Helvetti, taas tätä naiskauneutta
Mistä tietää, missä on kaunis nainen? Katsomalla, tättärää! Taannoin kirjoittelin turhautuneena naiskauneuden rasittavuudesta, mutten saanut ajatuskulkuuni ryhtiä. Mistä tiedämme, mitä havaita? Kuinka paljon virikkeitä on tavallisessa kaupunkinäkymässä? Entä jos näkymän ihmisiä aletaan eritellä vaikka tähän tapaan: tuolla on torin kulma, ja siellä näkyy paljon ihmisiä. Sitten on autoja risteävillä kaduilla, jokaisessa ainakin yksi ihminen, mutta heitä on vähän vaikea nähdä. Jalkakäytävilläkin kulkee ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Ja sitten on bussipysäkki, jossa notkuu ankaran odottelun työssä kymmenkunta tyyppiä. Ja siellä, katso, siellä! Siellä on kaunotar! Havaitsimme kaunottaren, muttemme kaljua toimistohiirtä, keskenään nahistelevia pojannaskaleita, autonromuaan kaasuttelevaa nuorukaista, harmaata mummoa, joka köpöttelee hissukseen. Kaunottaren lisäksi olisimme voineet panna merkille jotenkin harvinaiset tapaukset, kuten yksikseen taapertavan pikkulapsen tai kaulail