Poliittisesti korrekti työpaikkailmoitus

Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry hakee palvelujohtajaa. Ilmoituksessa todetaan näin:

Toivomme hakijoiksi eri-ikäisiä, eri sukupuolien edustajia sekä kieli-, kulttuuri- ja muihin vähemmistöihin kuuluvia henkilöitä. Allianssi toteuttaa rekrytoinnissaan positiivisen erityiskohtelun periaatetta. Positiivista erityiskohtelua sovelletaan silloin, kun hakijoina on yhtä päteviä tai vain vähäisessä määrin ansioiltaan toisistaan poikkeavia, joista toinen edustaa syrjinnän vaarassa olevaa ryhmää. Työnhakijoita kohdellaan myös Allianssin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman mukaisesti.

Tulin surulliseksi tästä. Minua kiinnostaisi tuo työ, mutta koska olen enemmistön edustaja, minua ei selvästi kaivata. Ihmettelen myös, millainen poliittinen idea saa kertomaan, että tavallinen enemmistön edustaja ei ole toivottu. Mikä järki on sulkea pois se porukka, jossa kuitenkin olisi eniten päteviä hakijoita. Vai onko niin, että keski-ikäisen, valkoihoisen, esimieskokemusta hankkineen miehen palkkaaminen olisi poliittisesti epäkorrektia? Tämä siitä sitten koituu, kun vuosikaudet työnnetään päätä akateemiseen perseeeseen.

Anna Arkadjevna Karenina

Luin Anna Kareninan. Olen lukenut sen myös joskus 20 vuotta sitten, mutta silloin hirveällä kiireellä. Tällä kertaa tutkailin Eino Kaliman suomennosta vuodelta 1911. Itse asiassa kirjan päähenkilö ei mielestäni edes ole Anna, vaan Konstantin Levin, Annan veljen vaimon siskon puoliso. Mikähän tuommoisen sukulaisuussuhteen nimi on? Tässä tekstissä tutkistelen kuitenkin Annaa.

Leo Tolstoi kirjoitti teoksen 1875 - 77 ja alunperin se julkaistiin jatkokertomuksena. Yksittäiset romaanit olivat kalliita ja vain harvojen saavutettavissa. Sanomalehtiin tai sen sellaisiin lieni siis varaa myös muilla kuin niillä, joita kirja pääasiassa kuvaa eli Venäjän aatelisilla.

Tulkintoja opuksesta on kirjastot ja netti tulvillaan. Tämä nyt on vain yksi näkökulma, enkä mitenkään pysty kirjoittamaan kaikista niistä teemoista, joita voi pitää keskeisinä. Sellaisia ovat avioliitto, pettäminen, parisuhteen muodostuminen, sosio-ekonomisen eriarvoistumisen ongelmat, työ ja joutilaisuus, aatelisten asema, aatelisten arki, kristillinen usko ja niin edelleen.

Arvoisa lukija, jos et ole lukenut Anna Kareninaa tai katsonut elokuvaa, niin minäpä nyt sitten tärvelen lukemisen ilon. Vaikka toisaalta, minusta tarinan päätös ja lopputulos eivät ole lukuelämyksen tärkeimmät seikat ainakaan tällaista kirjaa luettaessa.

Annan kerrotaan olevan kaunis ja sivistynyt. Totta kai. Tai ehkä olisikin ihan fiksua kirjoittaa rumasta moukasta, mutta jotenkin se olisi nykyaikaa. Anna Karenina sijoittuu (kansallis)romantiikan aikaan, ja mielenkiinnon kohteena oli kaikki ylevä - ja ylevän kyseenalaistaminen. Oikeastaan Tolstoi ei mitenkään erityisesti valota Annan kauneutta ja sivistystä. Hän vain toteaa henkilöhahmonsa olevan sellainen. Jos Anna olisi ollut tavallinen nuorehko perheenäiti, varakas ja komea kreivi Vronski ei olisi ikinä innostunut hänestä, vaan kenties päätynyt yhteen Kitty Shtsherbatskajan kanssa - josta tulee hyvä vaimo Konstantin Levinille, originellille maalaisaateliin kuuluvalle miehelle.

Ehkä Anna Kareninan yksi suosion syy on se, että hän ei vaikuta lainkaan epätavalliselta ja kauneudessaan tai viisaudessaan vaikeasti lähestyttävältä. Tolstoin oli pakko kertoa Annan kauneudesta, jotta kirjan juoni toimisi. Kun hän kuvaa Annaa syvemmin, saamme kuvan hyvin tavallisesta naisesta. Anna on mennyt hyvin nuorena avioliittoon ylhäisen Aleksei Kareninin kanssa. Avioliiton synnystä ei kovin paljon kerrota, mutta rakkauteen se ei perustu. Kareninille kaunis vaimo on osa ylhäistä elämää ja yksi keino ylläpitää maista kunniaa. Sitä kirja ei kerro, mitä Anna aviomiehestään ajatteli nuorempana, mutta kirjan tapahtumien aikana Karenin esitetään kuivakkaana ja tunneköyhänä ihmisenä, joka ei kykene rakastamaan vaimoaan. Poikakin on hänelle vain osa yhteiskunnallista statusta.

Kun komean Annan ja komean ja huikentelevaisen Vronskin tiet yhtyvät, Anna rakastuu ja he aloittavat suhteen, jota tietenkin paheksutaan. Anna, aatelinen ja sivistynyt vaimo ja äiti, näyttäytyy tässä tytönhupakkona, joka lankeaa pelimieheen. Tämä on minusta jotenkin kauhean lohdullista, vaikka tapahtumana tietenkin kurja. Se kertoo, että viisaatkaan kaunottaret eivät ole yli-ihmisiä, joille elämän tarjoama hyvä lankeaa itsestään vain siksi, että he ovat viisaita kaunottaria. Ehkä minäkin tästä lähtien, kun näen oikein kauniin naisen, lakkaan olettamasta, että heidän elämänsä ilman muuta olisi ihanaa ja lisäksi hillittyä ja hallittua.

Vronskin lisäksi Anna rakastaa poikaans Serjozhaa. Levin kuvaa äidin ja pojan suhdetta hyvin lämpimästi. Karenin käyttää tätä suhdetta hyväkseen painostaakseen Annan jättämään Vronskin sanomalla, että jos myöntää Annalle avioeron, poika jää Kareninille. Tähän Anna ei voi suostua. Kuitenkin anna karkaa Vronskin kanssa ulkomaille, koska sosiaaliset paineet tekevät Venäjällä oleskelemisesta liian raskasta. Karkaamisen jälkeen Anna tapaa poikansa vain yhden kerran ja hyvin hätäisesti. Anna ja Vronskihan muuttavt asumaan Vronskin omistamaan kartanoon maalle. Myöhemmin kirja kertoo, kuinka Karenin saa vieraannutettua pojan äidistään ja ikävöinnistään.

Vronskin ja Annan suhteesta syntyy tytär, Ani. Anna on kuolla lapsivuodekuumeeseen. Kuoleman lähellä olevan Annan vuoteen äärellä Vronski ja Karenin tapaavat. Minun on vaikea hahmottaa, mikä tuon kohtauksen tarkoitus teoksessa on, mutta jotenkin siitä tuntuisi käyvän ilmi, ettei Anna sittenkään ole Kareninille pelkkä statussymboli. No, niin tai näin, Annan äidinrakkaus pientä tytärtään kohtaan ei oikein herää. Niin jalona kuvattu Anna kokee ehkä jotakin, mitä nykyään kutsuttaisiin synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Minusta tämä on toinen keskeinen kuvaus Annan tavallisuudesta. En tiedä, kuinka realistinen Venäläinen näkemys äidin elämästä ja asemasta Tolstoin aikana on ollut. Jotakin hyvin realistista tässä tunteiden heräämättömyydessä kuitenkin on. Jos ajan näkemykset äideistä ovat olleet kovin romanttiset, Tolstoi on ollut hyvin viisas.

Anna on riippuvainen saamastaan rakkaudesta. Kirjan edetessä Vronski alkaa etääntyä Annasta, ja mitä etäisemmäksi Vronski käy, sitä enemmän Anna häntä kaipaa. Ajattelen, että Annan rakkaudenkaipuulla on pitkä taustansa. Kirja vihjaa, että 1800-luvulla aatelislasten kasvatus saattoi olla jopa julmaa. Joku, kun vain muistaisin kuka, kirjan henkilöistä kertoo, että lapsena häntä pidettiin vintillä. Ennen Vronskia Anna sai rakkautta pojaltaan, jota ei todellakaan pidetty vintillä. Yksinäisyys on kova pala Annalle. Hän yrittää ymmärtää ja hyväksyä Vronskin tarvetta viettää omaa aikaansa tuttaviensa kanssa ja erilaisissa yhteiskunnallisissa riennoissa. Tämäkin on jotakin hyvin ajankohtaista: nettikeskustelut ovat täynnä kirjoituksia siitä, kuinka parisuhteissa kaivataan omaa aikaa ja kuinka suhteen toista osapuolta syytetään takertumisesta.

Lopulta Anna heittäytyy junan alle. Tolstoi kuvaa kuoleman melko vähäeleisesti räiskähtelevän kynttilän vertauskuvalla. Hiukan myöhemmin Vronski näkee verisen ruumiin, järkyttyy, lähtee Serbiaan sotimaan ja rahoittaa vielä kokonaisen sotilasosaston taisteluun. Minusta kirja olisi ollut valmis tässä, mutta Tolstoi kuvaa lopuksi vielä Levinin uskonnollisen ajattelun muutosta. Tolstoi itse oli uskonnollinen filosofi, mutta silti minulle herää tietynlainen yhteiskunnallinen tai silloin kaiketi vallinneisiin aatteisiin perustuva ajatus. Ehkä tolstoi tarvitsi uskonnolliset pohdinnat oikeuttaakseen tarinansa epäsovinnaisesta Annasta, joka rakkautensa tähden hylkää aviomiehensä ja alkaa sivusuhteeseen, kuten nykyään sanottaisiin. Realismin upottaminen romantiikkaan tarvitsi ehkä hyväksytyt uskonnollis-aatteelliset kehykset tullakseen hyväksytyksi.

Minulla oli aikaisemman lukukertani ja näkemäni elokuvan perusteella hyvin erilaisia muistikuvia lukuisista kirjan yksityiskohdista. En nyt mitenkään jaksa lukea mitään uudempaa suomennosta, mutta ehkä joku tämän blogin mahdollisista lukijoista tuntee näitä eri suomennoksia lähemmin ja osaa sivistää minua.

Nimi on enne

Looginen päättely on joskus tylsää. Iloitellaanpa vähän perusteettomilla ajatuksilla! Ihmiset lukevat muotilehtiäkin. Niissähän kerrotaan sellaisa totuuksia kuin että sinisten farkkujen kanssa ei saa käyttää mustia kenkiä. Ja miksei saa? Minä ainakin teen niin. Väite on jollain tapaa esteettinen. Olen jopa yrittänyt vähän opiskella vähän estetiikkaa. Ainoa, mitä ymmärsin, on, että alan akateeminen kirjoittelu on vaikeasti lähestyttävää metaforaa alusta loppuun. Ehkä minä en vain ymmärrä. Vaan enhän minä ymmärrä, jos vertauskuvia selitetään vertauskuvilla. Se estetiikasta tältä erää.

Tämän tekstin aihe on etunimiin liittyvät assosiaatiot. Aiheesta on muuten kirjoitettu gradukin, mutta se on tylsä - ja varmasti perustellumpi kuin tämä teksti. Siinä kerrotaan, millaisia ikään ja muihin helposti todennettaviin seikkoihin liittyviä ajatuksia ihmisten etunimet herättävät. Kaikki, mitä kirjoitan nimimielikuvista, on silkkaa subjektiivista höttöä. Olkaa hyvät!

TIMO on homo. Tunnen kyllä parikin Timoa, jotka eivät ole homoja. Istuin Noora-kollegani ja hänen miehensä Jussin kanssa teekupposten ääressä. Jussi kertoi olleensa jollain työreissulla Hokkasen Timpan kanssa. Repesin nauramaan, lapsellinen kun olen. Nooralle jouduimme yksissä tuumin selittämään nauruni syyn.

PENTTI on myös homo ja muutenkin perverssi. Hirvosen Penaa en tunne. Junttikin hän on. Erään ammoin kuolleen sukulaismieheni etunimet olivat Pentti Jukka. En toki tahdo tämän enempää loata kuolleen miehen muistoa. Tai lokaan sittenkin: muistan hänen olleen jotenkin hermostunut. Hänen lapsensa, joita olen harvoin tavannut, vaikuttavat oikein mukavilta ja kaikkea muuta kuin hermostuneilta, saati sitten junteilta.

VELI ajaa punaisella Toyota Hiacella. Muudan lähiomaiseni ihmetteli, miksi räjähdin nauramaan lukiessani Nettiautosta myynti-ilmoituksia. Punaista Hiacea kaupitteli Vellu Pirinen. Jopa ilman hinausköyttä kyseinen, kulunut ajokki toi mieleen käytetyn kuukautissuojavälineen.

MIKA ei ole homo. Hän on transvestiitti. Ala-asteella luokallani oli parikin mikaa, ja toinen heistä oli jotensakin kauniskasvoinen poju. Olen joskus joutunut selittämään jonkin indoeurooppalaisen kielen puhujalle, että vaikka nimessä on kansainvälisesti kohtalaisen yleisessä käytössä oleva feminiinin pääte -a, suomessa kyse on miehen nimestä. Myös Marika on lähes transvestiitti tai homoseksuaali. Hänet pelastaa vain se, että nimi on MariKa, ei MariCa. Assosiaatiossani on se vika, että vaikka naisetkin periaatteessa voivat olla transvestiitteja, miestenvaatteisiin pukeutunut nainen ei herätä juuri mitään ajatuksia. Enkä minä oikein pidä naisten välistä homoseksuaalisuuttakaan minkäänlaisena asiana... naiset nyt ovat sellaisia. Sellaisia.

JOONAS on epäonninen kalamies. Hän meni merelle, mutta valaskala söi hänet. Tämä assosiaatio on ihan tylsä, koska tässä ei ole mitään suorasukaisen seksuaalista. Mutta onhan siinä edes tuo Joo-alku. Ehkä Joonaat ovat lestadiolaisseurojen joo-miehiä. Nas ei tarkoita mitään, paitsi jos sen googlaa. Silloin se on tuhannen asian lyhenne. 

Ja otetaas sitten naistennimiä jo mainitun Marikan lisäksi. (Anteeksi, Marika, tämä ei ollut mitenkään kauhean henkilökohtaista!)

EMMI on pihtari. Jos emmin, en lemmi kanssa Emmin, en myöhemmin enkä nyttemmin. Jos Emmi ei pihtari olekaan, niin ainakaan hän ei tee aloitteita.

EMMA myy alkossa viskiä. Hän näyttää ihan Slot-yhtyeen laulaja Nookielta, ja on siis sangen kaunis nuori nainen. Emma on siis vähän alkoholismiin taipuvainen nuori sympaattisen näköinen nainen. Oi Emma, Emma, oi Emma, Emma... joo. Ei siitä enempää. Tai ehkä Alkon myyjättärien ominaisuus on sittenkin huomattava kohtuullisuus.

SARI on viisikymppinen myyjätär, jolla on voimakas meikki. Elämäni ensirakkaus oli Pikku-Sari. Olimme kaksivuotiaita. Rakastuin Sariin, koska hänellä oli kukalliset kurahousut ja minun kuvani silmissään!

MINNA on silmälasipäinen sairaanhoitaja, joka kuuraa itseään maanisella vimmalla. Hiukset törröttävät ruutikuivina ja iho rutisee nivelten kohdalta. Muutoin Minnat ovat oikein sympaattisia, ja he ovat naimisissa insinöörien kanssa. Lisäksi yksi tuntemani Minna rakastelee säännöllisesti ystävättärensä kanssa, ja hänen miehensä kiihottuu siitä.

PÄIVI on enemmän tai vähemmän pullea, iloluontoinen nainen, josta pitävät erityisesti heitä itseään nuoremmat miehet. Lisäksi Päivit rakastavat koiriaan jopa enemmän kuin miehiään. Nuorena Päiveillä oli vaalea tukka, joka sitten teini-iän myötä ruskeanharmahtui tavalliseen suomalaiseen sävyyn. Nuoruuttaan he ylläpitävät värjäämällä hiuksiaan yhä vaaleiksi, mutta antamalla niiden takkuuntua.

Nonih. Ei enempää tätä. Olikohan tässä edes mitään huumoria? Ehkä oli, minua naurattaa lapselliset alapäänjutut paljon enemmän kuin toisten ihmisten henkilökohtainen solvaaminen.

Sig

Itsenäinen musiikkimakuni alkoi muodostua siinä viidennellä luokalla. Olin varmaan sitten 11 tai 12. Löysin velipoikani laatikosta pari Sigin kasettia. Yhtye on tunnettu kepeistä, jopa imelän romanttisista popralleistaan ja nautti suurinta suosiotaan 80-luvun alkupuolella. Sen historiasta löytää paljon tietoa, jos haluaa Googlella hakea, joten en takerru yksityiskohtiin. Ensimmäinen albumi, Matkalla maineeseen, ilmestyi 1980. Varsinainen aktiivivaihe päättyi laulaja, säveltäjä ja sanoittaja Matti Inkisen kuolemaan vuonna 2009. Välillä yhtyeen toiminnassa oli hiljaiseloa vuosikausia. Tuohon kuolemaan liittyviä ajatuksia tuleepi myöhemmin tässä tekstissä.

Alunperin huomioni kiinnittyi radiosta ja telkkarista tuttuihin pop-ralleihin. Hyvin pian kuitenkin löysin mahtipontiset ja pateettiset sävelmät, joista ei julkisuudessa puhuttu. Ei niitä moni taida tunteakaan. Toinen huomattavan kiinnostava seikka oli Jussi Oksasen taidokas syntynsoitto. Oksanen lienee musiikillinen poikkeuslahjakkuus. Sitä en tiedä, paljonko hän on vaikuttanut kappaleiden sovituksiin, mutta Inkinen on julkaissut myös musiikkia, jossa Oksanen ei ole ollut mukana, ja tulos on kyllä ollut kauniisti sanoen latteaa. Joka tapauksessa edelleen sellaiset teokset kuin Lapsuus & lapsellisuus, Purppura, Niin kauan kuin maailma on, Tähtiin ja vielä vaikka Marie Under saavat minut hämmentyneen kunnioituksen valtaan. Kehtaan verrata näitä vaikka Yön Joutsenlauluun, joskaan en suorastaan rinnastaa. Tyyli on kuitenkin erilainen.

Minun on helppo osoittaa joitakin tapoja, kuinka Juice Leskisen musiikki on vaikuttanut mielipiteisiini ja ajatteluuni. Siitä olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa. Sigin kohdalla tällainen on vaikeampaa. Inkisen tekstit eivät ole samalla tavalla kantaaottavia. Useimmat noista pateettisen mahtipontisistakin teoksista ovat romanttisia. Ehkä vaikutus on ollut enemmän musiikillinen kuin propositionaalisten ajatusten kaltainen. En ainakaan kiellä, etteivätkö omat sävellykseni olisi Sig-vaikutteisia. Tästä on paha kirjoittaa enempää, koska biisejäni ei ole kuultavissa netissä. Jos joku niitä haluaa kuulla, voin lähettää mp3-tiedostoja. Sähköpostiosoitteeni löytyy aikaisemman tekstin kommenteista.

Lapsuus & lapsellisuus

Jos jotenkin onnistuisin tematisoimaan noita ihailemiani kappaleita, niin ehkä niille tyypillistä on sellainen asennoituminen, että ihminen on pieni ja elämä eri ilmiöineen suurta ja ihmeellistä. Kaikkein vaikuttavin näistä jo mainituista biiseistä on Lapsuus & lapsellisuus. Toden sanoakseni en vieläkään ole rakennellut sen tekstille mitään nasevaa tulkintaa. Eikä niin näytä tehneen kukaan muukaan ainakaan huomattavan julkisesti. Pistin Sigin nettisivujen vieraskirjaan pienen kysymyksen aiheesta. Valitettavasti kyseinen sivusto on aika hiljainen. Voisiko olla niin, että joskus on viisainta olla tekemättä liian pitkällisiä tulkintoja ja tyydyttävä assosiaatioiden tasoon ja uskoa sen puhuttelevuuteen? Tai ehkä yritän kuitenkin. Anteeksi, jos jo ihastuit ajatukseen assosiaatioiden tasosta.

Laulun miljöö on pelottava. Siinä eletään raunioiden keskellä. Profeettojen keskustelupalstana toimivat palatsien seinät. Sitä en tiedä, ovatko palatsitkin raunioina, vai onko kyse jostakin Huxleyn tai Orwellin maailmasta, jossa tavalliset, lapselliset ihmiset elävät raunioissa ja etuoikeutetut palatseissa. Tuuli kuiskuttaa kesäheinän makua, mutta kirjaston ryösti taas sata väärää profeettaa.

Kertosäkeessä minä kertoo itsestään. Se menee näin:

Lapsuus, lapsellisuus, ethän karkaa!

Tule puristamaan köyhää sydänparkaa!

Pidän rammoista, sokeista ja eksyneistä

ja hulluista, sillä olenhan yksi heistä.

Valoa maailmaan tuo joku ystävä, jonka helkkyvä nauru vie muistoihin. Viimeisessä säkeistössä ystävät kokoontuvat sydämeen, vaikka aallot, joihin laulun minä-kertoja juoksee, syleilevät rautaa. Hukuttautuuko laulaja, koska ihminen on yhtä monta vuotta onneton, kuin maailmassa on hiekanjyviä? Samaa teemaa sivuaa myös Niin kauan kuin maailma on -laulun kohta:

Virran juoksu edessäin

se virtaa väärinpäin.

Itseni suvannossa 

hukkuneena näin.

Ihminen on siis pieni, hukkuva, virran juoksun edessä. Ja onhan virta myös Lapsuus & lapsellisuudessa. Sen alussa joet virtaavat ristiin - miten sekin sitten lienee mahdollista. Ja mikä vielä kiintoisampaa: miten moinen absurdi mutta kaunis säe on pätkähtänyt Inkisen mieleen?

Ketkä asuvat tai asuivat palatseissa? Onko pienen, maailmaa lapsen tavoin katselevan ihmisen turva ystävissä? Minä on eksynyt sätkynuken lankoihin ja hän on eksynyt tiedon sokkeloihin - vaikka kirjasto on siis ryöstetty. Pelastaako lapsellisuus korruptoidun tiedon ansoilta?

Ovatkohan omat mitättömyyden kokemukseni peräisin tästä ja muista Sigin biiseistä? Ehkä minusta ei tullut insinööriä siksi, etten edes esimurrosikäisenä enää uskonut voivani vaikuttaa maailmaan edes matemaattisen ajattelun keinoin? Olen vain tyytynyt ihailemaan kuten taiteilija.

Nuoruus

Yksi Sigin varhaisemman tuotannon keskeinen teema on nuoruus. Lauluissa pohditaan nuoruuden ongelmia, angstia, romantiikkaa ja sen nälkää ja viattomuutta. Kyllä se minuun vetosi, kun olin 11 - 14-vuotias. Käsittely on joissain kappaleissa hyvin traagista, toisissa koomista. Rakastan sua vain: 

Rakastan sua vain

sydänunelmissa.

Rakastan sua vain

teidän kellarissa.

Itseltäni meni teinisuhteet sivu suun. Nuorena minua kovasti nauratti tuo rakastaminen teidän kellarissa. Mieleeni tuli teinitytön vihainen isä, jolta piilossa lempeä pitää harjoittaa, miten sitä sitten harjoitettiinkin. Vaan eihän sellainen ole huumoria, jossa ei ole totuutta edes vähän siteeksi. Sinällään merkityksettömät asiat eivät naurata. Mänty ei saa minua nauramaan. Se on puu ja sillä selvä.

Olinhan minäkin kovin ihastunut naapurin Päiviin. Se oli arka juttu, vaikka kehtasin sen ajan mittaan pihakavereille myöntää. En minä edes haaveillut siitä, että olisin joskus päässyt Päivin huoneeseen.  Kerran nojasin päätäni hänen päähänsä. Se tapahtui erään rivitalorakennustyömaan avoimessa varastokopissa. Kerran kävin myös heillä kotona. Hänen isänsä huusi minulle, koska olin mönkinyt hänen puskissaan ja joitakin oksia oli katkennut. Taisi olla krapula äijäparalla. Ei parin oksan takia ole syytä syytä raivota sillä tavalla 12- tai 13-vuotiaalle. Mutta takaisin asiaan:

Kun nuori rakkaus on niin tavattoman herkkä asia, niin ei sitä ainakaan ensi töikseen keskellä pihaa harjoiteta. Lähiökerrostalon kellari on siinä mielessä ihan varteenotettava paikka. Siellä on useimmiten rauhallista eikä se ole kaukana tai vaikeasti saavutettavissa. Huumoria tuossa kellarissa lienee paikan epäromanttisuus. Ankeitahan ne kellarikäytävät ja -kopit ovat ja haisevat vanhoilta, kosteilta matoilta.

Mahtipontinen "Niin kauan kuin maailma on" kertoo tuskatkin ylittävästä elämänhalusta ja siitä, että elämä on katoavainen. Tämä teksti ei vaadi samanlaista aprikointia kuin "Lapsuus & lapsellisuus".  Muuan säenivaska siinä on tällainen:

Jyrkänteeltä huudan

kaiku ei vastaa.

Aika kulkee ohitsein

kohta nuoruuskin katoaa.

Nouruus sinällään on siis arvo, tässä tapauksessa siis elämän katoamisen vastainen. Ajattelen, ettei Inkinen tai laulun minä sinällään vastusta vanhenemista tai aikuistumista. Tai ehkä sittenkin. Tai ehkä ei. Tai... En minä tiedä. Tässä laulussa halutaan elää ja rakastaa niin kauan kuin maailma on, vaikka nuoruus näyttää katoavan. Nuoruuden vastakohdiksi tulevat siis ei-eläminen ja ei-rakastaminen. Niillä ei kai tarkoiteta kuolemaa ja vihaa, vaan vaikka apatiaa ja saamattomuutta. Nyt kun ajattelen sanoja "Niin kauan kuin maailma on", en voi olla muistamatta, millaista aikaa 80-luvun alussa elettiin. Helsingin henki oli loppunut ja ydinsotaa pelättiin yleisesti. Elettiin kauhun tasapainon vuosia, jolloin ihmisten olemassaolo perustui siihen, että kukaan ei uskaltanut painaa punaista nappulaa ensimmäisenä. Maailman olemassaolon loppuminen oli monille konkreettinen uhkakuva. Inkisen näkemystä asiasta en tiedä, mutta "Maailman myrskyt" ehkä valaisee asiaa. Se on suoraa kertomusta ydinsodan pelosta ja myös yksi näistä mahtipontis-pateettisista teoksista, joihin ihastuin aikanaan.

On pakko vähän tutkistella myös "Vuosisadan rakkaustarinaa". Vaikka olen nyt tutkistellut noita raskashenkisempiä teoksia, pidän keveästi myös Sigin kepeämmistä ralleista. Niin kauan kuin -biisin tavoin tämä teksti on aika helposti lähestyttävä. Koulun käytävässä rakastutaan ja loppumatonta rakkauden yötä vietä laitakaupungilla ja autiolla hiekkarannalla.

"Vuosisadan rakkaustarinassa" rakkauden uskotaan jatkuvan päiviin tuleviin ja täältä ikuisuuteen. Ah! Romanttista! Edes väkisin tulkitsemalla en löydä tekstistä mitään kyynistä. Mikään inhorealismi ei kyseenalaista ikuista onnea. Tekstihän on suorastaan naiivi. Olin taipuvainen synkkämielisyyteen jo lapsena, joten miksihän tämä biisi ei ärsyttänyt minua? Miksei se ärsytä vieläkään?

Tekaistaanpa selitys. Sen tarkoitus ei ole olla perimmäinen totuus, vaan yksi tulkinta monista mahdollisista - enkä väitä sen olevan edes paras mahdollinen. Ensinnäkin sävellys toimii. Se on kerta kaikkiaan valoisa! Mutta olikohan Inkinen lukenut Märta Tikkasen runoteoksen, jonka nimi niin ikään on "Vuosisadan rakkaustarina". Se ilmestyi 1979, siis muutaman vuoden ennen Sigin teosta. En ole lukenut, mutta esittelyjen mukaan Tikkasen teos kertoo rakkaudesta ja avioliitosta huomattavan paljon realistisemmin kuin Sigin biisi. Käsittääkseni Tikkasen teos on jopa inhorealistinen, kenties synkkä. 

Romantiikalle on paikkansa, ja ehkä moniin vetoaa lapsellinen ja kyseenalaistamaton romantiikka kuvana paremmasta elämästä. En muista, ajattelinko naapurin saavuttamatonta Päiviä, kun kuuntelin "Vuosisadan rakkaustarinaa". Väittäisin että kyllä. Kuuntelin sen varovaisestikin arvioiden satoja kertoja, ja Päivi asui muutaman kymmenen metrin päässä. Kyllä hän oli osa arkeani. Mutta onko myös niin, että joidenkin on hyvä altistua naivismille toisinaan? Tai ehkä kaikkien? Jos joskus on vain hyvä olla, kun laulu on soipa ja sen teksti esittää kyselemättä hyviä asioita?

Ehkä sittenkin esitän pienen realistisen näkökulman: useimmat alkavat parisuhteet myös päättyvät, ja useimmat verrattain pian. Jotkut päättyvät jo ennen kuin osapuolet ovat edes puhuneet mitään rakkaudesta tai seurustelusta tai parisuhteesta. Ehkä iän myötä kehittyvä realismi saa aikuisen tajuamaan, että tämä alkava suhde ei varmaankaan tule kestämään kovin kauan. Harva kai kuitenkaan toivoo suhteeseen ryhtyessään, että toivottavasti tämä on pian ohi. "Vuosisadan rakkaustarina" on minusta ihan realistinen kuva vastarakastuneen nuoren mielenliikkeistä ja sellaisena arvokas. 

Kaiketi voi todeta, että rakkaus on Inkiselle nouruuden olennainen osa. Toki muitakin näkökulmia Sigin biiseissä ilmenee. "Unelmia" kertoo nuoren tytön särkyneistä unelmista ja surusta - tai ehkä tyttö suree juuri tyhjiin rauennutta ihastumistaan, en tiedä. Pidän mahdollisena muitakin tulkintoja, tekstiä ei juuri nyt ole luettavissani eikä biisiä kuunneltavissani. "Raskaan metallin sirkuksen" aiheena on kotoa karkaaminen. "Nukkeihmistä" en ole koskaan oikein tajunnut, paitsi että kaiketi siinä viitataan jonkun nuoren tytön pinnallisuuteen. Biisi ei ole samassa mielessä naiivi kuin "Vuosisadan rakkaustarina". Pinnallisuus ei ole yksin nuoduuden ilmiö, mutta tässä tapauksessa niin kuitenkin on. Ja tämäkin on hieno biisi, jossa on iloinen loppu: nukketyttö löytää nukkepojan ja elää hänen kanssa elämänsä loppuun asti onnellisena. Sävellyksessä ja/tai sovituksessa on jälleen mahtipontisuutta.

Lolita

Jo tuolloin ala-asteiässä minua kummastutti biisi nimeltään Lolita. En tiennyt, että se on alun perin Veltto Virtasen. En myöskään tuntenut Vladimir Nabokovin Lolita-romaania. Laulu alkaa näin:

Kaksi vuotta vasta olet päälle kymmenen

Yhteiskunnan silmissä siis olen rikollinen

Mutta minulle sä olet nainen.

Minusta oli täysin kummallista, että joku aikuinen voisi ihastua 12-vuotiaaseen tyttöön. Mikään kokemukseni tai lukemani ei mitenkään valaissut tällaista mahdollisuutta. Namusedistä olin kuullut puhuttavan, mutta en todellakaan tajunnut, mistä on kyse. Lapsuus ja lapsellisuus eivät olleet vielä minusta karanneet. Pidin biisistä, Sigin versio siitä on ihan toimiva rockjuttu. Sinällään teksti menee niin, että Lolita viedään laulun minältä ja aikuistuu, mutta jää kuitenkin minän kupeiden tuleksi - sitaatteja suoraan Lolita-romaanista. Lolita-biisin minän kohtaloa ei kerrota. Romaanin hyväksikäyttäjän, Humbert Humbertin, käy huonosti.

Minä en tiedä, miksi Sig levytti Lolitan. Enkä sen puoleen ymmärrä sitäkään, miksi Virtanen sen teki. Enkä minä tiedä sitäkään, miksi Nabokov kirjoitti romaaninsa. Olen lukenut sen kauan, kauan sitten, enkä enää muista sen synnyttämiä ajatuksia. Inkinen kirjoitti paljon rakkaudesta. Vetosiko Lolita Sigiin, koska se käsittelee yhtä romanttisen rakkauden äärimmäistä ilmiötä, huomattavaa ikäeroa? Entä Nabokov? Halusiko hän kiinnittää huomion pedofiliaan? Vai tunsiko hän jotakin viehtymystä aiheeseen? Oliko Humbertin kuolema kirjailijalle välttämätön keino saadakseen teoksensa julkisuuteen? Jos nyt oikein muistan, kirja ei ole moraalisesti kovin osoitteleva, vaikka Lolita sanookin jossain kohtaa Humbertin raiskanneen hänet. Lolita-biisi on ehkä vielä vähemmän osoitteleva, mutta tekstissä kuitenkin kerrotaan, kuinka suhteen käy. On siinä jokin realismin hippunen mukana. Kuten edellä sanoin, etenkin varhaisen Sigin yksi keskeinen teema on nuoruus. Siitä Lolitassakin on kyse - totisesti.

Inkisen kuolema

Matti Inkistä epäiltiin keväällä 2009 lapsipornon hallussapidosta. Asiasta uutisoi ainakin Seiska-lehti. Inkinen katosi ja hänen ruumiinsa löytyi sittemmin hukkuneena Raisionlahdesta. En suoranaisesti usko enteisiin, mutta Lolitan, Lapsuus & lapsellisuuden ja Niin kauan kuin maailma on -biisin tekstit jotenkin yhdessä muodostavat pelottavan nasevan tulevaisuudenkuvan. Ehkä sen voi arvailla niin, että Inkinen nyt tunsi vetoa vesiä kohtaan.

Siitä on taitettu paljon peistä, että oliko Inkinen syyllinen. Tunteet kävivät kuumina silloin lähes kymmenen vuotta sitten. En minäkään haluaisi, että varhaisen nouruuden idolini paljastuisi pedofiiliksi, vieläpä jollain tapaa aktiiviseksi sellaiseksi. Totuus ei tule koskaan ratkeamaan, koska asian tutkiminen kai lopetettiin Inkisen kuolemaan. Poliisilla on kuitenkin ollut aihetta kuulla häntä. Sitä kai voidaan pitää tietona.

Tällaisen asian uutisointi keskeneräisenä on törkeää. Vaikka myöhemmin olisi paljastunut, että Inkinen olisi ollut syytön, monet eivät olisi sitä halunneet enää kuulla. Lasten hyväksikäyttö on karmea ilmiö, ja karmeutensa takia se näyttää saavan monet reagoimaan tunteillaan jo ennen kuin järki sanoo mitään. Jos Inkinen aikanaan olisi tuomittu, tuomion olisi saanut julkistaa siinä kuin muutkin rikosuutiset. Seiskan toimittajat olivat kuitenkin sensaationhakuisia ja heidän toimintansa ääliömäistä. Vaikka Inkinen olisi myöhemmin todettu syyttömäksi, kohu olisi jäänyt elämään ja aiheuttanut hänelle huomattavia vaikeuksia. Toimittajien olisi pitänyt tajuta omien juttujensa kohtuuton haitallisuus, mutta eipä järki liikahtanut niissä päissä.

En tuntenut Inkistä henkilökohtaisesti. Tapasin hänet hyvin lyhyesti kerran erään keikan jälkeen. En tiedä, kuinka herkkä ihminen hän oli. Jos hän oli hyvin herkkä, ymmärrän, että hän saattoi päätyä hukuttautumiseen riippumatta siitä, oliko hän syyllinen vai ei. Pelkkä epäilys ja sen retosteleminen julkisuudessa saattoi aiheuttaa ylipääsemättömän taakan mieleen. Minä en ota kantaa hänen syyllisyyteensä. Minulla ei ole mitään perusteita, joita julkisuudessa ei olisi tuhannesti esitetty. Minusta hänen kuolemansa oli turha ja olisi ollut, vaikka hän olisi ollutkin syyllinen. Näen näissä pedofiliaan liittyvissä rikoksissa aste-eroja. Laittoman materiaalin hallussapito on toki tuomittavaa ja minulta riittää myötätuntoa niitä alaikäisiä kohtaan, joita tuollaisessa materiaalissa kuvataan. Materiaalin hallussapito ei kuitenkaan ole yhtä vakavaa kuin henkilökohtainen kajoaminen lapseen tai alaikäiseen nuoreen. Toki asia on niin, että jos Inkinen olisi elänyt ja tuomittu, hänen muusikonuransa varmaankin olisi päättynyt. Asia jää jossittelun varaan. Jos tämän tekstin jostain syystä lukee joku Inkisen henkilökohtaisesti tuntenut, toivon hartaasti, etten aiheuta pohdiskelullani enää enempää pahaa mieltä. Läheiset ovat varmasti joutuneet käymään läpi nämä ajatukset erinäiset kerrat. Tämän tekstin tarkoitus on pohtia omaa suhdettani Sigin musiikkiin, ei julistaa tuomiota. Jos se yhtään auttaa, niin hänen kuolemansa kosketti minuakin.

Mitä ikinä tapahtuikin, se ei vähennä Sigin musiikin arvoa. Meinasin kirjoittaa, että se ei vähennä Sigin musiikin arvoa mielessäni, mutta enpäs vesitä ajatustani tuolla mielessäni-sanalla. Suosionsa huipullakaan Sig ei yltänyt aivan kotimaisten yhtyeiden ykköskaartiin. Musiikissa tuskin oli vikaa, mutta suosion syyt ovat niin mutkikkaat, etten minä ainakaan kehtaa väittää niitä perin pohjin tuntevani. Sigin edellä olivat mm. Juice Leskinen, Yö, Dingo ja Eppu Normaali. Näistä Yön ja Dingon musiikki on minulle vieraampaa, vaikka tunnenkin hittibiisit. Sigin biiseissä ei ole Leskisen räväkkää kantaaottavuutta yhteiskunnallisiin asioihin, mutta selittääkö sekään suosion järjestystä? Eppu Normaalin tuotanto on jotenkin tyyliltään tasaisempaa kuin Sig. Sigin levyiltää löytyy humppaa (Metsurin koira) ja metallia - tai ainakin synttyheviä (Raskaan metallin sirkus). Muutamaa vuotta Sigiin tykästymisen jälkeen kuuntelin paljon Eppu Normaalia. Erityisesti rippikouluaikana Eput oli kova sana. Aikuisena se yhtye on jäänyt vähemmälle huomiolle. Syynä pidän tähän erityisesti sitä, että Sigin biisien soundit ja sävellykset ovat monipuolisemmat kuin Eppujen. Tekstejä en osaa pistää paremmuusjärjestykseen. Ehkä minussa on naiivin romantikon vikaa, ja Eppujen romantiikka on usein vähemmän lapsellista.

Sigin historiaa käsittelevä kirja "Portaat purppurasumuun" (Viittaus Leijalen-biisiin) ilmestyy tulevana perjantaina, 5.10. Julkkarikekkerit ja Sigin keikka ovat ehtoolla Dynamo-nimisessä juottolassa. Olen oleva paikalla, jos en joudu jonottamaan kohtuuttomasti.

EDIT: Aku-Tuomas Mattilan laaja Sig-historiikki ilmestyi viikko sitten. Inkisen kuolemasta se antaa pari tietoa, joita ei tätä tekstiä kirjoittaessani ollut saatavillani. Laiton materiaali oli päätynyt Inkisen koneelle vertaisverkon kautta. En tunne niiden toimintaa, mutta jos ne antavat yhdelle henkilölle mahdollisuuden tallentaa toisen koneelle materiaalia, niin on kovin mahdollista, että Inkinen on syytön rikokseen, josta häntä epäillään. Sama kirja kertoo myös raisiolaisesta poliisimiehestä, joka tärveli paikallisen kansanedustajaehdokkuuden uhkaamalla paljastaa ehdokkaan ammoisen näpistysrikkomuksen. Sittemmin kyseinen väkivallan virkamies päätti päivänsä ihan itse. Olisiko hän vuotanut keskeneräiset ja arkaluontoiset tiedot roskalehdille? Joka tapauksessa pysyn kannassani, että nämä lehdet eivät olisi saaneet julkaista uutista. Toisen ihmisen elämän tahallinen tärveleminen ei ole mitään sananvapautta. Uutisten aika olisi ollut mahdollisen tuomion jälkeen - ja todennäköisestihän mitään tuomiota ei olisi edes langetettu.

Rantteella raatamassa

Klapi.

Toinen.

Kolmas.

Kymmenestuhannes.

Niitä palaa uuneissamme joka päivä kolmesta kahdeksaan banaanilaatikollista. Banaanilaatikko on hyvä kuljetusväline. Sitä ei tule ladottua aivan älyttömän painavaksi, mutta ei kuitenkaan tarvitse tehdä turhaa työtä kuljettamalla muutamaa hellapuuta kerrallaan. Ovista kuljettaessa ne ovat tosin vähän hankalia. Laatikko kyllä mahtuu, mutta rystyset eivät. Onneksi ihminen ja pahvilaatikko ovat joustavia.

Ihminen on kuulemma vanha, kun hänellä on klapeja ja perunoita yli tulevan vuoden tarpeen. Siinä tapauksessa isäni on ikinuori. On lähisuvun voimin pilkottu puita heille sinne peltojen keskellä törröttävään asumukseen, jossa piisaa alaa, tulipesiä ja vetoa ikkunanpielistä. Pätkimme, haloimme, kärräsimme ja pinosimme jo toisen viikonlopun. Ja tulihan niitä mottitolkulla. Vielä pyhänäkin reilun pinokuution pilkoimme.

Puiden pilkkominen on kuulemma terapeuttista. Ja vulvat! Ehkä saunapuiksi tarkoitettujen pöllien naksuttelu uudella Fiskarsin kirveellä hetken on rentouttavaakin, jos tavoitteena on viikossa silputa pari mottia. Kun pääpainoa ei tällä kertaa voi pitää työssä itsessään vaan tuloksessa, saa kaksi moottorisahaa laulaa 115 desibelin äänellään ja kaksi hydraulista prässiä halkoa niitä pöllejä tauotta ja pitkään. Ja jonkun pitää ehtiä kärräämään pätkityt puut halottavaksi ja halotut pilkkeet kasaan kuivumaan. Vähän siinä kirvestäkin heiluteltiin, että järeimmät mölkkyrät saatiin halki.

Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan rangat kaadetaan metsästä talvella, halotaan aikaisin keväällä ja ennetaan kuivua kesän yli tai peräti seuraavaan vuoteen. Ei onnistu. Kaksi mottia niin voi saada aikaan. Jos tarvis on 40 mottia ja tekijöitä vain vähän tai paikalla vain harvoin, pitää raataa silloin kun työvoima on läsnä. Tänä vuonna se tarkoittaa sitä, että kevättalvella poltetaan kosteita puita. Kaipa vesihöyrykin hormissa lämittää.

Puulämmittäjä ei palele. Ei sillä, että vetoisessa tuvassa kovin lämmin olisi. Mutta kyllä hiki virtaa, ennen kuin tarvittavat puut 200 neliön mörskää varten on kaadettu, tuotu rantteelle, pienitty, kannettu sisään, poltettu ja lopulta tuhkat lapioitu ja viety johonkin, en tiedä mihin. Sisko hoitaa sen viimeisen vaiheen. Toivottavasti ei kompostiin pistänyt.

Olo klapitalkooviikonlopun jälkeen on kuin piestyllä. Ei mitään suloista euforiaa ja pientä lihaskipua, vaan vartalon valtaa päälaelta kantapäähän ulottuva lihasjumi, joka tekee kävelystä tuskaa ja tuolilta nousemisesta maanpäällisen infernon. Moottorisahan huuto soi korvissani yhä, ja kun suljen silmäni, näen eri vahvuisten, noin 30 senttiä pitkien pöllien loputtoman jonon. Ehkä jo ensi viikolla liikun jälleen kuin sulava tanssija. Loputtoman klapien latomisen aiheuttama kauhukuva ei poistune verkkokalvoiltani vuosisataan.

Siinä moottorisahalla tolskatessani mietin, että paljonko energiaa kuluu siihen klapisirkukseen. Kävi mielessä, että olisiko helpompi polttaa bensiini uuninpesässä ja käyttää hydrauliprässien vaatima sähkö patterissa. Ymmärrän, että vuonna 1895, jolloin kyseinen rakennus valmistui, ei ollut vaihtoehtoja. Ja silloin pilkottiin käsisahalla ja kirveellä. Vaikka kuinka huomioin sen, että puiden pilkkominen on jossain määrin myös taitolaji, ihmettelen, nukkuiko se ukkoparka lainkaan, jonka hommana oli siihen pytinkiin ne puut toimittaa. Ehkä se raatoi rankametsässä tauotta, nukkumatta marraskuusta helmikuuhun ja käytti loput elämästään pilkkomiseen. Kuinkahan kävi ukkoparan? Varhainen kuolema kai kuittasi univelan.