussa opiskelivat ja menestyivät opinnoissaan. Vielä hiljempaa olimme me pojat, joiden keskiarvo oli yli 9. Aivan oman, hiljaisen ja suljetun piirin muodostimme me, joilla se keskiarvo oli yli 9 ilman mitään pingotusta ja posketonta työntekoa. Mutta meidän menestyksemme opintiellä ei ollutkään kypsyyttä vaan jokin mystinen lahja. Sitä ei tulkittu kypsyydeksi.

Etenkin nuorilla naisilla on taipumus esittää ja luetteloida miehille asettamiaan vaatimuksia. Vasta joskus aikuisuudessaan, ryvetettyään itseään renttujen kanssa, monet heistä vasta oivaltavat, että ollakseen jotakin muuta kuin vitunkantovälineitä heidänkin pitää tarjota jotakin. Ja jotakin muuta kuin kantamaansa välinettä. Mies elää panemalla pari päivää. Sen jälkeen hänkin alkaa kaivata jonkinlaista kumppanuutta ja yhteistyötä parisuhteessaan, ellei hän ole pelimies, joka etsii uuden välineen kun vanha on tarjottavansa tarjonnut. Yhtä kaikki, voidakseen tarjota mitä nainen haluaa, miehen on pakko hankkia jotakin, mitä naisella ei ole. Jotkut haalivat voimaa, toiset mammonaa, kolmannet opiskelevat soittamaan sähkökitaraa. Sekin naisille näyttää kepaavan, vaikka se kovin harvalle tuo leipää pöytään. Oli miten oli, naisille kelpaavan statuksen hankkiminen vaatii pitkäjänteistä työtä. Asiat pitää asettaa tärkeysjärjestykseen. Renttuilemalla voi saada jotakin satunnaista, mutta miehet yleensä haluavat hyvän naisen, eikä sellainen ole halpa. Nyt: kumpi on helpompaa: esittää vaatimuksia ja pelata lyhytjänteistä parisuhdepeliä vai työskennellä jonkin tavoitteen vuoksi 10 - 15 vuotta? Ja senkin jälkeen vielä jatkaa asemansa ylläpitämistä omalla työllään?

Koska yhteiskunnan huipulla on yhä kohtalaisen paljon miehiä, voisiko päätellä, että kelvatakseen naisille poikien pitää kehittyä kauemmin? Vaatimukset ovat nuorille pojille ja miehille kovemmat, kun kerran naiset pääsevät tällä tavoin valitsemaan? Silloin voidaan todeta, että tytöt tosiaan ovat kehitysodotuksiinsa nähden edellä poikia. Toivo tyttöjen kehityksen jatkumisesta päättyy, kun tavoite on saavutettu, ja monilla naisilla se on kovin alhainen: pitää miestä seksuaalisuuden ja hyvän mieskuvan talutushihnassa. Siitä on vielä pitkä matka siihen kypsyyteen, joka vaadittaisiin todelliseen tasa-arvoon. 

Otin opikseni

http://tedinblogi.blogspot.fi/2010/02/naistenpaiva.html

Tuossa on linkki vanhaan Naistenpäivä-tekstiini. Ärsyynnyin siihen saamastani kommentista ja sen jälkeen ärsyynnyin siihen, että ärsyynnyin kommentista. Miksi?

Olen siis kirjoittanut provosoivasti naistenpäivän vietosta. Kekkeruusihan on edelleen mielestäni turha ja joutaa mielestäni pois kalenterista. Ensinnäkään sille ei ole aihetta ja lisäksi se on jopa haitallinen, koska se saa ihmiset, ja erityisesti naiset, törsäämään tarpeettomasti. Vaan tarkastellaanpa kritiikkiä:

Tekstini on kuulemma melko naiivia. Vai niin. Voihan se olla. En mitenkään voi miellyttää kaikkia enkä vastata kaikkien vaatimuksiin siitä, mikä ei ole naiivia. En sano, että kyseisen tekstin kirjoittaminen olisi ollut kovin vaikeaa. Väitän silti, että se oli huomattavasti vaativampi hanke kuin väittää jonkun toisen hengentuotetta lapselliseksi kertomatta, mikä siinä on naiivia. Siihen pystyy kuka tahansa kehdostaan viimeisen kerran kömpinyt. Pikkulapsikin osaa haukkua asioita, joista ei pidä ja vähän isompikin osaa valita ajankohtaisista muotisanoista suosituimmat.

Tekstini kertoo myös, kuinka vähän ymmärrän historiasta. Voipa olla. Tekstissäni kuitenkin on kerrottu naistenpäivän vieton historiallisesta taustasta. Tulkintani historiallisista seikoista voi olla kyseisen kommentoijan mielestä väärä, mutta mahdollisia tulkintoja on valtava määrä, eikä kyseinen kommentoija kertonut, mikä olisi ollut oikea tai paremmin perusteltu tulkinta kuin se, minkä minä esitän.

Tänä päivänä naisten päivää kuulemma kunnioitetaan nykypäivän menetelmin ja silloinen (milloinen?) tavoite on paukkunut rikki jo aikaa sitten. On tietenkin ihan hyvä, että joitakin tasa-arvotavoitteita on siis saavutettu. Se tuntuu melkoiselta myönnytykseltä ilmeiseltä feministiltä, koska tuntemani feministit etsivät minkä tahansa historiallisen pikkuseikan poliittisten tarkoitustensa tavoitteluun.

Pyyhkimällä naistenpäivä kalenterista poistettaisiin samalla merkittävä osa historiaa, kuulemma. Anonyymi kommentoijani lienee niin nuori, ettei ymmärrä, että naistenpäivän vietto on Suomessa hyvin tuore perinne, jos sitä vielä perinteeksi voi edes sanoa. Uusia juhlapäiviä on tullut ja vanhat ovat menettäneet merkitystään. Tuntumani perusteella sanoisin myös, että vanhojen juhlien ideologian taustalta löytyi uskonnon tarjottelu, nykyisten kekkereiden ilosanoma on kovin kaupallinen.

"Naistenpäivän tarkoitus ei ole ikinä ole ollut auttaa vähäosaisisa naisia, eikä se missään tapauksessa ole ketään kohtaan kunnioittavaa." Kumpi nyt on tyhmä, anonyymi vai minä? Kuten JUURI tuossa Naistenpäivä-tekstissäni kirjoitin, pidän naisten päivän ongelmana sitä, ettei naistenpäivänä näytetä juuri huomioivan niitä naisia, jotka todella ovat ankaran arjen sankareita, vaan niitä, jotka ovat jotakin... Visa-kortin prinsessoja. Ja vielä enemmän ihmettelen ajatusta, että vähäosaisten naisten auttaminen ei olisi kunnioitettavaa. Ymmärrän kyllä tuon kirjoittajan seuraavaksi ilmoittaman perusteen, että hyväntekeväisyyttä saisi mielellään harjoittaa aivan riippumatta siitä, mikä päivä sattuu olemaan. Asia vain on niin, että naistenpäivä olisi oikein hyvä päivä tehdä hyvää vähäosaisille naisille siitä syystä, että vähäosaisten naisten lisäksi maailmassa on paljon muitakin apua tarvitsevia ja ansaitsevia, enkä usko, että kukaan jaksaa kaikkia muistaa joka päivä. On apua kaipaavia ongelmanuoria, maaseudun yksinäisiä miehiä (joista monet ovat pienipalkkaisissa perustuotannon aputöissä, jotta esimerkiksi naistenpäivien kekkereihin saataisiin pullaa). On pienyrittäjiä, jotka raatavat lujasti mutta joutuvat silti kitkuttelemaan minimaalisilla tuloilla ja väliinputoajaa jos jonkinlaista. En siis mitenkään ymmärrä, mitä epäkunnioittavaa on siinä, että yhtenä teemapäivänä muistettaisiin hädänalaisia naisia. Ehkä meidän aikuisten miesten pitää tehdä, se koska ilmeisistä nuorista naisista ei siihen ole.

Kirjoitukseni on kuulemma ala-arvoinen ja epäkunnioittava. Voi voi. Ei se minusta ole niin kovin huono. En minä sitä tyhmyyttäni kirjoittanut. Epäkunnioittava se on, koska se on vallitsevan ilmiön kritiikki ja kohtalaisen epäkorrekti naisia kohtaan siinä mielessä, että jotenkin nuoret naiset ja heidän hännystelijänsä näyttävät saaneen vallan sanella, mikä tässä maailmassa on korrektia.

Kuten vastakommentissani totean, taisin osua napakymppiin.

Lisäksi minua on tänään moitittu siitä, ettei teksteistäni välity tunteita.  Mainittakoon, että tämä jälkimmäinen kommentaattori ei edes lukenut tuota edellistä tekstiä loppuun. Kyllähän siellä tunteitakin on, mutta kieltämättä hetken tajun käsittelyni perustuu aktiivisen toiminnan kuvailuun.

Pidän itseäni monia muita miehiä voimakkaammin tuntevana ihmisenä, mutta minä en anna paskankaan arvoa tyhjälle tunteilulle: en romantiikalle, en naistenlehtien tunteisiin vetoavalle lätinälle, en automainosten möreästi vakuutteleville urhoille enkä väkivallalla hankitulle kunniantunnolle, enkä... En, en anna, koska tunteista on tullut ihmisten hyväksikäytön voimavara. Tunteisiin ei enää vedota, jotta tehtäisiin hyvää vaikkapa vähäosaisille naisille tai itseään liian välkkyinä pitäville teinitytöille, vaan että syydettäisiin vielä lisää rahaa niille, joilla sitä on jo ennestäänkin. Naistenlehtien ihanalla (huom: ihana eli naisille kelpaava) kuvakielellä luodaan tyhjää sosiaalisuutta. Sen tarkoitus on lienee ostaa lisää ja kilpailla ulkonäöllä - kisassa, jossa häviäjiä ovat toiset naiset ja ne, jotka ylipäätään ovat tunteidensa perusteella hyväksikäytettävissä riippumatta siitä, kuinka he itse tunteitaan ilmaisevat.

Ja mitä otin opikseni? Toisinajattelu ei olekaan niin kivaa kuin luulin. Sain mitä tilasin ja minua nyppi, vaikka minulla on ihan hyvät keinot vastata saamaani kritiikkiin. Siispä jatkan vanhaan malliin, koska jos alan vielä suorasukaisemmaksi ja vielä viileämmäksi, minulle ei jää käyttööni muita keinoja perusteeton kiukun nostattaminen. Ja tämä on sentään minun blogini, ei jonkin iltapäivälehtitasoisen roskajulkaisun toimittajan jokeltelupalsta.

Hetken taju

En tajua tätä hetkeä. Siis juuri tätä hetkeä, joka juuri nyt on käsillä. Sen hetken tajua, joka äsken oli. Ja siitäkin osaan aavistaa jotakin, mikä kohta on tuleva. Kuuntelen Aranjuez-konserttoa, joka on minulle tuttu. En odota tapahtuvan kummoisiakaan yllätyksiä, vaikken tunne juuri tätä tallennusta, jossa solistina on muuan John Williams.

Olen itsekin jonkin sortin kitaransoittajapoika. Yleensä yritän soittaa itselleni aivan liian vaikeita sävellyksiä, koska ne, joita osaan soittaa, ovat tylsiä, eikä minulla ole koskaan kanttia ottaa niistä irti sitä, mitä joku ehkä voisi. Soittaessani, soittoa teeskennellessäni, pyrin keskittämään mieleni siihen, mitä musiikissa seuraavaksi tapahtuu. Jos en tiedä, mitä tuleman pitää, soitan vuoren varmasti väärin. En kerta kaikkiaan voi keskittyä tähän hetkeen. Tämä hetki tapahtuu soittaessani automaattisesti. Sormet toistavat vaihtelevalla menestyksellä sen, mitä aivot puoli sekuntia sitten ajattelivat. Joskus elän soittaessani myös menneessä hetkessä. Aivoni ajattelivat, mutta sormeni eivät toimineet ja kuulen jotakin muuta, kuin äsken halusin. Mennyt mikä mennyt. Musiikkiesitys on kertakäyttöinen. Minkä ilmoille päästi, sitä ei voi enää korjata. Sen sijaan siihen voi reagoida: soittamalla voi laskea leikkiä äskeisestä virheestään, kommentoida sitä tai jatkaa saman virheen toistamista ikään kuin kyse olisi jonkinlaisesta karskista tulkinnasta.

Purjehtiessa on usein sama juttu. Olen ehkä laskenut purjeet rantautuakseni ja vene lipuu silkan jäljellä olevan liikenergian voimin. Tavoitteenani on sivuutta peräpoiju aivan vierestä, kilauttaa peräköyden haka kiinni siihen ja jatkaa kelluntaani kohti laituria. Yleensä homma muuten onnistuu ainakin omalla veneellä. Joskus toki menee pieleen, ja joudun ottamaan melan esiin tai korjaamaan syntyneitä pieniä vaurioita. Yhtä kaikki: kun lähestyn poijua, mieleni suuntautuu veneen kulkusuunnan hallintaan ja ennakointiin, joka poijun sivuuttamiseen tarvitaan. Sitten tulee auvoisa tyydyksen hetki, kun kilautan haan kiinni poijuun. Se on ainoa hetki koko operaatiossa, jossa mieleni suuntautuu sekunnin murto-osan täsmälleen siihen hetkeen, joka on menossa. "Klik!" Siinä ei kuitenkaan ole aikaa keskittää huomiotaan äskeiseen hetkeen. Vene jatkaa vääjäämättä matkaansa, enkä yleensä ohjaa enää tässä vaiheessa, vaan matka jatkuu sillä radalla, joka veneellä on. Suuntaan ajatukseni muutaman sekunnin päähän, jolloin minun pitää siirtyä noin kuuden metrin päähän keulaan ja valmistautua laituriin tuloon ja keulan kiinnittymiseen. Tänä kesänä olen ottanut tavakseni järjestää peräköyden niin, että se vuoren varmasti juoksee veneen lipuessa. Minulla ei ole vähäistäkään tarvetta ajatella haan kilausta edeltäneitä sekunteja.

Siirryn laskettujen purjeiden päälle astumista väistellen keulaan ja odotan jännityksellä, että riittääkö vauhtini, painaako sivutuuli veneen johonkin mihin en suunnitellut vai ilmeneekö, että minulla sittenkin oli liikaa vauhtia. Menneiden murehtiminen ei auta. Jos olisi tarve jarruttaa veneen vauhtia, minun pitäisi siirtyä lähes kymmenen metriä veneen perään, mihin ei ole mahdollisuutta. Matka kestää aivan liian kauan, eikä juoksentelu käy päinsä, koska se todennäköisesti päätyy kylmään kylpyyn. Kun keula on sopivalla etäisyydellä laiturista, astun veneestä. Enkä todellakaan harppaa. Minulla ei ole varaa pudota, jos mielin välttää kolhujen korjailun. Laiturilla napsautan tuulenpuoleisen keulaköyden haan lenkkiin, mutta kun haka kilahtaa, mieleni on jo suuntautunut veneeseen palaamiseen. Keulaköysi pitää säätää sieltä oikeaan mittaansa. Tingin tästä järjestyksestä vain jos sivutuuli on kova. Silloin on pakko pitää köysi jatkuvasti kireänä ja jättää löysät laiturille, kunnes on aikaa askarrella sen kanssa rauhassa. Koko ajan mieli on kiintyneenä siihen, mitä tapahtuu kohta: sekunnin päästä tai viiden sekunnin päästä.

Täsmälleen sama juttu valokuvatessa: seison kameran kanssa radan varressa ja seuraan junan lähestymistä. Kohina ja kolke yltyy, veturi kasvaa silmissä. Katson etsimen läpi ja tarkoitukseni on jättää pikkuisen tilaa veturin nokan ja kuvan reunan väliin. Sekunnin murto-osaa ennen suunnittelemaani sommittelua laukaisen kameran. Itse kuvan otto kestää häviävän hetken, ehkä viidessadasosa sekunnin, mutta itse asiassa mieleni suuntautuu menneeseen jo siinä vaiheessa, kun painan nappulaa. Kaikki korjaileminen on myöhäistä. Valmistautuminen kuvan ottoon on myöhäistä. Etsin pimenee ja tilanne on ohi. Veturi humahtaa muutaman metrin päästä ohi, hengitän ulos ja ehkä siinä vaiheessa mieleni suuntautuu hetkeksi juuri kuluvaan hetkeen. Sen jälkeen saatan kuitenkin jo jäädä odottamaan viimeistä vaunua. Se siitä.

Joskus, aivan joskus olen mielestäni läsnä juuri kuluvassa hetkessä, en sekuntin edellä, en jäljessä. Tylsinä hetkinä, joina tuijotan junan ikkunan takana lipuvaa syksyistä maisemaa ja ajatukseni harhailevat sinne tänne, en ajattele mitään, mikä kohta lankeaa osakseni tai juuri meni. Näinä pitkinä hetkinä olotila on seisahtunut. Yleensä ne ovat vähän tylsiä. Lopulta maiseman tutut yksityiskohdat suuntaavat mieleni tulevaan. Lempäälä on jo jäänyt ja odotan, että juna tulee Lakalaivaan ja Rouva VR aloittaa kuulutuksen. Jonakin hetkenä joko ennen tai jälkeen Toijalan on mieleeni saattanut jäädä jokin ajatuksenraakile, jonka muistan pikemminkin tuntemuksena tai aistielämyksenä kuin valmiina virkkeenä. En paina sitä mieleeni, mutta joskus piakkoin se palajaa, kuten tämänkin kirjoitelman aihe. Kun se palaa, mieli ei enää suuntaudu hetkeen, vaan tulevaan: "Sitten kun istun koneen äärellä, kirjoitan tämän ajatuksen. Ja tämähän liittyy selvästi ajantajuun yleisemmin, ja se taas on kiinnostava, koska mitä vanhemmaksi elää, sitä nopeammin aika kuluu."

Niin. Lapsena bussissa ja junassa oli tylsää. Matka kesti ja kesti ja kesti. Nykyään vaipuu johonkin kummaan horteeseen. Tampere, Orivesi, Jämsä, Jew-Ass-Kew-La, Lieveshärski, Hankalasalmi, Pieksämäki (Blues!), jaloittelu toiseen junaan, jossa käryää pakokaasu, Varkaus, Stöld, Heinävesi, Vihtari (Kuka vittu siellä jää junasta? Paitsi minä kerran!), Viinijärvi (Jos Suomen kaikki järvet Wii-nix muuttuis!) ja Joe's Mouth. Se siitä. Sitten pitää palata tämän maailman osallisuuteen, suoriutua lipastolle ja siinähän se ajatus taas suuntautuu tulevaan. Aseman edessä liikennevalot, sitten sillat ja Siltakatu. Kumma horre poistaa tarpeen kurottaa ajatuksen tulevaan. Se myös poistaa lähimenneisyyden mielestä. Joko sivuutimme Huutokosken? Ikkunan takana on silkkaa metsää. Ajantaju. Oliko lapsena enemmän läsnä, ja kun läsnäolosta huolimatta ikkunan takana oli vain vilisevää metsää, oli tylsää. Hetken välein piti kysyä äitiltä tai isoveljeltä, että koska tullaan perille. Mikään vastaus ei auttanut, koska ajantaju ei pukenut mihinkään järkevään muotoon sellaista asiaa kuin "tunnin päästä". "Kohta" oli myös huono vastaus, koska "kohta" oli käsillä jo pian, ja yhä vain liikenneväline halkoi metsiä ja peltoja. Väliäkö sillä, oltiinko Kauttualla vai Kiukaisissa, määränpää oli yksiselitteisesti kaukana. Kun pitkästymisen valmius on vaihtunut armolliseen turtumisen kykyyn, aika on alkanut valua sormien välistä. Lapsena ajan rakeet olivat suuria, eivätkä valuneet sormien välistä. Aikuisena se on kuin Yyterin hiekkaa: valuu kyllä sormista, mutta samat jyvät kulkevat sukissa ja kengissä vielä viikon. Ja aikaisempaan tekstiini viitaten: koska ajan pätkät olivat suurempia, lähtökiihtyvyydet tuntuivat suuremmilta. Ilmankos nykyään tarvitsee voimakkaampia ärsykkeitä. Ei riitä enää possujunan kyyti.

Surullista on, että silloin ani harvoin, kun tuleva ja mennyt hetki eivät vaivaa ja on tavallisesti parempi olla, läsnäolon katkaisee julma tietoisuus hetken rajallisuudesta. Ajattelen, että kuolisinpa juuri nyt, niin tämä jäisi viimeiseksi elämyksekseni. Vaan mahtaneeko kuollut pohtia elämänsä viimeistä elämystä? Joskus toivon, etä syöksyisipä koko maailma juuri niinä hetkinä jättimäiseen mustaan aukkoon, jotta kaikki, myös aika. pysähtyisi. Vaan niinhän ei käy, ehkä niiden onneksi, joiden mieli parhaillaan suuntautuu juuri seuraavaan hetkeen. Vaan mikäpä väli silläkään on? Eivät he kuitenkaan ikinä turhautuisi, koska aika olisi ohi.

Aika. Se... joskus ajattelen, että ihmisen elämän pituus on kokemuksellinen vakio. Kauan, kauan sitten 15-vuotias tyttö, ongelmanuori, sanoi minulle, että on jo kokenut tarpeeksi kuollakseen. Hänen tarinansa - jos se oli edes puoliksi totta - oli niin karmea, ettei tarina siitä olisi uskottava. Ja ehkäpä hän on jo kuollut. Enteet olivat näkyvissä jo silloin. Kun kokemukset seuraavat toisiaan tiiviinä ja katkeamattomana jonona, ehtii 15 vuodessa kokea sen, mihin toisiltaa menee 80 vuotta. Minun pitää vain miettiä, kumpi on vakio: kokemuksellinen ajankulu vai kellon käynti ja maapallon taival radallaan. Jokainen meistä tietää, ettei maapallo juuri kiihdyttele tai hidastele, mutta... niin. Mikä oikeastaan kuluttaa elämää ajassa? Tapahtumattomuus ja turhat toiveet vai kiihkeä takertuminen siihen, mitä juuri nyt tulevan hetken pelossa? Filosofinen leikittely omakohtaisella ajan kokemuksella tuntui vielä olevan kirjoitettavissa. Kokonaisen elämän ja ajan suhteen tavoittelu ei minulta onnistu. 15-kesäinen tyttölapsi kuitenkin oli tajunnut aikansa olevan lopuillaan. En tiedä, päätyikö hän itsemurhaan vai kuoliko muutoin väkivaltaisesti vai elääkö kenties yhä. Mahdollisuudet viimeiseen eivät olleet häävit. Itse asiassa hänen itseymmärryksensä voisi pysäyttää monet suhteellisen tavallista ja turvallista elämää elävät, mutta se ei mahdu tähän kirjoitelmaan. Minä voin vain todeta, että hän puhui elämästään kuin vanha nainen. Minä uskoin kyselemättä, kun hän sanoi, että kaikki on mennyt hyvin nopeasti, on vähän jäljellä ja taakka painaa jo kovasti. Minun ei tehnyt vähääkään mieli hyssytellä, saati moralisoida sanomalla, että sinähän et ole juuri lasta kummempi vielä. Kun hän puhui, olin hetken kiinni tässä hetkessä. Hän ei ehkä niinkään.

-xXx-

Joskus tämä yksinäisyys todella tympäisee.

Tuumaustauko

Kävelin ratavartta kauppaan. Aurinko paistoi lämpimästi, vaikka onkin jo syyskuu. Siinä missä joutomaa vaihtu tavaratalon takapihaksi istui välisarjan alkoholisti viinipullonsa kanssa betoniporsaan päällä. Varjossa lieni hyvä olla. Toivoin ettei hän alkaisi sönköttää minulle mitään juoppojen juotavia juttuja. En tiedä, miksi niillä onkin tarvis aina höpöttää minulle. Lienen jotenkin nyhverön näköinen. Ja niin kai se onkin. En tapaa sanoa pahasti ihmisille. Yleensä keksin sattuvat solvauksetkin vasta kun tilanne on jo ohi.

Koska ostokseni varmasti herättävät mielenkiintoa, voin kertoa ostaneeni pikaliimatuubin, yhdeksän voltin pariston, partahöyliä ja pienen suklaapatukan. Lisäksi haahuilin tavaratossa hetken, kun en oikein tiennyt, olisiko tarpeen ostaa vielä muutakin. Päästyäni lopputulokseen haahuilussani suorin kassalle, jossa en joutunut odottelemaan kuin tovin. Kassaneiti muuten muistutti kovasti muuatta netistä tuttua nuorta naista, mutta ei taatusti ollut hän, koska hän asuu kaukana.

Palailin ulos paisteeseen ja mutustelin suklaapatukkani.  Näin jo etäältä, että viinimäen mies istuskeli siinä, missä äskenkin. Toivoin että hänen huomionsa kiinnittyisi edes etäisesti takapihan toista laitaa kulkevaan nuoreen naiseen, mutta ei. Juoppo pakkasi juopoksi varsin sulavin liikkein viinipullonsa kassiin, käänsi polkupyöränsä suuntaan johon minunkin nenäni osoitti.

Mölötys alkoi kuulua jo kaukaa:

-Hei herra, saanko sanoa yhden asian?

Eipä minua juuri herroitella. Niinpä en voinut oikein kieltäytyäkään. Miekkonen jatkoi:

-Mitä ne ovat spekuloijat? Eikö ne ole jotenkin väärässä, kun niin kerran spekuloivat?

En osannut vastata, joten olin hiljaa. Miekkosen ääni ei oikeastaan kuulostanutkaan kovin juopuneelta. Arvioin hänet ehkä hiukan väärin.

-Jos tietäisi asiat, ei varmaan tarvitsisi spekuloida, hän vielä jatkoi.

En vieläkään saanut sanottua mitään. En osannut kommentoida enkä myöskään halunnut keskustella hänen kanssaan.

-Aha, no ei sitten, hän sanoi ja tervehti polkaistessaan ohitseni.

-Moi vain...

Olisi varmaan pitänyt kysyä, että kannattaako tuota sitten spekuloida. Jos ei tiedä, niin ei tiedä. En minä nyt ainakaan vakuuttunut hänen näkemyksestään, vaikka olihan hänen ajatuksessaan perää. Jos on varma asiasta, ei ole tarvetta punnita, saati sitten jaaritella. Varmoja asioita vain on niin kovin vähän.

Sitten pohdin, että mikä minut erottaa tästä juopoksi tuomitsemastani miehestä. Hän nautiskeli kesän rippeistä ja viinistä varjossa ja aprikoi tavalla, joka kaiketi sai hänet tuntemaan oivaltamisen iloa. Samaisen ilon takia minä näitä juttujani kirjoittelen täysin tietoisena siitä, etteivät nämä kaikkia kiinnosta ja että monet pitävät minua vain joutilaan haihattelijana, josta ei ole edes rahaa tienaamaan. Rahalla saa ostettua huippukokemuksia sillon tällöin, mutta oivaltamisen iloa sillä ei välttämättä saa. Kertaluontoiset elämykset menettävät merkityksensä. Oivaltamisen ilo tosin vaatii hiukan muuta pääomaa kuin kuluttaminen, kuten aikaa ja toimivat hoksottimet. Toivottavasti näitä takapihojen filosofeja alkaa ilmetä lisää. Toivottavasti ihmiset ottavat heistä oppia ja ymmärtävät, että ei sillä ole hitonkaan väliä, tienaako 2400 vai 5800 euroa kuukaudessa, jos mikään ei riitä. Väittäisin, että hyvä oivallus tuo ainakin yhtä paljon iloa kuin jokin kallis ostos - sillä erolla, että useimmat ostokset menettävät arvonsa nopeasti, oivallusten arvo yleensä kasvaa.

Kohtaaminen

Elvytys saatiin alkamaan välittömästi. Paikalla sattui olemaan lääkäri, joka oli tilanteen tasalla ja pystyi johtamaan meitä maallikoita. Selostin tilannetta puhelimitse hätäkeskukseen ja lääkäri jakeli ohjeita meille viidelle, kuudelle auttajalle, jotka sattumoisin olimme paikalla.

Siinä me toisillemme vieraat ihmiset taistelimme vieraan miehen elämän puolesta. Puhalsimme, painelimme, pyyhimme uhrin kasvoille valuvaa mahan sisältöä ja toivoimme. Me todella toivoimme. Lääkäri antoi yhdelle meistä tehtäväksi seurata kelloa. Minuutit vierivät, ensin viisi, sitten kymmenen. Kukaan ei panikoinut. Sen sijaan rauhallisesti keskustellen pyrimme arvioimaan, kauanko vielä menisi, että helikopteri saapuisi paikalle. Arvelimme, että sen nousuun menisi kymmenkunta minuuttia ja matkaan vajaa puoli tuntia. Myöhemmin arviomme osoittautui aivan oikeaksi, mutta sillä ei ollut väliä. Elvytys kesti kaikkiaan yli puoli tuntia, eikä todellista toivoa lopulta enää ollut.

Kopteri laskeutui ja sen miehistö asteli defibrillaattori ja muuta välineistöä mukanaan laskeutumispaikalta uhrin luokse. Me maallikot teimme tilaa ja koneen mukana tullut lääkäri keskusteli paikalla olleen kanssa. He olivat toisilleen tutut, koska puhuttelivat toisiaan välittömästi etunimeltä. Jotakin he siinä hääräsivät, mutta oikeastaan saman tien helikopterista tuodut varusteet pakattiin takaisin laukkuun. Mies oli kuollut. Hänet peitettiin viininpunaisella huovalla.

Yksi elvyttäjistä oli vainajan poika, aikamies hänkin jo. Hyvin koruttomasti mutta vakaalla äänellä hän kiitti kaikkia jotka olivat osallistuneet avustamiseen. Keskuuteemme laskeutui tyhjä hiljaisuus. Olimme vakavia, minäkin pyyhkäisin muutaman kyynelen silmäkulmastani.

Ensin varttunut mies oli täynnä touhua rakastamansa harrastuksen parissa. Muutamassa sekunnissa tapahtui jotakin, mitä olemme tottuneet kuvaamaan lääketieteellisesti. Ennen saman mysteerin kuvaamiseen käytettiin hengellisiä sanoja. Kuolema paljastaa meidän merkityksemme. Kaikki mikä on meille tärkeää, lakkaa.

Kerroin tapahtumasta parille ystävälleni. He sanoivat sen minkä olen ennenkin kuullut: "Kuolema on luonnollinen osa elämää." Arvelin, että tuon pystyvät sanomaan vain ne, jotka eivät ole itse olleet läsnä kun toisen ihmisen elämä päättyy. Ne, joiden sulkijalihas pettää silloin kun pitäisi auttaa ja toimia. Biologisesti väite on tietenkin tosi. Tietyt reaktiot ja toiminnot päättyvät ja elämäksi kutsumamme tapahtuma on yhden kohdalta ohi. Minua tuo viisaus kuitenkin suututtaa. Se asettaa ihmisen kuoleman jotenkin samalle tasolle maitohampaiden irtoamisen tai vaihdevuosien kanssa. Kuten sanon, biologisesti asia onkin niin. Biologialle on yhden tekevää, elämmekö yhä vai emme. Virke osoittaa uskoa pienempään mahtiin kuin siihen, joka elämän ja kuoleman lopulta ratkaisee.

Mies ei ollut ikivanha. Hän touhusi rakkaan harrastuksensa parissa etäällä tavallisesta arjen hyörinästä paikassa, jossa sattumoisin oli joitakin kymmeniä muita saman asian harrastajia. Hän teki asioita ja oli kenties innokas ja täynnä tarmoa, vaikka lääkäri oli varttuneiden ihmisen tavalliseen vaivaan määrännyt lääkkeitä ja varmasti antanut myös elämäntapaohjeita.

Sitten tapahtui jotakin, minkä hän itse ehkä juuri ja juuri ehti tajuta. Sen jälkeen: ....

.

.

.

.

.

.

.

Ei mitään.

Kun henki lähti, surumarssi ei soinut. Mikä äsken oli täynnä merkitystä, iloa ja toimintaa, katosi muutamassa sekunnissa. Ilon ja ylpeyden aiheet muuttuivat tavaraksi ja toisten ihmisten hallinnoitaviksi asioiksi. Luonnollinen osa elämää... sillä se selitettiin. 

Kun kuolema tuli, sielu ei näyttänyt poistuvan. Ehkä se oli jo poistunut kun tulin mukaan auttamaan. Biologisesti kuolema on prosessi, johon kuuluvia vaiheita ovat aivojen ja muiden elinten toiminnan päättyminen. Prosessi kestää aikansa, ja kuolinhetki on oikeastaan vain se hetki, jona ihminen todetaan kuolleeksi. Merkittävä osa kuolemasta on tietoisuuden päättyminen. Elämä ja tietoisuus, meidän ainoa todellinen omaisuutemme, katosi noin vain. Ne me jokainen olemme saaneet ja yhtenä hetkenä ne lähtevät täysin riippumatta siitä, olemmeko rauhallisessa huoneessa jossa on joukko nyyhkiviä omaisia vai luonnossa keskellä ventovieraiden elvyttäjien ryhmää, joista jokainen tekee pyyteettä parhaansa ja kerrankin elämässään toivoo vilpittömästi parasta, todellista ihmettä. Kuolleelle sillä ei kai ole väliä. Asioiden merkitykset ovat päättyneet.

Olen ottanut tässä blogissani uskonnollisia kantoja. Nähtyäni kuoleman nyt toisen kerran elämässäni ihmettelen, miksi niin korutonta tapahtumaa on kuvattu niin moninaisesti ja miksi siitä on niin paljon eloisia mielikuvia. Vai johtuuko tuo korukuvien tarve nimenomaan tapahtuman karusta tyhjyydestä? Ehkä kuoleman tyhjyys on meille eläville kuin tyhjä taulu, joka saa jotkut meistä tuhrimaan sen täyteen kuvia tai lauseita, joilla on merkitystä vain eläville. Mitään uskonnollista itse kuolemassa ei tapahdu. Ei loista ihmeellinen valo, ei puhu Jumalan ääni. Elämän, maailman ainoan todellisen ihmeen tilalle vain tulee ei-elämä. Ehkä uskonnolliset näkemykset antavat lohtua vainajan omaisille. Ja mistä minä tiedän, vaikka ne sittenki perustuisivat jonkinlaiseen totuuteen. Jotkut puhuvat kuoleman mysteeristä, mutta minusta mysteeri on elämä. Ihminenkin saa aikaan kuoleman, mutta tietoisen elämän luominen näyttää olevan huomattavasti vaikeampaa. Kuolema ei ole luonnollinen osa elämää. Kuolema on luonnollisuuden tyly ja hiljainen päätös.

Työturvallisuus

Pelottavin työkalu on käsisirkkeli.

Vintinpimentäjä

Annikan  mitta tuli täyteen. Hän oli viikosta toiseen käynyt puhumassa kivikasvoiselle terapeutille, joka  teititteli silloin harvoin kun sattui puhuaan. Terapeutti myös piti moitteetoman siistejä vaatteita, mutta ei näemmä juuri hoitanut partaansa. Kolme varttia kerrallaan Annika oli selittänyt lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kertonut isästään, poikaystävistään, miehestään, työstään ja ikääntyvistä vanhemmistaan. Kivikasvoinen terapeutti oli puhunut lähinnä vastaanottoajoista ja laskujensa maksuehdoista. Kun edes uhkaus aluehallintoon valittamisesta ei saanut kivikasvoa reagoimaan, Annika marssi ulos vastaanotolta. Sanoi vielä mennessään, että jos perässä seuraisi tekaistuin perustein kirjoitettu lasku, poliisin lisäksi kivikasvo kohtaisi naapurin Rottweilerin.

Laskua ei koskaan tullut. Annika etsi mahdollisiman ruman äijän naaman lehdestä. Sen hän teippasi yksinäisen huoneen seinään ja sille hän alkoi tilitellä murheitaan. Itkien hän kertoi isänsä alkoholismista ja siitä, kuinka hän ei koskaan saanut isänsä lupaamia kaunoluistimia. Isän rahat menivät aina viinaan. Itkettyään 45 minuuttia hän poistui huoneesta hieman helpottuneena. Seuraavalla kerralla hän kertoi ensimmäisestä poikaystävästään, joka oli häntä huomattavasti vanhempi: hän oli ollut 15, poikaystävä 28. Taas hän kyynelehti kertoessaan, kuinka vasta paljon myöhemmin tajusi etsineensä tuosta miehestä itselleen isää, mutta mies olikin nähnyt hänessä vain hemaisevan panopupun. Hän itki jopa hämmennystään siitä, ettei aikanaan tiennyt, olisiko mies pitänyt ilmoittaa poliisille vai ei. Äijänrumiluksen kuvan vastaanoton päätyttyä hän jälleen poistui huoneesta hieman keventyneenä: ensimmäistä poikaystävää ei enää tilille saisi eikä sitä muuttaisi mikään, että häntä oli käytetty hyväksi. Hän oli kuitenkin oppinut, että kelvottoman miehen voi pistää ulos elämästään, mitä isälle ei voi tehdä samassa mielessä.

Seuraavalla kerralla hän itki kohtuuttoman pitkiä työpäiviä tekevää miestään, jonka tulojen ansiosta hänellä tosin yksinäinen huone, jota saattoi käyttää terapiaan. Muutoin siellä säilytettiin turhaa roinaa ja toisinaan sinne sijattiin peti vieraille. Sen jälkeen hän kertoi isänsä sokeritaudista ja tämän haluttomuudesta syödä lääkärin määräämiä lääkkeitä sekä äidistään, joka ei millään ymmärtänyt miehensä olevan sairas ja tyttärensä aikuinen.

Eräällä kerralla hän kertoi lapsestaan, joka ei syntynyt. Kerran hän oli tullut raskaaksi, mutta odotus päättyi keskenmenoon. Sillä kerralla kuva nyökkäsi hänelle ja sanoi: "Miehenä en voi täysin ymmärtää tuskaasi, mutta minä uskon että se satutti sinua syvältä." Nainen pelästyi ja sanoi kuvalle, että hänen mielenterveytensä on mennyt. Koko ajan hän on ymmärtänyt, että puhuu vain lehdestä leikkaamalleen kuvalle. Kuva kuitenkin vastasi kysymällä, että miksi Annika valitsi juuri hänet, joka on niin ruma ja vastenmielinen. Kuva myös tähdensi, että sen esikuva ei suinkaan ollut terapeutti, vaan tuomittu väkivaltarikollinen.

Annika poistui huoneesta, mutta palasi sinne tunnollisesti parin päivän kuluttua tilittämään tuntojaan. Hän kertoi työstään koulussa ja siitä, kuinka tylysti rehtori häntä oli kohdellut. Siitäkin hän puhui, kuinka koulun erityisopettajaksi oli valittu epäpätevä mies, joka puutteistaan huolimatta näytti menestyvän työssään. Hänestä se oli kohtuutonta, että talon vaikeimpaan työhön tulee jokin vääriä kouluja käynyt hampuusi, joka silti hoitaa työnsä hyvin. Annikan mielestä se oli vähintään epäilyttävää ja ainakin väärin oikeita opettajia kohtaan.

Kuva kysyi, että miksi Annika puhuu aina vain miehistä. Eikö hänen elämässään ollut muita naisia kuin hänen äitinsä? Annika vastasi, että eihän naisista ollut hänelle koskaan mitään vaivaa. Sen kuultuaan kuva päästi irti itseään seinässä pitävästä teipistä ja leijui hienoisen ilmavirran mukana roskakoriin. Annikan tuli sitä surku, joten hän nosti sen korista ja kätki lempikirjansa väliin. Kuva oli kuollut. Se ei sen jälkeen puhunut. 

Vähitellen Annikan mies alkoi tehdä lyhyempää työpäivää, vaikka he eivät enää voineet tehdä toista ulkomaanmatkaa vuodessa. Annika ei myöskään tuntenut enää katkeruutta lahjakasta erityisopettajan sijaista kohtaan. Rehtori oli paskiainen yhä, mutta niitähän maailmassa on, asialle ei voi mitää, ja monet muutkin kurjat asiat alkoivat tuntua mahdolliselta sietää. Isänsä toimintaa hän tyytyi suremaan, äitilleen hän puhui suunsa puhtaaksi ensimmäisen kerran elämässään. Kivikasvolle hän lähetti hauvakortin, jonka taakse hän kirjoitti pahoittelunsa. Ehkä hän ei ollut sattumalta päätynyt miesterapeutin vastaanotolle, mutta kylmän kuuntelijan sijaan hän olisikin ollut paitsi lämmintä puhujaa.

Pitkäjänteinen laatutyö

Sanna valmistui uuteen ammattiin 35-vuotiaana. Kymmenkunta vuotta aikaisemmin hän oli valmistunut ensimmäiseen ammattiinsa, mutta hän ei ikinä saanut alalta kuin pätkätöitä, ja niin hän päätti vaihtaa alaa. Uusi ala liittyi osittain hänen ensimmäiseen ammattiinsa ja opintojensa aikana hän teki satunnaisia keikkahommia vanhassa amatissaan. Sannan opiskellessa perheen talous oli hänen aviomiehensä ansioiden varassa. Sannan opinnot sujuivat, sillä hän on lahjakas, innokas ja tarmokas.

Suhteellisen pian uuteen ammattiinsa valmistumisen jälkeen Sanna sai koulutustaan vastaavan työpaikan kaksikielisestä kaupungista. Se oli tosin määräaikainen, mutta hän oli tyytyväinen, koska pysyviä työpaikkoja ei nykyään edes ole. Työ lähti sujumaan hyvin. Sanna oli paitsi tehokas, myös aikaansaapa. Hänen asiakkaansa olivat vaikeuksiin joutuneita nuoria, jotka pitivät hänestä. Joillekin heistä hän oli oikeastaan ainoa aikuinen, joka pystyi tarjoamaan edes jonkinlaista huolehpitoa tai kuuntelemaan murheita tuomitsematta ja syyttämättä. Hänen aloitteidensa vuoksi nuoret alkoivat löytää opiskelupaikkoja ja tehdä sovitteluratkaisuja tekemistään rikkeistä. Niissä töissä tulokset syntyvät vasta vuosien mittaan, joten jo työsuhteen alussa syntyneet saavutukset olivat osoitus lahjakkuudesta ja paneutumisesta.

Työpaikalla tehtävät olivat jaettu tekijöiden kesken niin, että suomenkieliset työntekijät hoitivat suomenkielisten asiakkaisen asioita ja ruotsinkieliset ne vähät ruotsinkieliset ja tietenkin osan suomenkielisistä. Hommat sujuivat niin vähin vaikeuksin kuin ne voivat vaikeuksiin joutuneiden nuorten parissa sujua. Välillä toimistoissa tunteet kuumenivat, välillä koettiin onnistumisen iloa.

Samaan aikaan samaan kaupunkiin palkattiin kehitysjohtaja, jolla oli yleviä päämääriä. Häntä innoitti kaupungin kaksikielisyys, vaikka hän itse olikin umpisavolaista sukua ja kotoisin jostakin Kuopion ja  Nurmeksen väliseltä syrjäkylältä. Uudessa virassaan hän halusi välttää eri kieliryhmien välisiä ristiriitoja varmistaakseen oman asemansa organisaatiossa. Niinpä hän painotti kaikessa kaksikielisyyttä. 

Paikkakunnan ruotsinkieliset oivalsivat hänen toiminnastaan koituvia mahdollisuuksia. Kaupungin johdon kehityskeskusteluissa puhuttiin paljon laadusta. Laatua ei kukaan kyseenalaistanut, mutta ei myöskään määritellyt. Nuori, innokas kehitysjohtaja oli käytännön toimillaan tullut määritelleeksi laadun kaksikielisyydeksi. Kaupungin kaikkien työntekijöiden, jotka olivat tekemisissä asiakkaiden kanssa, tuli osata sujuvasti kumpaakin kotimaista kieltä. Hänen mielestään sen piti olla rannikkokaupungissa itsestään selvyys ja täysin kohtuullinen vaatimus, olihan hän itsekin savolaisuudestaan huolimatta suorittanut virkamiesruotsin tutkinnon. Sitä hän ei tosin juuri missään sanonut, että lähes kaiken työnsä hän itse hoiti suomeksi eikä hän oikeastaan edes osannut kommunikoida ruotsiksi. Hän oli saanut työnsä vallan muin avuin.

Sannan työsuhteen loppu alkoi lähestyä. Kaupungin ruotsinkieliset työntekijät muistuttivat laatupäällikköä kaksikielisyydestä, josta hän itse oli ollut tohkeissaan. Niinpä laatupäällikkö lähetti Sannan esimiehille laatumuistion, jossa painotti kaksikielisyyden tärkeyttä. Jokaisen pitää saada sujuvaa palvelua omalla äidinkielellään keneltä tahansa työntekijältä. Se ei ole riittävä ratkaisu, että on olemassa pari työntekijää, jotka voivat palvella kaupungin ruotsinkielistä vähemmistöä. Sattuneesta syystä Sannan esimies alkoi saada kyselyitä vapautuvasta työpaikasta paikallista ruotsin murretta puhuvilta henkilöiltä, jopa joiltain sellaisilta, jotka olivat aikaisemmin omasta tahdostaan eronneet samasta tehtävästä.

Sanna ilmoitti asiakkailleen, joiden luottamuksen hän oli saavuttanut, että joutuu jäämään pois työstä. Hänen työsuhdettaan ei jatketa, koska hänellä ei ole ruotsinkielen taidosta vaadittua todistusta. Asiakkaat kysyivät, että miksi sellainen todistus pitää olla, jos hän ei kerran tarvitse ruotsia työssään. Syrjäytyneillä teineillä ei ollut pientäkään mahdollisuutta ymmärtää aikuisten ajatuksia, virkojen vaatimuksia tai maailman nopeita muutoksia. He olivat uskoneet mitä heille oli sanottu: että työnteko johtaa menestykseen ja että jos joku ei menesty, hän on laiska. He olivat myös uskoneet, että pitkäjänteisyys perustuu siihen, että tavoitellaan jotakin arvokasta pitkällä työnteolla ilman, että joku sivullinen tulee esittämään jatkuvasti uusia, tarpeettomia vaatimuksia. Heidän itsetuntonsa oli murrettu jo lapsena. He olivat omasta mielestäänkin laiskoja ja saamattomia, eivätkä he juuri enää viitsineet edes yrittää. Tyhjän saa pyytämättäkin, he olivat oppineet. Sanna ei siis voinut kuin sanoa, että kielitaitopaperi on kaupungin johtoportaasta tullut määräys. Edes sitä hän ei uskaltanut sanoa, että kaikki työntekijät ja johtajatkin tiesivät, ettei sillä paperilla ollut mitään todellista merkitystä.

Jotkut nuoret lähtivät takaisin kadulle saman tien. He olivat väsyneitä kertomaan lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista uudelleen ja uudelleen kaikenlaisten virkojen haltijoille, joista vain harvalla oli todellista hyvää tahtoa heitä kohtaan. Jotkut tytöt alkoivat itkeä. He olivat vielä jakseneet toivoa saavansa apua murheisiinsa. Turha oli sekin toivo. Sanna taas oli toivonut, että menestys työssä johtaisi työsuhteen jatkamiseen. Lopulta Sanna ei voinut muuta kuin sanoa viimeisille tapaamilleen nuorille, että tämä yhteiskunta vaatii eniten sen vähäosaisimmilta. Pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys olivat sanoja, joita nykyään sovellettiin vain kärsiviin – niihin, jotka olisivat nopeimmin tarvinneet apua ja turvaa. 

Älä tee sitä!

Poikani! Älä ikinä myönnä mitään, sillä myöntäminen on alistumista. Älä koskaan myönnä mitään, koska se osoittaa jonkun toisen olleen oikeassa. Myöntäminen on pohjimmiltaan merkki väärässäolosta, etkä sinä halua olla väärässä, ethän? 

Etkä sinä koskaan ole väärässä. Sinä olet asiakas tässä maailmassa. Sinun hallussasi on se hyvä, jota muut tavoittelevat ja jota voit vaihtaa haluamaasi. Ihmiset ovat kiinnostuneita hyötymään sinusta, joten pidä varasi. Parhaiten menestyt, kun huolehdit siitä että olet ensimmäinen.

Älä koskaan myönnä mitään, sillä se on heikkoutta. Miten voit olla vahva, jos hyväksyt jonkun muun saneleman ajatuksen? Sitä sinä et voi tehdä. Muista, että kaikki hyvä kuuluu sinulle ja sinä olet oikeassa. Jos joku todella onnistuu osoittamaan olevansa oikeassa, voit kuitenkin asettaa hänet asemaansa, koska sinulla on valta, josta sinun on pidettävä kiinni. Valta, poikani, on oikeassaoloa. Sanotaan että tieto on valtaa, mutta se sanonta on väärä. Valta on tietoa. Se on todellinen, oikea ajattelutapa. Jotkut hölmöt uskovat rinnakkaisten tai henkilökohtaisten totuuksien mahdollisuuksiin. Sinä tiedät, että totuuksia on vain yksi, ja sinä omistat sen. Sinä omistat oikean, kuuluipa se kenen suusta tahansa.

Näin sanoin minä lähetän sinut maailmaan ja annan mukaasi kaiken, mitä minulla on, sillä kuten sinunkin kerran, on nyt minun vuoroni väistyä ja astua sivuun. Älä luovu vallasta ja oikeasta ennen kuin todella olet saanut niistä tarpeeksesi. Ja nyt kun katson kirkkaita silmiäsi ja sileää otsaasi ja luen haaveesi ja ajatuksesi, jotka nyt muuttuvat suunnitelmiksi, toivon hartaasti vain yhtä asiaa. Älä koskaan tule heikoksi. Heikkoudessa ei ole vahvuutta, se on typerää mystiikkaa. Sinun ei ole edes pakko kuolla, jos olet todella vahva, eikä sinun ikinä tarvitse luopua, sillä luopuminen on myöntymistä ja tyytymistä. Vaikka sinun on kerran astuttava sivuun, sinä voit silti pitää vallan. Älä yritä riistää sitä minulta.

Pehmeää ja lämmintä

Mukava lapsuus: pehmeät ikkunat ja lämmin lumi.

Uskominen

Uskovaisille ja tiedemiehillä on yksi yhteinen asia: he todistavat ja uskovat. He käyttävät sanaa täsmälleen samassa merkityksessä: uskominen on totena pitämistä, jonkin väitteen tai asiantilan vallitsemisen hyväksymistä.

Kaikki uskominen ei kuitenkaan liene samanlaista. Osa uskomisesta, olipa kyse uskonnosta tai tieteestä, on ehdotonta, osa ehdollista. Ehdoton uskominen on sitä, että uskomisen kohdetta ei kyseenalaisteta. Siihen suhtaudutaan kuin painovoimaan, jonka oletetaan vallitsevan joka paikassa, aina ja ikuisesti. Ehdoton uskominen pätee ja on voimassa vaikka uskomisen kohteena olevan ilmiön selitys olisi väärä. Usko painovoimaan voidaan nähdä myös täytenä vakuuttumisena siitä, että tavarat putoavat. Silloin ei selitetä, että vallitsee voiman ja vastavoiman laki ja että täsmälleen samalla voimalla, jolla maapallo vetää nappia puoleensa, myös nappi kiskoo maapalloa luokseen. Sattuupa vain olemaan niin, että napin ja maapallon massoilla on joltinenkin ero ja putoamiseen johtava voima kiihdyttää nappia paljon, paljon nopeampampaan liikkeeseen kuin maapalloa.

Ehdollinen uskominen puolestaan on sitä, että asiat voisivat olla toisin, kuin ne perusteiden valossa näyttävät olevan. Tällaista uskomista voi tapahtua vaikka oikeuden istunnossa, kun asioita tutkitaan tuomion langettamiseksi. Kyse voi olla vaikka sellaisesta tilanteesta, että joku on ottanut toisen ihmisen auton käyttöönsä luvatta; Kalervo on ottanut luvatta käyttöönsä Antin auton. On siis loukattu kiistatta Antin omistusoikeutta. Ennen luvatonta käyttöönottoa Antti on kuitenkin sanoillaan ja käytöksellään uhkaillut Kalervoa erittäin vakavasti, ja Kalervo omaa ruumiillista koskemattomuuttaan suojellakseen otti Antin auton ja ajoi sillä turvallaan. On totta, että Kalervo teki lain vastaisen teon. Mutta onko hän rikollinen? Olisko hänen lain mukaan pitänyt jäädä väkivahvan ja -valtaisen Antin piestäväksi?

Asiasta on todisteltu puolin ja toisin oikeudessa ja minä kuvittelen olevani lautamiehenä läsnä ja päädyn sellaiseen tulokseen, että Kalervo teki lainvastaisen teon, mutta hän ei ole syyllinen. Uskon siis Kalervon olevan syytön.

Kuinka paljon ehdoton ja ehdollinen uskominen eroavat toisistaan? Entä suhtautuvatko eri ihmiset näihin asioihin eri tavoin? Muuttaako asioiden opiskelu ja tutkiminen ehdotonta uskomista ehdolliseksi? Onko ehdoton uskominen lapsellista ja ehdollinen kypsää, vai voisiko olla niin, että edes joihinkin asioihin pitää uskoa ehdoitta? Onko viime kädessä kypsää vain hahmottaa uskomisen eri tavat vai lapsellista jättää asettamatta ne arvojärjestykseen? Olenko tyhmä vai viisas? Auttaisipa Heli Laaksonen minua!

Metaskeema

Seuraava ajatus ei ole ilmainen. The following idea is not free.

METASKEEMA

Harva ihminen on nero. Tekisi mieleni väittää, ettei sellaisia ole olemassakaan. Vaan en väitä, koska se johtaisi neron määrittelyn kierteeseen. Sellainen on olemassa netissä ja painetussa kirjallisuudesta entuudestaan. Jotkut sen sijaan ovat toisia näppärämpiä oppimaan uusia asioita ja muodostamaan uudenlaisia ajatusrakennelmia. Jonkun ihmisen älykkyys voidaan osoittaa älykkyysosamäärällä, vaikka monet pitävät sitä liian yksinkertaisena. Ihmisen älykkyys kattaa muutakin kuin ne ajattelun lajit, joilla ÄO määritellään.

Skeema

Arvoisa lukija! Muistanet kännykkäliittymäiskulauseen "Elämä on!" Jotkut ehkä muistavat erään tietyn elämä-on-sarjaan kuuluvan mainoksen. Siinä kaksi murrosikäistä tyttöä makailee neitsytkammion permannolla ja kolmas lähettää heille kaupasta tekstiviestinä levynkannesta kopioimaansa laulun sanoitusta. Kopioitsijatytön toiminnan hintavuutta arvioi levyosastolla valikoimia tutkaileva aikamies: "Eiks toi o melko kallista?" Tyttö vastaa: "Mutsis on." Paitsi että mainos on poskettoman hyvä esitys pissismin kärjistymästä, siinä esiintyy loistava esimerkki skeemasta.

Skeema yksinkertaisimmillaan on valmis käyttäytymis- tai puhekaava. Mainoksen teinitytöllä on kaiketi tapana reagoida samalla tokaisulla kaikkeen, mistä ei pidä. Tuttua käytöstä, eikö! Teinityttö ei ehkä ole niin tyhmä, kuin kuvailuni perusteella voisi päätellä. Hän voisi ja osaisi vastata asiallisesti ja hän voisi myös osoittaa sisällöltään asiallisella lauseella, että pitää miehen esittämää kysymystä ärsyttävänä - esimerkiksi tungettelevana. Todennäköisesti mainoksen tyttö - siis sekä hänen fiktiivinen persoona että häntä näyttelevä todellinen teinityttö - tietää ainakin jollain tasolla, että asiaton vastaus ärsyttää ja todennäköisesti päättää keskustelun.

Edellisen perusteella skeemat ovat siis tehokkaita malleja. Niitä käytetään, koska ne säästävät harkinnalta ja vaivannäöltä. Kutsukaamme itseämme kuinka harkitseviksi tahansa, valtaosa kaikista teoistamme tapahtuu valmiiden mallien perusteella. Skeemat helpottavat paitsi käyttäytymistä ja konkreettisia valintoja, myös ympäröivän maailman hahmottamista.

Lähes missä tahansa laajemmassa Suomen yhteiskuntaa käsittelevässä mielipiteidenvaihdossa ilmenee vakiona seuraavat ajatukset: asiat ovat vialla, koska maahanmuuttajia hyysätään ja asiat ovat vialla koska on olemassa SDP tai koko vasemmisto. Myös EU:n vetäminen mukaan lähes minkä asian tiimoilla tahansa on osoitus suhteellisen jäykästä skemaattisesta ajattelusta. Jotkut ihmiset ovat muodostaneet sosiaalisen strategian, joka perustuu jyrkkien mielipiteiden esittämiseen. Ehkä he ajattelevat sellaisen olevan jämäkkyyttä ja määrätietoisuutta (vaikka minusta se on jääräpäisyyttä ja sulaa ajattelukyvyttömyyttä eli tyhmyyttä).

Psykologisen teorian mukaan skeemat eivät ole jäykkiä, vaan niitä muokataan tarpeen mukaan. Karkeasti sanottuna kyse on siitä, että kun haluaa esittää jäykän poliittisen mielipiteen mistä aiheesta tahansa, edeltävästä keskustelusta pitää tehdä skeemaan sopiva johtopäätös. Jos sellainen osoittautuu vaikeaksi, on muutettava skeemaa tai tyydyttävä keskustelun kulkuun huonosti niveltyvään kannanottoon. Jälkimmäinen on huono taktiikka. Se saa kannanoton näyttämään aiheettomalta ja tavoiteltu jämäkkyys alkaa totisesti vaikuttaa tyhmyydeltä.

Skeemoja valitsemalla luodaan turvallisuutta.

Metaskeema

Alussa kyseenalaistin nerouden ja nerojen olemassaolon. Tekoni perustui mielessäni olevaan skeemaan: "Kyseenalaista toisten ihmisten arvostamia asioita." En käytä tuota tapaa usein, mutta olen huomannut, että jonkinlainen hämmentäminen on tehokas keino hankkia huomiota ja kenties yllättää positiivisesti. Tällä kertaa tosin en yllätä positiivisesti, elämä on... Arvelen että on olemassa monen tasoisia skeemoja. Yksinkertaisimmat ovat jotakin sen kaltaisia, että valo syttyy kun painaa katkaisimen yläreunaa. Skeema kyseenalaistuu helposti ulkomaanmatkoilla. Joissain maissa on tapana asentaa katkaisimet toisin päin. Ylimmän tason skeemat ovat siis alemman tason skeemoja tai niiden valintaa ohjaavia malleja.

Normaali, skeemanmukainen toiminta älykkyystestiä tehdessä on täyttää testi ohjeen mukaan. Näin toimitaan, koska ei ole tullut mieleen tai ei ole kykyä kyseenalaistaa testiä tai testitilanteen mielekkyyttä. Testin vilpittömästä täyttämisestä on kenties tarjolla palkkio tai sen sen kyseenalaistamisesta koituu rangaistus. Jos tällaisia pakotteita ole ja testi tuntuu tarpeettomalta, on myös mahdollisuus valita en-täytä-tätä-skeema.

On myös kuviteltavissa ÄO-testitilannetta ohjaava metaskeema, jonka käyttö tosin edellyttää joko testin syvällistä tuntemista tai ehkä poikkeuksellista älykkyyttä. Ja älykkyys tarkoittaa tässä tapauksessa nimenomaan testin mukaista älykkyyttä ja kykyä nähdä tavalla tai toisella testin rakenne. En pidä tällaista mahdottomana, sillä testin laatija tuskin on ollut maailman älykkäin ihminen. Superälykkö voi siis valita metaskeeman perusteella toimintatavan, joka esimerkiksi osoittaa testin olevan naurettava.

Koska jo alussa esitin, että älykkyystestit ovat vaillinaisia, lienee syytä tarkastella jotakin muutakin metaskeemaan perustuvaa toimintatapaa. Mielessäni liikkuvat monien armoitettujen kirjoittajien kyky yllättää ja nostaa esiin virkistäviä näkökulmia. Nyt esitän tämän esseen kannalta ratkaisevan väitteen: älykkäimmälläkään kirjailijalla (tai tutkijalla tai taidemaalarilla tai...) ei ole loputtomasti uusia näkökulmia. Sen sijaan hänellä on joitakin metaskeemoja, joiden perusteella esittää noita käänteentekeviä, luovia ideoita tai ainakin sellainen metaskeema tai peräti meta-metaskeema, joka auttaa etsimään yllättäviä näkökulmia ja ratkaisuja.

Ehkä äärimmäinen esimerkki metaskemaattisesta ajattelusta olisi meta- tai ylikielellinen ajattelu, jossa ajattelija voi hahmottaa luonnollisen kielen perusteet ja toimintatavat niin laajalti, että pystyy leikittelemään koko kielijärjestelmällä kuten vaikkapa taitava muusikko kuulemillaan sävelmillä. Koska minä en kuitenkaan moiseen kykene, olen kielen vanki. Voin kyllä koota kuvitteellisen maailmankaikkeuden, mutta kielestä en pääse, 42, vaikka välillä ajattelenkin visuaalisia, musikaalisia, taktiilisia tahi muita aistimellisia aatoksia.

Voin siis ideoida metaskeeman. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minulla itselläni olisi sellainen. Keskinkertaisuuteen on ajattelun työssä tyytymiseni. Toisaalta, enpä ole yrittänyt. Jos joku ihminen tässä maailmassa on haistanut yleisten ajattelutapojen tai jopa syvällistä tutkimusta ohjaavia ajattelutapoja, hän on kuitenkin saavuttanut laaja-alaiset ajatuksensa kovalla työllä. Ja mitä teen minä? En ainakaan ajattele, vaan maalaan venettä tai rassaan moottoripyörän ketjuja. Joskus sentään valokuvaan vanhoja laivoja, vaikka tokko minulla on aavistustakaan visuaalis-esteettisistäkään metaskeemoista. Koska on puoliyö, lienee aika mennä katsomaan ikiomaa, suoraa metaskeemalähetystä. Hyvää yötä, yökyöpelit!