Fotofilosofiata

Valokuvaaminen on iloitsemisen muoto. Jos kuvaa vaikka hautajaisia tai angstiteinejä, se voi tietenkin olla myös muunlaisen tuntemisen tapa, mutta keskityn nyt iloitsemiseen. Kaikkea kaunista ja hienoa ei voi ostaa tai tuoda kotiin. Jotkut asiat ovat parhaimmillaan siellä missä ovat tai niiden irrottaminen alkuperäisestä paikastaan on mahdotonta.

Runsaasti omenoivan puun voi kyllä omistaa. Ainakin tässä tapauksessa sitä voi myös ihailla ihan omistamatta, kuin auringonlaskua tai moottoritietä. Kuitenkaan edes omistaja ei saa omppupuutaan sisälle asuntoonsa. Tai voihan hän saada, jos hän tuo joko vain oksan tai jos hänen asumuksensa on hemmetin iso. Mutta montako päivää puu pysyy kauniina sisällä? Valokuva mahdollistaa iloitsemisen vaikka helmikuussa. Tai tietenkin on mahdollista katsoa, että lehdetön tuhannen omenan omenapuu aiheuttaa tai yllä pitää kesän kaipuuta suruineen ja haikeuksineen.

Miljoonat ihmiset valokuvaavat päivittäin. Epäilemättä maailmassa otetaan joka päivä miljardeja, jos ei kymmeniä miljardeja valokuvia. Joitakin vilkaistaan kerran, toiset lähetetään someitse ystäville ihailtavaksi. Jotkut ani ja tuiki harvat lähetetään tuhansille ja vielä harvemmat miljoonille katsojille. Sitten on näitä kuuluisia valokuvia, jollaisen ottamisen todennäköisyys nykyään lienee 1,257/385472493009847.

Muiston, tunteen tai vaikutelman lisäksi kuvaamiseen liittyy toinenkin ilo, nimittäin oivaltaminen. Olen aikaisemmin pohdiskellut blogissani oivaltamista lähinnä jonkin propositionaalisen ajatuksen tai teoreettisen mallin käsittämiseni. Esteettinen oivaltaminen on kuitenkin yhtä lailla oivaltamista. Siinäkin kaksi tai useampi enemmän tai vähemmän toisistaan irrallista nähtävää asiaa muodostavat yhdessä jonkinlaisen uuden, toimivan kokonaisuuden. En tosin tiedä, edustaako yllä oleva omppukuvani sellaista, mutta päätä sinä. Minulle näkymän huomaaminen ja kuvaaminen tuotti iloa, koska en ole koskaan nähnyt tällaista. Lehdettömyys ja omenoiden runsaus muodostavat harvinaisen näkymän, jossa kohtaavat hedelmällisyys ja marraskuinen luonnon lopullinen hiljeneminen talveen. Joku minua dramaattisempi puhuisi kuolemasta. Lisäksi omenoiden säännöllinen muoto luo jonkinlaista säännöllisyyttä, jota luonnossa ei vallan hirveästi esiinny. Tai ehkä esiintyy - näkemyshän riippuu määrittelystä. Joka tapauksessa huomasin tuon puun jo aikaa sitten. Sen jälkeen oli aina pilvistä ja harmaata, kun kuljin se ohi päiväsaikaan. Lopulta ajattelin, että jatkuvat vesisateet ja muut syksyn kurjuudet ovat tehneet näkymästä lopun. Vaan eipäs ollutkaan. Muutamia päiviä sitten olin kiireellä matkalla laboratorioon verikokeille. Päivä paistoi ja huomasin, että puu on jokseenkin entisellään. Pysähdyin kuvaamaan. Myöhästyin labrasta vain minuutin, mutta verikoe saatiin kuitenkin otettua.

Millainen oikeastaan on hyvä valokuva? Viisaat puhuvat iät ja ajat väreistä, sommittelusta, terävyysalueista, valokuvauksen tekniikasta ja estetiikasta. Pakko sanoa, että minä en tiedä. Useimmiten hyvä valokuva on teknisesti kelpo: edes pääaihe toistuu terävänä. Joskus tarkoituksellinen epätäydellisyys on kuitenkin kuvan kantava idea. Ja lopulta, joskus ilman tarkoitusta syntynyt vajavaisuus on se, mikä tekee kuvasta merkittävän. Hyviä kuvia on otettu tuhansien ja tuhansien eurojen kameroilla, mutta kaikki, mitä varhainen, halpa kännykkäkamera sai aikaan, ei ole huonoa. 

Ja entä sisältö? ÄLÄ googlaa David Hamiltonin valokuvia! Niissä esiintyy teinityttöjä vähissä vaatteissa tai ilman rihmankiertämää. Yhtäältä hänen kuvateoksiaan saa lainaksi vaikka täältä kotikaupunkini kirjastoista, toisaalta niiden hallussapidosta on maailmalla tehty poliisitutkintoja ja käyty jopa oikeutta. Niin että jos et halua selailuhistoriaasi tuota nimeä, niin anna olla. Takavuosikymmeninä, kun -filiaan - tai siis oikeastaan vain nuorten tyttöjen katsomiseen - ei suhtauduttu yhtä jyrkästi kuin nyt, Hamiltonia pidettiin suorastaan nerona. Hänen kuvissaan on tunnistettava atmosfääri, joka koostuu aiheen lisäksi lievästä epätarkkuudesta, kuvien rakeisuudesta ja tietynlaisesta kellertävästä värimaailmasta. Ennen kuin vastaavan kuvanlaadun tuottaminen kävi helpohkoksi kuvankäsittelyohjelmalla, tällaisia kuvia ei oikeastaan saanut aikaan kuin ammattilaisen välineillä. Nyt en tosin ota kantaa siihen, levittikö Hamilton objektiiviinsa kierrettyyn suotimeen ohuen kerroksen vaseliinia vai oliko jokin linssi hiottu hienonhienolla hiomapaperilla. Erilaisia käsityksiä näemmä esitetään. Hamilton itse kuoli ilmeisesti itsemurhaan vähän yli kahdeksankymppisenä. Häntä oli julkisesti syytetty nuorten malliensa raiskaamisesta ja ymmärtääkseni tutkintakin oli jo aloitettu. Ohimennen voin tokaista, että tämän seksuaaliväkivallan kysymyksen nouseminen esiin vähensi kuvaajan arvostusta mielessäni kovasti. Vaikeampi kysymys koskee kunkin kuvan mallia: kaltoinkohteliko kuvaaja häntä? Kuvien esteettisiä ja teknisiä saavutuksia en kyseenalaista vieläkään.

Kysymys valokuvan hyvyydestä on varmasti ikuinen ongelma. Tähän kaiketi pätee sama kuin luovuuden määrittelyyn. Kun joku keksii mielestään hyvän luovuuden määritelmän, joku muu tekee jotakin ilmeisen luovaa, joka ei sovi määritelmään; kun joku keksii hyvän valokuvan määritelmän, jostakin putkahtaa kuva, joka on aivan ilmeisesti hyvä, mutta ei sovi määritelmään eli odotuksiin. Yksi näkökulma kuitenkin on sellainen, joka ei keskity tuotteeseen - kuvaan - vaan valokuvauksen tapahtumaan: hyvä kuva on sellainen, jonka ottaminen on kivaa. Hamiltonin kuvien kielletyn hedelmän eroottinen jännite kuvasti kenties kuvaamisen hauskuutta, kunnes kävi ilmeiseksi, että kuvattavalle tilanne on ainakin joskus ollut järkyttävää ja kuvaajalle taas pakkomielle.

Erilaiset valokuvaajien kerhot, yhdistykset ja kuppikunnat järjestävät valokuvauskilpailuja. Tuloksista näkyy, että yleensä kokemus on rautaa. Voittajakuvissa on sisältöä ja teknistä taituruutta. Ne kenties haastavat katsojansa pohtimaan syntyjä syviä tai esittävät jonkin harvinaisen tilanteen. Joistakin kuvista näkee, että oikeaa kuvaushetkeä on voitu odottaa iät ja ajat. On vaikka istuttu jossakin kaseikossa hyttysten syötävänä ja punkkien houkuttimina tuntikausia, että lopulta on saatu kuva tapahtumasta, joka kestää puoli sekuntia: sudenkorento lentää selällään kohti kyykäärmeen kainaloa. Toiset menestyjäkuvat taas osoittavat harvinaista tilannetajua, kerkeää laukaisinsormea ja hitonmoista tuuria. Kuvassa näkyy, kuinka helikopterin roottorinlapa mäjäyttää lokin tuhannen munan päreiksi, ja kuva on vieläpä riittävässä määrin tarkka ja sommittelukin toimii. Minulla on tapana julkistella kuviani Facebookissa. Pääsääntöisesti sanoisin, että eniten tykkäyksiä keräävät omasta mielestäni kaikkein tavallisimmat kuvat. Näpäykset luokkaa "hirvi metsälammen rannalla" tai "joutsen ja lapsi" saavat eniten huomiota. Ne, joista itse pidän eniten, tuppaavat jäämään suosiossa muiden varjoon. Onkohan tässä nyt kyse siitä, että monilla on mielessään malli siitä, millainen on hyvä kuva? Vai aiheuttavatko tavalliset otokset joissakin jotakin samaistumisen tunnetta? Mene & tiedä!

Olen usein ajatellut, että alan tarkoituksella kuvaamaan rumia ja arkisia asioita erilaiset valokuvausohjeet tieten tahtoen unohtaen. Lopputuloksen pakkaa olemaan, etten itsekään näe niillä kuvilla mitään arvoa. Kadulle heitetty jätskipaperi asfaltilla, ruudun vasemmassa ylänurkassa tuotti jonkinlaista käsitteellistä, sovinnaisuuden rikkomisen iloa kuvaushetkellä. Itse kuva on ex recto! Yhtä kiinnostava esteettisesti kuin kuulutuksen alussa kuuluva kilaus musiikkina! Olisikohan siis niin, etten ole mennyt tylsyyden ja ruumuden kuvauksessa tarpeeksi pitkälle? Mitä jos alkaisin kuvata rumia teinityttöjä? (#metoo #metoo #metoo metoo metoo miituu miituu miituu miitaa miitaa piipaa piipaa piipaa, moraali- ja siveyspoliisi saapuu!) Aknen kukinta poskella, itse värjätty tukka, joka on sieltä pinkki ja täältä keltainen, juuret maantienväriset ja latvat seitsenhaaraisina ,14-vuotiaan tytön jenkkakahvat (hyi, pepsipornoa!), känninen 16-vuotias tulossa puskapissalta marraskuiselta takapihalta, öisten teinibileiden jäljet ja lattialla röhnöttävä neitonen naama merkkaustussilla piirreltynä ja vaatteet siinä, mikä on jo kerran syöty ja juotu... Ajatukseni on itsellenikin ristiriitainen. Toisaalta epäsovinnaisuus aiheuttaa iloa, toisaalta rumat asiat ovat rumia. Ja minähän haluan nähdä ympärilläni vain kauneutta, eikö!

Nukke

Tilasin nuken. Juu-u, iso mies. Se on n. 170 cm pitkä ja painaakin nelisenkymmentä kiloa. Hyvin kauniskin se on. Nettikaupassa sai valita lähinnä mieleisensä vartalon, pään, hiukset, kynsien värin, irrotettavan tai kiinteän pillun, nännien värin ja jopa sen, pystyykö nukke seisomaan tukematta vai ei. Kyseessä on siis seksinukke. Sellainen, jonka valmistaja sanoo lainmukaisesti näyttävän noin 21-vuotiaalta naiselta. Tuo "noin" lienee se pääasia siinä. Kaunis se kuitenkin on.

Niin että miksi? Miksi nyt ihmiset ostavat seksinukkeja? Pannakseen, hyvänen aika. Pääosa asiakkaista on miehiä, mutta on myös olemassa miesnukkeja, joita sitten ostavat ehkä naiset tai sitten homoseksuaalit miehet. Parhaimmilla nukeilla, jollaiseen minulla ei ole varaa nyt eikä ikinä, kasvojen ihossa on luomia ja ihohuokosia. Suoraan sanoen, pitää katsoa tarkkaan, jos meinaa erottaa sellaisen tekopään oikeasta valokuvassa. Paras vinkki lienee se, että pää näyttää terveeltä, vaikka on irrallaan vartalosta.

On noita seksileluja ollut ennenkin minulla. Yhteistä niille on se, että olen kokeillut kerran tai pari ja todennut, että ei... ne ovat kylmiä, kovia ja rumia ja ne pitää muistaa pestä käytön jälkeen. Ja etenkin ne pitää muistaa pistää piiloon. Minullahan ei ole seksileluja! Eikä muuten kenelläkään tuntemallani ei-naisella. Naisilla taas itsestään selvästi on ja pitää olla! Leluton nainen on aseksuaali ja siis siltä osin kelvoton - paitsi toimistotöihin. (Anteeksi, että pyytelen anteeksi epäkorrektiuttani.) Innostukseni lähti jostakin seksirobottien kehitystä ja tulevaisuutta käsittelevästä kirjasta. Sen jälkeen piti sitten tietenkin surffailla nettiin katsomaan, että millaisia nämä TPE-muoviset tai silikonista valmistetut neitoset oikeastaan ovat. No, kuvissa tietenkin mahdottoman kauniita. Rohkaistuneena päätin sitten tutkia, löytyisikö Youtubesta videoita näin siveettömistä vekottimista. Siellähän niitä on. Siinä vaiheessa intoni hiukan laski. Tosiaan, nämä jokapojan huokeat morsiamet, jotka eivät intä vastaan tai suunnittele mitään miehensä puolesta ja tahtoa vastaan, ovat aika elottomia. Lähinnä ne kai istuvat tai makaavat. Jotkut yksilöt tosiaan osaavat myös seistä. Haluankohan sittenkään isoa ja painavaa nukkea, jota ei edes kehtaa pitää sohvalla istumassa, koska satunnaisten vieraiden saapuessa syntyisi moraalista pahennusta tai ainakin joutuisin vastailemaan ikäviin kysymyksiin, kuten että paljonko tuo maksoi ja mitä teet sillä. No ei, en minä sitä pane, vaikka sillä on suu, perse ja pillu. Se on minulla valokuvamallina. Nukke maksaa 1400 euroa, eikä valita vilua tai muistuta työajan loppumisesta. Mistäköhän kuvittelet, että löytäisin teinitytön, joka ylipäätään suostuu keekoilemaan hepeneissä ja polviaan myöten pakkaslumessa? Saati sitten, että montako sellaista mallinkeikkaa joku XX suostuisi tekemään 1400 eurolla?

Yksi kiusallinen juttu on kuitenkin käynyt mielessäni. Näiden nukkien pään voi irrottaa, se on kierteillä. Pään tilalle taas voi asentaa koukun, josta päättömän nuken voi ripustaa säilytykseen. Ongelma on se, että kaappini ovat jo täynnä luurankoja. Nukkeparka ei kertakaikkaan mahdu niihin. Tuossa ikkunan edessä on jonkun edellisen asukkaan ruuvaama, järeä koukku. Siinähän päätön tyttöseni joutaisi riippumaan. Naapurusto ja ohikulkijat tietenkin sitten soittelisivat hätäkeskukseen, että täällä roikkuu ikkunan edessä päätön, hirtetty tyttö. Äiteillä olisi kamala suojeleminen lapsissaan: "Älä silmä pieni näe mitä vain!" Hommaa tietenkin voi huomattavasti helpottaa pitämälläl verhoa kiinni siltä kohden. Illalla, kun pitää sytyttää valot, sama ongelma olisi jälleen käsillä. Eipä siinä mitään, joutaahan tyttö kanssani sohvalle tai tähän koneen äärelle. Ja hänen syliinsä (Huom! Ei "sens syliin, ei se mikään puoliso ole) voisi antaa kaikenlaisia pikkutavaroita säilytettäväksi. Kaukosäädin kainaloon ja joutilas kitarapiuha kaulan ympärille jne. Joutessani ja telkkarin pauhatessa voisin sitten harjoitella hänen hiustensa palmikointia neljällä.

Koska säilytys on vaikea asia, ajattelin, että yksinkertaisesti soitan hätäkeskukseen tai poliisille, että täällä nyt roikkuu tällainen nukke, kun sille ei muutakaan paikkaa ole. Jos kiinnostaa, niin tervetuloa katsomaan. Vaan entäpä, kun naapuritaloyhtiön väkivaltainen narsisti hoksaa jutun ja ripustaa oman, aikaisemmin eläneen vaimonsa päättä akkunaan!

Hienoimmat nuket osaavat puhua. Tekoälynsä vuoksi ne osaavat jopa käydä yksinkertaisia keskusteluja. Näitä tekoälynaisia ei edes passaa lähestyä miten sattuu. Jos menee liian suorasukaisesti asiaan, he sanovat: "I'm not in the mood!" Kun kyse sittenkin on laitteesta eikä ihmisestä, asiallinen kommentti lienisi: "I'm not in the mode." Käveleviä nukkeja on tehty jo kauan, ja uusimmat alkavat olla liikkeiltään aika sulavia... sikseen. Niihin voidaan myös asentaa lämmitysjärjestelmä, jotta iho ei tuntuisi kylmältä. Samoin niihin voidaan asentaa erilaisia sensoreita, jotka voivat pyytää kääntämään nuken mukavampaan asentoon, kuivaamaan jne jne... ja koska ne siis näemmä saadaan liikkumaan, ne varmasti myös oppivat tekemään asioita itse. Kysymys on kai siitä, milloin tällaisten järjestelmien hinnat laskevat ja laitteet pienenevät ja kevenevät. Kukaan kai ei halua 200 kiloa painavaaa muovityttöystävää tai edes kotirobottia.

Jo verrattain pian on siis oleva aika, jolloin voit kysyä seksirobotiltasi, että kuinka lämmin täällä sisällä on. Tai udella, ottiko lapsesi pipon päähänsä, kun lähti ulos. Minusta, tämänhetkisen tietoni valossa, näyttäisi siltä, että kotirobotit kehittyvät nimenomaan seksiroboteista, ei esimerkiksi tekoälyllä varustetuista keittiökoneista. Syy on se, että seksirobotit ovat ihmisen näköisiä ja osin jopa tuntuisia. Meidän on helppo projisoida niihin tunteita. Ei ole mitenkään pöllöä puhua niille ainakin jotakin jo nyt. Nukkeharrastajat antavat nukeilleen nimiä. Jokainen ymmärtää, että niitä voi riisua, mutta niitä voi myös pukea kuten haluaa. Minun nukkeni on suosiva pitsihepeneitä, joissa ei kuitenkaan ole röyhelöitä.

Kuten edellä sanoin, minulla on seksuaalisen tarpeen lisäksi esteettinen tarve nukelleni. Se saa toimia valokuvamallina, koska sattuupi olemaan oikeaa nuortanaista käytännöllisempi ja edullisempi paria poikkeusta lukuunotamatta. Ensinnäkin sen ilme on aika  staattinen. Tähän on varmasti tulossa muutos, kyse on vain siitä, että saadaan lisää passeleita rakenteita pään sisään. Toinen on hiukan hankalampi: kuluttajille tarkoitetut nuket eivät osanne itse kävellä vielä vuosiin. Ne pitää siis itse kuljettaa ja kantaa kuvauspaikalle. Liikun harvoin autolla, mutta sulan maan aikaan usein moottoripyörällä. Siinähän se nukke kulkee, kyytiläisen paikalla, mutta pitääkö sen käyttää kypärää? Jos ei, niin hitto mikä sählääminen poliisin kanssa, kun aina pysäytetään ja aina pitää muistuttaa, että ei, laki ei vaadi nukkea käyttämään kypärää. Tai no... en muuten tiedä, mitä laissa täsmälleen sanotaan. Pitääkö esimerkiksi sana "matkustaja" tulkita vain ihmiseksi vaiko myös nukeksi tai robotiksi? En lainkaan panisi pahakseni, jos kyytiläisenäni istuisi kaunis nuori tyttö tukka hulmuten - vaikka sitten muovinen. Tosin saattaisi ilmavirta viedä tyttöparan pääkarvat silmäripsiä myöten.

Jos jatkaisin filosofiaani vielä pitkään, voisin lopulta kysyä, mikä erottaa ihmisen ja laitteen. Jos tyttörobottiin asennetaan riittävän näppärä tekoaäly, erilaisia antureita aistimiksi ja niin edelleen, niin onko esimerkiksi ruoansulatusjärjestelmän puute enää peruste pitää robottia jotenkin alempiarvoisena? Missä vaiheessa nämä kaikki järjestelmät yhdessä muodostavat jotakin, jota voisin kutsua tietoisuudeksi? Oletettavasti tällaiset robotit toimivat vielä pitkään akusta saamallaan sähkövirralla. Onko epäinhimillistä tai -nukellista jättää tyttöparka lataamatta?