Keskustassa

Keskustassa näkyi polyesteristä valmistettuja ihmisiä. Tai siltä vaikutti: samasta muotista. Miestenkin ulkonäkö vihjaili, että peilin ääressä on vietetty hyvä tovi ennen kylille lähtöä. Parrat olivat muotoiltu kuin mainoskuvissa, eikä yksikään hius osoittanut mihinkään. Arvelen geelinä käytetyn epoksihartsia.

Siihen nähden jalkakäytävillä oli yllättävän paljon tupakantumppeja ja eritteitä. Mikähän arvojärjestys on poskellaan?

Joulufilosofiaa

Tulee tuolla yliopistoilla käytyä seminaareissa. Olen siellä hämmästellyt toisten tohtoriopiskelijoiden älykkyyttä ja nokkeluutta. Tunnen itseni hyvin yksinkertaiseksi heidän seurassaan.

Nyt on jouluaatto ja rauhan pitäisi olla maassa. Menin tuonne alakerran saunaan. Täällä on sellainen vanhanaikainen taloyhtiön sauna, josta saa varata saunavuoron. Sitten on lenkkisauna keskiviikkoisin, ensin naisille, sitten miehille. Ja tietenkin joulusauna samassa järjestyksessä.

Tänään, kuten monena keskiviikkona, istuin löylyssä naapuritalossa asuvan alkoholistimiehen kanssa. Puhuimme yksinkertaisista asioista, kuten siitä, mitä veden muodostamat kuviot kiukaan edessä olevalla suojalevyllä muistuttavat. Siitäkin puhuimme, pääseekö katkolle helpolle ja pidetäänkö siellä holisteista hyvää huolta. Hän kertoi ikääntyvästä isästään ja kesämökin myyntisuunnitelmista. Mietimme, mitä jouluruokia jäi hankkimatta ja valmistamatta ja paljonko sillä on väliä. Ja mitähän kaikkea olemmekaan jutelleet kuluneen syksyn aikana? Yhteistä sille kaikelle on välitön kokemuksellisuus ja läsnäolo. Voimmehan me olla vaikka kuinka viisaita siellä yliopistolla. Silti ajattelen, että noista saunaseurapiirin juttutuokioista on paljon enemmän hyötyä ja iloa kuin yhdestäkään yksittäisestä keskustelusta tai seminaarista, mitä yliopistolla käydään.

En suostunut menemään veljeni luokse joulukylään. En jaksa sitä, että minua kohdellaan kuin veljeni sittemmässä teini-iässä olevia lapsia, koska en puhu töistä tai lastenhoidosta. En ole myöskään käynyt laulamassa kauneimpia joululauluja enkä mene yöllä tai aamulla kirkkoon. Väittäisin, että tuolla alakerran saunassa oli paljon enemmän joulu kuin monessakaan muussa paikassa.

Joulu on kaikilla! Hyviä pyhiä kuusten ympärille, lahjakasojen katveisiin, kiiltoon ja polyesterin loisteeseen täältä elementinvälistä!

...omaksi kuvakseen...

"minaah: juice loi tedin omaksi kuvakseen"

Puhetta oli vain siitä, että Juicen Sikaa ei voi laulaa kuulostamatta Juicelta. Totesin ylipäätään kuulostavani Juicelta ja myös näyttäväni. Siitä minaah-ystäväni äityi muotoilemaan lauselmansa.

Neuroteknologia

Kun äitini oli lapsi, ihmiset haaveilivat näköradiosta. Ja tulihan se!

Kun minä olin lapsi, haaveiltiin näköpuhelimesta. Tuli sekin, tosin siihen väliin kiilasi kotitietokone, jonka vuoksi käytössämme on paljon muutakin jännää kuin näköpuhelut.

Voimme jo nyt sulkeutua muulta maailmalta tietokoneella toteutettavaan virtuaaliympäristöön, jota hallitsee ääni ja liikkuva kuva. Itsekin olen aikanaan uppoutunut tuntikausiksi lentosimulaattoripeliin ja hukannut ajantajuni ja monta muutakin todellisuudeksi luulemamme ilmiön aistittavaa ominaisuutta.

Ajan tasalla olevat ihmiset opiskelevat neurotieteitä. Kaikkinaiset kokemuksemme ovat lähestulkoon sama asia kuin hermojemme välittämät impulssit. Korvalappustereot ja silmälappuvideot jäävät jo kohta vanhanaikaisiksi. En tutkinut asiaa, mutta olen aivan varma, että joku jo suunnittelee, kuinka voisimme luoda kaikkien aistien varaan rakentuvan virtuaalitodellisuuden.

Ajatus on kutkuttava. Kuvittelen haalarit, joissa olisi silmälappuvideot, korvakuulokkeet ja lisäksi laitteita, jotka antaisivat ärsykkeitä haju-, maku-, tunto- ja taspainoaisteillemme. Virtuaaliseksi muuttuisi mukavaksi, kun tarvitsisi takertua hankalan puolison esittämiin vaatimuksiin. Voisimme kokea lentämisen ilman lentokonetta tai kokea laavan kuumuuden. Voisimme maistella pekinginankkaa maistamatta Pekingin ankkaa. Ehkä voisimme jopa kokeilla elämää miekkavalaana tai viherhiukkasena - edellyttäen että meillä olisi keinot tehdä siihen sopivat ohjelmat.

Jokin ilkeä puoli minussa muistuttaa siitä, että niin kokonaisvaltainen elämys tekisi meistä selvää. Emme muistaisi syödä virtuaaliselta naimiseltamme tai lentämiseltämme. Uuvuttaisimme itsemme virtuaalisena rocktähtenä miljoonan ihmisen vaatiessa meiltä encoren toisensa jälkeen ja saadaksemme nauttia lisää hurmosta, panostaisimme kaikkemme, kunnes jonkun muun pitäisi riisua meiltä virtuaalihaalarit.

En pidä mitenkään mahdottomana, että jo pian meille tarjotaan laitteita, joiden avulla voimme kokea virtuaalisia tuntoaistimuksia. Muutkin aistihavaintomme ovat vain hermoston impulsseja, jotka tulkitsemme aistimuksiksemme. Todellisuus siis on simulaatiota. Sen sijaan keskushermostomme sisäisiin toimintoihin voi olla vaikeampi puuttua. En edes epäile sitä, etteivätkö neuroteknikot lopulta keksi keinoa vaikuttaa suoraan mielensisältöihin ilman mitään niin vaivalloista asiaa kuin aistihavainnot. Virtuaalihaalaria ei silloin enää tarvita. Riittää, että ihmisellä on korvansa takana usb-liittymä.

Kaupalliselta kannalta asia on ongelmallinen. Markkinat tarvitsevat kuluttajia. Keinotodellisuus ja keinotekoiset mielensisällöt romuttaisivat tavaramarkkinat niin pian kuin kuluttaja saa mielensä kytkettyä tietokoneeseen. Kaikesta päätellen keinotodellisuudessa oleskelua joudutaan tulevaisuudessa rajoittamaan. Ensinnäkin jonkun pitää tuottaa ravintoa ja muita välttämättömiä hyödykkeitä, jotta kuluttajat pysyisivät hengissä. Lisäksi, jos keinotodellisuuden luomiseen tarvittava laitteisto on edullinen, se todennäköisesti tulee vähentämään ankarasti erilaisten materiaalisten hyödykkeiden ja palveluiden kysyntää. Oman pikku ongelmansa tietenkin muodostaisi ihmisestä toiseen tietoverkoitse tarttuvat sairaudet (Ks. Web Transmitted Diseases [Ajatus on omani, eikä sitä saa käyttää ilman erikseen sovittavaa, huomattavaa tekijänoikeuskorvausta. Same in English]).

Ihminen on siis olemassa markkinoita varten mutta taipuvainen hankkimaan tyydytyksensä mahdollisimman pienellä vaivalla. Niinpä ihmiskarjan käytöstä pitää säädellä. Verkkotautien tarttumiseen ja muihin terveysperustaisiin sivuseikkoihin vetoamalla vallankäyttäjät  tulevat siis rajoittamaan virtuaalitodellisuuden käyttöä. Sen sijaan markkinahenkiset neuroinsinöörit kehittävät järjestelmän, jolla uniimme voidaan liittää säännöllisesti mainoskatkoja.

5 vuotta, 10 000 katsojaa

Blogini täytti viisi vuotta. Saan onnitella itseäni. Ensimmäisessä tekstissä, joka yhä on tallella, en lupaa jatkaa tätä yhtään mihinkään tai mitenkään. Sitä en tiedä, kuinka suuri osa noista noin 10 000 lukukerrasta on omiani. Tämä ei ole mikään suosikkiblogi. Varmasti monia blogeja lukee noin moni ihminen päivässä.

Olen kaksi kertaa saanut huonoa palautetta. Naistenpäivä-tekstin arvostelussa joku, mahdollisesti nuori nainen, haukkuu minut ja tekstini. Koska tämä on minun blogini ja saan olla lapsellinen ja typerä, kirjoitin jonkinlaisen vasta-argumentin vasta aivan hiljattain. Joitakin viikkoja sitten muuan chatissa tapaamani nainen ei pitänyt Hetken taju -tekstistä. Siitä puuttui kuulemma tunteita ja kaaria. Siitä ei puutu tunteita. Niitä vain ei esitetä heti. Kaaret siitä puuttuu. Itse asiassa minä vihaan kaaria, paitsi sateenkaaria. Elämänkaari, triumfikaari... rumia kaikki. 

Muutoin palaute on ollut hyvää. Valitettavasti siis ei kovin rakentavaa. Olen kirjoitellut näitä juttuja itsetuntoa uhkuen. Avoimesti esittämäni tai hiljaa ajattelemani itsekriittisyys on ollut vain realismin vaisu yritys muistuttaa, etten ole mikään neropatti. Toisaalta, ilokseni huomasin kuitenkin viime talvena yhden ihmisen oivaltavan eräissä teksteissäni piilevän ironian.

Villein ajattelu ilmenee ehdottomasti blogin alkupäässä. Siellä luon maailmoja ja leikin jumalaa. Myöhemmin olen kirjoitellut paljon latteammista aiheista, kuten sanaleikeistä, seksistä ja ihmissuhteista. Tuore tuttavuus, nimimerkki minaa, kertoi lueskelleensa näitä juttujani viime yönä. Eipä hän juuri kommentoinut, mutta sanoi, että tarinoita on paljon. Ja onhan niitä. Kai sen tuosta saisi katsottua, mutta kolmatta sataa varmasti. Sanoin Minaalle, että puolet näistä teksteistä pitäisi karsia heti ja jäljelle jääneistä kaksi kolmannesta pistää syrjään. Loput pitäisi kirjoittaa uudelleen, koska monissa teksteissä kieliasu on viimeistelemätön ja ajatuksenkulku katkeilee. Kuudesosa kaikista näistä teksteistä on edelleen kymmeniä. Se ei ole vähän. Monet niistä ovat tosin lyhyitä ajatelmia tai sitten eivät tekstejä lainkaan, vaan valokuvia.

Joskus olen ajatellut, että parhaat kolme, neljäkymmentä juttua pitäisi viimeistellä ja lähettää kustannustoimittajalle. En ole saanut toimeksi, enkä välttämättä usko, että siitä mitään erityistä hyvää koituisi edes siinä tapauksessa, että jokun näitä haluaisi julkaista. Pidättäydyn siis ajatuksessa, että tämä on minun ajatustuulettamoni ja nautin surutta myönteisestä palautteesta. Ei tästä ole tarkoituskaan tehdä tuhansien ihmisten suosikkiblogia. Tuhannet ihmiset eivät jaksa lukea tällaisia asioita, eikä myöskään näin kirjoitettuna. Kiitokseni kuitenkin heille, jotka ovat jaksaneet lukea ja kenties kommentoida täällä blogissa tai muualla.

Mitä minulle on tapahtunut näinä viitenä vuotena? Aloittaessani olin sairaslomalla masennuksen vuoksi, ja sitä jatkui vielä pitkään, aina vuoden 2010 puolelle asti. Sen jälkeen pätkätyöt ja muutamat keikkaluontoiset hankkeet ovat tilapäisesti katkoneet työttömyyttä. Noin vuosi sitten olin kuntoutunut sen verran, että aloitin jälleen väitöskirjatyöni. Tällä hetkellä odotan apurahapäätöksiä, vaikka arvelen, ettei hakemukseni ollut vielä tarpeeksi hyvä. Lisäksi käytän työssäni näkökulmia, jotka tuskin ovat kaikkien apurahapäätöksiä tekevien mieleisiä.

Olen kertonut maailmankuvastani. Osaan esittämistäni väitteistä uskon vilpittömästi, osa on kokeiluluontoista ajattelua, joka ei ehkä ikinä osoittaudu oikeaksi tai vääräksi. Olen kuvannut harrastuksiani. Olen ilahduttanut itseäni kirjoittamisella. En sano tämän blogin olleen mitään terapiaa. Varmasti tämä on osaltaan auttanut synkimmän masennuksen selättämisessä, mutta terapia ei ole ollut tämän tarkoitus, vaan ajatusleikkien ja kuvien tallentaminen ja julkaiseminen.

Olen tarkoituksella jättänyt kertomatta itsestäni asioita. En ole paljastanut kaikkia sukulaisuus- perhe- tai ystävyyssuhteitani. En edes halua, että kaikki läheiseni voisivat lukea tätä, koska arvostelen heitä. Enkä myöskään halua, että esimerkiksi vanhempani saisivat tietää tästä blogista. Isäni ei pitäisi uskontoon liittyvistä näkemyksistäni, äitini taas vähintäänkin vieroksuisi vasemmalle kallistuvia poliittisia kantojani.

Varmasti näinä viitenä vuotena olen kasvanut ja kypsynyt edes jotenkin. Valitettavasti en ole saanut aikaan mitään sellaista muutosta elämässäni, joka jotenkin valaisi uskoa omaan tulevaisuuteen. Joitakin unelmia olen saanut toteutettua, mutta toteuduttuaan ne eivät olekaan tyydyttäneet minua. En ole mitenkään erityisesti etsinyt onnea elämääni, mutta en toki toivo itselleni ahdistustakaan. Se on ainakin varma, että tämä blogi tai väitöskirjan mahdollinen valmistuminen eivät tule tekemään minusta nykyistä valoisampaa persoonaa. Siihen johtavan muutoksen pitää tapahtua elämäni niissä asioissa, joista en tänne liiemmin kirjoittele.

Olen monta kertaa uhannut lopettaa tämän blogin, mutta niin ei ole tapahtunut. En siis edelleenkään lupaa lopettaa tai jatkaa tätä. Äskeisistä synkän sävyisistä mietteistä huolimatta toivon, että vastakin saisin kokoon parhaaseen kuudennekseen kuuluvia tekstejä. Olen siis tätä nimenomaista tekstiä kirjoittaessani oivaltanut, että yhtä hyvää juttua kohden pitää kirjoittaa kolme kerta kaikkiaan huonoa ja kaksi keskinkertaista teelmää. Määrällinen arvioni perustuu peukalotuntumaan, koska en ole suoranaisesti laskenut omasta mielestäni jotenkin kelpojen teelmien määrää. Eikä sen oikeastaan ole niin väliksikään. Tärkeintä on oivaltaa, että useimmat näistä jutuista ovat harjoituskappaleita, kirjoittamisen ja ajattelun etydeitä. Jos aina jään odottamaan, että mieleeni laskeutuu valmiina jokin mahtava essee tai ajatelma, en lopulta kirjoita mitään. Huonojen ja viimeistelemättömien juttujen suoltaminen siis jatkukoon. Onhan sille sekin oikeutus, että en minä voi tietää, mikä teksti on kenestäkin hyvä. Yksi juttu puhuttelee yhtä, toinen toista.

Ulkonäön virkistämistä tämä kyllä kaipaisi. Olen valinnut tämän tumman sinisen ja kellertävän yhdistelmän esteettiseen intuitiooni perustuen, enkä ole halunnut ruveta askartelemaan mitään taustakuvia. En yleensä ajattele koko blogia, paitsi kun päätän kirjoittaa jotakin tai julkaista jonkin kuvan. En siis tässäkään lupaa mitään, mutta jos lähiaikoina sattuu tästä asiasta tulemaan jossakin puhe, voin äityä tekemään muutoksia.

Kuriositeetti: 25.11.2013 jälkeen joku on tutkaillut blogiani Vietnamissa kuudesti. Pieni on pallomme tää!

Sittempi täydennys: ei nyt ihan 10 000.