Silloin kun junien vessat vielä toimivat kuin junan vessa, niissä luki aina:
Käymälää kyttää ain junan kissa. Klosetten får användas endast under tåget.
Ei lue enää. Eivätkä toimi junien vessat kuin junan vessa. Ei edes pölkyt vilise. Alipainehyyskät on punaraitaisissa vaunuissa. Mutta jos perinteisen junan vessan asentaisi lentokoneeseen, se totisesti toimisi kuin alipainevessa. Vaikka kaksi paskaa olisikin erotettu pytyllä toisistaan, molemmista pääsisi lentoyhtiö eroon yhdellä sievällä polkaisulla.
tiistai 29. syyskuuta 2009
lauantai 26. syyskuuta 2009
Jo riitti
Tää blogi meni nyt tauolle. En näe järkeä kirjoitella vain itselleni, koska ajatukset ovat päässäni ihan kirjoittamattakin, ja juuri kukaan ei näytä lukevan näitä, saati sitten kommentoivan.
Pyrin vähitellen poistamaan tekstit täältä ja tallentamaan ne itselleni muutoin mukavaan muotoon.
Pyrin vähitellen poistamaan tekstit täältä ja tallentamaan ne itselleni muutoin mukavaan muotoon.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
***
Mikään ei ole niin pelottava kuin teinifeministi.
Säälittävä muuttuu pelottavaksi, kun teinifeministi menee yliopistoon ja fakkiutuu naistutkimuksen oppiaineeseen. Sieltä sitä sitten tulee hiukan vaille kolmekymppisenä maisteriksi, joka on yli puolet elämästään opiskellut, että kaikki paha tulee miehistä.
Ehdotan, että feministit suljetaan laitoksilleen, että saavat rauhassa olla oikeassa.
Mikään ei ole niin pelottava kuin teinifeministi.
Säälittävä muuttuu pelottavaksi, kun teinifeministi menee yliopistoon ja fakkiutuu naistutkimuksen oppiaineeseen. Sieltä sitä sitten tulee hiukan vaille kolmekymppisenä maisteriksi, joka on yli puolet elämästään opiskellut, että kaikki paha tulee miehistä.
Ehdotan, että feministit suljetaan laitoksilleen, että saavat rauhassa olla oikeassa.
Mikään ei ole niin pelottava kuin teinifeministi.
maanantai 21. syyskuuta 2009
Aikuisen seksuaalinen hyväksikäyttö
En saanut nukuttua, kun pelottavat ajatukset vaivasivat. Tulin kirjoittamaan blogitekstin, joka ei mitenkään liity valvottaviin ajatuksiin.
Ystävääni, joka ei enää suostu pitämään minuun yhteyttä, kun kuulemma tärvelen hänen mielialansa, on käytetty seksuaalisesti hyväksi lapsena. Kun nyt funtsin, niin häntä on hyväksikäytetty myös nuorena ja aikuisena.
En tiedä, eikä asia varsinaisesti minulle enää kuulukaan, kuinka lapsuuden aikainen hyväksikäyttö päättyi ja miten sen seurauksia hoidettiin. Mutta kuten sanoin, seksuaalinen kurjuus ei kaiketi päättynyt siihen. Hän kertoi nuorena harrastaneensa ronskia biletystä ja irtosuhteita siinä määrin, että kaduttaa yhä. Minä en hänelle saanut sanottua, että se on mennyttä. Että hän on hyvä nainen. Yritin kyllä, mutten onnistunut. Ja vasta nyt ymmärrän, miksen onnistunut.
Tuttavuutemme alkoi erittäin kuumilla ja eläväisillä seksikeskusteluilla. Tapasin hänet muutamaan kertaan. Emme harrastaneet seksiä, mutta ei se kovin kaukanakaan ollut. Nautin hänen seurastaan, hänen naurustaan ja hänen kauneudestaan. Ja vasta nyt tajuan, miksi ystävyytemme lähti luisumaan kaltevaa pintaa sen jälkeen, kun se seksi oli niin lähellä.
Minulla on tunne, että hän yritti yhä ostaa hyväksyntää minulta. Ehkä se oli jopa sellaista puolittain tietoista: kokemalla halua kanssani hän yhä osti hyväksyntää tavalla, joka ehkä pohjautuu lapsuuden kokemuksiin. Ja minä olisin ollut valmis siihen kauppaan. En vielä siinä vaiheessa tajunnut, että se olisi vain syventänyt hänen maanpäällistä helvettiään, ja niin teki myös se seksin ilmeinen mahdolllisuus. Minä pidin häntä rakkaana ja hyvänä ystävänä, mutta sainkin omassa lapsellisuudessani hänen olonsa pahemmaksi.
Jonkinmoinen moraalinen kainalosauvani on se, että alun alkaen en osannut ajatella kuten nyt. Ja että monissa yhteyksissä tarkoitukseni oli hyvä. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö olisi ollut haitaksi. Mutta näinhän asia on että, että myös ilman tarkoitusta ja tietämättömyyttään tehtyä pahaa on syytä katua ja pyytää anteeksi, ja ainakin siitä pitää ottaa opiksi. Itsesääliin en kuitenkaan aio tässä asiassa hukuttautua. Harrastan sitä ihan riittämiin muutenkin.
Minulla on sellainen tunne, että minäkin käytin häntä hyväkseni. Mutta saman tien voin todeta, että niin kaiketi käytetään monia muitakin. Jokseenkin kaikilla meistä on heikkoja kohtia, ja seksi on kovaa valuuttaa ihmissuhteiden kaupassa. Ja kaiketi monet osallistuvat aikuisen ihmisen hyväksikäyttöön ymmärtämättään.
Mutta arvelisin, että on ihmisiä, jotka löytävät näitä seksuaalisesti rikkinäisiä omiin tarpeisiinsa jotenkin tietoisesti. Aina löytyy joku uusi rassukka, joka on halukas lääkitsemään omaa rikkinäisyyttään lakanoissa. Ja siinä sitten ohessa saattavat avioliitot saada melkoista ryvetystä, taudit tarttua ja haavat syventyä - jopa jo arpeutuneet haavat revetä uudelleen.
Onneksi minun tehtäväni ei ole määritellä, missä kulkee tasapainoisen ja hyväksikäyttävän seksin raja. Onhan olemassa lohtuseksiä, sääliseksiä, sovintoseksiä ja jos vaikka millaista seksiä, jotka liittyvät johonkin elämäntilanteeseen, joka itsessään ei ole erityisen seksuaalinen. Periaatteessa nekin tarjoavat mahdollisuuden pahaankin loukkamiseen, mutta enpähän nyt käy kaikkea ja kaikkia syyllistämään. Ihmiset nyt ovat seksuaalisia olentoja ja se ilmenee monissa tilanteissa. Pääasia on, että jokin kohtuus säilyy.
Eikä minun asiani liene ratkaista sitäkään, miten seksuaalisesti hyväksikäytettäviä aikuisia tulisi hoitaa. Mutta kaiketi asia on niin, että tietty pidättyvyys: se, että seksiä harrastetaan vain sen oman kumppanin kanssa, suojelee tällaisilta tilanteilta. Pidättyvyys tai suoranainen kielto päästää ihmisen pohtimasta asiaa, jonka harkintaan ei ole kykyä tai muitakaan mahdollisuuksia. Mutta en osaa edes itse olla täydellisen seksuaalimoraalin puolestapuhuja. Ymmärrän toki, että fundamentaalisten seksuaalikieltojen noudattaminen säästäisi monelta harmilta. Nyt kuitenkin puhun siitä, etten minä osaa tuomita hirvittävän jyrkästi satunnaisia seikkailuita. Tiedän totisesti niiden mahdolliset seuraukset, mutta en halua syyllistää niitä ihmisiä, jotka jo tuntevat syyllisyytensä. Samaa elämän kurjuutta seksihölmöilyt ovat kuin liika juominen tai muiden päihteiden käyttö, saastuttaminen ja muut lyhytnäköiset elämäntavat. Elämäntyylit. Niille, jotka eivät tunne syyllisyyttään, on turha saarnata. Eiköhän elämä opeta.
Tarjosin Googlelle hakusanaksi "aikuisen seksuaalinen hyväksikäyttö". Ei tärpännyt. Yhtäkään osumaa ei tullut. Seksikeskustelupalstoilla jauhetaan siitä, onko sellainen tai tällainen seksitapa hyväksyttävä vai ei. Onko pervoa jos ajelee karvansa? Entä jos ei pidäkään anaaliseksistä? Onko normaalia, että mies pitää pitsisukkiksia? Asioitahan ne ovat nämäkin, mutta jos ei kykene hahmottamaan sitä, kuinka syvistä asioista nämä ongelmat kumpuavat, ei kaiketi voi sanoa tajuavansa paljonkaan seksistä - vaikka sitä olisi harrastanut koko aikuisuutensa. Paljon on pauhattu seksuaalivalistuksesta, ja silti edelleen on opettajia, jotka eivät kehtaa opettaa oppilailleen edes sitä, mistä lapset saavat alkunsa. Miten voisi olettaa, että joku oppisi itseään satuttamatta, että seksi ei ole vain leikkiä, jonka mahdolliset seuraukset ovat raskaus tai tartuntatauti? Miksi ihmiset näyttävät ajattelevan seksistä kovin pinnallisesti vaikka samalla kipuilevat mustasukkaisuuden tai hyväksikäytön tai ties minkä aihetta sivuavan ongelman takia. Luulisi itse kunkin käsittävän, että jokainen meistä on pääosin jokseenkin tavallinen, ja jokaista meitä satuttaa, jos joutuu kokemaan pettymyksiä asiassa, jota on jo lapsuudesta asti pitänyt yhtenä herkimmistään.
Alan kettuuntua seksuaaliseen liberalismiin. Ehkä muotoilen tässä kantojani uudelleen. Pornoa ei tarvita, mutta seksin kuvaamista ei silti tarvitse kieltää. Eikä edes saa. Ihmisten pitää saada tietää, ettei heidän seksitapansa sinällään ole pahoja, jos ne eivät ole konkreettisesti vaarallisia. Ja ehkä myös edes yritän kannattaa vastaisuudessa esimerkiksi Raamatussa esitettäviä ajatuksia: se, miten seksiä harrastaa, ei ole erityisen tiukasti rajattua. Mutta kenen kanssa... Asia on nimittäin niin, että itsekkäästi pidän itseäni hiukan tavallista älykkäämpänä. Jos siitä pitää kränätä, niin voinpa marssittaa todisteita asiasta. Mutta kun edes älykkyys ei varjele tyhmyydeltä, lienee parasta hyväksyä kulttuurissa vuosituhansien varrella muotoutuneet ohjeet siitä, kuinka hyvää elämää eletään. Ja niin muodoin osaan vastedes pitää 60-luvulla alkanutta seksuaalista vapaamielisyyttä typeryytenä. En suopeutena. Vallitkoon siis seksinkin suhteen hyvin maltillinen vapaamielisyys!
Ystävääni, joka ei enää suostu pitämään minuun yhteyttä, kun kuulemma tärvelen hänen mielialansa, on käytetty seksuaalisesti hyväksi lapsena. Kun nyt funtsin, niin häntä on hyväksikäytetty myös nuorena ja aikuisena.
En tiedä, eikä asia varsinaisesti minulle enää kuulukaan, kuinka lapsuuden aikainen hyväksikäyttö päättyi ja miten sen seurauksia hoidettiin. Mutta kuten sanoin, seksuaalinen kurjuus ei kaiketi päättynyt siihen. Hän kertoi nuorena harrastaneensa ronskia biletystä ja irtosuhteita siinä määrin, että kaduttaa yhä. Minä en hänelle saanut sanottua, että se on mennyttä. Että hän on hyvä nainen. Yritin kyllä, mutten onnistunut. Ja vasta nyt ymmärrän, miksen onnistunut.
Tuttavuutemme alkoi erittäin kuumilla ja eläväisillä seksikeskusteluilla. Tapasin hänet muutamaan kertaan. Emme harrastaneet seksiä, mutta ei se kovin kaukanakaan ollut. Nautin hänen seurastaan, hänen naurustaan ja hänen kauneudestaan. Ja vasta nyt tajuan, miksi ystävyytemme lähti luisumaan kaltevaa pintaa sen jälkeen, kun se seksi oli niin lähellä.
Minulla on tunne, että hän yritti yhä ostaa hyväksyntää minulta. Ehkä se oli jopa sellaista puolittain tietoista: kokemalla halua kanssani hän yhä osti hyväksyntää tavalla, joka ehkä pohjautuu lapsuuden kokemuksiin. Ja minä olisin ollut valmis siihen kauppaan. En vielä siinä vaiheessa tajunnut, että se olisi vain syventänyt hänen maanpäällistä helvettiään, ja niin teki myös se seksin ilmeinen mahdolllisuus. Minä pidin häntä rakkaana ja hyvänä ystävänä, mutta sainkin omassa lapsellisuudessani hänen olonsa pahemmaksi.
Jonkinmoinen moraalinen kainalosauvani on se, että alun alkaen en osannut ajatella kuten nyt. Ja että monissa yhteyksissä tarkoitukseni oli hyvä. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö olisi ollut haitaksi. Mutta näinhän asia on että, että myös ilman tarkoitusta ja tietämättömyyttään tehtyä pahaa on syytä katua ja pyytää anteeksi, ja ainakin siitä pitää ottaa opiksi. Itsesääliin en kuitenkaan aio tässä asiassa hukuttautua. Harrastan sitä ihan riittämiin muutenkin.
Minulla on sellainen tunne, että minäkin käytin häntä hyväkseni. Mutta saman tien voin todeta, että niin kaiketi käytetään monia muitakin. Jokseenkin kaikilla meistä on heikkoja kohtia, ja seksi on kovaa valuuttaa ihmissuhteiden kaupassa. Ja kaiketi monet osallistuvat aikuisen ihmisen hyväksikäyttöön ymmärtämättään.
Mutta arvelisin, että on ihmisiä, jotka löytävät näitä seksuaalisesti rikkinäisiä omiin tarpeisiinsa jotenkin tietoisesti. Aina löytyy joku uusi rassukka, joka on halukas lääkitsemään omaa rikkinäisyyttään lakanoissa. Ja siinä sitten ohessa saattavat avioliitot saada melkoista ryvetystä, taudit tarttua ja haavat syventyä - jopa jo arpeutuneet haavat revetä uudelleen.
Onneksi minun tehtäväni ei ole määritellä, missä kulkee tasapainoisen ja hyväksikäyttävän seksin raja. Onhan olemassa lohtuseksiä, sääliseksiä, sovintoseksiä ja jos vaikka millaista seksiä, jotka liittyvät johonkin elämäntilanteeseen, joka itsessään ei ole erityisen seksuaalinen. Periaatteessa nekin tarjoavat mahdollisuuden pahaankin loukkamiseen, mutta enpähän nyt käy kaikkea ja kaikkia syyllistämään. Ihmiset nyt ovat seksuaalisia olentoja ja se ilmenee monissa tilanteissa. Pääasia on, että jokin kohtuus säilyy.
Eikä minun asiani liene ratkaista sitäkään, miten seksuaalisesti hyväksikäytettäviä aikuisia tulisi hoitaa. Mutta kaiketi asia on niin, että tietty pidättyvyys: se, että seksiä harrastetaan vain sen oman kumppanin kanssa, suojelee tällaisilta tilanteilta. Pidättyvyys tai suoranainen kielto päästää ihmisen pohtimasta asiaa, jonka harkintaan ei ole kykyä tai muitakaan mahdollisuuksia. Mutta en osaa edes itse olla täydellisen seksuaalimoraalin puolestapuhuja. Ymmärrän toki, että fundamentaalisten seksuaalikieltojen noudattaminen säästäisi monelta harmilta. Nyt kuitenkin puhun siitä, etten minä osaa tuomita hirvittävän jyrkästi satunnaisia seikkailuita. Tiedän totisesti niiden mahdolliset seuraukset, mutta en halua syyllistää niitä ihmisiä, jotka jo tuntevat syyllisyytensä. Samaa elämän kurjuutta seksihölmöilyt ovat kuin liika juominen tai muiden päihteiden käyttö, saastuttaminen ja muut lyhytnäköiset elämäntavat. Elämäntyylit. Niille, jotka eivät tunne syyllisyyttään, on turha saarnata. Eiköhän elämä opeta.
Tarjosin Googlelle hakusanaksi "aikuisen seksuaalinen hyväksikäyttö". Ei tärpännyt. Yhtäkään osumaa ei tullut. Seksikeskustelupalstoilla jauhetaan siitä, onko sellainen tai tällainen seksitapa hyväksyttävä vai ei. Onko pervoa jos ajelee karvansa? Entä jos ei pidäkään anaaliseksistä? Onko normaalia, että mies pitää pitsisukkiksia? Asioitahan ne ovat nämäkin, mutta jos ei kykene hahmottamaan sitä, kuinka syvistä asioista nämä ongelmat kumpuavat, ei kaiketi voi sanoa tajuavansa paljonkaan seksistä - vaikka sitä olisi harrastanut koko aikuisuutensa. Paljon on pauhattu seksuaalivalistuksesta, ja silti edelleen on opettajia, jotka eivät kehtaa opettaa oppilailleen edes sitä, mistä lapset saavat alkunsa. Miten voisi olettaa, että joku oppisi itseään satuttamatta, että seksi ei ole vain leikkiä, jonka mahdolliset seuraukset ovat raskaus tai tartuntatauti? Miksi ihmiset näyttävät ajattelevan seksistä kovin pinnallisesti vaikka samalla kipuilevat mustasukkaisuuden tai hyväksikäytön tai ties minkä aihetta sivuavan ongelman takia. Luulisi itse kunkin käsittävän, että jokainen meistä on pääosin jokseenkin tavallinen, ja jokaista meitä satuttaa, jos joutuu kokemaan pettymyksiä asiassa, jota on jo lapsuudesta asti pitänyt yhtenä herkimmistään.
Alan kettuuntua seksuaaliseen liberalismiin. Ehkä muotoilen tässä kantojani uudelleen. Pornoa ei tarvita, mutta seksin kuvaamista ei silti tarvitse kieltää. Eikä edes saa. Ihmisten pitää saada tietää, ettei heidän seksitapansa sinällään ole pahoja, jos ne eivät ole konkreettisesti vaarallisia. Ja ehkä myös edes yritän kannattaa vastaisuudessa esimerkiksi Raamatussa esitettäviä ajatuksia: se, miten seksiä harrastaa, ei ole erityisen tiukasti rajattua. Mutta kenen kanssa... Asia on nimittäin niin, että itsekkäästi pidän itseäni hiukan tavallista älykkäämpänä. Jos siitä pitää kränätä, niin voinpa marssittaa todisteita asiasta. Mutta kun edes älykkyys ei varjele tyhmyydeltä, lienee parasta hyväksyä kulttuurissa vuosituhansien varrella muotoutuneet ohjeet siitä, kuinka hyvää elämää eletään. Ja niin muodoin osaan vastedes pitää 60-luvulla alkanutta seksuaalista vapaamielisyyttä typeryytenä. En suopeutena. Vallitkoon siis seksinkin suhteen hyvin maltillinen vapaamielisyys!
sunnuntai 13. syyskuuta 2009
Keskitysleiri
Mikä surumielisyys mahtoi saada minut seikkailemaan natsien keskitysleirejä käsittelevillä nettisivuilla? Sitä tapahtuu aika ajoin. Käsittämätöntä siinä on se, että tuhoamisleirien historian lukeminen on yhtäältä kuvottavaa, toisaalta lohdullista. Mitä lohdullista voi olla massatuhossa? Tiedossa siitä, että kaasukammioissa voitiin surmata 2000 ihmistä kerralla? En edes jaksa ajatella, montako päivässä - tai muistaa. Tai mikä tarve on saanut minut lukemaan Eyewitness Auschwitz -nimisen kirjan (Filip Müller, 1979. Ei suomennettu, Luoja kiitos!), jossa leirin julmuuksia käsitellään riittävän yksityiskohtaisesti aiheuttamaan aihetta kunnioittavan kuvotuksen useaksi päiväksi?
Onko minulla jonkin jalon typeryyden tarve ymmärtää keskitysleireillä likaisen työn tehneiden tavallisten SS-miesten pahaa oloa? Ja olivatko he kaikki edes mitään SS-miehiä, vaiko vain tehtävään pakotettuja, jotka olisivat kieltäytymisensä jälkeen päätyneet kaasukammion odotusjonoon?
Miksi muistan sellaisen seikan, että kaikkia Auschwitz-Birkenaun uhreja ei tapettu kaasulla? Osa ammuttiin, mikä saattoi olla se armollisin kuolema - jos kukaan elävä osaa kenenkään kuoleman armollisuutta arvioida. Osa kaiketi sai vielä kaasukammiotakin julmemman lopun. Müllerin kirjasta, ja jostakin muualtakin - kun vain muistaisin mistä - olen lukenut, että leirin alueelle yksinkertaisesti kaivettiin kuoppia, joissa ruumiita poltettiin. Aluksi polttaminen ei onnistunut, mutta joku nerokas tuhon arkkitehti oivalsi käyttää ihmisruumiista kuumuudessa erittyvää rasvaa tulen ruokkimiseen. Rasvan keräämistä varten kuoppien pohjille kaivettiin kanavat, ja sen jälkeen ongelmana oli vain palamisen alkuunsaaminen. Sen osaa ratkaista jokainen bensiinin tunteva. Jos, kuten pelkään, ymmärsin oikein Mülleriä, leirin toiminnan ollessa julmimmillaan osa uhreista marssitettiin polttokuopan äärelle ja ammuttiin niin että ruumis putosi kuoppaan tai yksinkertaisesti heitettiin palamaan elävältä.
Kertokaa minulle, te, jotka olette iljenneet lukea tähän asti, mitä kumman rakentavaa tällaisista voi saada? En tarkoita taivastella näiden muistelmien olemassaoloa. Päin vastoin: meidän tulee muistaa nämä julmuudet, niihin johtaneet tapahtumat ja yhteiskunnallinen joukkotyhmyys.
Miksi olen viime kuukausina ollut kiinnostunut Adolf Hitleristä? No ehkä siksi, että haluan jostakin syystä tietää, millainen on ihminen, joka pystyy ajamaan puoli maailmaa tappamaan toisiaan. Saman kiinnostuksen voisi kohdistaa myös Staliniin ja kaiketi myös esimerkiksi Pol Potin edesottamuksiin. Viime kädessä: onko mitään, mikä estäisi saman toteutumisen jälleen? Hitlerin valtaannousun ja kansanmurhan huippukohdan välinen ajanjakso oli kymmenkunta vuotta. Minusta se on pirullisen lyhyt aika kokonaisen kansan kusettamiseen.
Uudelleen: mitä kumman lohtua on lukea parin ihmisen tarinaa helvetistä, jonka syövereihin joutuneista jokunen promille selvisi?
En osaa keksiä kuin yhden vastauksen. Jotakuinkin kaikki tarinat, joita luemme, ovat voittajien tarinoita. Lähes kaikki tarinat päätyvät edes jotenkin onnelliseksi tulkittavaan loppuun. Ja on tietenkin selvää, ettei yksikään kaasukammion uhri palaa kirjoittamaan meille viime hetkistään, joten tässä tapauksessa vakuuttava päinvastainen tarina on aika epätodennäköinen. Mutta kyllä kai sen voisi kirjoittaa. Onko meistä vain liian kolkkoa lukea se tavallinen tarina tuolta ajalta? Se, joka alkaa vähittäisestä olojen kurjistumisesta ja jatkuu ghetossa ja kolkon junamatkan kuvauksella. Ja jossa viimeistään Auschwitzin asemalaiturilla tapahtuvassa erottelussa päähenkilö tajuaa tarinansa lopun olevan kovin lähellä. Onko jokseenkin kaikkien saatavilla olevien keskitysleiritarinoiden tärkein sanoma sittenkin elämän jatkuminen, koska kukaan kuollut ei palannut kertomaan, miltä tuntuu, kun kaasu alkaa virrata kammioon?
Eyewitnessissä kuvataan tarinaa kammion oven takaa, joten voimme päätellä edes jotakin. Kun kaasu alkaa virrata kammioon, syntyy pakokauhu. Jokainen haluaa ulos ja hyökkää ovelle. Osa uhreista ei ehkä kuolekaan kaasuun, vaan ruhjoutuu hengiltä taistelussa - turhasta - paikasta ovella. Kammiossa saattaa joku olla tilanteen tasalla ja pidättää hengitystään, mutta lopulta refleksi voittaa, ja uhri vetää henkeä. Ja toisaalta, vaikkei refleksi voittaisikaan, kuolema koituu silti. Millaisia tuskia kaasun hengittäminen aiheuttaa? Tuntuvatko keuhkot repeävän ja aiheuttaako kaasu esimerkiksi poltetta iholla? Aiheuttaako epätoivo katkeria ja verisiä yhteenottoja uhrien kesken? Kuinka ankarasti huuto ja parku käy korviin? Ja tuleeko luovuttamisen, oman kuolemisen hyväksymisen, myötä jokin armahdus tuskista? Seuraako omaa kuolemaansa lopulta jotenkin ulkopuolisena, vai kestääkö helvetilliset tuskat siihen asti, kunnes tajunta lopulta sammuu? Kuinka pitkältä tuntuu se aika, jona toivoo vain kaiken olevan nopeasti ohi? Ja millainen on viimeinen tietoisuuden hetki? Onko se armollinen vai vielä helvetillisempi kuin kukaan kirjallisesti lahjakas silminnäkijä pystyy kuvailemaan?
Hyvää yötä!
Onko minulla jonkin jalon typeryyden tarve ymmärtää keskitysleireillä likaisen työn tehneiden tavallisten SS-miesten pahaa oloa? Ja olivatko he kaikki edes mitään SS-miehiä, vaiko vain tehtävään pakotettuja, jotka olisivat kieltäytymisensä jälkeen päätyneet kaasukammion odotusjonoon?
Miksi muistan sellaisen seikan, että kaikkia Auschwitz-Birkenaun uhreja ei tapettu kaasulla? Osa ammuttiin, mikä saattoi olla se armollisin kuolema - jos kukaan elävä osaa kenenkään kuoleman armollisuutta arvioida. Osa kaiketi sai vielä kaasukammiotakin julmemman lopun. Müllerin kirjasta, ja jostakin muualtakin - kun vain muistaisin mistä - olen lukenut, että leirin alueelle yksinkertaisesti kaivettiin kuoppia, joissa ruumiita poltettiin. Aluksi polttaminen ei onnistunut, mutta joku nerokas tuhon arkkitehti oivalsi käyttää ihmisruumiista kuumuudessa erittyvää rasvaa tulen ruokkimiseen. Rasvan keräämistä varten kuoppien pohjille kaivettiin kanavat, ja sen jälkeen ongelmana oli vain palamisen alkuunsaaminen. Sen osaa ratkaista jokainen bensiinin tunteva. Jos, kuten pelkään, ymmärsin oikein Mülleriä, leirin toiminnan ollessa julmimmillaan osa uhreista marssitettiin polttokuopan äärelle ja ammuttiin niin että ruumis putosi kuoppaan tai yksinkertaisesti heitettiin palamaan elävältä.
Kertokaa minulle, te, jotka olette iljenneet lukea tähän asti, mitä kumman rakentavaa tällaisista voi saada? En tarkoita taivastella näiden muistelmien olemassaoloa. Päin vastoin: meidän tulee muistaa nämä julmuudet, niihin johtaneet tapahtumat ja yhteiskunnallinen joukkotyhmyys.
Miksi olen viime kuukausina ollut kiinnostunut Adolf Hitleristä? No ehkä siksi, että haluan jostakin syystä tietää, millainen on ihminen, joka pystyy ajamaan puoli maailmaa tappamaan toisiaan. Saman kiinnostuksen voisi kohdistaa myös Staliniin ja kaiketi myös esimerkiksi Pol Potin edesottamuksiin. Viime kädessä: onko mitään, mikä estäisi saman toteutumisen jälleen? Hitlerin valtaannousun ja kansanmurhan huippukohdan välinen ajanjakso oli kymmenkunta vuotta. Minusta se on pirullisen lyhyt aika kokonaisen kansan kusettamiseen.
Uudelleen: mitä kumman lohtua on lukea parin ihmisen tarinaa helvetistä, jonka syövereihin joutuneista jokunen promille selvisi?
En osaa keksiä kuin yhden vastauksen. Jotakuinkin kaikki tarinat, joita luemme, ovat voittajien tarinoita. Lähes kaikki tarinat päätyvät edes jotenkin onnelliseksi tulkittavaan loppuun. Ja on tietenkin selvää, ettei yksikään kaasukammion uhri palaa kirjoittamaan meille viime hetkistään, joten tässä tapauksessa vakuuttava päinvastainen tarina on aika epätodennäköinen. Mutta kyllä kai sen voisi kirjoittaa. Onko meistä vain liian kolkkoa lukea se tavallinen tarina tuolta ajalta? Se, joka alkaa vähittäisestä olojen kurjistumisesta ja jatkuu ghetossa ja kolkon junamatkan kuvauksella. Ja jossa viimeistään Auschwitzin asemalaiturilla tapahtuvassa erottelussa päähenkilö tajuaa tarinansa lopun olevan kovin lähellä. Onko jokseenkin kaikkien saatavilla olevien keskitysleiritarinoiden tärkein sanoma sittenkin elämän jatkuminen, koska kukaan kuollut ei palannut kertomaan, miltä tuntuu, kun kaasu alkaa virrata kammioon?
Eyewitnessissä kuvataan tarinaa kammion oven takaa, joten voimme päätellä edes jotakin. Kun kaasu alkaa virrata kammioon, syntyy pakokauhu. Jokainen haluaa ulos ja hyökkää ovelle. Osa uhreista ei ehkä kuolekaan kaasuun, vaan ruhjoutuu hengiltä taistelussa - turhasta - paikasta ovella. Kammiossa saattaa joku olla tilanteen tasalla ja pidättää hengitystään, mutta lopulta refleksi voittaa, ja uhri vetää henkeä. Ja toisaalta, vaikkei refleksi voittaisikaan, kuolema koituu silti. Millaisia tuskia kaasun hengittäminen aiheuttaa? Tuntuvatko keuhkot repeävän ja aiheuttaako kaasu esimerkiksi poltetta iholla? Aiheuttaako epätoivo katkeria ja verisiä yhteenottoja uhrien kesken? Kuinka ankarasti huuto ja parku käy korviin? Ja tuleeko luovuttamisen, oman kuolemisen hyväksymisen, myötä jokin armahdus tuskista? Seuraako omaa kuolemaansa lopulta jotenkin ulkopuolisena, vai kestääkö helvetilliset tuskat siihen asti, kunnes tajunta lopulta sammuu? Kuinka pitkältä tuntuu se aika, jona toivoo vain kaiken olevan nopeasti ohi? Ja millainen on viimeinen tietoisuuden hetki? Onko se armollinen vai vielä helvetillisempi kuin kukaan kirjallisesti lahjakas silminnäkijä pystyy kuvailemaan?
Hyvää yötä!
maanantai 7. syyskuuta 2009
Mies maston huipussa
Aurajoen rannassa elää siellä työtätekevien miesten yhteisö, joka muodostaa epävirallisen oikeassaolon instituution, rantaparlamentin. Pääosin rantaparlamentin tehtävänä on ylläpitää itseään erilaisin tarinoin, joista osa käsittelee Sigynin puosun parkkisakkoja, osa Joutsenen mestarin näkemyksiä väylinkien sidoksista. Ohimennen mainittakoon, että purjelaivamiehet ovat rantaparlamentin ehdotonta kermaa. Vaikka laivat eivät enää seilaa, purjelaivamiehillä on eräitä perimiehisiä taitoja, joita ei toimistohiirillä ilmene. Tällaisia ovat järeät puutyöt, suurten alojen maalaukset, säänkesto ja ennen kaikkea takilassa kiipeily.
Takilassakiipeilyn mestarinäytettä ei ole nähty miesmuistiin, mutta tällainen se on: Purjelaivan maston huipussa, aivan ylhäällä, on nuppi. Joissakin laivoissa nuppi on, tai ainakin rannalta katsoen näyttää olevan, paitsi pieni, myös päältä litteä. Toellisuudessa nuppi on suurempi kuin lipputangon nuppi. Onhan mastokin lipputankoa monin verroin korkeampi. Suomen Joutsenen isomaston toppi huitelee relussa 50 metrissä, Sigynin isomaston tarkkaa korkeutta ei tiedä edäs Tommi, mutta jossain siellä 30 metrin paikkeilla se on. Joten koska se selvätsti erottuu laiturille, kyseessä ei ole mikään vähäinen pahkura. Halkaisija on varmasti joitakin kymmeniä senttejä. Todella kylmäpäinen matruusi on aikanaan päättänyt kiipeilynsä vasta nupin päälle. Siinä on voinut istua tai maata vatsallaan ja otta Superman-tyylisiä lentoasentoja, ja ainakin kuvitella halkaisevansa valtameren yläpuolista ilmatilaa ankaralla 9 solmun vauhdilla (=n. 17 km/h). Supermanin lentoasennossa on pysynyt jonkinmoisessa tasapainossa niin kauan kuin lihasvoimat riittävät kropan pitämiseen suorana. Jos siitä on lähtenyt putoamaan pää edellä, on toivo ollut vähissä. Jos taas jalat edellä, ei ole tarvinnut kuin kietoa jalat maston ympärille ja nuppi syliin, ja jatkaa siitä hallitusti alas.
Mutta ennen kaikkea, nupin päällä on voinut seistä ikään kuin maston jatkeena.
Voit valita vierekkäin asetettujen jalkapohjiesi kokoisen alueen lattiasta, kyykkiä sen päällä ja oikaista vartesi täyteen mittaansa. Helppoa, eikö totta? Oletapa, että jalkojen vieressä on 30 - 50 metrin pudotus, ja että tuulee hiukan ja lisäksi tuo jalkojesi alusta liikkuu hiljalleen suuntaan ja toiseen. Mihin keskittää katse tasapainon säilyttämiseksi? Paljonko reagoida laivan heilahduksiin? Ajattele: kun tuulenpuuska iskee laiturissa seisovaan laivaan, se kallistuu, vaikkei yhtäkään purjetta olisi nostettu. Kannella kallistusta ei juuri voi edes havaita, mutta masto on kuin kellonviisari. Tyvessä ei tapahdu juuri mitään, mutta huippu kyllä heilahtaa enemmän kuin huterakaan permanto.
Aurajoen rantaparlamentti tietää kertoa kelpo merimiehestä, joka päätti näyttää, ja kiipesi kuin kiipesikin mastonhuipun päälle seisomaan. Hetkisen seistyään hän uskoi vakuuttaneensa muut merimiehet kannella, tehneensä vaikutuksen rannalla seisovaan morsiameen ja saaneensa kipparin sydämen syrjälleen. Oli siis täysin perusteltua ja hyväksyttävää lähteä takaisin kohti kantta. Miespä vain ei uskaltanut kyykistyä saadakseen siten nupin syliinsä ja laskeutuakseen siitä hyvässä järjestyksessä alas. Niinpä hän jäi seisomaan.
Alhaalla kannella miehet jatkoivat työtään, mutta muistivat aina välillä katsoa ylös, ja näkivät miehen yhä vain törröttävän nupin päällä. Kyllähän hän lopulta pyörtyisi väsymykseen ja janoon ja putoaisi varmaan kuolemaan. Niinpä miehet päättivät, että jos sankari ei iltaan mennessä suoriutuisi täkille, hänet armahdettaisiin yhdellä taiten tähdätyllä kiväärinlaukauksella. Kuolema tulisi äkkiä ja armollisesti.
Sitten leikitään realistia:
Höh, sanon mä. Jos se äijä on päässyt ensin kyykkyyn siihen mastonnupille, hän pääsee siihen takaisinkin. Itse asiassa seisomaan ojentautuminen on se vaarallisempi osuus. Nimittäin, jos tasapaino horjahtaa kyykistymisvaiheessa, on vielä mahdollisuus pudottautua nupin päälle ja saada se syliin. Toki siinä varmasti sattuu, mutta arvelisin ihmisen välttelevän kymmenien metrien pudotusta refleksinomaisesti.
Lisää realistileikkiä:
Linnunpaskaan kyllästynyt mastojen tilaaja on kyllä aikanaan osannut pyytää sinne nupin päähän pystyyn tanakan metallipiikin, jonka tehtävä on estää lintuja istumasta huippuun ja niin muodoin paskomasta sieltä pitkin paattia. Moinen metallipiikki saattaa jopa helpottaa touhua, mutta sen päälle ei kyllä pudottauduta, jos tasapaino pettää. Sitä paitsi, siitä on äärettömän paha irroittaa vainaja.
Takilassakiipeilyn mestarinäytettä ei ole nähty miesmuistiin, mutta tällainen se on: Purjelaivan maston huipussa, aivan ylhäällä, on nuppi. Joissakin laivoissa nuppi on, tai ainakin rannalta katsoen näyttää olevan, paitsi pieni, myös päältä litteä. Toellisuudessa nuppi on suurempi kuin lipputangon nuppi. Onhan mastokin lipputankoa monin verroin korkeampi. Suomen Joutsenen isomaston toppi huitelee relussa 50 metrissä, Sigynin isomaston tarkkaa korkeutta ei tiedä edäs Tommi, mutta jossain siellä 30 metrin paikkeilla se on. Joten koska se selvätsti erottuu laiturille, kyseessä ei ole mikään vähäinen pahkura. Halkaisija on varmasti joitakin kymmeniä senttejä. Todella kylmäpäinen matruusi on aikanaan päättänyt kiipeilynsä vasta nupin päälle. Siinä on voinut istua tai maata vatsallaan ja otta Superman-tyylisiä lentoasentoja, ja ainakin kuvitella halkaisevansa valtameren yläpuolista ilmatilaa ankaralla 9 solmun vauhdilla (=n. 17 km/h). Supermanin lentoasennossa on pysynyt jonkinmoisessa tasapainossa niin kauan kuin lihasvoimat riittävät kropan pitämiseen suorana. Jos siitä on lähtenyt putoamaan pää edellä, on toivo ollut vähissä. Jos taas jalat edellä, ei ole tarvinnut kuin kietoa jalat maston ympärille ja nuppi syliin, ja jatkaa siitä hallitusti alas.
Mutta ennen kaikkea, nupin päällä on voinut seistä ikään kuin maston jatkeena.
Voit valita vierekkäin asetettujen jalkapohjiesi kokoisen alueen lattiasta, kyykkiä sen päällä ja oikaista vartesi täyteen mittaansa. Helppoa, eikö totta? Oletapa, että jalkojen vieressä on 30 - 50 metrin pudotus, ja että tuulee hiukan ja lisäksi tuo jalkojesi alusta liikkuu hiljalleen suuntaan ja toiseen. Mihin keskittää katse tasapainon säilyttämiseksi? Paljonko reagoida laivan heilahduksiin? Ajattele: kun tuulenpuuska iskee laiturissa seisovaan laivaan, se kallistuu, vaikkei yhtäkään purjetta olisi nostettu. Kannella kallistusta ei juuri voi edes havaita, mutta masto on kuin kellonviisari. Tyvessä ei tapahdu juuri mitään, mutta huippu kyllä heilahtaa enemmän kuin huterakaan permanto.
Aurajoen rantaparlamentti tietää kertoa kelpo merimiehestä, joka päätti näyttää, ja kiipesi kuin kiipesikin mastonhuipun päälle seisomaan. Hetkisen seistyään hän uskoi vakuuttaneensa muut merimiehet kannella, tehneensä vaikutuksen rannalla seisovaan morsiameen ja saaneensa kipparin sydämen syrjälleen. Oli siis täysin perusteltua ja hyväksyttävää lähteä takaisin kohti kantta. Miespä vain ei uskaltanut kyykistyä saadakseen siten nupin syliinsä ja laskeutuakseen siitä hyvässä järjestyksessä alas. Niinpä hän jäi seisomaan.
Alhaalla kannella miehet jatkoivat työtään, mutta muistivat aina välillä katsoa ylös, ja näkivät miehen yhä vain törröttävän nupin päällä. Kyllähän hän lopulta pyörtyisi väsymykseen ja janoon ja putoaisi varmaan kuolemaan. Niinpä miehet päättivät, että jos sankari ei iltaan mennessä suoriutuisi täkille, hänet armahdettaisiin yhdellä taiten tähdätyllä kiväärinlaukauksella. Kuolema tulisi äkkiä ja armollisesti.
Sitten leikitään realistia:
Höh, sanon mä. Jos se äijä on päässyt ensin kyykkyyn siihen mastonnupille, hän pääsee siihen takaisinkin. Itse asiassa seisomaan ojentautuminen on se vaarallisempi osuus. Nimittäin, jos tasapaino horjahtaa kyykistymisvaiheessa, on vielä mahdollisuus pudottautua nupin päälle ja saada se syliin. Toki siinä varmasti sattuu, mutta arvelisin ihmisen välttelevän kymmenien metrien pudotusta refleksinomaisesti.
Lisää realistileikkiä:
Linnunpaskaan kyllästynyt mastojen tilaaja on kyllä aikanaan osannut pyytää sinne nupin päähän pystyyn tanakan metallipiikin, jonka tehtävä on estää lintuja istumasta huippuun ja niin muodoin paskomasta sieltä pitkin paattia. Moinen metallipiikki saattaa jopa helpottaa touhua, mutta sen päälle ei kyllä pudottauduta, jos tasapaino pettää. Sitä paitsi, siitä on äärettömän paha irroittaa vainaja.
torstai 3. syyskuuta 2009
Lisäkuvat ilmaiseksi
Sarjassamme älynväläykset: kuvassa on Finnclipper. Tekee mieleni jättää nimestä toinen n-kirjain pois. Sen jälkeen laivan nimi olisi suomennettuna "Eväleikkuri".
Tuulivoimalat eivät ole pieniä kapistuksia. Talo tuossa katveessa ei ole mikään leikkimökki, vaan ihan kohtalainen asuinrakennus.
Bogesundin linna ei ole keskiakainen. Keskiosa on 1600-luvulta ja tornit parisataa vuotta uudemmat. Mukavasti se katselee puiden yli väylälle.
22 neliömetrin saaristoristeilijä. Äärimmillään tämän luokan veneet ovat toista kymmentä metriä pitkiä, mutta alle 2 metriä leveitä. Vaikka ulkonäkö on äärimmäinen, ne eivät ole mitenkään tavattoman nopeita - eivät tosin hitaitakaan. Jos ei pelkää kallistelua, näillä purjehtiminen on mukavaa kesäliikuntaa.
Onkohan kruununprinsessasta mukavaa, että laivoja nimetään hänen mukaansa? Tämä ei ole ensimmäinen sellainen. Onneksi tämä on kuitenkin jokseenkin linjakas ja kaunis, ettei kruununperijä tule rinnastetuksi mihinkään proomuun.
Hasse! Luta inte mot tornet!
Ennen oli laivat rautaa.
Satamanäkymät ovat aina vähän tällaisia... ehkä seuraavaksi julkaisenkin sarjan rumia näkymiä.
Kauneutta kansalle, joka tyhmyydessä vaeltaa
Aika ajoin olen päätynyt keskusteluun naisten kanssa kauneudesta, meikkaamisesta, pukeutumisesta ja käytöksestä. Suomi 24:n profiilissani (superted) tokaisen, että aiheutan tarvetta olla oikeassa, joten jostain syystä saan aina hyvin nopeasti puolustuksen kauneudenhoidolle. Onko kauneudenhoito jokin synti, vai miksi sitä puolustetaan, kun asia vain mainitaankin? Tolkuton peilin edessä ährääminen ja jatkuva pyörähtely garderobin ja kokovartalokuvastimen välillä tietenkin voi olla turhamaisuutta. Saman ajan voisi käyttää johonkin rakentavaan. Mutta noin ylipäätään, miksei arkista meikkaamista tai itselleä pukevien vaatteiden käyttöä perustella sanomalla, että ulkonäöstä huolehtimalla on kauniimpi katsella.
Ehei. Aiheuttamani oikeassaolo kuuluu kerrasta toiseen näin: "Mä meikkaan ja pukeudun itseäni varten. Tuntuu paremmalta kun on kauniit vaatteet ja meikki." Niinpä. Uskon. En ole ihan niin tyhmä kuin miltä näytän. Kukaan vain ei ole vaivautunut pohtimaan, miksi silloin tuntuu paremmalta, kun on kohtuullisesti tai jopa kohtuuttomasti laittautunut. Tuohon yleiseen selitykseen tartutaan ehkä siksi, ettei ole ajateluta muuta. Mielestäni olisi rehellistä sanoa, että laittaudun, koska haluan saada myönteistä huomiota. Että itseä varten laittautuminen tuntuu hyvältä, koska tietää muiden katsovan tavalla tai toisella arvostavasti. Sekin olisi rehellistä, jos saisi edes itselleen myönnettyä, että sopivalla kaunistautumisella on seksuaalisesti vetovoimaisempi. Ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että meikkaamalla tyrkyttää itseään. Seksuaalinen houkuttelevuus tuo mukanaan etuja. Jos laajennetaan seksuaalisuuden käsitettä tarkoittamaan kaikkea kanssakäymistä, jossa sukupuolijärjestelmällä on etua, eikvätkö meikkaaminen ja pukeutuminen ole perin ymmärrettävää etujen puolustamista? Tässäkään tapauksessa ei tarvitse mennä äärimmäisyyksiin. Italiassa pääsee nännejä vilauttamalla eduskuntaan, mutta suomalaisessa arjessa houkuttelevalla ulkonäöllä voi saada vaikka hyvää palvelua liikkeestä. Ja tottahan tässä voi mennä kohtuuttomuuksiin. Seksuaalisesti avoimen vihjailevalla ulkonällä ja käytöksellä saa hyväksikäytettyä ihmisiä. Moraalisesti arvostettavaa moinen käytös ei kuitenkaan ole.
Huvittavimmillaan väite itseään varten meikkaamisesta on, kun sitä käytetään turhamaisusvihjauksen vastustamiseen. Mikään ei ole sen turhempaa kuin meikata ja laittautua itseään varten. Se on juuri sitä, että tuijotetaan peiliin ja ihaillaan omaa naamaa.
Jos väite itseään - ja vain itseään - varten kaunistautumisesta pitäisi paikkansa, ulkonäöstään huolehtivat ihmiset olisivat kaiketi verrattain kirjavaa porukkaa. Kuitenkin keksivertonaisten ja miesten kaunistautuminen johtaa henkilöstä toiseen suhteellisen samanlaisiin tuloksiin. Sivumennen sanottuna tämä pätee erityisesti miehiin. Ajattele sukujuhlia: miehillä on puku, paita, kraka, kello, pesty tukka ja kiiltävä auto. Naisilla on sentään erilaisia mekkoja, jakkupukuja, paitapuseroita, hameita, housuja, kenkiä, kampauksia ja meikkejä. Mutta kuitenkin, jos nyt jälleen keskityn naisiin, kauneutta koskevista näkemyksistä voi tehdä yleistyksiä. Kaunis nainen on pitkä ja hoikka. Hänellä on suuret tai ainakin selvin kaarroksin erottuvat rinnat. Tukka on vaalennettu, ja kasvoja on ehostettu verrattain hillitysti - paitsi silloin kun erityisesti halutaan tuoda itseään esiin. Kaunis nainen käyttää tyköistuvia vaatteita, jotka paljastavat edes jotakin. Ei ehkä sentään nännejä, mutta kaula-aukko saa mielellään olla antelias tai hame loppua jo ennen polvia. Täsmällisemmän analyysin voisi tehdä haalimalla kuvia satunnaisista naisista ja heihin kohdistuvista mielipiteistä.
Tyylit jaottelevat jonkin verran kauneusnäkemyksiä. Ainakin nuoret naiset näyttävät mielellään pitävän omaa tyyliään itsenäisen kehityksen tuloksena, vaikka vaatteet ja meikit on ostettu täsmälleen samasta ostoskeskuksen liikkeestä kuin muidenkin. Mutta tyylit antavat mahdollisuuden jonkinlaiseen variaatioon. Pintamuotia seurailevaa tyyliä on viime vuodet kutsuttu pissismiksi. Siitä pyrkii erottumaan esimerkiksi goottityyli, jonka voi nähdä muotina siinä kuin pissisminkin. Valmis kaava sekin on, vaikka pitääkin ideologianaan itsenäistä ajattelua ja massakulttuurin vastaisuutta. Tyyli yhdellä tapaa määriteltynä on toistoa: tunnemme gootin, koska gootit toistavat seuraavia seikkoja ulkonäössään: mustat tai tummanpuhuvat vaatteet, pitkä tukka, valkeaksi kalkittu naama, aiheiltaan synkät tatuoinnit ja määrätynlaisen musiikin kuuntelu. Piirteitä on varmasti enemmänkin, mutta jo nänkin eväin pitäisi lukijan tunnistaman goottinuoren. Lisäksi tyyleille on ominaista, että ne vaihtelevat hiljakseen. Jos kaikki olisi aina samanlaista, ei olisi mieltä puhua tyyleistä.
Ihminen on sosiaalinen otus. Muilta ihmisiltä saamamme palaute muokkaa käsitystä itsestämme. Jos saamme toivomaamme palautetta jollakin tyylillä, pidättäydymme siinä. Jos palaute ei ole, mitä kaipaamme, muutamme kaiketi habitustamme - jos se vain on mahdollista. Esimerkiksi lihavat pyrkivät nykyään vimmatusti laihduttamaan. Ulkonäkökysymysten lisäksi sen tärkeänä syynä on terveys. Ylipaino rassaa elimistöä monin tavoin. On kuitenkin olemassa näkemys, että aikoina, joina ravintoa ei ole ollut saatavissa kaikille tarpeeksi, pulleus on ollut kauneusihanne. Ja jonkin sortin pönäkkyys on saattanut olla myös terveyden merkki: luurangonlaiha alemman yhteiskuntaluokan edustaja on oletettavasti kärsinyt aliravitsemuksen aiheuttamista sairauksista. En siis usko tyylien olevan yksilön vapaasti valittavissa. Tai tällä hetkellä naisen todellista, yksilöllistä tyyliä voisi edustaa kohtuullinen pönäkkyys yhdistettynä esimerkiksi säänmukaiseen käytännölliseen pukeutumiseen.
Näin. Pistänpä tämän julki nyt keskeneräisenä. Siitä on tullut minulle paras keino löytää puutteellisuudet. Ajan tuoma etäisyys tarjoaa mahdollisuuden lukea uusin silmin. Korjaillaan sitten jos viitsin ja niin edelleen. Seuraavaksi kaiketi lisää valokuvatuksia.
Ehei. Aiheuttamani oikeassaolo kuuluu kerrasta toiseen näin: "Mä meikkaan ja pukeudun itseäni varten. Tuntuu paremmalta kun on kauniit vaatteet ja meikki." Niinpä. Uskon. En ole ihan niin tyhmä kuin miltä näytän. Kukaan vain ei ole vaivautunut pohtimaan, miksi silloin tuntuu paremmalta, kun on kohtuullisesti tai jopa kohtuuttomasti laittautunut. Tuohon yleiseen selitykseen tartutaan ehkä siksi, ettei ole ajateluta muuta. Mielestäni olisi rehellistä sanoa, että laittaudun, koska haluan saada myönteistä huomiota. Että itseä varten laittautuminen tuntuu hyvältä, koska tietää muiden katsovan tavalla tai toisella arvostavasti. Sekin olisi rehellistä, jos saisi edes itselleen myönnettyä, että sopivalla kaunistautumisella on seksuaalisesti vetovoimaisempi. Ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että meikkaamalla tyrkyttää itseään. Seksuaalinen houkuttelevuus tuo mukanaan etuja. Jos laajennetaan seksuaalisuuden käsitettä tarkoittamaan kaikkea kanssakäymistä, jossa sukupuolijärjestelmällä on etua, eikvätkö meikkaaminen ja pukeutuminen ole perin ymmärrettävää etujen puolustamista? Tässäkään tapauksessa ei tarvitse mennä äärimmäisyyksiin. Italiassa pääsee nännejä vilauttamalla eduskuntaan, mutta suomalaisessa arjessa houkuttelevalla ulkonäöllä voi saada vaikka hyvää palvelua liikkeestä. Ja tottahan tässä voi mennä kohtuuttomuuksiin. Seksuaalisesti avoimen vihjailevalla ulkonällä ja käytöksellä saa hyväksikäytettyä ihmisiä. Moraalisesti arvostettavaa moinen käytös ei kuitenkaan ole.
Huvittavimmillaan väite itseään varten meikkaamisesta on, kun sitä käytetään turhamaisusvihjauksen vastustamiseen. Mikään ei ole sen turhempaa kuin meikata ja laittautua itseään varten. Se on juuri sitä, että tuijotetaan peiliin ja ihaillaan omaa naamaa.
Jos väite itseään - ja vain itseään - varten kaunistautumisesta pitäisi paikkansa, ulkonäöstään huolehtivat ihmiset olisivat kaiketi verrattain kirjavaa porukkaa. Kuitenkin keksivertonaisten ja miesten kaunistautuminen johtaa henkilöstä toiseen suhteellisen samanlaisiin tuloksiin. Sivumennen sanottuna tämä pätee erityisesti miehiin. Ajattele sukujuhlia: miehillä on puku, paita, kraka, kello, pesty tukka ja kiiltävä auto. Naisilla on sentään erilaisia mekkoja, jakkupukuja, paitapuseroita, hameita, housuja, kenkiä, kampauksia ja meikkejä. Mutta kuitenkin, jos nyt jälleen keskityn naisiin, kauneutta koskevista näkemyksistä voi tehdä yleistyksiä. Kaunis nainen on pitkä ja hoikka. Hänellä on suuret tai ainakin selvin kaarroksin erottuvat rinnat. Tukka on vaalennettu, ja kasvoja on ehostettu verrattain hillitysti - paitsi silloin kun erityisesti halutaan tuoda itseään esiin. Kaunis nainen käyttää tyköistuvia vaatteita, jotka paljastavat edes jotakin. Ei ehkä sentään nännejä, mutta kaula-aukko saa mielellään olla antelias tai hame loppua jo ennen polvia. Täsmällisemmän analyysin voisi tehdä haalimalla kuvia satunnaisista naisista ja heihin kohdistuvista mielipiteistä.
Tyylit jaottelevat jonkin verran kauneusnäkemyksiä. Ainakin nuoret naiset näyttävät mielellään pitävän omaa tyyliään itsenäisen kehityksen tuloksena, vaikka vaatteet ja meikit on ostettu täsmälleen samasta ostoskeskuksen liikkeestä kuin muidenkin. Mutta tyylit antavat mahdollisuuden jonkinlaiseen variaatioon. Pintamuotia seurailevaa tyyliä on viime vuodet kutsuttu pissismiksi. Siitä pyrkii erottumaan esimerkiksi goottityyli, jonka voi nähdä muotina siinä kuin pissisminkin. Valmis kaava sekin on, vaikka pitääkin ideologianaan itsenäistä ajattelua ja massakulttuurin vastaisuutta. Tyyli yhdellä tapaa määriteltynä on toistoa: tunnemme gootin, koska gootit toistavat seuraavia seikkoja ulkonäössään: mustat tai tummanpuhuvat vaatteet, pitkä tukka, valkeaksi kalkittu naama, aiheiltaan synkät tatuoinnit ja määrätynlaisen musiikin kuuntelu. Piirteitä on varmasti enemmänkin, mutta jo nänkin eväin pitäisi lukijan tunnistaman goottinuoren. Lisäksi tyyleille on ominaista, että ne vaihtelevat hiljakseen. Jos kaikki olisi aina samanlaista, ei olisi mieltä puhua tyyleistä.
Ihminen on sosiaalinen otus. Muilta ihmisiltä saamamme palaute muokkaa käsitystä itsestämme. Jos saamme toivomaamme palautetta jollakin tyylillä, pidättäydymme siinä. Jos palaute ei ole, mitä kaipaamme, muutamme kaiketi habitustamme - jos se vain on mahdollista. Esimerkiksi lihavat pyrkivät nykyään vimmatusti laihduttamaan. Ulkonäkökysymysten lisäksi sen tärkeänä syynä on terveys. Ylipaino rassaa elimistöä monin tavoin. On kuitenkin olemassa näkemys, että aikoina, joina ravintoa ei ole ollut saatavissa kaikille tarpeeksi, pulleus on ollut kauneusihanne. Ja jonkin sortin pönäkkyys on saattanut olla myös terveyden merkki: luurangonlaiha alemman yhteiskuntaluokan edustaja on oletettavasti kärsinyt aliravitsemuksen aiheuttamista sairauksista. En siis usko tyylien olevan yksilön vapaasti valittavissa. Tai tällä hetkellä naisen todellista, yksilöllistä tyyliä voisi edustaa kohtuullinen pönäkkyys yhdistettynä esimerkiksi säänmukaiseen käytännölliseen pukeutumiseen.
Näin. Pistänpä tämän julki nyt keskeneräisenä. Siitä on tullut minulle paras keino löytää puutteellisuudet. Ajan tuoma etäisyys tarjoaa mahdollisuuden lukea uusin silmin. Korjaillaan sitten jos viitsin ja niin edelleen. Seuraavaksi kaiketi lisää valokuvatuksia.
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Lokkeja
Selkälokki, Laru fuscus, poseeraa ohimennessään. Näiden otusten ilme ei ole erityisen suopea, mutta kaunista katseltavaa niiden lento on.
Tässä pari sellaista ankarassa työn touhussa m/s Galaxyn aiheuttamissa ilmavirroissa.
Hyökkäykseen!
Pommi irti!
Hyökkäyksen jälkeen on paras paeta auringon suuntaan.
Partiointia Oxdjupetin ja Fredriksborgin maisemissa.
Iltapäivän vapaavuoro.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)