Arjen porvarillisuutta

Arvoisa oikeistolainen! Lokavyöryyn... valmistaudu!

Taannoisissa vaaleissa Kokoomus mainosti itseään työläisten puolueena. Kaiketi markkinointi päti, koska kokoomuksen vaalimenestys tuskin selittyy yksin yrittäjien ja omistajien äänillä. Kokoomuksen linjan mukaisesti oikeiston kannattajat perustelevat näkemyksiään sillä, että työtä pitää tehdä. Näin olen päätellyt niiden erinäisten nettikeskustelujen perusteella, joihin olen osallistunut.

Oikeistolaisten muotiargumentti on aika erikoinen. En nimittäin vielä ole nähnyt yhdenkään puolueen väittävän, että töitä ei pidä tehdä. Tai jos ihan tarkkaan ajattelen, niin oikeiston kannattajat ovat minulle sellaisia väitteitä esittäneet. En tosin tarkoita, että kyseiset porvarit olisivat olleet nimenomaan kokoomuslaisia. Tämä ajatukseni perustuu siihen, että sijoittaja oikeuttaa sijoituksistaan saamansa tulot riskillä. Että kun pistää jonkin summan rahaa johonkin yritykseen, minulla on oikeus odottaa lähes mielivaltaisesti korkoja sijoitukselleen. Ja koska joko sijoituskohde voi taantua taloudellisesti, mennä peräti konkurssiin tai ainakaan ei välttämättä heti tuota mahtavia tuloksia, sijoittaja tuntee ottaneensa ankaran riskin.

En väitä suorasukaisesti, etteikö sijoittaja voisi olla oikeutettu odottamaan jonkinlaista tuottoa sijoituksestaan. Se, mitä vastustan, on siis paksuperseinen asenne, että koska sijoitttaa euron, sata tai miljoona, on kohtuullista kartuttaa lisää omaisuutta täysin tekemättä mitään.

Vertaanpa nyt sijoittajan varallisuutta paskakasaan. Toisin kuin lukija ehkä ajatteli, en tarkoita, että paskakasa oli arvoton tai peräti rasite. Asiahan on niin, että paskakasakin on jonkin arvoinen omaisuus. Se vain ei tuota, ellei sille tee jotakin. Jos omistaa kasan paskaa, on turha odottaa saavansa siitä toivomaansa satoa, ellei sitä levitä pellolle. Kasan omistaja voi joko levittää paskakasan itse ja korjata omaan taskuunsa kaiken hyvän, mikä omaisuudesta (kasa) ja työ (lannoitus) koituu, tai hän voi teettää homman toisella, jolloin hän saa omaan taskuunsa melkoisesti vähemmän, sillä työstähän pitää maksaa palkka. Eikö? Vai pitääkö sittenkään?

Ruohonjuuritason (eli lannan pinnan) oikeistolaisuuteen siis kuului hokema, että joutoväki työhön! Toisaalta oikeisto ei ole kovin ankarasti parkunut, kun teollisuutta ja muutakin elinkeinoelämää on ajettu alas ja väkeä pistetty kilometritehtaalle. Paskakasan omistajat eivät siis enää halua levityttää paskaa, koska sen voi kyörätä muualle levitettäväksi, esimerkiksi Kiinaan. Ensin siis potkitaan väki pois, sitten vaaditaan että väki tekisi kuitenkin töitä. Ilman palkkaa? Kenties juuri samoille omistaville tahoille, jotka antoivat kenkää? Oikeisto olettaa, että palkkaa kertyy töitä tekemällä, vaikka - kun katsoo kuinka paljon ihmiset käyvät kaikenlaisilla nollatason työllisyyskursseilla, joihin kuuluu pakollinen harjoittelu - työnteon ja palkanmaksun välillä ei minusta enää ole mitään välttämätöntä riippuvuutta. En väitä että oikeisto ajaisi orjalaitoksen tai -kastin muodostamista, mutta jos riviporvarillinen aatemaailma saa ylivallan, moiset instituutiot voivat kyllä muodostua.

Siirrytäänpä sinne, missä tuota lantaa on nykyään helpompi levittää, eli Kiinaan ja muihin halvan työvoiman maihin. Siellä miljoonat ja taas miljoonat ihmiset elättävät itsensä kituliaasti tuottamalla hyvinvointia länsimaihin. Länsimaiden erinomaisuus ei perustu tekniseen ylivoimaan mitenkään yksiselitteisesti. Teetetäänhän erinäiset kulutushyökkeet alkeellisilla välineillä. Tärkein työkalu on alipalkattu työntekijä, joka nostaa, kantaa, kuivaa, kiristää ja vääntää alkeellisilla työkaluilla. Asetelma kylläkin perustunee länsimaisen työn taannoiseen tuottavuuteen. Kysehän on oikeastaan sortovallasta: koska meillä on varaa yli välttämättömien tarpeiden, voimme sanella, millä hinnalla puutteenalaiset tekevät työtä (niin, juuri sitä mitä kokoomuslaiset mainostivat) turhamaisuutemme hyväksi.

Kenellekään ei näytä tulevan mieleen kysyä, mitä sitten kun 1) tuotanto on siirretty ulkomaille ja 2) jostakin ilmenee ideologia ja karsimaattinen johtohahmo, joka saa lähes orjan asemassa raatavat työläiset halpatuotantomaissa muodostamaan yhteisen, aktiivisen poliittisen liikkeen. Kuka tekee rikkaille lenkkareita ja meikkejä, jos (ja kun lopulta) tuollainen liike voittaa ensin omalla alueellaan taistelun vallasta ja sen jälkeen päättää, että täst'edes töitä tehdään omaksi hyväksi?

Onko oikeistolainen arkiajattelu tosiaan noin sinisilmäistä ja lyhytjänteistä?

PS:

Kohta tänne tulee porvari ja käskee minun herätä: kommunismi loppui jo 20 vuotta sitten, koska se oli huono yhteiskuntajärjestelmä. Niin se loppui. Vasemmistolaisuudella minä en tarkoita marxismi-leninismiä tai Neuvostoliiton tyylistä keskusjohtoista suunnitelmataloutta. Se systeemi ei toiminut. Muistutan oikeistolaista aatteenmiestä parista seikasta: ensinnäkin kapitalismi ei ole ainoa jäljelle jäänyt mahdollisuus. Jos yksi ääripää ei toimi, se ei tarkoita että se toinen ääripää olisi ainoa vaihtoehto. Pikemminkin minusta näyttää, että kohtuuttomien odotusten varassa elävä kapitalismi/porvarismi/konservatismi/liberalismi on seuraava yhteiskunta- ja talousmalli, joka kuolee omaan mahdottomuuteensa. Tai sitten se muuttuu omien huippunimiensä johtamaksi hirmuhallinnoksi, joka puolestaan tarvitsee tuekseen poliisi- ja asevoimat. Toinen seikka, josta muistutan, on se, että ne olot ovat jatkuvasti olemassa, jotka johtivat sosialismin ja Neuvostoliiton syntyyn. Jotta sellaiset olot eivät laajenisi, olisi suoranainen riistäminen ja hyväksikäyttö estettävä jonkinlaisilla yleispätevillä talouden pelisäännöillä.

Isä heidän

Poliittisen paatoksen ja sen sellaisen muassa on hyvä hiljentyä pohtimaan uskonnollista seikkaa.

Isä meidän -rukouksessa lausutaan muun muassa: "Tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaissa." Kyllä ollaan hurskaita. Näin sitä rukoillaan meidän Isää, kuten on opetettu. Muut rukoilevat heidän Isää. Miksihän ajatus Isä heidän -rukouksen katkelmasta kuulostaa jotenkin tutulta: "Tapahtukoon minun tahtoni, jos ei maan päällä, niin edes taivaassa."

Suhteettomuusteoria

Ajattelin luoda suhteettomuusteorian. Se voisi olla ihan vain yksinkertainen, eikä tarkoitukseni ole esittää sitä nyt kokonaan.

Suhteettomuusteorian pääajatus on, että jokin on pysyvää. Ja se on se, jonka Maailmankaikkeus -teksteissäni nimesin 1:ksi.

Suhteettomuusteorian toinen tärkeä seikka on kaiken kasaantumisen laki. Kaikki ajateltavissaolevat asiat pyrkivät muodostamaan kasautumia kaltaistensa kanssa.

Jotta en tärvele teoriaani ajattelemattomuudellani, jätän teorian hahmottelun tällä kertaa tähän.

Kuolema rikollisille

Olisikohan sittenkään huono ajatus tappaa pahimmat rikolliset? Minusta se voisi olla jopa inhimillistä. Henki pois sellaisilta, joiden ei kuitenkaan voi antaa elää kuin jossakin tiukasti suljetussa sellissä.

Tarkoitukseni ei ole manata kuolemaa Nikita Fouganthinelle tai muille julkkisrikollisille. Minusta tavallisille murhamiehille passeli rangaistus on vielä pitkän vankeuden jälkeenkin elää tekonsa kanssa. Ajattelin pikemminkin sellaisia, jotka aina, poikkeuksetta vapaalle jalalle päästessään aiheuttaa jonkun kuoleman, raiskaa kerran toisensa jälkeen, ei lopeta seksuaalista hyväksikäyttöä, ajaa ties-kuinka-monennen kerran jonkun kuoliaaksi humalapäissään. Ajattelin nimittäin olla tätä kirjoittaessani suopea ja antaa pahojakin rikoksia tehneelle mahdollisuuden katua ja muuttua. Sen sijaan se, että joku kerta kaikkiaan on päästään niin viallinen, että hänen elämänsä tietää aivan kaikille muille vaaraa, tuskaa, pelkoa ja tappiota, joutaisi kai kuolla. Asiaa voi tarkastella myös tällaisen rikollisen kannalta: onko se nyt mitään elämää, että ollaan jossakin kopissa kahleissa vuodesta toiseen. Kuolemahan siitä kuitenkin koittaa. Ennen pitkää paatuneinkin sairastuu tai ajautuu itsemurhaan kun elämästä puuttuu kaikki virikkeet ja mahdollisuudet. Äärimmillään kysymys on siis siitä, kumpi on reilumpaa: pitää jotakuta lukittuna ja enemmän tai vähemmän kahlittuna ikuisesti vai päästää hänet omista ja toisten kärsimyksistä.

Kuolemanrangaistusta on helppo kannattaa. Hyväksikäyttäjiltä ja murhamiehiltä nirri pois vain! Arvelisin että törkeimpien rikollisten kiduttaminen ennen kuolemaansa saisi sekin kannatusta. Ja ainahan ankarat rangaistukset saavat yleistä kannatusta. Erityisesti ne, joita rikokset eivät kosketa, näyttävät vaativan suureen ääneen tyydytystä omalle oikeustajulleen.

Vaan miten on, moniko ryhtyisi pyöveliksi? Jos rangaistus määrättäisiin luonnehtimilleni rikollisille, sellainen toteutettaisiin Suomessa ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Niinpä pyöveli ei varmaankaan olisi kenenkään päätyö. Mutta mihin virkaan tuo oikeudellinen tappotoimi pitäisi liittää? Nykyinen tapa on vaatia mihin tahansa tehtävään ylenpalttisia tietoja ja taitoja. Olisi luonteavaa ajatella, että tappamisen, kauniimmin sanottuna seuraamisen langettamisen, hoitaisi lääkäri. Nähdäkseni siihen ei kuitenkaan vaadita lääkäriä: yksinkertaisimmillaan kyseessä on jo ennakolta rauhoitetun ihmisen myrkyttäminen kuoliaaksi ruiskeella. Lisäksi lääkärit valassaan lupaavat suojella elämää. Pyövelinä toimiminen saattaisi olla lääkärin ammattietiikan kannalta kyseenalaista.

Olen aivan varma, että sopivasta porukasta kysyttäessä olisi löydettäessä jopa innokkaita pyövelikandidaatteja. Minä kuitenkin kannatan oikeusvaltiota, jossa kaikki rangaistukset toteutetaan tekoon ja seuraamukseen nähden vähintäänkin kohtullisen harkinnan perusteella. Niinpä kuolemanrangaistuksesta päätettäessä ja sitä toteutettaessa kaikkien osallisten pitäisi olla harkitsevaisia ja pohtia asia paitsi lainsäädännön kannalta, myös oman omantuntonsa mukaan. Pyövelin tehtävään valittavan tai joutuvan pitäisi olla vakaumukseltaan kuolemanrangaistuksen hyväksyvä. Mutta miten senkin voi selvittää etukäteen. Ajankohtainen vastaus tietenkin olisi, että psykologisin testein. Minä vain en usko niihin testeihin, tai olen enintään sitä miellä, että niillä saavutettavat tiedot voidaan saavuttaa myös avoimella keskustelulla, johon osallistuu kaksi tasavertaista osapuolta. (Minun mielestän psykologiset testit testaavat ainakin joissain tilanteissa lähinnä psykologia. Jotkut heistä näyttävät nauttivan saattaessaan ihmisiä häpeään.)

Entisaikaan tehtävän hoiti usein sotilas, mutta nykyään sotilaiden työmenetelmät ovat liian karkeita. Emmehän halua julkisen vallan päättävän minkäänlaisen ihmisen päiviä niin että veri lentää. Toisaalta, ammattisotilaan määräämisessä tehtävään voisi myös puoltaa. Asiahan on niin, että sotilaat, etenkin upseerit, ovat institutionaalisen tappamisen virkamiehiä. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että upseerit ja sotilaat ylipäätään täyttävät jaloa tehtävää: ylläpitävät rauhaa ja Suomen valtion uskottavuutta. Noissa tehtävissään upseeri voi periaatteessa kuitenkin joutua tappamaan jonkun, tai määräämään teloituksen. Useimmitenhän upseerien käskystä tapettaan vihollisia, ja toiminta on pakollista. Jos ei tapa, tulee tapetuksi. Mutta joskus upseeri voi joutua tappamaan tai tapattamaan esimerkiksi rintamakarkurin. Voisi lähteä siitä, että kuka tahansa vakinaisessa palveluksessa oleva upseeri voitaisiin määrätä toteuttamaan kuolemanrangaistus. Tällöin nuori mies tai nainen voisi ennen upseerin uraa harkitessaan huomioida mahdollisuuden joutua pyöveliksi. Jos tuomioita pantaisiin täytäntöön vaikka yksi kymmenessä vuodessa, todennäköisyys joutua tappamaan rikollinen olisi kuitenkin pieni. Ja kuitenkin tuo todennäköisyys saisi ehkä edes jotkut upseeriksi hakeutuvat miettimään sitä mahdollisuutta, että joskus voi joutua tekemään jotakin, mikä totisesti jää mieleen.

Vaan entäpä jos pyövelinä voisi toimia periaatteessa kuka tahansa? Oikeuslaitoksella olisi kaavake, jolla voisi ilmoittaa olevansa halukas toimimaan pyövelinä. Tarpeen vaatiessa oikeuslaitos seuloisi vapaaehtoisista parhaan. Tehtävään valittaisiin moitteeton kansalainen, jolla ei ole todettu mielenterveyden häiriöitä eikä hänen elämässään ole kuluneiden viiden vuoden aikana sattunut mitään mahdollisesti erittäin järkyttävää. Ei siis oman lapsen tai suhteellisen nuoren puolison yllättävää kuolemaa, yrityksen konkurssia, pitkittynyttä työttömyyttä tai muuta sellaista. Hänet haastateltaisiin perusteellisesti ja kerrottaisiin, että hän saa siihen asti kieltäytyä tehtävästä, kunnes tuomitulle on kerrottu teloituksen ajankohta. Lisäksi hänelle sanottaisiin, että sen jälkeenkään kukaan ei varsinaisesti voi pakottaa häntä antamaan tappavaa ruisketta, mutta että häneen luotettaisiin siinä asiassa. Teosta hän saisi tuntuvan palkkion. Ehdotan, että tämän hetken hintataso arvioiden kohtuullista olisi summa, joka kattaa kaikki vapaaehtoisen asunto- ja opintolainat, ja sen lisäksi vaikka miljoona euroa. Mahdollisesti ilmenevää post-traumaattista kriisiäkin hoidettaisiin vaikka kahden vuoden ajan.

Olen alustavasti esitellyt näkemyksen, että kuolemanrangaistus voitaisiin määrätä vain erittäin painavista syistä poikkeuksellisen vaaralliselle rikolliselle. Tällainen olisi siis jo aikaisemmin murhasta tuomittu tai useita kertoja raiskauksesta tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittu. Luulisin, että riittävän vakavan rangaistuksen rajasta nousisi vilkas keskustelu. Kannanotoilla voisi pyrkiä voitelemaan mieleisiään politiikan rattaita. Jotkut vaatisivat, että kaikki murhan tehneet pitää teloittaa, toiset vetoaisivat siihen vakaumukseen, että elämästä tai kuolemasta päättäminen ei ylipäätään ole ihmisen asia, johon abortin kannattajat taas vastaisivat että niinhän tehdään jo nyt. Niinpä lähden siitä, että kuolemantuomion voisi langettaa aikaisintaan toisesta murhasta. Poikkeuksellisen törkeän murhan jälkeen sen voisi ehkä langettaa myös, jos rikollinen syyllistyy useaan törkeään pahoinpitelyyn ja varhaisemmat tuomiot on langetettu poikkeuksellisen vakuuttavin todistein. Koska asiasta joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin nousee ihan oikeastikin keskustelua (jälleen kerran), pitäisi oikeustajunsa loukatuksi tuntevat sivulliset ymmärtämään, että kuolemantuomio ei saa olla päivänpolitiikan voiteluaine. Ihmisten pitäisi ymmärtää, että kuolemantuomiolla ei saisi tyydyttää jonkin yksittäisen tapahtuman suhteen sivullisten vaateita. Sen pitäisiolla yhteiskunnan viimeinen vaihtoehto täysin kelvottomiksi osoittautuneille yksilöille.

Entä kuolemanrangaistuksen periaatteellisesta hyväksymisestä seuraavat ongelmat? Miten varmistaa se, että kun itse seuraamus on kertaalleen hyväksytty, seuraavaksi ei ruveta vaatimaan sen laajempaa soveltamista? Tai miten varmistaa se, ettei jokin populistinen lynkkausmentaliteetti muuta kulloistenkin inhokkirikollisten järjestelmällistä tappamista yleiseski tavaksi. Arvelen nimittäin, että kuolemanrangaistuksen rutiiniluonteisuus oli keskeinen osatekijä noitavainoissa. Tällainen, sillään kovin etäinen mahdollisuus, on juuri tuota kuolemanrangaistuksen politisointia tai sen seurausta.

Jos tapettavaksi tuomittuja rikollisia ilmenee ani harvoin, niin kannattaako asiasta tehdä koko yhteiskunnan asiaa ylipäätään? Olkoon murhamies linnassa. Suomen valtio ei mene konkurssiin, vaikka presidentti vastedes ei armahtaisi kaikkein törkeimpiä väkivalta- ja seksuaalirikollisia. Ketään ei tarvitsisi velvoittaa tappamaan ketään; kenenkään ei tarvitsisi pohtia, kattaako tukeva taloudellinen korvaus mahdolliset psyykkiset ongelmat. Asiassahan on se ongelma, että jos teloituksen suorittaa järkevä ja tasapainoinen ihminen, hän saattaa sittenkin alkaa pohtia, että onko oikeuskäsittelyissä tapahtunut virhe. Miltä tuntuisi ajatella, että entä jos joskus tulevaisuudessa ilmenee oikeuskäsittelyssä tapahtuneen virhe. Onkin tullut tapettua väärä ihminen. Vai olisiko peräti niin, että huolellisen, vastuullisen ja humaanin oikeuskäsittelyn jälkeen tuomittu jätettäisiin jonkun sellaisen psykopaatin armoille, joka ei taatusti tunne huonoa omatuntoa? Vai pitäisikö psykopaatillekin antaa se mahdollisuus, ettei joudu katumaan tappoa, jos sattuu joskus parantumaan?