Aatteen väri

B-ystävälleni tokaisin, että jos eläisimme 60- tai 70-lukua, olisin varmaan kommunisti. Minähän olen aatteelliseen idealismiin taipuvainen, vaikka nykyään vähän vierastankin erilaisia järjestöjä ja puolueita. Näen ne pikemminkin vahvojen yksilöiden temmellyskenttinä kuin aidosti aatteellisina yhteisöinä. Pikemminkin näyttää siltä, että aatteet tarjoavat iskusanoja, joihin yhteisöjen jäsenet haluavat uskoa ja joita voidaan käyttää kriitikittömien hallintaan. Pyydän arvoisaa lukijaa huomioimaan, että tämä on kärjistys. Ihminen on  yhteisöllinen, ja täydellisessä individualismissa, joka ilmenisi kaikkien kilpailuna kaikkia vastaan, parhaiten varmaan menestyisivät ne, jotka tajuaisivat asioissaan liittoutua kaverinsa kanssa. Ja saahan moni järjestö paljon hyvää aikaan.

Tapanani ei ole paljastella saamieni yksityisten viestien sisältöä. Tänä yönä, kello 3.47, teen poikkeuksen, koska viestin kirjoittaja on minullekin vieras, siis kerrassaan anonyymi. Hän sanoo kommunismin vaikuttavan lähinnä vitsiltä, eikä ymmärrä ilmapiiriä, jossa se on herättänyt kaiken sen karkeasti huomion, jota se takavuosikymmeninä herätti. 

Aiheesta on varmasti kirjastokaupalla poliittisen historian kirjoittelua, enkä minä ole kovinkaan laajalti opiskellut kyseistä alaa. Miksi minä siis vaivaudun seikkailemaan viisaampieni labyrinteissä? Näyttää siltä, että ihmiset eivät keskimäärin ymmärrä paljon mitään politiikasta. En minäkään paljon, mutta olin hereillä yhteiskuntaopin tunnilla vuosina 1986 - 1987. Onneksi opettajani oli pitkän linjan vasemmistolainen, joka jaksoi selittää asiaa. Ei sillä, että minä olisin yläasteiässä tuntenut kommunismin asiaa kovin omakseni, mutta opinpahan jotakin. Ehkä on niin, että asiaa selitetään kovin vaikeasti. Ja olisiko niin, etteivät nyt jo aikuisuuteen ehtineet, sanotaan 1980-luvulla syntyneet, hekään joutuneet perehtymään koulussa tähän aatteeseen.

Selvitetäänpä ensin pari termiä. Kapitalismi on yksityisomistukseen ja yksityiseen eduntavoitteluun perustuva yhteiskuntajärjestelmä. Omaisuus ja tuotantovälineet kuuluvat etupäässä yksityisille ihmisille ja heidän muodostamilleen ryhmille. Kommunismissakin omaisuuden ja tuotantovälineet omistaa ryhmä: valtion kansalaiset. Äärimmäisessä kommunismissa ei ole yksityisomistusta, suoranaisen vallan käyttäjiä, yhteiskuntaluokkia eikä edes rahaa. Kaikki talkoilevat yhteisen hyvän eduksi parhaansa mukaan ja kaikille annetaan hyvää heidän tarpeidensa mukaan. Sitten on sosialismi. Sille on kaksi keskeistä tulkintaa. Nykyään se on kommunismin ja kapitalismin välisellä jatkumolla se välille jäävä aate, maltillista vasemmistolaisuutta. Reaalisosialistissa valtioissa, siis etupäässä Neuvostoliitossa, sillä tarkoitettiin todelliseen kommunismiin johtavaa siirtymävaihetta. Sosialismista on erilaisia versioita ympäri maailmaa, joko puolueiden ohjelmina tai sitten muutamien valtioiden johtavana aatteena. Joskus kommunismia ja sosialismia käytetään toistensa synonyymeinäkin.

Mikä sai huomattavat ihmisjoukot 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa omaksumaan nyttemmin vitsinä pidetyn aatteen? Seikkoja on monta, mutta tässä jokunen: luokkatietoisuus, toivottomuus, yhteiskunnallisten olojen kärjistyminen, toivo paremmasta ja kaiketi myös karismaattiset johtajat. Edetäänpä kohta kerrallaan.

Luokkatietoisuus: köyhät ihmiset alkoivat katsoa, ettei heidän huono osansa ole Jumalan säätämä, vaan seurausta yhteiskunnan järjestelmällisestä syrjinnästä. Nähtiin maailmanlaajuinen, yhteinen köyhien ja riistettyjen työläisten joukko. Euroopassa siihen kuuluivat teollisuustyöläiset ja ainakin tahi etenkin Suomessa vuokraviljelijät, siis torpparit ja heidän lisäkseen mäkitupalaiset ja suoranaiset loiset.

Toivottomuus: vähäosaisen osa 1800-luvulla oli todellinen kurjuus. Kansan muistissa olivat nälkävuodet 1860-luvulla, jolloin nälänhätä Suomessa tappoi merkittävän osan väestöstä. Käsittääkseni Kainuussa noin neljänneksen. Maanomistus oli alkanut keskittyä ja torpparilaitos laajeni. Torppari oli siis vuokraviljelijä, joka suoritti käytössään olevasta maa-alasta vuokraa päivätöinä maan omistajalle. Vuokran suuruutta ei säännelty mitenkään. Yksinkertaisimmillaan torpparin ja isännän välinen sopimus, kontrahti, kuului, että aina tullaan töihin kun käsketään, tai töllistä pois. Torppareilla ei ollut mahdollisuutta kilpailuttaa sopimuksia ja etsiä maata vuokralle isännältä, jonka vaatimukset olisivat olleet kohtuulliset. Jos yksi torppari lähti, hänet oli helppo korvata seuraavalla, vielä kurjemmista oloista tulevalla. Teollisuustyöläisten tilanne ei tainnut olla paljon kummempi. Varmasti tehtaalta sai lähteä pois, mutta ei ollut mitään vaihtoehtoja. Äärettömän pitkiä työpäiviä ja nälkäpalkkaa oli tarjolla joka paikassa. Asuinolot kaupungeissa olivat luokattoman kurjat. Esimerkiksi Porin palon (1852) jälkeen merkittävä osa kaupunkilaisista asui joten kuten katetuissa maakuopissa.

Olojen kärjistyminen liittyy äskeiseen: rikkaat rikastuivat, köyhät köyhtyivät. Perinteinen porvaristo rikastui ja talonpojistakin vielä monet pärjäilivät, mutta huomattava osa väestöstä ei kuulunut mihinkään säätyyn, eikä heillä siis ollut edustusta valtionhallinnossa, eikä sen puoleen muuallakaan. He olivat tuotantoväline vailla ihmisarvoa siinä kuin raamisahan teräkin. Ajan ideologian mukaan heitä piti holhota ja pitää Herran nuhteessa. Heidän inhimillisiä tarpeitaan ei tunnustettu juuri muulta osin kuin mikä oli välttämätöntä heidän pitämisekseen joten kuten työkykyisinä. Parhaimmissa tapauksissa he olivat ylemmille kansanluokille jaloa mieltä tuottavan hyväntekeväisyystyön kohteita.

Toivo paremmasta: etupäässä Karl Marxin ja Friedrich Engelsin nimiin pistetyn teollisen ajan kommunismin juuret ovat huomattavan vanhat. Luokatonta, tasa-arvoista yhteiskuntaa suunnittelivat ainakin Platon ja sittemmin varhaiset kristityt. Tarjolla oli riistetyille ja hädänalaisille ihmisille materiaalista turvallisuutta, vapautta, valtaa ja tasa-arvoa. Siis nälän ja kurjuuden loppu! Minäkin olisin kannattanut!

Karismaattiset johtajat: kansainvälisesti merkittävin sosialisti- tai kommunistijohtaja oli tietenkin Vladimir Iljitsh Lenin. Hän pystyi puhumaan laajat kansanjoukot ajamansa aatteen kannattajiksi. Oletettavasti Lenin tiesi, että tavallisen ihmisen poliittinen ja yhteiskuntateoreettinen ajattelu on melko yksinkertaista, ja hän osasi asettaa sanansa kuulijakunnan mukaan. Suomessa ei ollut Leninin kaltaiseen asemaan noussutta yksittäistä kommunistijohtajaa, mutta innokkaita puhujia ja suoranaisia agitaattoreita riitti täälläkin. Ja kuten edellä esitin, vastaanottavaisuutta riitti. Voisin varovaisesti yleistää: kansanliike syntyy, kun on karismaattinen johtaja ja kauniita ajatuksia. Aatteen sisällön ei ehkä ole paljon väliä, kunhan se lupaa jotakin hyvää tarvitseville.

Nyt tulee B:lle siis vastaus lyhyesti: ilmapiiri, joka kannatteli kommunismia ja sosialismia, oli usko tasa-arvoisen ja hyvinvoivan yhteiskunnan ihanteeseen, joka riistämisen sijaan perustui yhteistyöhön. Uskoisin siis, että rivikommunisti ei vastustanut kilpailua, vaan nimenomaan riistoa, vähävaraisten raakaa hyväksikäyttöä. Kilpailu, jonka nykyään katsotaan olevan yksi talousjärjestelmän kantavista voimista, ei ollut mikään keskeinen käsite. Kapitalistien ei katsottu kilpailevan keskenään, vaan heidän arveltiin riistävän vähäosaisia yhteistuumin.

Mihin kommunismi kaatui? Ehkä siihen, että Suomessa lähetetyt tv-mainokset, jossa K-kaupan Väiski leikkasi muhevaa, punaista lihaa, näkyivät myös Eestiin. Tai jos katsotaan vähän laajemmin, niin siihen, ettei sosialismi tuonutkaan sitä hyvää, mitä se lupasi. Kapitalistisissa länsimaissa tavallisellakin pulliaisella näytti menevän huomattavan hyvin verrattuna itäblokin maan tavalliseen tehdastyöläiseen - kuten menikin.

Leninin oppi poikkesi Marxista muunmuassa siinä, että Marx odotti kommunismin toteutuvan vääjäämättömästi olettamiensa yhteiskunnallisten lakien perusteella. Lenin ei ollut näin optimistinen. Hän katsoi, että vanha feodaalinen yhteiskuntajärjestys (Venäjällä) ei kaadu kuin vallankumouksella - siis väkivalloin. Proletariaatin diktatuuriksi kutsutun ilmiön piti olla tilapäinen väkivaltainen järjestelmä, jolla vanhaa valtaa estettäisiin nousemasta uudelleen. Kommunismiin ei siis päästäisi, jos ihmisten annettaisiin toimia vapaasti. Väkivaltajärjestelmä jäi koko reaalisosialismin ajaiseksi järjestelmäksi. Kriitikot toimitettiin vankileireille orjatyöhön ja kuolemaan. Reaalisosialismi oli pelolla ylläpidetty yhteiskuntajärjestys. Pelon ylläpitämiseksi itäblokin valtioilla oli käytössään lukuisa määrä keinoja. Ehkä pelätyin oli Stalinin 30-luvulla toteuttamien vainojen ilmiantojärjestelmä, jossa kuka tahansa voitiin toimittaa vankileirille ilman mitään oikeudenkäyntiä. Eri lähteiden mukaan vainoissa kuoli 1,5 - 10 miljoonaa neuvostokansalaista. Puolitoista miljoonaa kuulostaa vähältä, koska jo Belomorskaja-kanavan kaivamisessa arvellaan kuolleen 250 000 vankia. Siis noin yksi per kaivettu kanavametri. Tilanne oli siis sellainen, että jos jouduit naapurisi kanssa riitoihin ja naapuri sattui olemaan hallinnon kätyri, synkät miehet tulivat piankin hakemaan ja matka kohti Magadania alkoi.

Miksi materiaalinen hyvinvointi ei noussut, kuten kommunistit toivoivat? Työ ei ollut tuottavaa. Tuotantojärjestelmiä ei kehitetty. Luotettiin siihen, että kyllä väestömassat saavat aikaan. Maataloudessa tehtiin osaamattomia uudistuksia ja sen kehitys oli taitamatonta. Yhtenä perusteena oli järjestelmän aiheuttama kannusteettomuus: teitpä työsi hyvin taikka huonosti, sait saman palkan. (Toista se on nykyään: jos teet työsi hyvin, palkka ei nouse. Jos teet sen huonosti, niin viimeistään yt-neuvotteluissa tavataan.) Ahkeruus ei kannattanut, eikä kilpailemalla saavuttanut etuja.

Mitä tästä kaikesta kirjoittelusta opimme? Nytkin hyvinvointi ja mammona näyttävät kasautuvan harvojen käsiin. Syrjäytyneiden joukko kasvaa. Vaikka on olemassa menneeseen maailmaan nähden toimiva sosiaalietuuksien järjestelmä, peukaloruuvia kiristetään vähä vähältä. Monet ovat vaipumassa epätoivoon. Poliittista ja etenkin taloudellista valtaa käyttävät eivät näytä ymmärtävän, että jos muodostuu väkijoukko, joka kokee, ettei mitään menetettävää enää ole, yhteiskunnallinen ruutitynnyri on valmis. Sen räjähdyksen kustannukset lankeavat myös hyväosaisille. Kommunismi tuli ja pääosin myös meni. Jos elintasoerojen syveneminen kärjistyy, on kai ajan kysymys, milloin joku käärii suunnilleen samat ideat uuteen pakettiin ja uuden nimen alle ja onnistuu karismallaan kaupittelemaan ne ihmisille, jotka ovat valmiit väkivallan käyttöön. Käden käänteessä tällainen ei tietenkään tapahdu, mutta turhautuneiden ihmisten kapinoita on ollut pitkin historiaa. Useimmat niistä on kai tukahdutettu verisesti. Aatteen väri on punainen.

Kohtuullisuuden politiikka 2

Taannoin luonnostelin kohtuullisuuden politiikkaa muutaman poliittisen näkökulman kautta. Siihen, en ottanut kantaa, mitä tuo "kohtuullisuus" oikein on. Lopullista vastausta en tule tässäkään antamaan, mutta jotakin syvyyttä tuo aatteeni kaipaa. En halua sen olevan kuin jokin persu-aate, jolla ei näytä olevan lujaa pohjaa, vaan vain popularistisia kantoja enemmän tai vähemmän satunnaisiin päivänpoliittisiin kysymyksiin.

Kohtuus voi olla joko eettinen ihanne tai käytännöllisten vaatimusten sanelema tila. Eettisenä ihanteena lähtökohta on, että ei ole hyvä olla kohtuuton, koska kaikki yliampuva on pahaksi. Tällainen kanta on minusta helposti moralisoiva: kohtuullisuutta erilaisissa asioissa on helppo vaatia muilta - oman toiminnan kohtuuttomuus voidaan ainakin itseltä selittää pois. Käytännöllisempi kohtuullisuuden määritelmä on se, että kohtuuttomuua aiheuttaa ongelmia. Kohtuuton alkoholinkäyttö aiheuttaa vakavia terveysongelmia. Kohtuuton kulutus aiheuttaa ympäristöongelmia. Kohtuuton voitontavoittelu saa menestystä haalivat näkemään muut ihmiset vain pelinappuloina. Tarkoittamani kohtuullisuuden prinsiippi on kuitenkin se, että minun etuni ei saa olla sinulta pois. Tämäkään ei ole mikään yksinkertainen lähtökohta. Radikaalit liberaalit usein kysyvät, että miten minun ylenpalttinen menestykseni on joltakulta muulta pois. Tästä päästään vaikeasti hahmotettaviin kysymyksiin siitä, kuinka laaja jaettavissa oleva yhteiskunnallinen hyvä on ja millainen se on luonteeltaan. Lisääntyykö se, kun joku vain saa lisää taloudellista pääomaa, vai jaetaanko verrattain hitaasti lisääntyvää taloudellista ja muuta yhteiskunnallista hyvää koko väestön kesken. Kallistun sille kannalle, että mainen mammona kyllä lisääntyy, mutta ei rajattomasti, ja niin muodoin yhden hyvä osa voi olla toisen osasta pois.

Talousasioissa kohtuullisuus voi vielä olla jossain määrin tulkinnallinen asia. Sen sijaan ympäristöasiat eivät ole suhteellisia. Meillä on vain yksi ilmakehä, vain rajallinen määrä mineraaleja ja öljyä, vain tietty määrä meriä, vain verrattain vähän viljelyskelpoista tai suorastaan hedelmällistä peltomaata. Me elämme kohtuuttomasti. Nyt haalimamme hyvä on pois tulevilta sukupolvilta. Se ei ole suhteellista, että toimintamme muuttaa maapalloamme elinkelvottomaksi ihmiselle. Jyrkältä kannalta katsoen kohtuullisuuden vaatimus on suorastaa köydyyden vaatimus! Ja siihen edes minä itse mukavuudenhaluineni ja kulutustottumuksineni en ole halukas.

Vapaaehtoinen kohtuullisuus - on se nyt sitten köyhyyttä tai ei - on myös käytännön sosiaalisella tasolla hankalaa. Aina on ahneita ihmisiä, jotka ovat valmiita kahmimaan yli oman osuutensa, mikä se sitten lieneekään. He puhuvat "vaurastumisesta" ja "ansaitsemisesta". Etenkin tuo ansaita-sana on minusta mielenkiintoinen, ja olen sitä tässä blogissa käsitellyt aikaisemmin. Siihen suhtaudutaan melko kritiikittömästi. Se on moralistinen ilmaus, jolla helposti selitetään oma, kohtuuttoman hyvä taloudellinen asema: olen niin tärkeä tai niin hyvä ihminen, että minulle kuuluu enemmän mammonaa kuin noille toisille. Kommunnistit puhuivat proletariaatin diktatuurista: vähäosaisten pitää pakottaa hyväosaiset tyytymään vähempään vaikka väkisin, jotta vähäosaiset saisivat sen osan, jonka oikeasti ansaitsevat. Kohtuullisuutta voi ajaa joko vapaaehtoisena asiana, jolloin sen voisi uskovan juurtuvan ihmisten mieleen syvästi. Sen kai haluaa pitää, minkä itse haluaa omaksua ja johon on ihastunut. Mutta aiheuttavatko ympäristöongelmat, poliittinen epävakaus ja talouden tyhjiin odotuksiin perustuva luonne lopulta sen, että ihmiset kohtuullistavat toisiaan väkivalloin? Ja käykö silloinkin niin, että ne joilla on aseita ja valtaa, pitävät vanhat tapansa, mutta ajavat entuudestaan vähempiosaiset vielä ahtaammalle. Äärimmillään: kun tulevaisuuden kauhukuvat alkavat toteutua muodossa tai toisessa, annetaanko vähäväkisten kuolla vai tapetaanko heidät suorastaan?

Tiedeharha

Ihmiset uskovat tieteeseen. Tai sitä vartenhan moinen instituutio on tehty, että saataisiin asioista mahdollisimman hyvä tieto. Pragmaattisesti ajatellen homma toimii: hyvät tieteelliset teoriat ovat osoittautuneet hyvin käytännöllisiksi. Sairauksia parannetaan ja teknisiä vempaimia keksitään. Olen kyllä ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että ihmiset tuppaavat ottamaan käyttöönsä  liiallisissa määrin innovaatioiksi kutsumansa jutut ennen kuin niiden vaikutuksia kunnolla tunnetaan. Tästä nyt sitten on koitunut vaikkapa ilmastonmuutos ja antibiootteja kestävät bakteerikannat.

Ihmisiä, jotka eivät halua tai pysty suhtautumaan kriittisesti tieteen saavutuksiin, kutsun tiedeuskovaisiksi. Ymmärrän heitä johonkin rajaan asti: tiedettähän on erittäin vaikea kyseenalaistaa. Tutkimusten tulokset on saavutettu monien teräväpäisten ihmisten ahkeran työn tuloksena, joten yksittäiset tieteelliset väitteet ovat yksilön kannalta tavattoman vankasti perusteltuja. En esimerkiksi viitsisi lähteä kyseenalaistamaan painovoimateoriaa, vaikka tiedänkin, ettei painovoiman olemassaoloa ole selitetty tykkänään aukottomasti. Painovoiman vallitseminen on kuitenkin sellainen faktaluontoinen näkemys, joka on pahuksen helppo koestaa.

Tiedeuskovaisuus kuitenkin on minusta psykososiaalinen ilmiö, joka ei poikkea mitenkään mistään muusta uskonnosta. Eräässä chat-keskustelussa tulin kysyneeksi tällaiselta tiedeuskovaiseksi liemaamaltani ihmiseltä, että milloinkohan hän kävi viimeksi yliopistolla seuraamassa luentoa. Saamani vastaus oli suunsoittoa. Kaiketi hän ei sitten ollut käynyt yliopistolla. Hän vain halusi omaksua tarjolla olevista maailmankuvista menestyvimmän TAI sen, josta uskoi itselleen olevan eniten hyötyä. Kärjistän ajatukseni sanomalla, että eivät nämä tiedeuskovaiset tajua tieteellisen tiedon syntymisestä mitään. Jollakin muulla ajalla he olisivat olleet kiihkeitä kristittyjä, koska ei heidän kapasiteettinsa riitä vallitsevien maailmankatsomusten kyseenalaistamiseen JA tiukasta, kenties tunnepohjaisesta sitoutumisesta vallitsevaan ideologiaan olisi heille hyötyä.

Tiedeuskovaisista jotkut ovat nopeaälyisiä. Eivät he siis tyhmiä ole. Minua vain sattui ärsyttämään, kun tulin maininneeksi erään läheiseni tavattomasta pelionnesta. Jostain syystä näen hänen vain voittavan erilaisissa rahapeleissä. Loton päävoittoa hän ei vielä ole saanut. Ennen kuin ehdin pohtia ilmiötä pitkällekään, kimppuuni hyökättiin ja jopa persoonaani arvosteltiin vahvistusharha-käsitteellä. Unohdan kuulemma ne kerrat, joina hän ei voita. Voi voi. En voi havainnolleni mitään: useimpina kertoina tuo läheiseni voittaa. En toki seuraa hänen kaikkea pelaamistaan, mutta kummastuttavaa hänen onnensa on. Tiedeuskoivaisuuteen kuuluu sama ongelma kuin mihin tahansa uskovaisuuteen: asiat tutkitaan, määritellään ja tuomitaan jo ennen kuin sitä havainnoitu ja arvioitu loppuun. Minä jään kuitenkin aseettomaksi tuommoisten vahvistusharhatieteilijöitten parissa. Ei heidän uskoaan omaan oikeassaoloonsa mikään horjuta. Omaan maailmankuvaan sopimattomat asiat selitetään pois, mikä tietenkin jo on ajattelun kehityksen este.

En tiedä, mitä suurten ja viisaiden tutkijoiden päässä liikkuu. Viime vuosina olen luopunut nerokulttiin yhtymisestä, vaikka hanakasti myönnänkin joidenkin poikkeusyksilöiden huomattavan kognitiivisen kapasiteetin. Suurin osa tieteellisestä työstä on jokseenkin tavallisten ihmisten hiljaista, pitkäjänteistä ja -veteistä puurtamista. Voi siis olla, että A. Einstein oli huomattavan älykäs, mutta käsittääkseni hän oli myös huomattavan työteliäs alallaan. Olisko hänkään tullut keksineeksi yhtään mitään, jos olisi tyytynyt vallitseviin ideologioihin ja tuominnut kaikki uudet ajatuksensa joidenkin ennakkoajatusten perusteella?

Koska tieteeseen kuuluu usko mutkikkaisiin ajatusmalleihin, tiedeuskovaiset näyttävät olevan ilahtuneita ymmärtäessään jonkin tällaisen seikan. Minäkin nautin oivaltamisen ilosta. Ja toisaalta olen vähän kateellinen niille, jotka niitä asioita ymmärtävät. Ja sen nyt ainakin ymmärrän, että joidenkin teorioiden tajuaminen vaatii pitkällistä paneutumista asiaan ja ehkä suorastaan tietynlaista aivojen rakennetta - perinnöllisiä valmiuksia vaikkapa pitkälle vietyyn matemaattiseen ajatteluun. Jotenkin kuitenkin pitäisi saada monille jakeluun, että tiedettä popularisoivat lehdet eivät kerro totuutta tieteestä, vaan vain alansa myyvimmät uutiset. Ja jotenkin pitäisi myös saada jakeluun, että melkoinen osa tieteestä on erehdystä: teorioita, jotka piankin kumotaan. Ehkä kaikkein eniten kuitenkin haluaisin sanoa, että lyhytjänteinen nokkeluus ei ole älykkyyttä tai viisautta, saati sitten tiedettä.

Elämänviisautta

Minua ärsyttää elämäviisauksia jakelevat viisikymppiset. Sellaisia lauseita, kuin "onni on se, ettei ole onneton" tai "pitää nauttia pienistä asioista" ja "usko unelmiisi enemmän kuin pelkoihisi" käytetään toisten ihmisten elämän arvosteluun. Jos joku kaipaisi elämäänsä suurta muutosta, aina jossakin on joku, joka jauhaa noista pienistä iloista. Sinällään tuokin virke on oikea: pääosa elämän iloista on pieniä. Joskus ilonsa on yritettävä tieten tahtoen ja hampaat irvessä repiä lähes mitättömistä asioista.

Oikeassaolo vain on vittumaista. Tokaisua "kyllä totuuden aina saa sanoa" käytetään ensisijaisesti toisen ihmisen loukkaamiseen. Oikea vastaus moiseen on turpakäräjät. Väkivalta nimittäin lopettaa vittuilun. Ja kun en oikein usko kirjaimelliseen turpiin vetämiseen, tyydyn kannustamaan tällaisten oikeassaolotörkeyksien uhreja henkiseen väkivaltaan. Sehän on nykyään ihan korrektiakin. Sama loukkaavuus on muissakin viisauksissa. Toisen ihmiset murheita vähätellään jollakin teennäisen nasevalla iskulauseella.

Arvelen, että näitä ohjeita elämäntiellä latelevat ihmiset, joilla on sosiaalisia vaikeuksia. He eivät pysty aidosti kuuntelemaan toisten asioita eikä heidän käsityskykynsä riitä toisten ihmisten vaikeuksien monitahoisuutta ja mutkikkaita syy-yhteyksiä. Vähättelevän viisauksien jakamisen takana on tarve päästä tilanteesta nopeasti ja kuuntelematta loppuun. Minä en ainakaan usko vähääkään mihinkään auttamisenhaluun näiden typeryyksien jakamisessa. Kyllä tervejärkisen ihmisen pitäisi tajuta, että isot asiat ovat harvoin hoidettavissa pienillä lauseilla - jotka vielä yleispätevyydessään ovat niin epätarkkoja, ettei niitä voi soveltaa yksittäisissä tapauksissa.

Aiheutin äsken pientä närää olemalla suorasukainen ja sanomalla näitä lauseita elämänviisauspaskaksi. Jotenkin keski-ikäistyvillä ihmisillä on tarvis toitottaa elämänkokemustaan virkkeillä, joiden käyttöä heidän järkensä ei riitä hahmottamaan. Vain pintatason sisältö näyttää jotenkin aukeavan. Ymmärrän tietenkin, että jos kokee elämänkokemustensa kiteytyvän surkeista postikorteista ja typeriltä nettisivuilta omaksuttuihin korulauseisiin, tuntuu pahalta kun joku kutsuu sitä paskaksi. Tekee kuitenkin mieli kysyä, että eivätkö nämä ihmiset ole keski-ikäänsä mennessä sen suurempaa viisautta saavuttaneet.