Musiikinteorian välipala

Edellisen hitonmoisen häsäköinnin kevennykseksi määrittelen musiikinteorian.

Musiikinteoria on musiikkia kuvailevaa, järjestelmällistä kielenkäyttöä. Se ei ole matemaattisluontoista salatiedettä. Se ei edellytä yliluonnollisia kykyjä. Musiikinteorian tunnit eivät ole tylsiä. Musiikinteoria on yhtä välttämätön ilmiö kuin itse musiikki - ainakin niin kauan kuin oletetaan että musiikilla on kuulija. Jos ei opiskele sitä musiikinteoriaa, jota alan oppilaitoksissa opetetaan, alkaa hyvinkin pian kehittää omia ilmauksiaan säännöllisesti kuulemilleen ilmiöille.

Jos kuuntelee poppia auton radiosta työmatkalla, ei varmastikaan tarvitse säveljärjestelmien yksityisohtien tuntemista. Jos sihteeri töissä kysyy, millainen on jonkun poppistaran uusi hitti, on pakko käyttää jotakin ilmauksia. Kahvipöytäkeskustelussa riittää melko epätäsmälliset luonnehdinnat ja vertaukset, että sihteeri saadaan uskomaan kyseisen popin olevan tylsää. Jos taas halua soittaa kitaraa omaksi ilokseen ja vaimonsa suruksi, on jo tunnettava koko joukko alan termejä. Muutoin ei pysty keskustelemaan aiheesta kaverien kanssa. Harrastajakin tarvitsee jonkinlaisen joukon sanoja, joitten merkitys on suhteellisen tarkasti määritelty.

Lukekaa, ihmiset, musiikinteoriaa, jos musiikki kiinnostaa edes hiukan enemmän kuin se, että lukee suosikkistarojensa parisuhdemurheita julkisesta sanasta.

Musiikinteoria II

Tavallisinta musiikkia on siis pöydän tai muun sellaisen pinnan naputtelu sormilla. Musiikkia on myös se kun klapeilla hakataan kottikärryä tai hurtta kuuntelee haukkunsa kaikua suviehtoossa.

Nyt alkaa hurja osuus. Pidelkää kiinni hatuistanne! Tiedossa on murtolukuja ja muuta korkeampaa matematiikkaa. Ja vähän astrologian ja -nomian välistä sekalaista hölynpölyäkin. Tälläkään kertaa en esitä näkemystä siitä, miten nenänkaivajasta koulutetaan sinfonioiden säveltäjä, mutta jotakin siihen suuntaan.

Lapsi tajuaa yhtä ja toista musiikista jo syntyessään, ellei satu potemaan amusiaa, kyvyttömyyttä hahmottaa sävelten välisiä suhteita. En ole ihan vakuuttunut vikipedian näkemyksestä, että alle vuoden ikäinen lapsi erottaisi riitasoinnut eli dissonanssit konsonansseista.. sopusointu ei ole laajalti käytössä musiikkiterminä, mutta siitä con-sonansissa tietenkin on kyse. Koska minulla ei ole mitään perusteltua vastaväitettä, tyydyn näkemykseen, että nuo kaksi musiikillista ilmiötä erotetaan hyvin pieninä. Niiden lisäksi, kuten yritin vakuuttaa, myös musiikin rytmilliset ominaisuudet ovat tuttuja vastasyntyneelle.

Konsonanssi ja dissonanssi voivat olla musiikinteoreetikoiden kyseenalaisia käsitteitä, mutta tavallisen populäärimusiikin kuuntelijan ei kannata vaivata päätään sävel- ja intervalliluokkateorioihinsa hurahtaneiden jutuilla. Ennen kuin noista kahdesta sonanssista voi puhua, pitää tuntea säveljärjestelmä. Meillä on tavallisimmin käytössä järjestelmä, joka jakaantuu 12 puolisävelaskeleeseen, mutta useimmissa lauluissa ja soitoissa käytetään ns. diatonisia asteikkoja, joissa kunkin oktaavin alalla on seitsemän erinimistä säveltä. Tättädää: vaikkapa pianon valkoiset koskettimet c:stä seuraavaan tai edelliseen c:hen (C-duuri). Sen osaa soittaa jokainen, joka pianon ääreen istahtaa.

Seuraavassa pirunmoinen selvitys aiheesta säveljärjestelmä. En edes viitsi laatia kaavakuvia tms. Jos kiinnostaa, lue. Jos ei kiinnosta tai tuntuu vaikealta, anna olla. Siirry kohtaan "Aika hianoo!"

Useimmiten soitinten virityksen lähtökohtana on ns. yksiviivainen a. Tavallisesti sen taajuus 440 herziä, eli siis 440 värähdystä sekunnissa. Kun tuon värähdysluvun puolittaa 220:ksi, saadaan toinen a-sävel. Se on yksiviivaista a:ta oktaavia alempi. Myös 110 herziä on a, tai oikeastaan A. Ja samoin 55, 27,5 ja kuuloalueen alapuolella oleva värähtely 13,75 herziä. Ja yllätys-yllätys, myös 880, 1760 ja 3520 herziin taajuudet tuottavat sävelen nimeltä a. Jossain vaiheessa äänet lakkaavat vaikuttamasta säveliltä, joten en uskalla väittää, että 7040 herziä olisi myös a. Ehkä ei ole. Ihminen, joka tunnistaa sävelet kuulonvaraisesti, tunnistaa kaikki nämä sävelet a-säveliksi vaivaamatta mieltään niiden värähtelytaajuuksilla.

Koska säveljärjestelmäteorioiden syntyaikoina ei ollut taajuusmittareita, käytettiin laitetta nimeltään monokordi. Suomeksi lähinnä "yksikielinen". Sitä voisi luonnehtia vaikka yksikieliseksi kitaraksi. Kun monokordin kieli värähtelee, se tuottaa jonkun taajuuden. Ja koska ammoin ei ollut taajuusmittaria, sovimme, että se tuottaa sävelen X. Monokordin kielen voi myös saada värähtelemään kahtena yhtä pitkänä osana. Se käy niin, että asetetaan sormenpää hyvin kevyesti täsmälleen kielen keskikohtaan ja näpätään se soimaan. Kuultavan sävelen taajuus on 2X, ja se on siis oktaavia korkeampi kuin X. Tämä lieni selvää jo edellisen a-esityksen perusteella. Nyt seuraa jännitystä: Sävel, jonka taajuus on 3X ei ole kaksi oktaavia korkeampi kuin X. Monokordin kielen saa värähtelemään myös kolmena yhtenä pitkänä osana, ja säveleen ja taajuuteen 2X sen suhde on 3:2. Jos X nyt sattui olemaan a-sävel, sanotaan vaikka 110 herziä, niin 2X on a, 220 herziä. Mutta kuten edeltä käy ilmi, 330 herziä ei ole a, eikä muutoinkaan samanniminen sävel, kuin X. Jos X on a, niin 3X on e, mutta sitä ei ole mikään tarvis tietää tässä.

Seuraavaksi pistetään kieli värähtelemään neljässä osassa. Saadaan jälleen a, jonka taajuus on 4X. Seuraavaksi kieli värähtelee viitenä osana, sitten kuutena ja niin edelleen. Näistä värähtelytaajuuksista syntyy X:n yläsävelsarja. Jokaiselle yläsävelelle on olemassa oktaavia ylempiä ja alempia säveliä. Periaatteessa olisi tuotettavissa loputon määrä yläsäveliä ja kullekin oktaavikerrannaisia. Oktaavia voidaan jakaa loputtomasti pienempii osiin, mutta jossain kulkee mielekkyyden raja. Meillä se on tavannut olla kunkin oktaavin 7 säveltä, tai 8, jos haluaa laskea oktaavin eli kahdeksannen sävelen mukaan. Arabikulttuureissa oktaavia voidaan jakaa eri tavoin kuin meillä, ja ainakin joissakin kulttuureissa on olemassa useampia säveljärjestelmiä kuin meillä. Vaan emme lähde lähde nyt intonoimaan maqameita...

Nyt tulee jälleen yleistys: mitä yksinkertaisemmaksi on kahden sävelen välisten taajuuden suhde sievennettävissä, sen todennäköisemmin ne ovat konsonansseja keskenään. Oktaavit eivät riitele, koska ylempi sävel sisältyy alemman tuottamiin taajuuksiin - paitsi jos alempi sävel on ns. siniääni. (Siniääni: ääni, jossa esiintyy tasan yksi taajuus, ei yläsäveliä). Kullakin äänellä on myös alaääniä, mutta niitä ei usein kuule. Sähkökitara, alttoviulu ja kirkkourut saattavat tuottaa niitä kuultavina - joskus. Ehkä. Taajuuksien suhde 3:2 tuottaa intervallin (sävelten välinen etäisyys) nimeltään kvintti. Kvintistä seuraavaan oktaaviin on matkaa kvartti. Kaksi kvinttiä ylös tai alas jostakin sävelestä tuottaa oktaavin ja yhden sävelaskeleen eron, noonin. Noonista vähennetään oktaavi, saadaan kokosävelaskel eli suuri sekunti. Suuren sekunnin ja kvartin välillä on kaksi terssiä, suuri ja pieni. Suuri terssi on ominainen duurisoinnuille. Suuri terssi+pieniterssi muodostavat kvintin. Hienoja juttuja eikö totta!

Nykyään terssiä pidetään vielä konsonanssina, mutta aina niin ei ole ollut. Lisäksi kannattaa muistaa, että pianosta soitettu suuri terssi ei vastaa täsmällisesti yläsävelsarjan mukaista terssiä, mutta nyt on turha mennä tasavire-nimiseen järjestelmään. Jos osaa, menköön tasavireisen pianon viereen ja soittakoon e-sävelen jostakin alarekisteristä ja kahta oktaavia ja terssiä ylemmän g#-sävelen. Ainakin harjaantuneen korvan pitäisi erottaa yhtä ja toista epätäsmällistä. Ja jos ei mitään huojuntaa kuule, on syytä päätellä että piano ei ole ns. tasavireessä tai sitten kannattaisi ryhtyä harjoittamaan korvaansa.

Oman erityistapauksensa muodostaa kvartin ja kvintin väliin jäävä intervalli, joka voidaan sävellajista ja soinnullisesta tilanteesta riippuen määritellä ylinousevaksi (tavallista laajemmaksi) kvartiksi tai vähennetyksi (tavallista suppeammaksi) kvintiksi. Minun mielestäni se on dissonanssi, jotkut pitävät sitä jotenkin epämääräisenä.

Aika hianoo!

Jos pienellä vauvalla tosiaan on kyky erottaa konsonanssit ja dissonanssit, arvelisin sen perustuvan siihen, että dissonoivat harmoniat aiheuttavat jonkinmoista epämiellyttävyyttä. Ihmisen hienoa harmoniantajua häiritsee toisiinsa nähden epämääräisessä suhteessa olevat värähtelyt. Enkä tarkoita nyt mitään mystisiä värähtelyitä, vaan fyysistä värinää, kuten äskeiset kappaleet läpikahlanneet oivaltavat.

Nyt se lupaamani astrologinen hömppä: menneillä vuosisadoilla sävelten suhteiden katsottiin kuvastavan maailmankaikkeuden rakennetta ja sen suhteita. Ehkä se ei ole ihan käsittämätöntä palturia: 1/2 ja 2/3 -suhteessa jakaantuvat ilmiöt taitavat olla aika tavallisia. Pikemminkin ongelma on siinä, mitä EI voisi esittää jossakin tuollaisessa muodossa. Finnjet ja pienet moottoriveneet kulkivat runkonopeudellaan, kun aallonpituus oli sama kuin aluksen vesilinjan pituus. Muiden isojen laivojen katsovan kulkevan runkonopeudellaan, kun sen synnyttämän aallon pituus on puolet vesilinjan pituudesta. Finjet ei kulkenut oktaavia kovempaa kuin jokin toinen parinsadan metrin mittainen alus. Itse asiassa Finjetin ja vaikka Silja Europan huippunopeuksien suhde on kutakuinkin 3/2. Ja mitä tekemistä tällä oli musiikinteorian kanssa? Ei niin mitään. Paitsi että tulin toivottavasti osoittaneeksi, että mitä tahansa voidaan murtolukujen aasinsillalla yhdistää musiikinteoriaan.

Nyt meillä siis on säveljärjestelmä, tai olen ainakin selittänyt sitä jotenkin. On mahdollisuus tuottaa dissonansseja ja konsonansseja ja rytmejä. Ja on vielä yksi mahdollisuus: yläsävelsarjan eri osia, ääneksiä, eri tavalla korostamalla voidaan luoda erilaisia sointivärejä. Nämä, yhdistettynä äänen alukkeeseen, mahdollistavat sen, että erotamme eri soitinten äänet toisistaan. Sointivärit tosin myös mahdollistavat riitasointuisuudet yläsävelsarjoissa, mistä johtuen musiikinteoreetikkojen konsonanssiksi nimeämä tilanne voi kuulostaa dissonanssilta. Sähkökitaran särösoundilla soitetetussa pienessä sekstissä on tällainen ilmiö.

Voi huokaus! Jos pikkulapsi erottaa konsonanssit ja dissonanssit, niin millä soittimilla esitettyinä? Tästä voidaan siis edetä pariin ilmiöön: sointiväriin ja soundiin. Ei kuitenkaan nyt. Hyvää päänsärkyä niille, jotka eivät ole murtolukujen ystäviä!

Musiikinteoriaa I

Noin vuonna 1994 venyin Koivuniemen pihalla. Oli oikein kaunis suviehtoo. Naapurin lehmät käyskentelivät niityllä, jokin itikka pyrki inisemään korvan seutuvilla ja lähiseudun mökkiläiset käryttivät lihojaan grilleissä. Silloinen Mosse-piski haukkui siinä pihapöheikön syrjällä. Sehän ei ollut pieni otus. Pienehkön piirongin kokonaisena se sai louskutuksensa kantamaan kumeana pitkin laajaa peltoaukiota. Välillä se kuunteli haukkunsa kaikua. Pohdiskelin, että luuleeko se haukkuvansa jonkun toisen koiran kanssa vai oivalsiko se, että oma haukkuhan sieltä metsänrajasta kantaa takaisin. Jotenkin jäin siihen käsitykseen, että Mosse kyllä ymmärsi nimenomaan leikkivänsä oman äänensä kaiulla. Jos se olisi luullut haukkuvansa toisen koiran kanssa, se ei olisi ollut yhtä rauhallinen.

Niin yksinkertaista on musiikki. Äänellä leikkimistä. Äänten tuottamista omaksi tai yhteiseksi huviks tai joissain tapauksissa myös hyödyksi tai tunnetilojen hallitsemiseksi. Onhan se hienoa että on sinfonioita, sävelasteikkoja ja soitinkauppoja, mutta mikään niistä ei ole välttämätön musiikin olemassaololle.

Oli varmasti sama suvi, kun olin nuoremman velipoikani ja silloisen tyttöystäväni kanssa saunanlämmityspuuhissa. Siihen aikaan kyseinen hikitupa oli peruskuntoinen, kiinteistöbisneksen ilmausta käyttääkseni. Kiuas ja vesipata nielivät puuta kuin halkolämmitteinen höyryveturi. Välttääksemme pitkällisen edestakasjuoksentelun lastasimme melkoisen kukkurakuorman klapeja kottikärryyn, ja koska olimme nuoria, reippaita ja aikaansaapia, nostimme kärryn kuormineen saunakamariin asti. Saunakamarikin oli peruskuntoinen, joten ovenpielten naarmut eivät tahtia haitanneet. Kuorma ei kuitenkaan aivan kestänyt nostelua. Ehei - koko klapikasa ei levahtanut, mutta muutama sentään putosi permannolle. Siitä sitten erikseen sopimatta poimimme kukin pari kalikkaa käsiimme ja kävimme rummuttamaan peltistä kottikärryä ja klapikasaa. Session kestoa en muista, mutta kyllä siihen tovi meni. Ei ehkä varttia, mutta yli kaksi minuuttia. Rytmiset variaatiot olivat huimia, ja niin oli näinkin yksinkertaisesta puuhasta koituva ilo.

Tuon soitannan kuvailuun tarvitaan jo huomattavan monisyistä musiikinteoreettista näkemystä. En vieläkään tarkoita, että olisi tarvis kaivaa edes ala-asteen musiikinkirjoja esiin. Onpahan vain niin, että tuollaisessa rummutuksessa esiintyvien ilmiöiden järjestelmällinen kuvaaminen edellyttää sellaisia käsitteitä kuin "syke", "tempo", "voimistuen", "hiljentyen", "hidastuen", "nopeutuen" sekä lukuisia ilmauksia, joille ei ole suomenkielistä ilmausta. Klassisesta musiikinteoriasta voi mainita vaikka sellaiset kuin "trioli" ja "hemiola". Mutta älkäämme nyt tartukko lillukanvarsiin.

Sitä en tiedä, milloin ihminen alkaa kuulla ääniä, mutta kyllä se tapahtuu jo ennen syntymää. Joku hanakka luonnontieteilijä voisi tietenkin esittää väitteitä äänten vaikutuksesta siittiö- ja munasoluihin, mutta jätämme ne seikat tämän tekstin ulkopuolelle. Minulla ei ole valmiuksia kirjoittaa niistä. Ja jotakin tästäkin tekstistä on hyvä jättää pois. Lyhyt johdatus ihan kaikkeen on jossakin muualla. Kohdussa sikiö kuulee äitinsä elimistöstä, omasta itsestään ja kaiketi myös kohdun ulkopuolelta kuuluvia ääniä. Jotkut näistä äänistä yhdistyvät rauhaan, toiset levottomuuteen. Kiivas syke vaikkapa siihen, että kohtu ja koko äiti huojuu, hytkyy, kiihdyttelee ja hengästyy. Yksinkertaiset äänet saavat siis vähitellen yksinkertaisia merkityksiä. Nämä yksinkertaiset merkitykset pakkaavat jäämään aika pysyvyksi.

Osa äänistä muodostuu niin tutuiksi, ettemme kiinnitä niihin erityistä huomiota loppuelämämme aikana, paitsi erityisissä tapauksissa. Sydämen syke, verenkierron minimaalisen hiljainen kohina, suoliston äänet ja muut sellaiset nyt ovat osa meitä, eikä ole kohtuullista, että moiset seikat jatkuvasti olisivat mielessämme. Äänimaisematutkijoilla on vallan oma terminsä kuvaamaan tuota, että läsnäoleva ja kuultava ääni ei tuota mitään erityistä havaintoa. Suomenkielistä nimeä sille ei ole. Englanniksi se on "dishearken" ja ruotsiksi "borthöra". Oman elimistömme äänen lisäksi emme sanottavammin kiinnitä huomiota esimerkiksi loisteputkilamppujen sirinään, ilmastoinnin tai tuulen huminaan, liikenteeseen, useiden koneiden ja laitteiden ääneen ja niin edelleen. Parissa tapauksessa nämä äänet kuitenkin voivat kiinnittää huomiomme: kun ne ovat poikkeuksellisen voimakkaita tai silloin kun ne yhtäkkiä alkavat tai loppuvat. Se, ettemme mitenkään erityisemmin havaitse noita ääniä, ei tarkoita, etteikö niillä olisi vaikutusta meihin. Ne voivat aiheuttaa stressiä tai ihan selviä fyysisiä vaivoja.

Insinöörit ovat nerokkaita. Peittääkseen noita merkityksettömiä ja mahdollisesti haitallisia ääniä he ovat keksineet hukuttaa ne taustamusiikkiin. Verrattain äkkiä taustamusiikkikin menettää merkityksensä ja muuttuu vain osaksi hälyä. En lähde arvailemaan, kumpi on haitallisempaa, ilmastoinnin ja sähkölaitteiden kohina ja humina sellaisenaan vai taustamusiikilla peitettynä. Arvelisin että koska taustamusiikki vain lisää melua, se koituu lopulta haitaksi.

Edellä päätellystä voidaan tehdä pari päätelmää: äänen jonkinmoinen rytmillisyys on tuttua jo ajalta ennen syntymää. Oman tai äidin sydämen syke voi muuttua samoilla tavoilla kuin kottikärryn paukuttaminen klapeilla. Voi jopa olla, että äänen rauhallisella sykkeellä on jotakin tekemistä turvallisuudentunteen kanssa. En ole psykologi, joten tyydyn tuohon ajatukseen sen perusteella, mitä muistan jostakin sivulauseesta lukeneeni. Lisäksi tulin esittäneeksi, että kaikki, mitä musiikiksi kutsutaan ei välttämättä ole musiikkia sanan parhaassa merkityksessä.

Jos on väsynyt kaupungin ja arjen hälyyn, saattaa kaivata hiljaisuuteen. Vaan mitä tapahtuu, kun reipas työläinen pääsee maaseudun rauhaan jonakin tyynenä syystalven yönä? Mistään ei kuulu mitään, ei kerrassaan mitään, paitsi jos rauhoittuu, niin oman sydämen syke, hermoston toiminnasta johtuva pieni ininä sekä mahdollisen tinnituksen ääni - millainen se kelläkin on. Hiljaisuus muuttuukin ahdistavaksi. Borthöra/Diskehearken -ilmiö ilmenee tavallaan käänteisenä. Pitäisi kuulua edes jotakin, että olisi mielenrauha. Joskus ei pysty edes nukkumaan, koska on liian hiljaista. Silloin jokainen yksittäinen, pienikin risaus tai rapsahdus kiinnittää huomiota. Minulla voi mennä useampi yö, ennen kuin totun moiseen hiljaisuuteen ja saan nukuttua kunnolla. Niinpä nukun koivuniemenreissuillani mielelläni työhuoneessa, jossa kolmivaihekilowattituntimittari pitää hiljaistaa rahinaa seinällä. (Tässä kohtaa kannattaa myös mainita, että jos ei muista nyppäistä paineilmakompressorin johtoa seinästä, havahtuu jossain vaiheessa yötä melkoiseen metakkaan, minkä jälkeen ei varmasti hetkeen ainakaan kärsi hiljaisuudesta.) Humina, surina ja kohina aiheuttavat jonkinlaista riippuvuutta. Niiden loppuminen tai puute aiheuttaa enemmän kuin olisi suotavaa.

Olen yrittänyt korvata yön puuttuvat, hiljaiset äänet antamalla radion soida hiljakseen. Se puuha loppui lyhyeen paristakin eri syystä. Ensinnäkin musiikki on liian merkityksellistä. Jään kuuntelemaan melodiakulkuja ja rytmikuvioita. Lisäksi öinen musiikki herättää minussa yllättävän voimakkaita tunnetiloja ja jopa fyysisiä tuntemuksia. Synkänpuoleinen pätkä sinfoniaa muutoin hiljaisessa yössä ja unen rajamailla on herättänyt pelon. Ollessani unen rajamailla kitaran ääni, jopa huonosti soitetun kitaran, on herättänyt tunteen kuin korvia hyväiltäisiin jotenkin ennenkuulumattoman (kirjaimellisesti) hellästi. Mukavaahan sellainen on, mutta unensaantia se ei edistä. Lisäksi uutiset, vaikka eivät musiikkia olekaan, häiritsivät minua. Olen verrattain herkkätunteinen, eikä minusta ollut ollenkaan mukava herätä hiukan ennen mainittua vuotta 1994 aamuvarhaiseen uutislähetykseen, jossa kerrottiin Vladimir Zhirinovskin uusimmista edesottamuksista.

On kuitenkin yksi musiikinlaji, joka nukuttaa hyvin: renessanssipolyfonia. (Esim: Giovanni da Palestrina: Missa Papae Marcelli; Kyrie.) En väitä, että renessanssin laulumusiikki sisältäisi mitenkään vähän rytmistä, melodista tai harmonista informaatiota. Se vain ilmenee niin hienovaraisesti ja jouhevasti edeten, ettei häiritse nukahtamista kuten muu musiikki. Sitä paitsi nautin tästä musiikista myös silloin kun tarkoitukseni ei ole nukahtaa. Paatuneena metallimusiikin ystävänä voin sanoa, että renessanssin vokaalipolyfonia... siis, anteeksi: 1300-1600 -lukujen laulettu, moniääninen musiikki on parasta musiikkia mitä on. Jossain tämän artikkelin seuraavassa jaksossa voin - jos jaksan - tarkastella tuota musiikkia hiukan tarkemmin.

Musiikki näyttää jotenkin välttämättömältä oliolta. Nykyisenkaltaista maailmaa ei voisi olla ilman musiikkia tai toisaalta, nykyisen kaltainen maailma on tuottaa musiikkia välttämättä. Musiikin olemassaolo on välttämättömässä syy-seuraussuhteessa siihen, että ihminen (ja koira) on kuuleva olento, joka käyttää ääniä paitsi viestintään ja ympäristön hahmottamiseen. Näitäkin tärkeämpi lienee se, että ääntä käytetään oman itsen hahmottamiseen. Meidät on yksinkertaisesti rakennettu niin (tai olemme kehittyneet niin, jos haluaa painottaa evolutionääristä näkökulmaa), että ääntely ja siitä nauttiminen on välttämätöntä. Se ei olisi välttämätöntä, jos ihmiset ja eläimet olisivat umpikuuroja. Tosin äänet, myös musiikki, on myös värinänä havaittavaa sykettä, joten umpikuurokin voi nauttia ainakin jonkinlaisesta musiikista.

Näkemykseni musiikin välttämättömyydestä on hiukan hataralla pohjalla. Myönnän sen. Koiran haukunnan kuuntelemisesta ja metalliesineen paukuttamisesta on jonkinmoinen matka siihen instituutioon, jota ajattelemme säveltaiteena. Eikä äänten välttämättömyys sillään johda niistä koituviin nautintoihin. Selittäväksi tekijäksi väliin tarvitaan jokin psyykkinen seikka, enkä vakuuttunut edes itse täysin siitä, että oman tai äidin sydämen syke olisi riittävä selitys. Se on nyt kuitenkin paras, mitä on. Pidän kiinni ajatuksestani, että musiikki on välttämätön olio.

Vähemmän perustavaa laatua oleva on sitten ajatukseni, jota olen viljellyt jo ainakin laulamista käsittelevässäni tekstistä.. kai se vielä on tallella. Musiikki, olkoon se sitten tuollaista pienimuotoista ja spontaania äänellä leikkimistä tai renessanssivokaalipolyfoniaa (jee, mikä sana!) saattaa vaikuttaa immeiseen ainakin tilapäisesti huomattavasti rakentavammin kuin monet psyykenlääkkeet. Voisin arvella, että bänditoiminta ja konserttikäynnit voisivat päteä masennukseen ainakin joissain tapauksissa paremmin kuin joki kemiallinen tuote. Musiikin käytöstä iloisissa tilanteista taas on niin paljon esimerkkejä, etten viitsi edes aloittaa luettelointia. Menkää nyt vaikka nuorison suosimaan tanssijuottolaan perjantaiehtoona, niin näette. Musiikin avulla tosin saattaisi saada aikaan ilon vähän vähemmällä alkoholinkäytölläkin, luulen ma!

Nykyään musiikin esittäminen on lähinnä ammattilaisten ja edistyneiden harrastajien puuhaa. Tavallisten ihmisten ja siis myös aloittelijoiden sanotaan musisoivan omaksi ilokseen. Voin sanoa, että oma iloni on joskus ollut naapurin suru, ja joskus, kun soitto tai laulu ei suju kuten toivon, on omakin ilo kaukana. Mutta ehkä se erottaa aloittelijan edistyneestä amatööristä: edistynyt ei pistä soittopeliä naulaan, vaikka välillä on hankalaakin. Muuta äänillä leikkimistä taas ei osata pitää musiikkina, vaikka perustaltaan ilmiö on sama. Jähmeä näkemyksemme vain on jättänyt yleisimmät musiikki-ilmiöt musiikin instituution ulkopuolelle. Väittäisin nimittäin, että tavallisinta musisointia on sormenpäillä rummuttaminen samalla kun kaivaa toisen käden sormella nenäänsä. Tai vaikka ei kaivaisikaan.

Kertsi

Viime vuosina on käyttöön tullut uusi musiikinteoreettinen termi kertsi. Kertsi on se, mitä ennen sanottiin kertosäkeeksi. Se on siis sävelteoksen, usein nimenomaan laulun, osa, joka esitetään suunnilleen samanlaisena säkeistöjen ja mahdollisten välisoittojen tai soolojen välissä. Termi on kuintekin tätä monikäyttöisempi. Esittelen seuraavaksi kertsin käyttöä erilaisissa teoksissa. En kuitenkaan mene niin pitkälle musiikinhistoriaan, kuin osaisin. Aloitamme 1500-luvusta.

Mardigaali: kertsi on moniääninen. Kukin laulaja siis laulaa samanaikaisesti omaa melodiaansa, joista kutoutuu jatkuvasti vaihteleva sointukulku. Erityistuntomerkki, joka ei ole aivan välttämätön edellytys sille että sävellys on madrigaali, on kertsin yksinkertainen sanoitus: Fa-la-la-lala...

Passio: kertsi kuulostaa kovasti luterilaiselta virreltä. Teoksessa yleensä useita erilaisia kertsejä. Välissä on pitkäpiimäistä, yhden tai kahden sävelen jollotusta ja cembalon helskäyksiä.

Rondo: kertsien välissä toinen toisistaan poikkeavia osuuksia.

Virsi: kertsi saattaa puuttua. Sekä kertsin että muiden osuuksien tempo tavallisesti laahaava. Harmonia perustuu jyhkeisiin sointuihin, joiden yhdistelmät ovat usein kovin samanlaisia. Esittävä kokoonpano muodostuu yleensä kanttorista, joka säestää itseään uruin. Lisäksi säestykseen voi osallistua tummapukuinen mummokuoro.

Sonaatti: kertsi esiintyy yleensä teoksen alussa, hieman muunneltuna ja eri sävellajissa teoksen keskivaiheilla ja jälleen lopussa. Välissä voi olla muodoltaan ja olemukseltaan hiukan vaikeammin havaittavia kertsejä.

Kansanlaulu: kertsi jää päähän soimaan, eikä siitä pääse eroon kuin kirveellä: isku tulee kohdistaa kaulaan.

Euroviisu: kertsi siirretään kesken kappaletta kokosävelaskelen ylemmäs äkkimodulaatiolla, eli sävellajinvaihdoksella, joka ei varoita itsestään mitenkään muuten kuin että kyseinen teos esitetään Eurovision laulumittelössä. Erityistapaus on saksalainen kertsi, joka esitetään valkoisen flyygelin säestyksellä. Venäläisen kertsin taas esittää yksi tai useampi pinkeisiin vaatteisiin puettu nuorinainen.

Heavy metal: kertsin esittää tenori mahdollisimman korkealta ja mahdollisimman kovaa tai vaihtoehtoisesti kurkkuaan kärisyttäen ja tunnistettavaa melodiaa vältellen. Säestävä yhtye koostuu tavallisesti rummuista, sähkökitaroista ja -bassosta sekä humalassa tai ties missä kemiallisessa olotilassa hölmöilevästä nuorten miesten laumasta.

Pop: kertsi on helposti tunnistettava ja laulettava ja se koostuu enintään neljästä pikku pätkästä. Verrattain tavallista on, että pop-kappale päättyy kertsin lukemattomiin toistoihin, joiden aikana äänen voimakkuus vähenee vähenemistään, kunnes kuolee pois. Kun tietää, että äänen väheneminen on toteuttu teknologian keinoin, jää miettimään, vieläkö muusikot toistavat tuota muutaman tahdin pätkää siellä studiossa. Keljua, jos sitä on jankannut jo vuodesta 1975. Eloesitystilanteessa tällainen kertsinkäsittely aiheuttaa hämmennystä. Jos säveltäjä ei ole osannut säveltää kappaleelle loppua, ja konserttipaikka on menossa kiinni, pitää esiintyminen keskeyttää. Koska kertsin toistaminen vain katkaistaan, yleisö ja etenkin laulusolisti jäävät kummallisen hämmennyksen valtaan. Yleisö odotti kertsien yhä vain toistuvan ja laulaja puolestaan jämähtää lavalle seisomaan hämmentyneen näköisenä, kunnes oivaltaa hymyillä ja sanoa että kiitos. Se taas tarkoittaa sitä, että yleisön pitää paukuttaa käsiään yhteen. Jotenkin väärässä järjestyksessä menevät nuo kaksi viimeistä maneeria.

Sitten pari erikoisempaa tapausta.

Fuuga: moniääninen teos, jossa kertsi esiintyy lähes jatkuvasti eri äänissä. Keskeinen seikka on kertsin jatkuva transponointi eri sävellajeihin. Lisäksi kertsi voi yhdessä äänessä alkaa, ennen kuin se on edellisessä äänessä päättynyt. Kertsillä voi olla sen kanssa samaan aikaan esiintyvä pari, vastakertsi. Kertsi ja vastakertsi voivat taiturimaisissa teoksissa esiintyä myös inversioina - versioina, joissa melodiakulku on käännetty niin, että ylös päin kulkevat sävelkulut kulkevat alas ja päin vastoin, vastoin päin. On myös mahdollista, että esiintyy retroversio, jossa kertsi siis esitetään lopusta alkuun. Retro-inversiokin saattaa esiintyä. Useimmiten fuuga esitetään kosketinsoittimella. Mahtipontisimmillaan uruilla, usein pianolla, ja jossain harvassa, onnellisessa tapauksessa cembalolla. Juha S. Puro sävelsi fuugia myös esimerkiksi viululle ja luutulle. Fuugassa kertseistä koostuvia osuuksia erottaa aika ajoin välikkeet, jotka usein ovat sointukulultaan villejä ja saattavat tarjota soittajalle mahdollisuuden esittää motorista erityislahjakkuutta.

Fuugaakin erityisempi teos, jossa käytetään kertsiä, on sarjallinen teos. Mutkikkaan, usein matemaattisiin malleihin perustuvan teoksen tyylipiirteitä on kissankiusausta muistuttava soundimaailma, josta kertsiä on pahuksen vaikea erottaa. Fuugan tavoin se esiintyä inversiona ja retroversiona tai retro-inversiona. Sarjallisessa teoksessa, samoin kuissa doka(ko)fonissa teoksissa ei ole samanlaista johdonmukaisuutta kuin oikeassa musiikissa. Kunnon musiikkihan koostuu jaksoista, juuri esimerkiksi kertseistä, ja tavallisesti osaamme odottaa teoksen loppumista ainakin joitakin sekunteja ennen kuin se loppuu. Lyhyesti sanottuna: sarjallinen kertsillä leikkiminen kuulostaa siltä kuin pikkulapsi pimputtaisi pianoa tai orkesterin soittimet olisi annettu lasten käsiin. Surullista asiassa on se, että vaikutelman aikaansaamiseksi kallispalkkaiset ja pitkälle koulutetut muusikot ährästävät pitkät ajat otsa kurtussa. Ja jo sitä ennen säveltelijä on häärännyt monet tovit funktioiden ynnä määrittely- ja tulosjoukkojen kanssa. Miten älykkäiksi itseään luulevat ihmiset viitsivätkin moisella tärvätä niin näppärän musiikinteoreettisen asian kuin kertsi!

Yötoivelaulu

Laulu- ja soitinyhtye Nightwishiin tutustuin ensimmäisen kerran joskus 1990-luvun jälkipuoliskolla jollakin orivedenreissulla. Veljmies soitteli näyttehiä, levy oli kaikeit Oceanborn. En totisesti ihastunut ensikuulemalla. Yhdistin musiikin silloin keskeneräisiin opinkappaleihini, soinnutus- ja kontrapunkti II -kursseihin.

Sinfoniabändin soittimien ja soundimaailman yhdistäminen metalliin ei tuntunut mitenkään erityisen uudelta idealta. Aikaisemmin samaa ovat harrastaneet jo mm. Yngwie (J.) Malmsteen, Deep Purple ja Rainbow.

Nightwishin musisointi on taidokasta, paitsi ensimmäisellä levyllä, jossa julkisuuteen on livahtanut falskia laulua. Mitään järisyttävää uutta kyseinen orkesteri ei esitä soittopelien käsittelyssä tai kappaleidensa rakenteissa. Ja jos oikein rehellinen olen, niin monet yhtyeen sanoituksista ovat minusta jotensakin lapsellisia. En oikein osaa ihastua fantasiamaailmoihin. Mutta enpä laske sitä syyksi tai viaksi kenellekään.

90-luvun loppupuolella kävin laulutunneilla vaihtelevan epäsäännöllisesti rahavarojeni ja jaksamiseni mukaan. Jossain vaiheessa huomasin, että pystyn laulelemaan Nightwishin kappaleita pitkät pätkät. Musiikillisesti kuunommille selvitettäköön, että miehet laulavat oktaavia alempaa kuin naiset, joten en väitä laulavani yhtä korkealta kuin Tarja Turunen tai Anette Olzon. Tosin halutessani voin laulaa joitakin osuuksia alkuperäiseltä korkeudelta. Vaan minä en ole sopraano, eikä minusta sellaista tule.

En näemmä ole ainoa, joka on huomannut, että Nightwishiä pystyy laulamaan sortumatta rockstarojen teatraaliseen jäljittelyyn. Nimimerkki Ida Amanda päästelee juutuubin pyörteissä Evaa vallan kelpoisasti. (Älä anna äänityksen laadun häiritä. Samalta tytöltä löytyy muitakin edesottamuksia juutuubin kätköistä. Hyvin käy laulu hältä.) LauravNes taas päästelee Swanheartia vähemmän teinipoppistähtöstyyliin. Vaikka Laurav kässähtää parissa sävelessä ja takeltelee hengityksensä kanssa, esitystä ei totisesti ole huono. (Tässäkin pitää kohdistaa kuunteluelähtämyksen arvostelu äänentallennus- ja toistoteknologiaan.) Molemmat näistä lauluista kuuluuvat luokkaan "kokeile kotona". Pahin mahdollinen seuraus on vihainen seinänaapuri, mutta antaa sen kiukutella. Laulaminen päiväsaikaan on normaalia elämää ja jos sitä hiukan naapurista kuuluu, se ei oikeuta rähisemään. Jos taas pystyy laulamaan niin että ääni peittää naapurinäijän lätkämatsia pauhaavan telkun äänen, on aika kysyä, miksi laulaa naapureille ilmaiseksi.

Minä niin rakastan nuorten naisten arvostelemista. Kun Ida Amanda pääsee sokerisesta habituksestaan ja Laura käväisee parilla laulutunnilla niin mieleni alkaa tehdä kysyä, mitä se Anette siellä tekee. Olen kuitenkin siinä mielessä pinttynyt Nihgtwish-friikki, että Tarja Turusta parempaa laulajaa siihen kerhoon ei ole odotettavissa. Nyt on kuitenkin viisainta lopettaa menneiden haikailu tältä osin.

Nightwish kuuluu sinfonisen metallin kärkinimiin. Samalla saralla painaa töitä myös esimerkiksi Within Temptation, jonka laulaja on viimeisimmällä albumilla oppinut laulamaan... siis.. kunnolla. Inisemättä. (Kehtasinpa sanoa) Muita enemmän tai vähemmän vastaavia yhtyeitä ovat esimerkiksi Evanescence ja Epica. Jos joku halaja luetella lisää tai pilkkoa tätä metallimusiikin ala-alagenreä vielä pienempiin paloihin, niin kommentteja saapi suoltaa.

Metalli on tavannut perin miesvaltainen musiikinala. Mainittujen yhtyeiden naissolistit ovat genren ensimmäisiä naismuusikoita, joilla on sukupuolensa lisäksi jotakin erityistä annettavaa. Äskeinen kannanottoni oli avoimen seksistinen. Ehkä Doro Pech (Warlock) ja muutamat muut naismuusikot ovat tehneet metallimusiikin saralla jotakin, millä on ollut muutakin merkityistä kuin se, että tytöt soittavat metallia. Muutoin metallimusiikki on ollut pääsääntöisesti, erityisesti ja painokkaasti miesten laji.

Metalliyhtyeiden laulajat ovat olleet joko virtuooseja tai laulutaidottomia örisijöitä. Virtuooseista nyt voi mainita vaikka Ian Gillanin, Ronnie James Dion tai W. Axl Rosen. Örisijöitä en tunne nimeltä, enkä välitäkään. Toteanpa vain, että metallista ja listapoppismusasta on laulu huvennut tasatahtia. Tässä mielessä rap vastaa örinää - sillä erolla rapin hyväksi, että hokeminen edellyttää rytmitajua. Metallissa sellaisia tavallisia laulumiehiä on ollut verrattain vähän. Pitkät ajat jonkinmoisella naapurinpoikien imagolla ratsastaneen Metallican James Hetfield nyt voisi olla sellainen. Alkupään tuotannossa hänen laulamisensa kuulostaa lähinnä välttämättömältä pahalta. Metallican Mustan albumin tuotti Bob Rock -niminen tuottajaguru (mm. J. Bon Jovi). Jos olen oikein ymmärtänyt, Rock passitti Hetfieldin laulutunneille, ja katso: Metallica sai laulumelodiat.

Näin lähestymme tämänkertaisen turkulaisen jaarituksen huippukohtaa: Nightwishin suurin avu ei olekaan suureellinen orkesterinkäyttö vaan kelvollisten laulumelodioiden esittäminen. Kuka tahansa ei pysty laulamaan mitä tahansa Nightwishin biisiä, mutta itseensä tyytyväinen suihkusopraano voi jo varsin kohtuullisella vaivalla lähettää jonkin kappaleen naapurustonsa esteettisen arvostamisen kohteeksi - vaikka vesi- ja viemäriputkien välityksellä.

Olen tätä laulamisen ilosanomaa julistanut siellä ja täällä tässä blogissani. Kunhan opin ymmärtämään fantasia-aiheiden ihanuuden, käytän Nightwishiä teemassa, joka on pyörinyt mielessäni jo tovin: hyviä melodioita saa aikaiseksi yksi ja toinen. Moni saa myös kirjoitettua syvällisiä tai oivaltavia runoja. Mutta ani harva saa näitä kahta yhdistettyä, ja hyvä melodia tympeillä sanoilla voi olla huono biisi. Hyvät ajatukset huonosti sävellettyinä muodostavat varmasti huonon teoksen. Ehkä Nightwish osaltaan auttaa Suomea lässähtäneen suomipopin suossa, jossa kappalten melodiat koostuvat lähes kahden tahdin kokonaisuuksista; joiden ajatusleikin huippukohta on se, että neljä miestä vei auton ja ajoi ojaan; ja jotka eivät ylipäätään soi. Eivät soi, koska sanojen sointia ei huomioida lainkaan, ja jos jokin mukamas hieno aatos ei muutoin sovi sävelmään, niin tungetaan niitä tavuja vaikka kuudestoistaosatrioleina niiden kahden tahdin sisään. Pääasia näyttää olevan, ettei melodiassa säveltaso vaihdu, ennen kuin bändin poskisolisti on löytänyt sen ainokaisen sävelen.

Yläkerran Isännälle kiitos Nightwishistä ja edes muutamista muista bändeistä kotimaassa ja Euroopan ulkopuolella.

Olen lauleskellut Nemoa tässsä. En erityisesti pidä sen laulumelodiasta. Kappale ei ole Nightwishin parhaimmistoa. Johtuuko omasta asenteestani, että Laurakin näyttää jotenkin leipääntyneeltä laulaessaan?

(Tiedoksi: tuonne kommentteihin saa lisätä huomioita siitä, kuka teki ja mitä ennen ketä. Pidän määrittelyn- eli oikeassaolonvapauden silti itselläni.)

666

Saimme isoveljen kanssa pääsyn treenikämppään. Tarkoitus olisi ensinnä tärvellä itseämme kokoliharuoalla. Ehkä syömme sikaa. Ja sitten pariksi tunniksi mekkaloimaan.

Aattelin että yksi nainen olisi hyvä olla mukana. Naiset kun ylpeänä aina kertovat osaavansa tehdä monia asioita samaan aikaan. Jos nyt sitten joku tulisi soittamaan bassoa ja rumpuja.

Kaanaan häät

Pyhän Kirjan mukaan Jeesuksen ensimmäinen ihmetyö oli veden muuttaminen viiniksi Kaanaan häissä. Kerran, ajankohdan täsmentämiseksi sanon vaikka, että kuluneen vuoden aikana, kävin keskustelun Kaanaan häiden viinistä. Kiistakumppanini, hurskas ja oikeamielinen nainen, oli ehdottomasti sitä mieltä, että Jeesuksen viini oli alkoholitonta.

Niin kaiketi. Eihän Jeesus nyt ryyppyjuhlissa rampannut. Ja eihän kukaan kunnon mies moisiin bakkanaaleihin mene äitinsä, saati sitten oppilaidensa kanssa.

Katselin, mitä Raamattu oikeastaan kertoo niistä juhlista. Kas tässä linkki: joh 2: 1-25. Kirja kertoo, että oli juhlat, joissa olivat läsnä ainakin sulhanen, ehkä siis myös morsian, juhlien valvoja, Jeesus ja opetuslapsia ja Maria. Juhlien valvojan läsnäoloa sopisi muuten meikäläisissäkin rymyjuhlissa harkita. Olisi turvallisempaa hörppiä. Takaisin asiaan: oli siis niin, että viini oli loppunut kesken juhlien. Kuten tiedämme, se on kenkkua, jos viinakset loppuvat kesken kekkereiden. Niinpä Maria määräsi poikansa auttamaan. Jeesus kyllä yritti kieltäytyä, mutta Maria ei antanut hänelle tilaisuutta toteuttaa päätöstään. Mikäs auttoi, vesi oli viiniksi muutettava: pesualtaisiin kannettiin vettä, ja Jeesus määräsi, että juhlien valvojalle pitää tarjota maistiaiset. Valvoja oli perin kummissaan, koska väki oli jo päissään, ja paras viini tarjottiin vasta nyt. Sen ajan tavan mukaan väelle tarjottiin ensin hyvä viini, sillä vaatimaton kilju kyllä kelpasi humalaiselle väelle. Lienevät nykyiset juhlajuomatavat jokseenkin samallaiset. Aluksi kuohujuomaa ja konjakkia, sittemmin kossua ja kaljaa. Aamuyön tunteina kelpaa jopa puolikuiva saksalainen valkoviini tai esanssinen siideri.

Olemme siis saaneet lukea, että Kaanaan häissä tarjoiltu viini oli alkoholillista. Jeesuksen viinistä ei kerrota kuin että se oli hyvää. Meidän pitää luottamamme juhlien edesvastaavan sanaan. Se ei ollut mitään muuta kuin hyvää viiniä. Voisi tietenkin ajatella, että koska väki oli päissään, Vapahtaja olisi nähnyt hyväksi tehdä hyväätarkoittavan pilan ja antaa viininsä olla vailla juovuttavaa vaikutusta. Asiasta voi kuitenkin vielä esittää yhden ajatuksen: saatavissa oli vettä. Vesi on alkoholitonta, tai jos ei, sitä kutsutaan esimerkiksi vodkaksi. Vaikka vodkahan on venäjänkielen vesi-sanan diminutiivimuoto.

Johanneksen evankeliumin toisen luvun 11. jae kertoo, että tämä siis oli Jeesuksen tunnusteoista ensimmäinen ja ilmaisi hänen kirkkautensa. Kulttuurimme ja historiamme keskeisin hahmo ilmaisi erityislaatuisuutensa tarjoamalla humalaisille lisää viiniä. Mitähän liikkui Johanneksen evankeliumin laatijan mielessä? Oikeat uskovat sanoisivat, että Pyhä Henki. Tästä kuitenkin tulee mieleen, Pyhällä Hengellä on ollut apunaan Bacchuksen henki. (Kuulin juuri Paavin langettaneen minut pannaan.)

Raivoraittiuden on siis turha väittää olevan Raamatun mukaista. Raamatun lukuisia viininjuontikohtia puolustellaan sillä, ettei tuon aikainen vesi tavannut olla puhdasta. Voihan se olla niinkin, en epäile. Mutta en myöskään usko asian olevan noin. Jokainen, joka on juonut aikansa enemmän alkoholijuomia kuin vettä tietää, että elimistö ei siitä pidä. Lisäksi tiedämme aivan hyvin, että puhtaassa astiassa säilytetty puhdas vesi pysyy juomakelpoisena ainakin päiviä, ja onpa ihmisellä vielä vastustuskykykin. Elimistö pystyy käsittelemään tuntemiaan haitallisia mikrobeja. Kallistun sille kannalle, että viiniä juotiin samasta syystä kuin nykyään. Kohtuullinen alkoholinkäyttö rentouttaa ja helpottaa sosiaalista kanssakäymistä. Ja näemmä häissä on ollut silloinkin tapana vallan kohtalainen alkoholinkäyttö.

Oliko Jeesus juovuksissa muuttaessaan veden viiniksi? Ja vaikuttaako humalatila jumalalliseen ihmeidentekokykyyn? Oliko Jeesuksen tottelevaisuus äitiään kohtaan vanhempien kunnioitusta, vai oliko Marian poika jo niin päissään, että ei pannut pahakseen muutamaa lisätilkkasta? Taidan ruveta odottamaan niitä Karitsan häitä. En tahdo tässä vesittää odotettavissa olevan tilaisuuden syvää uskonnollista merkitystä pahuuden ja kuoleman vallan loppumisen juhlana. Mutta kohtuullisen - kerran, pari vuodessa jopa kohtalaisen - alkoholinkäytön ystävänä odotan saavani niissä juhlissa myös hyvää viiniä, ainakin parempaa kuin Malaga.

Ei naurata

Huumori on vakava asia. Tämä juttu ei taatusti naurata.

Huumorin vakavuudesta kertoo muunmuassa se, että Oriveden opistolle perustetun huumorin ja satiirin instituutin tilaisuudet eivät vedä väkeä (lue vaikka tästä). Huumorin tekeminen on vaikeaa ja

Oma huumorintajuni lienee lisäksi melko mutkikas. Aikanaan en jaksanut seurata Kummelia, koska sen sketsit olivat typeriä. Antikliimaksin huippuna naurunjuureksi tarkoitettu pätkä, jossa kaksi hahmoa menivät VR:lle töihin. Toinen sai työkalukseen Dv12-veturin ja toinen resiinan. Jotakin huvia olisi voinut irrota siitä, että resiinamies olisi työkalullaan kiskonut tuhannen tonnin painoisen tavarajunaa nopeammin kuin Dv12 1000 hevosvoiman moottorillaan. Ilmeisesti monien mielestä on hauskaa, että jollakin käy jostakin yksinkertaisesta syystä huono tuuri. Minusta tuo kuitenkin rinnastuu siihen, että joku menisi tästä nurkiltani keskustaan sinisellä bussilla ja toinen keltaisella. Ja sille keltaisen bussin kyytiläiselle pitäisi sitten nauraa. Tai sinisen. Heh.

Vaikka muka-syvällinen olenkin, minäkään en vaadi huumorilta älyllisyyttä. Nautin alatyylin sutkauksista ja sanaleikeistä. Minut on äärimmäisen helppo haastaa absurdiin sanailuun, jonka logiikka ei ole asioiden välinen syysuhde, vaan assosiaatiot tai äänneasut. Ja kun nyt tuon Kummelin [ ;) ]tulin maininneeksi, niin Jumankauta juu nääs päivää jaksoi naurattaa minuakin. Aluksi sanoin, että tämä teksti ei naurata. Osasyy siihen on se, että selitetyt vitsit eivät saa edes hymyä karehtimaan. Nyt on kuitenkin tarkoitus käsitellä huumoria, joten yritän selittää, mikä Mr. Näsän edesottamuksessa huvitti minua. Naurun kohteena sketsissä ja kappaleessa on takavuosien suosikkiteiniauto Toyota Mk II. Kappaleen sanoitus on niin realistinen, että itkettää. Siinä mainitaan pienen laiton tarve, takakontin täyttäminen kaljalla ja huomioidaan sekin, että auton äänentoistolaitteisiin on sijoitettu kaksi kolmannesta kesätyöansioista. Se yksi kolmanneshan meni sen Toyotan ostoon. Näistä seikoista voisi laatia hyvin vakavan esityksen nuorison liikennekäyttäytymisestä ja autokultuurista.

Mutta mikä jossakin tilanteessa tai tarinassa aiheuttaa naurun? Usein vitseihin liittyy jokin yllättävä asiayhteys. Otanpa esimerkin sutkauksesta, jossa leikitään uudenkaupungin murteella. Rouvashenkilö Uudenkapungin syrjäkyliltä muistutti miestään, joka oli lähdössä asioille keskustaan, että toisi apteekista hivenainekapseleita, joiden nimi oli Kirivit. Ilahtuneena miekkonen sitten poikkesi Ylisellä tai Alisella kadulla olevaan apteekkiin ja teki asiaa: "Muija pyysi tuamaa semmottost ku Piuk pill." Erityisesti juttu on minusta huvittava, koska muistan nähneeni Kirivit-pakkauksen erään luontaistuotemyymälän akkunassa. Asian yllättävyys ei kuitenkaan riitä selittämään, mikä herättää naurun. Ei minua juurikaan naurata, jos olen matkalla keskustaan, ja sinisen onnikan sijaan pysäkkiä lähestyy keltainen. Saattaahan se kiinnittää se huomiotani ja yllätys voi jopa aiheuttaa hyvää mieltä mutta ei se naurata. Naurun syy näyttää olevan monimutkaisempi kuin silkka yllätys. Toisaalta naurun syy näyttää olevan hyvin yksinkertainen. Minulle näemmä riittää, että mainitaan jokin vyötärön ja polvien väliin sijoittuva asia, kunhan se on edes jotenkin uudessa asiayhteydessä.

Tähän tekstiin ei mahdu pohdinta siitä, kuinka paljon kaksimielisten sanaleikkien naurattavuus perustuu lapsuuden ja nuoruuden sosiaaliseen perintöön. Aika ajoin päästän lähisukulaisteni kuullen suustani rivoja anekdootteja, jotka ovat usein sanaleikkejä. Isäni paheksuu niitä, molemmat veljeni suhtautuvat jotensakin välinpitämättömästi ja siskoni saattaa jopa naurahtaa. Sen sijaan yli seitsemänkymppinen äitini naurahti iloisesti ruotsinlaivan kannella hiljattain, kun tuulen tuivertaessa totesin, että tutusti viilettää. Mukana olleet veljeni 13- ja 14-vuotiaat lapset eivät reagoineet mitenkään. Äitini oli koko työuransa loppupuoliskon, noin 25 vuotta, miesvaltaisessa työpaikassa. Aika usein asuessani vielä kotona ja ollessani teini-ikäinen hän saattoi sutkauttaa töissä kuulemiaan tarinoita kotona. Kaksimielisyyksien viljelystä huolimatta hän ei pitänyt silloin eikä edelleenkään avoimen törkeästä puheesta. Meillä ei kiroiltu kotona, kun olin lapsi, ja vieläkin hävettää, jos suustani lipsahtaa ärräpää äitini kuullen. Kaiketi huumorintaju perustuu ainakin osittain mallioppimiseen, mutta en usko sen olevan koko totuus.

Syntyvän vauvan ajukoppa ei ole tyhjä taulu, johon vanhemmat ja muut kasvatustyöhön osallistuvat voivat kirjoitella mitä hyväksi näkevät. Uskon esimerkiksi kielellisen lahjakkuuden olevan perinnöllinen, ehkä jopa aivojen rakenteeseen liittyvä kyky samoin kuin vaikka musikaalisuus. Joillakin ihmisillä on absoluuttinen sävelkorva, useimmilla ei. Absoluuttista sävelkorvaa, samoin kuin kielellistä vivahteidentajua, ei ehkä pysty hankkimaan kovallakaan työllä. Musikaalisuuttaan voi toki kehittää. Minäkin olen suorastaan musiikin ammattilainen, vaikka ensimmäisellä luokalla musiikin arvosanani taisi olla kuutonen, ehkä jopa seiska. Äidinkielen arvosanani taas ei ole ikinä ollut alle yhdeksän, vaan ei - ikävä kyllä - myöskään yli. Näin perustein uskon, että kullekin ominainen huumorintaju perustuu osittain synnynnäisiin ominaisuuksiin. Ja kun nyt musiikin lahjasta tuli puhe, niin on myös olemassa musiikillisia piloja. Sellaisia voi olla kätkettynä sävellyksiin, jotka kuulostavat väärinsoittamisella aivan tarkoituksella. Voin myös kuvitella, että jos on absoluuttisella sävelkorvalla siunattu, saattaisi esimerkiksi Ukko-Nooan soittaminen Cis-duurissa käydä vitsistä. Enkä mitenkään voi tietää, kuinka hienovivahteiseen musiikkihuumoriin minua musikaalisemmat pystyykään. Sävellyksiin voi kätkeä hyvinkin hienovaraisia piloja musiikin kaavamaisuuksien perusteella.

Huumorintaju on siis eri ihmisillä erilainen. Tästä näkemyksestä en luovu. Jonkinlaisena yleisenä piirteenä näen jo mainitsemani kaavamaisuuksilla, stereotypioilla, leikkimisen. Tavallisia vitsinkohteita ovat Turkulaiset, joiden naurettava piirre on turkulaisuus ja kenties myös tietty omanarvontunto ja Korpi-Suomessa asuville vieras murre. Blondivitsien naurunaiheena on vaaleatukkaisten tyttöjen oletettu vähä-älyisyys. Suomen humoristisin koirahan on Turun Murre. Suomalais- ruotsalais- ja norjalaisvitseissä naurunalaisiksi saatetaan skandinaavit. Kekkosesta oli aikanaan omat kaskunsa, joissa naurettiin tietyille diktatuurisille piirteille: U. Kekkonen ja L. Brezhnev istuvat saunassa. Suuren ja mahtavan pääsihteeri ehdottaa Urkille: "Karjalan kysymyksen ratkaisemiseksi Suomi ja Neuvostoliitto voisivat yhtyä." Kekkonen on tovin vaiti, lyö kipakan löylyn ja toteaa sitten: "Eiköhän se olisi liian suuri alue minun yksin hallittavakseni. Minä puolestani nauran stereotypialle mustien BMW-autojen omistajista. Mitä yhteistä on mustalla bemarilla ja kortsulla? Molemmissa on mulkku sisällä. Huumorini kultaiseen pilveen ilmenee synkeät reunat. Nauran bemarikuskeille, koska oletan heillä olevan ikäviä piirteitä, kuten narsismi, vastuuttomuus liikenteessä, turhamaisuus ja vähä-älyisiin blondeihin kohdistuva seksuaalinen hinku. Blondista musta tuntuu, olkoon se sitten vaikka BMW.

Koska olen turkulainen, saan hyvin usein kuulla turkulaisvitsejä. Minun oletetaan pitävän niitä hauskoina. Vaan ketäpä jaksaa naurattaa jutut, jotka on kuullut ensimmäisen kerran 3/4 elämää sitten? Lähinnä tulee mieleen, että jutun kertoja on kolmisenkymmentä vuotta ajastaan jäljellä ja peräti hitaalla. Ja kuten blondivitsit mainitessani vihjaisin, järjen hitaus on yksi naurun aihe. Jos siis joskus näyttää että nauran vanhalle turkulaisvitsille, ivani kohdistuu vitsin kertojaan. Yleensä en kuitenkaan naura niille. Minä en kuulu niihin, jotka jaksavat vuodesta toiseen vasta ivaan vastaivalla tai itseironialla. Minä nimittäin olen useammin kuin kerran tullut ajatelleeksi, että turkulaishuumorin takana oleva pilkallisuus ei ole mitään kepeää ilomielisyyttä vaan aitoa vihaa tai inhoa. Aika usein kuultuani jonkun tympeän turkulaissutkauksen vastaan, että minun puolestani Turku voitaisiin erottaa muusta Suomesta. Tappiolle ei jäisi ainakaan Turku, joka sentään on virkeä ja vauraskin paikkakunta, ja jonka asema muunkin Suomen historiassa on vähän toista luokkaa kuin Espoon, Oriveden tai Peräseinäjoen. Ei se vielä ole ihme, jos on seinällä joki, mutta jos joki halkoo peräseinää, niin eikö siitä jo saisi ivallista huumoria? Peräseinään on kielen nyansseja tajuavan helppo liittää halventavia merkityksiä.

Huumoriin kenties huonostikin kätketyn ivan takana pitää olla jonkinlainen vakava asenne. Ketään ei naurata ironia, joka kohdistuu neutraaleihin asioihin. Esimerkiksi mänty on aika vähämerkityksinen asia. Vielä niitä honkia humisee Suoooomen salomailla. Ei ole tapana kertoa mäntyvitsejä, koska mäntyyn ei liitetä juuri muuta asennetta, kuin tieto että niitä kasvaa metsässä ja niistä saa lautoja. Näin tulen siis myöntäneeksi, että jossain määrin pidän mustien bemarien kuljettajia sellaisina kuin äsken sanoin. Mersu-kuskit taas ovat piintyneitä autouskovaisia, joita ei ympäristön tila juuri kiinnosta. Muiden autojen kuskit taas ovat muunlaisia. Tähän mennessä kuitenkin joka ainoa kerta, kun olen ilmaissut ajatukseni ivallisen huumorin edellyttämästä vakavasta asenteesta, minua on pyritty halventamaan ja ivaamaan kahta enemmän. Olen kuulemma huumorintajuton. Sekään ei kuulemma muuta muuta tilannetta, että minulle nauraminen on ensisijaisesti minun asia. Siihen nauruun saavat sitten muut yhtyä jonkin tahdikkuuden rajoissa.

Huumori on siis jonkinlaisen moraalin asia. En ole ollenkaan ainoa, jonka on vaadittu sietämään loukkauksia huumorin varjolla. Jossain mielessä huumori tietenkin pehmentää sosiaalisia konflikteja, mutta nähdäkseni huumorin puskuri on verrattain heppoinen. Pikemminkin suunsoiton sietämisen vaatiminen huumorin varjolla osoittaa lapsellisuutta. Vaatimuksen esittäjä näyttää kyvyttömältä huomioimaan toisen tunteita. Moukka mikä moukka. En muista yhden yhtä kertaa tuollaisen vaatimisen ratkaisseen tilannetta. Pikemminkin se on omiaan lisäämään katkeruutta ja vihaa. Kuvitellaanpa, että joku herjaa ja solvaa jotakuta toista hänelle tärkeiden ihmisten nähden ja kuullen. Solvattu nostattaa kunnianloukkaussyytteen oikeudessa. Minun nähdäkseni oikeudessa ei kelpaa selitys, että toisen ihmisen ihmisarvon vetäminen lokaan on huumoria. Kaikesta tästä huolimatta sarkastisella huumorintajulla voi onnistua hiljentämään pilkkaajansa. Vaan tokkopa sekään sovintoa tuo, enintään jonkinlaisen voiton sosiaalisessa kisailussa.

Olen siis perustellut huumorin vakavuuden. Vastaväitteet eivät ole suotavia, mutta sallitaan asiallisen kielenkäytön rajoissa. Mahdollisista erimielisyyksistä huolimatta väitän esittäneeni huumorista jäsentyneemmän näkemyksen kuin mitä monet muut. Yksityiskohtiin saa puuttua, mutta koko esseen kyseenalaistamiseksi vaadin tätä tekstiä laajemmat perusteet. Repikää siitä sitten! (Olipa kulahtanut lopetus. Naurakaa, hitaat!)

Seksiä, vonkaamista, puutetta!

Taas pitää seksistä kirjoittaa. Siitä puhe, mistä puute.

Luin peräti Osmo Kontulan sanoneen, että suomalaiset naivat vähemmän kuin ennen (ehttp://www.taloussanomat.fi/ihmiset/2008/08/20/seksin-puute-uhkaa-suomen-taloutta/200821533/12). Ja Kontulahan on Suomen seksiguru numero yksi tai kaksi, riippuen siitä, pitääkö häntä Elina Haavio-Mannilan suhteen seuraavana vai edeltävänä. Syyt tähän olivat jotenkin kaksinaiset: toisaalta vaatimustaso näyttää nousseen. Naimakaverin pitää olla täydellinen, että kelpaisi. Se tietenkin syö tavallisten, ja etenkin meidän habitukseltamme tavallista vaatimattomampien, kysyntää. Toisaalta taas etenkin naiset kärsivät yhä estoista, jotka ilmenevät sekä psyykkisinä että fyysisinä vaikeuksina seksipuuhissa. Ja tämä siis aikana, jona luulemme olevamme seksin suhteen avoimempia kuin koskaan.

Kummallista ja jopa huvittavaa on se, että puutteen aiheuttamaa tuskaa puretaan sitten harrastuksiin, luottamustoimiin ja sen sellaiseen hääräämiseen. Noilta puuhilta taas ei jää aikaa seksille.

Jos vaivautuu seuraamaan edes vähän netin seksikeskustelupalstoja, oivaltaa, että puutteesta eivät kärsi yksin miehet. Asetelma ei ole niin yksinkertainen, että naiset pihtaavat ja miehet kärsivät kunnes pettävät. Päin vastoinkin asia näkyy olevan. Tosin voinee olettaa, että ne naiset, jotka eivät koe tarvetta purkaa seksuaalisia turhautumiaan, eivät lue kyseisiä palstoja eivätkä ainakaan kirjoita niille. Miesten ja naisten puutteen määrällinen vertailu ei siis onnistu seksimielipiteitä lukien.

Nurjaa: seksille ei löydy aikaa, kun aika käytetään seksin puutteen aiheuttaman turhautumisen purkuun. Ja naisia haluttaisi, mutta eivät he sitten uskaltaisi.

Ikuinen keskustelunaihe näkyy myös olevan seksin ja kotitöiden välinen suhde. Olen ruotinut sitä jo aikaisemmassa kirjoituksessani, mutta kerrotakoon näkemykseni nyt uudelleen, sillä en oleta kenenkään lukevan noita vanhoja hölinöitäni.

Tavanomainen valitus on tämä: miestä pännii, kun nainen ei ole halukas. Nainen sanoo, että ei ole halukas, kun on tehnyt työpäivän, kotitöitä ja hoitanut muksuja. Mies vastaa, että seksistä voisi saada energiaa. Ollaan pattitilanteessa, tai viimeistään asetelma kärjistyy silloin, kun mies vastaa, että anna pillua ja osoita mielenkiintoa seksiin, niin voisin jotakin tehdäkin. Aina joskus joku mies innostuu sitten siivoamaan ja pesemään pyykkiä aikaisempaa enemmän. Ja katso: seksin määrä ei lisäänny! Syy on täysin selvä. Kotitöiden ja seksin määrällä ei ole sitovaa riippuvuussuhdetta. Kotityömarina on siis osassa tapauksista silkka parisuhteen valtataistelun ase. Nainen vihjaisee, että pillua saa, kun lisäät panostasi siivoamiseen. Sittemmin lupaus osoittautuu tyhjäksi, kenties jopa tietoiseksi valheeksi. Mistä johtuu, että asioista ei osata pitää erillisiä neuvotteluja? Miksei voi puhua seksistä puhumatta pyykistä ja tiskistä, koska haluttomuuden syy voi totisesti olla jossain muualla kuin pölypalleroissa nurkassa. Kotitöistä voi sitten puhua erikseen. Siinä voisi keskustella esimerkiksi siitä, millainen siisteys ja järjestys sovitaan huushollihommien tavoitteeksi, ettei puoliso aa vaadi puoliso beetä raatamaan sellaisen eteen, mitä bee ei pidä tarpeellisena.

Näin hidas minä olen. Vaikka luulen kaiken tietäväni, en näemmä oivaltanut ihan loppuun asti asiaa, joka on ollut mielessäni. (ks. Kaikkien alojen asiantuntemus - lyhyt oppimäärä) Yllä kirjoittamani perusteella siivousvimmainen tai muihin hankkeisiin energiaansa syytävä siis saattaa kartella seksiä. Kiusallista tässä on se, että Kontula on käyttänyt ilmaisua "tiedostaen tai tiedostamattaan". Tiedostamattomaan vetoaminen tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden väittää ihmisen psyyken edesottamuksista melkein mitä vain. Mutta olen elämäni varrella törmännyt tähän. Naisimmeinen näkee erinäiset seikat tärkeämmäksi kuin seksin ja kehtaavat vielä ääneen olettaa, ettei seksi ole tärkeää. Olen lopettanut yhden moisen suhteen ja saanut sen jälkeen katkeria kirjeitä. Aika liki on ollut myöhemmin, että olisin pettänyt samasta syystä. Olen tuntenut itseni jokseenkin yhdentekeväksi, kun nainen on purkanut tarmonsa matematiikankirjaan tai puhelimessa lörpöttämiseen. Jumalaut! Muistan kiusallisen hyvin sen kerran, kun nainen vastasi kesken naimisen äitilleen puhelimeen. Ja kehtasi vielä ihmetellä, kun närkästyin. Mutta siis: siivoamisella, ylenpalttisella hääräämisellä ties missä ja äitin kanssa lörpöttelemällä - kesken naimisen - on mahdollisesti, tai kenties ilmeisesti vältelty seksiä.

Tästä voi edelleen vetää kiusallisen johtopäätöksen. Minua ei ole katsottu seksin arvoiseksi. Tai sitten naiset, jotka muistavat usein mainita parisuhteen tärkeyden, ovat pitäneet minua itsestään selvyytenä eivätkä ole suostuneet ymmärtämään seksin ja siihen liittyen tai liittymättä hellyyden ja läheisyyden merkitystä. Olen molemmissa pitkissä suhteissani päätynyt jonkinlaiseen seurustelu-upseerin virkaan tehtävänäni lämmittää saunaa tai käydä naisen sukulaisten ja ystävien luona näytillä. Pahimmillaan lauantai-illan tylsyys on vyörytetty minun syykseni, kun en ole keksinyt naiselle mitään hohdokasta tekemistä. Voisin keksiä muutakin kuin seksiä, jos löytyisi yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Voin kyllä katsoa saippuaoopperaa televisiosta, mutta se ei minua virkistä eikä se saa naista halukkaaksi.

Nyt tulee kiukunpurkaus: luulevatko naiset tosiaan auringon paistavan jalkovälistään. Olematonta seksiä lupaamalla vongataan kotitöihin tai näyttelyesineeksi Eufrosyne-tädin kuusikymmenvuotispäiville. Pelkkä ajatus, että kaikkea tätä tehdään nimenomaan seksin välttämiseksi, kuten olen etäisesti osannut arvella, saa kaikki naisten ja monien miesten puheet parisuhteen hoitamisen tärkeydestä kuulostamaan pelkältä hymistelyltä. Seksi nimittäin ON osa parisuhteen hoitoa. Ja se ON tärkeämpää parisuhteelle kuin mainitut Eufrosyne-täden merkkipäivä. Ja mitä enemmän seksi aiheuttaa skismaa suhteessa, sen suuremman merkityksen se saa. En varmasti lähde vieraan ihmisen tylsiin sukujuhliin, jos suhde muutenkin on siinä jamassa, että sitä hoitaa parhaiten pitämällä naamansa pois näytiltä.

Humanistit (ne kaltaiseni pellet) olettavat kulttuuriteorioissaan, että yhteiskunnassa monet tai jopa kaikki asiat ovat sopimuksenvaraisia. Nuoremman pään opiskelijat ja kenties myös monet vanhemman pään akateemiset konkarit myös kuvittelevat liian helposti, että tällaisia sopimuksia voi muuttaa. En väitä, etteivätkö ne muuttuisi, mutta ei taatusti sillä, että seminaarissa päätellään vallitsevasta asiaintilasta se, miten asioiden pitäisi olla.

Ilmeisesti tällaiseen yhteiskunnalliseen tai yhteiskummalliseen sopimukseen kuuluu se, että naiset eivät julkisesti saa olla kovin innostuneita seksistä. Sehän tarkoittaisi, että nainen on helppo nakki riippumatta siitä, onko hän innostunut seksistä pari(ttelu)suhteessaan vai useampien kansssa. Ilmeisesti aktiivisempi seksielämä kuitenkin lisäisi yleistä tyytyväisyyttä. Ehkä se jopa hillitsisi kulutushysteriaa ja yhteiskunnan ylikuumenemista. Mene ja tiedä, vaikka se vähentäisi seksuaalirikoksia, joita pidetään aikamme inhottavimpana ilmiönä aiheen saaman julkisuuden ja sen ympärillä käytävän kohun ja sosiaalipornon perusteella. Onko minun aivan välttämätöntä esittää, että tyydyttävämpi seksielämä vähentäisi mahdollisuutta itseensä liittymättömien asioiden kauhisteluun ja sosiaalipornosteluun?

Olen monta kertaa lukenut pillunpanttaajien tai itseään realistiksi luulevien kirjoittavan, ettei seksi ole ihmiselle välttämätöntä. On viitattu vallan Maslow'n tarvehierarkiaan, jossa etusijalla on ravinnon, lämmön ja suojan tarpeet ja muut, joiden puute johtaa pikaiseen kuolemaan. Tekisi mieleni kysyä, vähentääkö tuo hieno hierarkiateoria näiden realistien haluja. Ovathan ruoka ja lämmin koti tietenkin yksilön välittömän hyvinvoinnin kannalta tärkeämpiä kuin seksi. Lajin kannalta noiden tarpeiden tyydyttäminen on kuitenkin tärkeää vain sikäli kuin se edesauttaa ihmislajin säilymistä - ovatkohan kritiikittömät Maslow-fanit myös Darwin-faneja? Ja milläpä ihminen lisääntyy, ellei harrastamalla seksiä. Samaan hengenvetoon voi todeta, että keskinäinen huolenpito ja sosiaalinen turvallisuus ovat välittömästi elintärkeitä asioita, ja seksillä on nähdäkseni erityinen merkitys parisuhteen ylläpitämisessä. Ihminen kyllä pärjää ilman parisuhdetta, mutta en usko, että ihmiskunnan tulevaisuuden eli lapsien kannalta on hyväksi; että aikuiset harrastavat hajanaisia tilapäissuhteita välittömän tarpeensa tyydyttämiseen. Ihminen on kuitenkin sosiaalisesti erittäin herkkä sekä kehittyessään että taantuessaan.

Vähitellen seksin välttämättömyys näyttäisi olevan hupenemassa. Munasolu on kuulemma jo saatu hedelmöitettyä toisella munasolulla, joten vastaisuudessa miehiä ei enää tarvita. Ehkä vähenevä sukupuolielämä on oire tästä. Seksin väheneminen vapauttaa voimavaroja moneen muuhun siinä tapauksessa, ettei sen puute aiheuta paineita. Ei ainakaan niin kauan, kuin yhteiskunta on siinä jamassa, että moisiin hedelmöityksiin tarvittavia laboratorioita voidaan ylläpitää. Ennen pitkää seksi siirtyy samaan menneen maailman hölmöyteen, johon nyt ollaan siirtämässä uskontoja, moraalia ja empatiaa. Koska miehiä ei kohta tarvita ja maailman tilan vakaus voi kyseenalaistua myös tulevaisuudessa jopa siinä tapauksessa että miehet ovat kuolleet sukupuuttoon, humanistifeministilesbojen olisi syytä kiireesti innostua teknologiasta, etenkin bio-sellaisesta.

Ehkä on myös syytä päätellä, että tenkologiahuumassaan miehet kaivavat omaa hautaansa. Perinteisesti, väitän, tekniikka on katsottu miesten alaksi. Voisi kuitenkin olla viisaampi keskittyä sota- kuin bioteknologiaan, sillä jälkimmäinen näyttää kovin epäinhimilliseltä, ja ihmisiä on täällä Telluksella jo nyt liikaa. Samalla kun hankkiutuu eroon tulevaisuudesa turhasta seksuaalisuudesta, todella jalo ihminen aloittaisi väestöongelman lopullisen ratkaisemisen itsestään. Die Tot macht frei!

Tunteilua

Kummallista, miten tunnen monien ihmisten suruja ja toisten iloja. Minulla on jopa läheisiä ihmisiä, joista tunnen vain toisen puolen, mutta olkoot he tässä luettelematta. Ovatko jotkut ihmiset tosiaan sellaisia, että tuntevat iloa vain joskus ja jotkut sellaisia, jotka tuntevat surua ja masennusta vain harvoin?

Olen kuullut aika ajoin selitettävän, että monet hyväntuuliset ja valoisat ihmiset peittelevät suruaan. Voi olla, en kiistä. En ole samaakaan mieltä, sillä toistaiseksi ajatusten luku ei suju, olkoonkin että tuo ajukopan kuvaaminen erilaisilla vempeleillä kuuluu edistyvän nopeammin kuin ajatus siitä, mihin kaikkeen moisia rakkineita voi käyttää. Onneksi meillä tavallisilla tallaajilla ei ole pääsyä moisten vehkeiden käyttäjiksi. Ei kestäisi kauan, kun niitä käytettäisiin potentiaalisten rikollisten seulontaan ja tuomitsemiseen ennen kuin on aihetta. Kenties aloitettaisiin siitä, että iloluontoiset pistettäisiin tomografiavehkeeseen ja murheenlapset saisivat sitten tehdä tulkintoja siitä, kuka on yhteiskuntakelpoinen.

Miksi iloluontoisuus yhdistetään pinnallisuuteen ja murheellisuus syvällisyyteen? Aiheuttaako surumielisyys tarpeen pohdiskella tai pohdiskelu surumielisyyttä? Ovatko hyväntuulisen ihmisen asiat niin hyvin, että minkäänlaiseksi syvällisyydeksi kutsutulle pohdiskelulle ei ole tarvetta.

Ehkä tunnustan sellaisen näkemyksen, että joskus surumielisyys yhdistyy jonkinlaiseen kykyyn pohtia asioiden vivahteita, syitä ja seurauksia - ehkä en. Jos surffailee masennusta käsittelevillä nettisivuilla, voi löytää luetteloita siitä, keiden maailmanluokan julkkisten arvellaan poteneen masennusta tai muita mielialahäiriöitä. Oma kokemukseni on, että surumielisyys ja masentelu aiheuttaa omaa tilaa koskevia kehämäisiä päätelmiä, kuten vaikka: "En pääse alani töihin, koska minulla ei ole kokemusta, ja en saa kokemusta, koska en pääse alani töihin. Niinpä saan kärsiä paskakuskin hommassa."

Tähän väliin tiedote: Koska Viking Line on käyttänyt -ella loppuisia nimiä laivoillaan, seuraava paatti lienee nimeltään Salmonella. Huonot vitsit virkistävät ihmeesti. Ei siksi, että ne naurattaisivat, vaan siksi, että niiden kertojaan saa kohdistaa pidättelemätöntä ivaa.

Ja takaisin asiaan. Minkälaista olisi syvämietteinen iloisuus? Onko iloisuus tosiaan tunnetila, joka ei anna aikaa tai voimia pohtia asioita? Vai onko niin kyökkipsykologisesti, että kun hyvää oloa (ei sanan naistenlehtimerkityksessä vaan ihan oikeasti) ei tarvitse miettiä, ei näe tarvetta myöskään pohtia sitä, kuinka maailma makaa? Jos vaikka ajattelisi, että iloisuus, samoin kuin masennus, ei ole usein ihan äärimmäistä. Silloin kaiketi kumpikaan tunnetila ei juuri jätä sijaa mutkikkaiden ajatusrakennelmie kyhäämiseen.

Muistan aika usein pessimistien kutsuneen itseään realisteiksi. Voin myöntää syyllistyneeni samaan. Lieneekö ihmiskäsitykseni sillä tavalla nurja, etten usko mitään hyvää tapahtuvan, jos kyse on muista ihmisistä, mene ja tiedä. Yltiöoptimisteja, jotka uskovat esimerkiksi materiaalisen hyvän lisääntyvän lopullisesti, vaikkeivät pysty edes kuvittelemaan, mitä se hyvä enää olisi, pidetään utopisteina ja heidän ajatuksiaan huuhaana. Olkoon miten vain, pessimistinen realismi tuskin tuo mitään hyvää mukanaan. Se kaiketi lienee itsessään mahdotonta. Jos kaikki näyttää johtavan pahaan, niin miksi tekemään yhtään mitään - paitsi tyydyttämään omia mielihalujaan, joka ei ole kovin rakentavaa. Sen sijaan jonkinmoinen optimistinen realismi voisi vaikka johonkin johtaakin - jos iloisuuteen nyt pystyy yhdistämään jotakin sellaista ajattelua, joka vakuuttaa pessimistinkin.

Vihjaisin jo tuossa, että pessimismi ei näytä johtavan mihinkään hyvään. Ehkä se tarjoaa oikeassaolemisen tyydytyksen, mutta vähäinen se ilo kaiketi on, jos on oikeassa jostakin kurjasta asiasta. Optimistin iloa kaiketi kutsutaan onnistumisen iloksi, ja silloin asenne on tuottanut hyvää tulosta. Optimismia tarvitaan kaiketi missä tahansa hankkeessa, jonka ei ole tarkoitus tarjota välitöntä, yksinkertaista tyydytystä. Koskenkorvan juomisessa - esimerkiksi - ei liiemmin tarvita optimistista ajattelua. Ja niille, jotka tulevat alkoholista pahantuulisiksi, ei kaiketi koidu iloakaan. Siitä tulikin mieleeni, että jos alkoholi vähentää estoja, paljastaako humalatila ihmisen jonkinlaisen perusvireen. Vaikken usko suorastaan siihen, että asioiden välillä vallitsee ehdoton ja suora asiayhteys, niin kenties edes korrelaatio - sillä edellytyksellä, että ihmisen peruspessimismiä tai -optimismia ei määritellä kunkin alkoholin vaikutuksen alaisen käytöksen mukaan.

Kaikenmoista järkeilyä. Miksi en vain jaksa olla optimismi, vaikka tästä pessimismistä ja masentelusta ei koidu hyvää? Tiedän tasan tarkkaan, ettei ihmisen ajattelu ja toiminta perustu loogiseen päättelyyn. Siihen vaikuttaa lisäksi moraaliset ja esteettiset näkökulmat ja tunteet. Ja voi myös kysyä, mikä on loogista ajattelua, koska ani harvaan arjen päätökseen voi soveltaa logiikan jos-p-niin-q-lausekkeita, koska asiat eivät yksinkertaisesti tapahdu toistensa välttämättöminä seurauksina. Tai kaiketi sellaisetkin olisi etsittävissä, mutta etsinnässä pitäisi karsia varteenotettavia ei-loogisia seikkoja pois asian tarkastelusta, ja lisäksi päätöksentekotilanteessa kaikkia mahdollisia seikkoja ei tiedosteta tai niitä ei edes ole saatavissa. Aika usein pessimismi tai optimismi ovat joko jonkinlaisen sumean logiikan tai peräti intuition seurauksia. Intuitiolla en tarkoita tunteilua tai tunneälyä sanan naistenlehtimerkityksessä. On toki olemassa tilanteita, joissa toimien seuraukset on helppo päätellä hyvinkin yksinkertaisella logiikalla. Tunneälyily, jopa lapsellinen sellainen, voi tietenkin johtaa välttämättömään optimismiin. Vaan en silti halua hyväksyä tunneäly-sanaa siinä merkityksessä, että tunteilemalla muodostettaisiin varteenotettavaa tietoa tai että tunneäly olisi jokin (naisten) mystinen keino asiat tietää paremmin.

Näyttää siltä, että optimismi liittyy jotenkin käytännöllisiin keinoihin tavoitella toivottua tulosta ja pessimismi abstrakteihin ajatuksiin osoittaa maailman pahuutta ja kaiken turhuutta. Tai ehkä pessimismi ja masentelu liittyy kokemuksiin, joiden sitten arvellaan kertovan varmasti, mitä tuleman pitää. Koska ihmiselämä on epäloogista tai sen logiikka liian mutkikasta arkijärjelle, on pakko tyytyä intuitioihin. Mistä sitten johtuukin, että intuitioni on kovin pessimististä ja kurjaa luonteeltaan ja lisäksi olen taipuvainen asioiden abstraktiin vatvomiseen. Jokin yhdenmukaisuus tai -aikaisuus niiden välillä vallitsee ainakin minulla. Ja kun tässä pohdin, niin ne kerrat kun muistan jonkun yltiöpositiivisena pitämäni pohtineen jotakin syvällistä, hymy ja virne on hänen naamaltaan kaikonnut. Ehkä asioiden pohtiminen sitten vaikuttaa keskushermostoon niin, että optimisti estyy.