Tähdet ja kuu

Aurinko ei paista risukasaan.
Jos kuu joskus kumottaakin, se on vain heijastusta.
Tähdet tuikkivat vain toisilleen.

Jolla jotakin on, jakaa vain osattomuutta osattomille.

Kaikkeus 3

Varhaisemmissa Kaikkeus-teksteissäni olen päätynyt siihen, että todellisuudessa voi olla asioita, jotka ovat liian monimutkaisia tai laajoja käsityskyvyllemme. Pohdin myös, että jos nykyisillä resursseillamme voimme muodostaa maailmankuvan jossa kaikelle on johdonmukainen selitys, on turha kuvitella mitään ihmisjärkeä ihmeellisempää olevan olemassa. Jos sellaista onkin, se ei mitenkään vaikuta meihin.

Kolmantena näkökulmana esitän ajatuksen, että yksittäinen ihminen ei ehkä mitenkään voi ymmärtää kaikkea. Yleisnerojen ja kaikentietäjien aika on mennyttä jo siitä syystä, että tiedon määrä on lisääntynyt järjettömästi – kirjaimellisesti! Sen sijaan ihmisyhteisö voi muodostaa huomattavasti yhden ihmisen resursseja laajempia tietovarantoja. Asia ilmenee vaikka niin, että jos nyt jotain asiaa ylipäätään keksii ajatella, siitä todennäköisesti löytää vihjeitä tai suoranaisia tutkimustuloksia Googlella tai viimeistään yliopiston tietopalveluista. Asia ei ole akateemisesti koulutetuille mitenkään uusi.

Ongelma siirtyykin nyt toisaalle: jotta jo olemassa olevasta valtavasta tietomäärästä löytäisi lähtökohtia uusien oivalluksien tekemiseen, pitäisi sittenkin tuntea nykyistä tietämystä hyvin laajasti. Siihen nähden on suorastaan mielenkiintoista, että merkittäviä oivalluksia tehdään yhä edelleen. Onko kyse siis siitä, että joku luova yksilö muodostaa intuition jostain asiasta ja osaa sen perusteella etsiä itselleen olennaista tietoa, exformaatiota, tiedon varastoista? Tämä ehkä selittäisi da Vincin nerouttakin. Hänellä oli valtavat tiedot, mutta luodessaan helikopterin idean hänellä ei esimerkiksi ollut saatavilla sopivaa voimanlähdettä. Siitä huolimatta hän tuli ideoineeksi jonkinlaisen ilmaruuvin. Hän siis jotenkin ei tarttunut realismiin vaan aavisteli jotakin, mihin hänellä ei ollut suoranaisia perusteita.

Ehkä todella on niin, että yksilön resurssit käyvät tarjolla oleviin mahdollisuuksiin nähden yhä vähäisemmiksi. Uudet oivallukset eivät ehkä synnykään tarjolla olevan tiedon määrän vuoksi, vaan siitä huolimatta. Voisiko jopa ajatella, että liiallinen tietomäärä kangistaa ajattelun? Pedantilla työllä, vaikkapa tutkimuksella, saadaan aikaiseksi vain jotakin ennalta tiedettyä tai jotakin, mitä osataan odottaa. Luovalla kohteltamisella voidaan ehkä oivaltaa jotakin, mitä ei muutoin tule mieleen. Valitettavasti koheltamisen tuottavuus on minimaalinen. Lisäksi täysin älytön touhuilu on lähinnä boheemielämää. Da Vinci ja muut neroina pidetyt ovat kaiketi olleet huomattavan lukeneita, kokeneita ja teräväpäisiä ihmisiä. Hokemalla "Free your mind" ei saavuteta kuin tilapäistä mielihyvää. Tyhjästä kun ei iskulauseiden voimin kasva mitään.

Kaikkeuden mieltämistä käsittelevä pieni esseesarjani päättyy tähän. Voimme tietään kaiken laista ja varmasti opimme vielä paljon uutta. Tai ainakin yliopistojen kirjastoihin ja tietokantoihin tulee yhä uusia artikkeleita. Ja nyt, kerrankin, ilmaisen henkilökohtaisen kantani, en pelkkää ajatusleikkiäni: emme tule koskaan tietämään kaikkea emmekä edes tuntemaan kaikkea, mitä on olemassa. Emme edes niin, että olemassa olevin perustein voisimme päätellä jonkin olion, olemassaolon ja sitten pyrkiä todistamaan sitä, kuten Higgsin bosoniin tykästyneet hiukkasfyysikot tekivät. Jään kummalliseen tilaan. Vaikka joku kertoisi minulle tietävänsä maailmankaikkeuden kaikkien alkeishiukkasten lukumäärän, voisin uskoa häntä. Silti en usko, että kaikkea mahdollista voidaan kuvitella. Ja edellisistä seikoistakaan huolimatta en hevillä lähde uskomaan antimateriaan tai pimeisiin aineisiin. Henkimaailman asiat, joiden perusteella povarit ennustelevat, ovat nekin hyvin epäilyttäviä, vaikka joku mustalaiseukko äitini tulevaisuutta ennusti suhteellisen oikein vuosikymmeniä sitten. Voin vain toivoa, että kun yhteinen tietämyksemme laajenee, tietoa käytetään hyvään - mikä se hyvä sitten onkaan.

Kaikkeus 2

Pohdin aikaisemmin, että mitä kaikkea voimme tietää ja yritin myös hahmotella jonkinlaista ajatusta kaiken inhimillisen käsityskyvyn ylittävistä asioista. Filosofisesti ajatus kaatunee witgensteinilaiseen tautologiaan: mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta. Niinpä: mitä ei voi käsittää, siitä ei voi esittää väitteitä. Käsityksemme ylittävien asioiden olemassaolo jää uskonasiaksi.

Asiaa voisi lähestyä pragmaattiselta kannalta. Tarvitsemmeko me lisätietoja ymmärtääksemme maailmankaikkeutemme toimintaa? Sitten valistusajan ainakin tietävimmät yksilöt ovat saavuttaneet huimaa edistystä. Tutkimalla yhä pienempiä asioita on oivallettu yhä suurempia asiakokonaisuuksia. Ja ehkä myös päin vastoin. Tästä kehkeytyy siis käytännöllinen kaikentietämisen argumentti. Kun meillä on toimiva ja yhtenäinen selitys kaikelle, mitä havaitsemme, tiedämme kaiken. Ja mehän tiedämme valtavasti. Useimmille ilmiöille meillä on syy tiedossamme. Sitten on niitä asioita, joista meillä on ainakin valistuneita arvauksia. Näin äkikseltään emme ehkä tiedä täsmälleen, mitä mustan aukon ytimessä on, paitsi singulariteetiksi kutsumamme asia [Huom! (.) ja (1)]. Jokin siellä niin kovasti kiskoo kaikkea puoleensa, ettei päästä juuri mitään tietoja itsestään muualle.

Selvittämätön mysteeri on elämä. Eikä sekään ole oikeastaan mysteeri, vaan asia, jota emme vielä tunne riittävästi. Toinen vastaava on tietoisuus. Kummankin fyysisistä edellytyksistä on valtavasti tietoa, mutta aivan vielä koko juttu ei ole ratkennut. Niin hienoa kuin tietäminen onkin, en ehkä haluaisi tietää, mitä elämä perimmältään on. Platonin luolavertaus on muuttumassa joutilaaksi höpinäksi. Ihmiset, ainakin jotkut, ovat alkaneet ymmärtää näkemäänsä. Aistihavainnot ovat osoittautumassa suhteellisen luotettaviksi. Fenomenologinen ajattelu siitä, että aistein emme tavoita asioiden olemusta, on muuttumassa tyhjäksi metafysiikaksi. Vaikka ennakkotietomme, asenteemme ja olosuhteet vaikuttavat paljonkin siihen, kuinka pieleen tulkitsemme havaintomme, mitä ilmeisemmin saamme silti selville, mitä on olemassa. Siitäkin meillä on jo aavistus, mitä tuo olemassaolo on luonteeltaan. Hiukkasten hyörinää: tyhjää kuin avaruus, jossa kuitenkin on atomeita, elektroneja, lumokvarkkeja ja bosoneita ja mitä lienee.

Tiedämme kaiken, kun kaikelle on selitys ja selitykset sopivat ongelmitta yhteen ja samaan tietojen järjestelmään. Vaikka jotakin suurempaa, laajempaa ja monimutkaisempaa olisikin, se ei ole tietojemme kannalta - siis meidän kannaltamme - relevanttia. Kiehtovaa, kiinnostavaa ja lamaannuttavaa. Tieto lisääntyy, mutta kun katselen ympärilleni ja kuuntelen ihmisiä, he eivät ole iloisia eivätkä he ole saaneet elämää hallintaansa. Elämänhallinnasta puhuminenkin on vähentynyt. Ilmeisesti moni naistenlehtien kyökkipsykologi on saanut potkut ja menettänyt elämänsä hallinnan. Näyttää siltä, että tieto on valtaa vain joillekin, eikä kaikki elämäämme vaikuttava taas kiinnosta kaikenteorioista kiinnostuneita. Vaikka yleiset selitysmallit esimerkiksi mielen toiminnan, ihmisyhteisön toiminnan ja hiukkasfysiikan välille löytyisivät, yhdenkin ihmisen elämä ja valinnat ovat liikaa toisen ihmisen järjelle. Jäljelle jäävät intuitiot, arvaukset ja korrelaatiot: freudilainen höpöpuhe tai westermarckilainen kokeileminen ja yleistäminen. Jos ne eivät ole tietoa, ne ovat jotakin muuta. Jos ne eivät ole tietoa, koska emme voi ymmärtää kaikkia vaikuttavia tekijöitä, meidän pitää lopettaa omaan järkeemme uskominen ja tyytyä uskomaan niihin tietoihin ja kokemuksiin, joista voimme olla varmoja. Ajattelen, olen siis olemassa, tuumasi Descartes, ja oli aivan oikeassa. Pragmatismikin on siitä pirullinen, että tietojemme perusteella odottamamme ilmiöt toteutuvat, mutta ehkä jostain muusta syystä, kuin ajattelemme. Minkä luulemme olevan syyn ja seurauksen suhdetta, onkin vain kausaatiota, tuntemattomasta syystä johtuvaa ilmenemistä yhtä aikaa. Tässä valossa viisainkaan professori ei ole kaukana Havukka-ahon ajattelijasta.

Tietäminen näyttää olevan liian mutkikas asia mielelleni. Se taas on pelkkää uskontoa, että toivoisin tutkijoille olevan tarjolla vielä paljon löydettävää. Joskus ajattelen, että jokin tulen, pyörän tai sähkön kaltainen oivallus toisi mukanaan jotakin hyvää, joka lisäisi onnellisuutta - mitä sekin lienee. Kaiken edellä kirjoittamani perusteella voin enää todeta, että tuijotamme liian vähän omaan napaamme. Tiedämme materiasta ja avaruudesta yhtä ja toista, mutta itseemme koskevat näkemykset tuntuvat olevan uskonnollisia hokemia: "Totuus löytyy meistä jokaisesta itsestämme." Mikä totuus? Mistä itsestä? Kuka minä olen? Olenko minäkin täällä? No haloo!?

Ei sit!

No ei. En kelvannut Räpsöön duuniin. Se siitä toivosta.

Räpsöö

Meinaan muuttaa Räpsööseen. Siinä ei ole enää kuin yksi mutka matkassa. Tarttis saada työpaikka. Sellaistakin olen hakenut niiltä seuduin. Niillä seuduin asustaa myös vanha partiokaverini Lokki, joka on siihen nähden kiitettävästi tukenut suunnitelmaani, että soitti tuttavalleen, joka on töissä siinä paikassa, johon pyrin, ja sanoi, että ottaisivat minut töihin. Hieno virke! Merkittävää tässä on se, että olin Lokkiin yhteydessä ensimmäisen kerran liki 20 vuoteen. Hiukan muriseva ääni ja pinnalta karhea puhetapa olivat sangen tutut.  Lokki on mua niin monessa jutussa ongelmaisessa nuoruudessani auttanut, että hiukan jopa hävetti pyytää taas palvelusta. Mutta toisaalta, en mä olisi sille ikinä soittanut ilman asiallista asiaa. Ja mää haluan sen duunin. Ja asua Räpsöössä. Tai edes Meri-Porissa. Siellä on meri ihan rannassa, ja sitä jatkuu Ruotsiin asti.

Niijjoo. Sit tää Sarppu, joka ottaa mahdottoman hienoja valokuvia, on kanssa räpsööläinen. Mahtaakohan tuntea Lokin, en tiedä. Terveisiä kuitenkin, jos tätä lukee. Tosin en tiedä, että keneltä tai kenelle. Ja terveisten kuskaaminenkin tuntuu joskus vähän nololta. Mutta jooh! Mukava, että uudella kotipaikalla on edes pari etäisesti tuttua.

Ja sit sitä realismia. Mää ruukaan kokea työmarkkinapettymyksiä. Olen vain uskotellut itselleni, että hakemukseni on hyvä ja olisin loistava siinä työssä. Olkoon nyt mainitsematta, mikä duuni se olisi. Ainakin suviaikaan se olisi just Räpsöössä ja siinä merellä, mutta ei tarttis pyydysten kanssa kulata.

Kloppina tuli siellä paljon paateilla kulattua. Aina oli hihansuut märät! Sen mää muistan nuoruudesta ja kesistä räpsöössä. Talvella siellä tuulee. Pakkanen ei ole kummoinenkaan, mutta kylmyys työntyy joka paikkaan 20 metriä sekunnissa. Asuin Mäntyluodossa jonkin aikaa. Se taitaa tosin olla vielä tuulisempi tyyssija. Räpsöö onkin vähän herraskainen.

Muut ku meriporilaiset puhuvat räpsööstä Reposaarena. Sen niminen paikka on myös Hammaslahdella, toisella puolella maata. Siis Hammaslandella. Ja varmaan muuallakin. Hammaslahden Reposaaresta ei ole ikinä kaavailtu Suomen pääkaupunkia. Eikä siellä ole ollut Suomen pienintä alkoa - ainakaan laillista. Ja ennen kaikkea, siellä ei ole merta. Jos paikka haluaa olla hyvä, siellä pitää olla meri.

Niin että arvoisa työnantaja, viittisiks suhtautua hakemukseeni ja suosittelijaani suopeudella. Mulla olis suunnitelmia asumisen suhteen. Ja sitten se työ vaikuttaa oikein mukavalta kanssa.

Kaikkeus

Pienin asia, jonka osaan kuvitella ja jonka esittelen blogini ammoisessa aamuhämärässä on nimeltään (.) tai (1) tai jotakin sinne päin. Kuvittelin, että se olisi maailmankaikkeuden pienin osanen, joista kaikki ulotteiset asiat muodostuvat. Eli siis.. aivan kaikki!

Pikkuhippuset ovat kiinnostaneet tiedemiehiä kovasti. Higgsin bosonin jo kerran. Minä kuljin Kaskenmäkeä ylös, Boson Higgs lyllersi alas ja kysyi tietä yliopistolle. Satunnaisessa kohteliaisuudenpuuskassa, neuvoin, vaikka minua kyllä säälitti sen pienuus. Onneksi se on niin pieni, että sopii asfaltin koloon, jos auto uhkaa ajaa päältä. Olisi kuitenkin pitänyt kysyä siltä, että tunnistaako se itsensä noista minun määreistäni, vai onko sillä itselläänkin ulottuvuuksia. Saman tien olisin voinut kysyä, että pystyykö sen mittakaavasta hahmottamaan esimerkiksi ihmisen yhtenä kokonaisuutena. Ja jos olisin ollut oikein filosofisella tuulella, olisin voinut poiketa sen kanssa ravintola Vanhaan Apteekkiin. En tosin tiedä, onko siellä Higgsille sopivan pieniä tuoppeja. Siellä olisi voinut keskustella aiheesta "kaikkeus". Mitä kaikkea on, ja minkä kaiken olemassaolon voimme tajuta?

Mitä kaikkea on olemassa? Maailmankaikkeus nyt ainakin. Tämä tietokone ja Orionin tähdistö. Ehkä myös alkuräjähdyksen alkusyy on jossakin. Tuskin kuitenkaan partaisena ukkona pilven päällä, vaikka ate[d]istit sellaisen mielikuvan kieltämällä niin yrittävät väittää.

Minusta on aika tylsä ajatella asioita, jotka jo tiedämme. On paljon hauskempi edes joskus ajatella asioita, joita emme ennen ole uskaltaneet ajatella. Myönnän auliisti, että sellaisia tulee mieleen hyvin harvoin, tai ne ovat laadultaan kovin mitättömiä. En voi väittää, etteikö joku olisi ajatellut ajatusta "9834597345987349857395349837568762324". Kovin todennäköistä se ei ole, mutta mahdollista. Ja hiton tylsä ajatus. Linnunradan käsikirjassa liftareille paljastuu, että kaiken tarkoitus on 42. Se on jo vähän hauskempi ajatus järjenvastaisuudessaan.

Järjenvastaisuus! On niin järjetöntä ajatella jotakin, mitä ei ajatella. Ollakseen viisas pitää ajatella oikeita, olemassa olevia ajatuksia järkevästi. Sehän siinä on ongelmana, ettei sillä keinoin koskaan keksi mitään uutta. Hulluuden ja viisauden välinen raja ei ole veteen piirretty. Sitä ei edes ole. Jotkut asiat ovat selvästi hulluja, toiset selvästi viisaita, eikä niiden laatua ratkaista sovinnaisella ajattelulla. Aikanaan on ollut hullua väittää, että jokin kone lentää. Vaan lentääpäs, ja hienosti lentääkin.

Niin että heittäydyn tässä hulluksi ja kysyn, että mitä on kaikkeus. Mitä tarkoitamme äärimmillään sanalla "kaikki"? Ihan ensinnä kehtaan väittää, että aivojemme kapasiteetti rajoittaa tuota kaikkeutta. Asioita on aivan liikaa. Maailma on asioita pullollaan, esitti laulu- ja soitinyhtye Ultra Bra. "Pullollaankin" on asia, mutta ei ehkä ulotteinen, pienhiukkasista muodostunut kokonaisuus, vaan metafora. Koska se siis on, kaikkeus käsittää muutakin kuin ulotteiset asiat.

Onko käsityskykyymme mahtuvalla kaikkeudella jokin yksilömäärän yläraja? Siis jotakin sellaista, että koska aivoissamme on niin ja niin monta kytköstä, voimme käsittää enintään  9834597345987349857395349837568762324 eri asiaa? Entä aika? Maailmankaikkeus on niin ja niin monta miljardia vuotta vanha. Tai se luotiin viikossa. Mikä lieni sekin viikko? Maailma luotiin karkauspäivänä. Ensin oli karkauspäivä ja sitten keksittiin aika ja ne määreet, joita siitä käytämme? Entä etäisyydet? Onko jotakin 30 miljardin valovuoden päässä? Kuinka pitkä matka se on? No niin pitkä, että valolta kuluu vakionopeudellaan 30 miljardia vuotta sen taittamiseen. Niin kauas on tavattoman pitkä matka. Paljon enemmän kuin osuuskauppaan. Enemmän kuin mihinkään, mitä pystyn tajuamaan. Pystyn kyllä tajuamaan, että valon nopeus on suunnilleen 300 000 km sekunnissa ja vuodessa on noin 365x24x60x60 sekuntia. "Noin", koska aikanaan matematiikantunnilla opetettiin, että matemaattinen vuosi on 360 vuorokautta. Karkauspäivä taas on olemassa siksi, että vuosi on vähän pitempi kuin 365 vuorokautta. Ja yleinen epätäsmällisyys siksi, että vaikka tuon laskelman kirjoittaisi kilometreinä, en tulisi hullua hurskaammaksi. Ajattelisin kyllä tovin melkoisen suurta lukua.

Voinko päätellä, että tietämisemme rajoittuu ajattelukykyymme? Ja jos voin, voinko olettaa, että on olemassa asioita, joita emme pysty käsittämään? Jotakin niin mutkikasta ja laaja-alasta, ettei älykkäimmälläkään ihmisellä olisi pientäkään mahdollisuutta käsittää sen olennaisia piirteitä? Syystä, joka ilmenee edellisistä kysymyksistä, en voi sanoa, että moinen olisi. Vielä vähemmän pystyisin todistamaan sellaista. Kysymykseni - siis ajatukseni - on mieletön ja hullu. Siispä minä olen mieletön ja hullu, koska en ole paljonkaan eri kuin ajatukseni. Kysymysten syytämiseni kärjistyy seuraavaan:

Miten osoittaa, että ei ole mitään, mikä viime kädessä osoittaisi ajattelukykymme rajallisuuden?

Miten osoittaa, että on asioita, jotka ylittävät kaiken inhimillisen käsityskyvyn?

Olemmeko käsityskykymme vankeja keskellä kaikkeuttamme?

Mitä siitä seuraa?

Elämme varmasti elämämme loppuun asti saamatta vastausta näihin kysymyksiin - monet meistä jopa varsin mukavasti. Joillakin meistä on kuitenkin hinku todistaa, että jokin jumaluus on tai ei ole, ja usein verukkeena käytetään juuri käsityskykyä. Kuten edeltä käy ilmi, ainakaan minä en ymmärrä, miten sillä voisi todistaa jotakin. Tyydyn uskontunnustukseen: voimme jakaa maailman mahdottoman pieniin osiin, muttemme ehkä koskaan tavoita pienintä asiaa. Voimme tähyillä valovuosimiljardien taakse löytääksemme idean rahtusen alkuräjähdyksen ajasta tai vain iloitaksemme kauas näkemisestä. On olemassa järkeämme suurempia asioita, mutta se ei saa estää meitä käyttämästä rajallista järkeämme tiedonjanomme tyydyttämiseen tai filosofisten kysymysten puntarointiin.

Strato

Strato. Meksikosta. Ihan melkein uusi. Vireessä - jopa hetken soittamisen jälkeen. Vähän pehmeäsointinen, kun body on leppää. Kannessa kuitenkin kaunis loimuvaahteraviilu. Tuntuu vähän stratolta, mutta ehkä voin suopua siihen, että sormeni tottuvat vähitellen.

Päivä naisena

Miltä tuntuisi olla päivä vastakkaisen sukupuolen edustajana, minun tapauksessani siis naisena? Mitä kaikkea tehdä ja kokea? Aivan varmasti olisi mielenkiintoista tutustua omakohtaisesti vastakkaisen sukupuolen anatomisiin yksityiskohtiin. Sen lisäksi olisi kiintoisaa tietää, millaista kohtelua saa kaupungilla tai missä tahansa, missä satunnainen ihmisjoukko kohtaa toisiaan.

Moni varmasti olisi mielellään kaunis nainen tai komea mies. Kukapa haluaisi olla ruma ja tulla kohdelluksi kuten rumia ihmisiä kohdellaan. Vaan ehkä se olisi hyvä, ellei sitten vallan toisen seikkailun aihe. Tai jospa käykin niin, että hyvä haltija toteuttaa vaihtokokeiluun halukkaiden toiveet hiukan erikoislaatuisella tavalla: rumat miehet hän muuttaisi kaunottariksi ja kaunottaret ulkonäöltään vaatimattoman näköisiksi miehiksi. Vastaavasti komeat miehet saisivat tuta päivän ulkonäöltään vaatimattomana ja vaatimattomat näköiset miehet haltia muuttaisi komistuksiksi.

Arvoisa lukija, älä viitsi jätkyttää minulle sisäisestä kauneudesta. Tässä yhteiskunnassa yhdet ovat kauniita tai komeita ja toiset rumia. En ollenkaan kiistä, etteikö kyse ole makuasiasta, mutta kumman samansuuntaisia ihmisten makunäkemykset ovat. Jos et millään usko, niin katsopa, miltä missit näyttävät vuodesta toiseen. Näkyykö lyhyitä, pottunokkaisia pullukoita? Tai muistatko, minkä näköisiä olivat koulusi suosikkipojat ja -tytöt? Puolessa vuodessa aikuisen mittaan venähtäneet kuikelotkin vielä kiinnostivat, mutta peräseinän väriset lylleröt, joista fiksuimmat katsoivat kohteliaasti ohi ja joita moukkamaisimmat kiusasivat, olivat leveänaamaisia, usein ylipainoisia, jotenkin toispuoleisia ja niin edelleen. Moralistinen lukija, voit kutsua minua moukaksi, mutta käväisepä kaupassa ja katso naistenlehtien kansia. Mitä kansissa näkyy? Kauniita naisia. Jumalauta, ei mitään muuta kuin naisten naamoja. Onko reilua, häh? Olisi nyt kerran jonkun akkainlehden kannessa Esa Pakarinen. Kauneus on mikä on. Turha pullikoida vastaan, ja tällä perusteella ynnä pienen aggression saattelemana on täysin perusteltua esittää, että rumat voitaisiin tässä kokeessa muuttaa kauniiksi ja päin vastoin.

Ensimmäinen seikka on siis ulkonäkö. Millainen nainen olisin? Tuskin kaunotar, tuskin rumiluskaan. Ihan tavallinen, jonka olemuksessa näkyy masennusvuodet muutamalla tavalla. Vaan muuttuisiko älykkäät tyhmiksi ja tyhmät älykkäiksi? Oikeastaan sillä ei ole minun kannaltani väliä. Olisin keskinkertainen. Joissain asioissa hyvä, toisissa huono ja useimmissa pärjäisin joten kuten. Entä muut psyyken ominaisuudet? Olisiko seksuaaliset haluni jollakin mittapuulla samalla tasolla? En siis olisi ylen halukas, mutta en varmasti aseksuaalikaan.

Tästä päädynkin mutkikkaaseen kysymykseen: jos olisin syntynyt tytöksi samoissa olosuhteissa kuin synnyin, niin millainen nainen minusta olisi tullut? Se, mitä olen nyt, on tietenkin tuhansien erilaisten valintojen tulosta. Ehkä on vain todettava, että varhaiset lähtökohtani sulkivat joitakin asioita pois ja antoivat mahdollisuuden toisiin. On siis kysyttävä, mitkä ominaisuudet minussa ovat synnynnäisiä ja mitkä taas hankittuja. Ulkonäköseikkojan pidän pääosin perinnöllisinä. Synnyin keskikokoisena vauvana ja lapsuudessani oli keskimittainen tai pitkähkö ikäisteni joukossa. Saavutin nykyisen pituuteni jo yläasteiässä. Sen jälkeen koulukaverit kasvoivat ohi. Olen normaalivartaloinen. En ollut nuorenakaan erityisen hoikka, mutta kaukana vantterasta. Voimme siis päätellä, että naisena olisin lyhyt, ehkä alle 160 cm, ja normaalivartaloinen. Sukuni naiset ovat kurvikkaita, joten ehkä minäkin olisin sellainen. Toisaalta, naisillahan on miehiä suurempi taipumus kerätä rasvaa elimistöönsä, joten ehkä olisin pyöreä.

Olen luonteeltani eloisa. Teini-iässä sillä olisi varmasti saavuttanut huomiota vastakkaisen sukupuolen parissa. Todennäköisesti olisin seurustellut varhain. Toisaalta, en ole sosiaalisesti erityisen lahjakas tai pitkämielinen läheisiäni kohtaan, joten ehkä varhaiset suhteeni olisivat olleet lyhyitä. Näin perustein voi aavistaa, että seksielämäni olisi alkanut keskimääräiseen aikaan tai kenties jopa hiukan aikaisemmin.

Kaikki äitini puolen sukulaiset ovat hyviä suustaan tai taitavia suustaan – useimmat molempia. Meistä serkuksista 80 %:lla on korkeakoulututkinto; 60 %:lla vähintään ylempi korkeakoulututkinto ja 40 %:lla akateeminen jatkotutkinto. Isän puolen suku on minulle vieraampaa, mutta he ovat yleisesti ottaen taiteellisesti lahjakkaita ja taipuvaisia alkoholismiin. Tältä osin voisin olla naisena suunnilleen kuten olen miehenä: akateeminen jatkotutkinto alalta, joka on tiukasti sidoksissa kielenkäyttöön ja luovuuteen.

Olisin siis tavallisen näköinen, pienikokoinen nelikymppinen älykkö; luonteeltani avoin mutta temperamenttinen. Esteetikkona olisin mahdollisesti kiinnostunut muodista ja ainakin toisinaan kiinnittäisin huomiota pukeutumiseeni. Toisaalta, suurpiirteisenä ihmisenä voisin useinkin liikkua ihmisten ilmoilla niissä vaatteissa, jotka sattuivat olemaan puhtaana ja joiden huoltaminen ei vaadi ponnisteluja. 

Jotta koko kokeilussa olisi järkeä, pitäisi jatkuvasti olla kahtena: yhtäältä kokea naisena olo aitona ja toisaalta verrata sitä omiin ajatuksiinsa, tunteisiinsa ja tuntemuksiinsa miehenä. Perimmäinen ongelma on, että olisiko jokin täysipainoinen vastakkaisen sukupuolen olemuksen kokeminen ylipäätään mahdollista? Ehkä tilapäisnainen kuitenkin käyttäytyisi jotenkin niin miehekkäästi, että ei sosiaalisessa tilanteissa kävisi naisesta, vaikka ulkonäössä ei mitään paljastavaa olisikaan. Olisinko siis ennalta tuomittu epäonnistumaan kokeessa, koska vaikuttaisin sosiaaliselta kummajaiselta? Vai kuvittelenko naisten ja miesten käyttäytymisen ja puhetapojen erot suuremmiksi kuin ne ovatkaan?

Haluaisin kokeilla seksiä. Ja en haluaisi. Olen jossain määrin homofobinen, joten jos kokeilun aikana tämä normaali miehinen mieleni olisi läsnä ja vaikuttaisi, seksikokeilut jäisivät itsetutkistelun tasolle. Jos normaalimieleni ei olisi läsnä, onnistuisiko vertailu? Ja entäpä orgasmin kokemus? Kuinka suuri osa siitä on jotakin, mitä pidämme mielen toimintana? Kumman mielen mukainen se orgasmi olisi ja miltä se tuntuisi? Miten oikeastaan ruumiimme vaikuttaa orgasmiimme. Jos oletamme, että ensimmäisen orgasmin saa varhaisessa murrosiässä, niin nelikymppiseksi mennessä on hankkinut 30 vuoden kokemuksen asiasta. Vaikka orgamsi kuin orgasmi olisi nykytietämyksen valossa fyysisesti suunnilleen samanlainen kerrasta toiseen, mitkä ovat sen psyykkiset vaikutukset? Koituisiko siitä häpeää vai iloa? Virkistyisikö vai väsyisikö ja mitä siitä taas seuraisi.

Kysymysten jatkumo on ikuinen. Jotta kokeilu voisi toteutua edes jotenkin, haltian pitäisi ottaa nämä kaikki huomioon ja jotenkin kerta kaikkiaan yhdistää kaksi eri persoonaa samaan ruumiiseen päiväksi. Voisiko sellaisessa tilanteessa oikeastaan tehdä mitään, mitä ei voi jo nytkin? Taitavalla meikkaamisella monet miehet saadaan kohtalaisen vakuuttavasti naisen näköisiksi. Hyvän haltijan taikoma mystinen kokeilu tarjoaakin ratkaisuja paljon pienempiin kysymyksiin kuin miltä tuntuisi olla vastakkaisen sukupuolen edustaja päivän tai viikon. Jos omaa vakiomieltä ei jotenkin saa pois häiritsemästä mutta samalla säilytettyä niin, että koepäivän muistot säilyvät, on pakko tyytyä paljon tarkemmin rajattuihin kokeisiin.

Ensimmäinen voisi olla niinkin tavallinen kuin että minkä näköinen olisin, jos olisin syntynyt naiseksi. Olisinko kaunis? Kyllä siinäkin saisi päivän menemään, kun ensin katselisi itseään peilistä ja sitten sovittelisi vaatteita ja meikkaisi ja kävelisi kaupungilla kokeilemassa erilaisia aioita. Itse menisin ainakin autokauppaan nähdäkseni, kuinka naista siellä palvellaan. Kävisin myös yliopistolla, ruuhka-aikaan ruokakaupassa, matkustaisin bussilla ja illalla kävisin ravintolassa. Hermojani säästääkseni en ehkä kuitenkaan lähtisi kaikkein kiimaisimpaan yökerhoon.

Ehkä seuraava vaihe voisi olla ajatusmaailman kokeileminen. Siihen kyllä tarvittaisiin kokeiluun lisäpäivä. Herättäisivätkö saippuaoopperat syvempiä tuntemuksia kuin miehenä ollessa? Suhtautuisiko kaupan kassajonoon jotenkin suopeammin? Ajaisiko ajoneuvoja tunnollisemmin mutta kenties arkaotteisemmin? Tämä on minusta kiintoisa kysymys. Tunnen monia miehiä, jotka ovat mielestään hyviä kuljettajia, vaikka he ovat ajaneet onnettomuuksia ja saaneet sakkoja. Tunnen monia naisia, jotka ovat mielestään huonoja kuljettajia, vaikka he eivät ole ikinä olleet osallisena onnettomuudessa eivätkä ole koskaan saaneet sakkoja. Entä riskinotto ylipäätään? En ole näin miehenäkään kova ottamaan riskejä enkä esimerkiksi mielelläni osallistu peleihin tai kilpailuihin, ellen ole vuoren varma menestymisen mahdollisuudesta.

Seuraava, syvempi vaihe vaatisi jo kohtalaisen ajan naisena. Jos haluaisin kokeilla naisen sosiaalisuutta, pitäisi olla nainen niin kauan, että ehtisin solmia ystävyyssuhteita. Niitä ei päivässä tai parissa paljon rakennella. Kuitenkin etenkin nuorilla tytöillä on joskus hyvin läheinen suhde parhaaseen ystäväänsä. Se voi kestää vuosia ja olla syvyydeltään samaa luokkaa kun suhteet sisaruksiin. Se näyttää voivan olla myös romanttinen tai jossain määrin eroottinen, vaikka kyseessä ei olisikaan seurustelu eikä kumpikaan osapuoli erityisesti ihastu toisiin naisiin. Tällaisen kokemiseen ei tietenkään ole mahdollisuuksia pitemmässäkään kokeilussa, mutta ehkä jotakin siitä pääsisi kokemaan vaikka muutaman kuukauden aikana. Ehkä sellaisen kokemuksen jälkiä voisi huomata uusissa ystävissään. Ja vaikka naisia ja naisten ryhmiä on erilaisia, niin arvelen, että jotenkin kaikki naiset käyttäytyvät eri tavoin kuin silloin, kun yksikin mies on ilmeisesti läsnä. Olisiko sellainen täysin varmasti vain naisten keskinäinen tilanne sopiva edes jonkinlaisten naisia koskevien yleistysten luomiseen? Voisiko sellaisten perusteella luoda käsitystä siitä, mitä naisten päässä noin yleisesti ottaen liikkuu – erityisesti sukupuolia koskevilta osin? Mutta mitenhän mahtaisi käydä naisten saunaillassa? Saisiko sitä oltua löylyssä rauhassa ja koettua ymmärrystä?

Ehkä jossain pitkässä kokeilussa alkaisi noilla ulkonäköasioilla olla enemmän vaikutusta. Miltä tuntuisi olla kerta kaikkiaan joku muu? Eri sukupuoli, erilainen ulkonäkö, erilaiset sosiaaliset suhteet, erilaiset taidot ja valmiudet, lista on loputon. Oikeastaan vähempikin riittäisi. Sellainen uteliaisuus, joka tuntuu nostavan halun päivän kokeiluun, voisi olla jopa nopeammin tyydytetty. Jos haluaisi pällistellä itseään naisen vartalossa peilistä, siihen ei monta tuntia tarvita. Pitemmissä kokeiluissa alkaisi painottua ihmisten erilaisuuden kokeminen ylipäätään. Jos lähtee siitä, että elämän aikana sosiaaliset suhteet muovaavat persooniamme merkittävästi, jo verrattain lyhytkin kokemus vastakkaisen sukupuolen asemasta voisi olla valaiseva. Jos vastakkaisen sukupuolen olemuksessa alkaisi saada myönteistä huomiota, jollaista ei ole ennen saanut, niin varmaankin se lisäisi luottamusta toisiin ihmisiin. Sen myötä voisi tulla rohkeammaksi ja avoimemmaksi. Ehkä sellainen kokemus auttaisi tajuamaan, ettemme ole itsestämme sellaisia kuin olemme. Riippumatta siitä, mitä olemme nyt, toisten ihmisten suhtautumisen muutos voisi muuttaa meitä tai sitä koepersoonaamme suuntaan tai toiseen. Uteliaisuuden tyydytystä suuremman arvon kokeilu toisi lisäämällä ymmärtämystämme toisiamme kohtaan.