Jehovantodistajat ja kauppamiehet

Menin kävellen töihin tässä pari viikkoa sitten. Olin lähtenyt eineen verran myöhään kotoa, ja niinpä reippaana poikana pisti juoksuksi tuolla rantatiellä. Uskokaa tai älkää, pystyn nykyään taas juoksemaan, kiipeämään ja ehkäpä kohta jopa vetämään leukaa. Ei ole hukkaan mennyt työkokeilu.

Siinä loppumatkasta luovutin. Myöhästyisin auttamasta, joten heitin ravaamasta. Ja kun ylhäisessä yksinäisyydessäni kävelin, kaksi asiallisesti pukeutunutta varhaiskeski-ikäistä miestä pysäytti minut. Kyselivät tahdikkaasti mahdollisesta kiinnostuksestani lukea Herätkää- tai Vartiotorni-lehteä. Sanoin, että kyseiset julkaisut ovat vakaumukseni vastaisia. Toinen heistä kysäisi, mikä vakaumukseni mahtaa olla, ja vastasin olevani patavanhoillinen luterilainen - minkä seikan voi varmistaa lukemalla tämän blogin ensimmäisiä tekstejä. Jehovantodistaja sanoi että kiitos ja toivotti hyvää työpäivää. Vastasin kiittämällä asiallisuudesta.

En minä erityisemmin pidä jehovantodistajien käännytystyöstä. Mutta välittömästi kun oivalsin olevani tekemisissä sen alan miesten kanssa, mieleeni pälkähti muuan seikka. Kuten jo mainitsin, he osaavat käyttäytyä. Ja toisin kuin tähän asti olisin väittänyt, he eivät tyrkytä. He eivät edes yritä naruttaa näyttelemällä juuri minuun kohdistuvaa erityistä mielenkiintoa, satuinpa vain olemaan yksikseni kulkeva mieshenkilö, jota tohti lähestyä asioineen. Se ei ole minusta paha, että olen tavallisena arkipäivänä helposti lähestyttävissä.

Tulin tuossa kotiin, ja mainoksia oli oven takana vartoilemassa rutosti. K-Kauppa ei ole kysynyt, haluanko heidän mainosjulkaisujaan. Kyseisellä liikkeellä on tietenkin täsmälleen sama oikeus lähestyä minua kuin jehovantodistajilla. K-ideologit vain ovat niin vannoutuneita omasta aatteestaan, etteivät katso aiheelliseksi kysyä, olenko kiinnostunut heidän tarjouksistaan. En usko K-ideologiaan, jonka mukaan parhaaseen mahdolliseen arkeen kuuluu asiointi K- vaan ei S-kaupassa. Tiimarikaan ei ole kysynyt, olenko kiinnostunut elämään maallisen vaellukseni halvan rihkaman taivaassa. Ilmaisjakelut Turkulainen ja Aamuset tulevat, kun en ole kieltänyt.

Ymmärrän, että mainonta ylläpitää monen moista tiedotukseksi tai mainonnaksi tai mediaksi kutsuttua tointa. Minun mielestäni mainoksia toki saa olla julki siinä kuin uskonnollisten ryhmittymien symboleitakin. Kohteliaisuutta mainosmiehet eivät kuitenkaan tule harrastaneeksi henkilökohtaisessa viestinnässään. Siinä, missä jehovantodistajat pyytävät kohteliaasti lupaa häiritä yksityisyyttäni hetken, mainosmiehet ja tavarataivaan saarnamiehet pyrkivät tunkeutumaan lähipiiriini ärsyttäen, halveksuen tai paasaten. Ajatelkaa: "turvallisuuden" nimissä meille kaupitellaan kalliita autoja, konttauskypäriä, maailmanlopunkestäviä työkenkiä ja jos vaikka mitä. Meidän moraaliimme vedotaan tavalla, jonka kyseenalaistaminen saa meidät näyttämään vastuuttomilta röyhkimyksiltä. Mainosmies, esimerkiksi automainosmies, ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut siitä, montako toyotakuskia vuodessa kuolee Suomen teillä, vaan paljonko toyotakauppa tuottaa voittoa.

Tokihan ahneus on melkoisen perustava asia monen elämässä, mutta kyse on toyotakaupassa vain autojen myynnistä. Ja autot ovat harvoille koko elämä. Edes markkinamiehet eivät ole tyyten autouskovaisia, uskoisin. Joku automies voi kyllä elää elämänsä autojen lähellä, mutta harva uskoo auton olevan vastauksen perimmäisiin kysymyksiin. Myyntimiehet ylipäätään myyvät mitä heidän työhönsä kuuluu kaupitella. Jos tänä vuonna bensiiniä ja ensi vuonna sähköautoja, ei voi tehdä työkohteestaan elämän perustaa. Markkinamiehen toiminta perustuu tässä mielessä tietynlaiseen pinnallisuuteen. Jehovantodistajat taas tarjoavat koko elämän syvimmäksi perustaksi tarjottua uskomusmallia. Kaiketi heidän voi sanoa menestyneen kohtalaisesti, eikä kukaan heistä ole ikinä halveksinut minua, ei tyrkyttänyt tahdittomasti mitään, eikä soittanut ovikelloani kuin ehkä kerran 10 vuodessa. Yksikään jehovantodistaja ei ole pelotellut minua helvetillä tai tavoitellut muutakaan shokkivaikutusta. Mainosmiehet taas kyllä kehtaavat muistuttaa minua epämoraalisuudestani ja henkilökohtaisesta turmiostani, joka koituu, jos vielä syön hiilihydraatteja... Ne ovat kuulemma nykyään paha asia, vaikka arvelisin niiden olevan välttämättömiä ihmiselle. Ja kaiken maailman kalsarikauppiaat soittelevat aika useinkin, ja yrittävät kusettaa minua tietoisesti. Jehovantodistajathan eivät yritä kusettaa, koska he tietävät tarjoavansa uskonvaraista asiaa, eivätkä pyri viestinnässään vetoamaan minun asemaani enemmän tai vähemmän kunniallisena ihmisenä.

Nyt minun pitää sanoa, etten asiallisesta käytöksestä huolimatta siis ottanut mukaani Jehovan todistajien painotuotteita. Niissä varmasti pyritään vetoamaan minunkin itsetuntooni ja moraaliini. Mutta niin kauan kuin minua ei ole aivopesty, minulla on tai olisi noita lehtiä lukiessani vapaus olla eri mieltä. Tai miksei samaakin, jos niikseni olen.

Tästä päästään vähitellen uskonnollisen viestinnän nykymoraaliin. Oikeassaolijan aseman ovat ottaneet aktiiviset ateistit. Minusta se on hiukan erikoinen elämän perusta... tehdä jonkun epätotena pitämänsä asiansa vastustamisesta elämän perustan. Nettikeskusteluissa ateistit antavat usein erilaisten uskontojen kannattajien olevan aivopestyjä idiootteja, ajattelukyvyttömiä idiootteja tai muutoin vain väärässä olevia idiootteja. Ja kysyykö ateisti uskonnolliseen keskusteluun tullessaan, että passaako tulla ja tuoda poikkeava näkemys? En muista kuulleeni tai nähdeeni moista. Röyhkeästi kuin K- tai autokaupan mainosmies he käyvät jakelemaan omia totuusnäkemyksiään. Kun olen joskus kysynyt, mihin he uskovat, vastaus kuuluu, että näköönsä tai tieteisiin. Eivät usko mitään ennen kuin näkevät. Tästä voisin lähteä pitkiinkin jaarituksiin siitä, että pystyykö mitään näkemään, mihin ei usko; vai selittääkö havaintonsa oman uskomuksensa mukaan. Useammin kuin kerran olen kysynyt, että mitähän nämä tiedeuskovaiset ovat yliopistossa opiskelleet. Useammin kuin kerran on ilmennyt, ettei yliopistolla ole edes käyty... Ja siitä huolimatta on otsaa tulla oleilemaan oikeassa ja väittää, että jehovantodistajat häiritsevät.

Minun on pakko olla yhtä mieltä filosofi Jaana Venkulan kanssa. Jotta uskomus hyväksyttäisiin tietona, se pitää hyväksyä monin eri tavoin, ei pelkästään loogisesti yhtenäisen päättelyn kestävänä. Voimme tietenkin päätellä, että koska kahvipaketti maksaa yhdessä kaupassa vähemmän kuin toisessa, kyseessä on asiantila, jonka hyväksyminen ei edellytä esimerkiksi moraalista tai esteettistä hyväksyntää. Tosin juuri äsken selitin, että mainonnassa pyritään vetoamaan moraaliimme. Ja kyllähän mainonnassa panostetaan myös esteettisiin seikkoihin ankarasti. Jos X-kauppa tuo kotiin ison mainoksen, jossa kerrotaan että kahvia saa 2,35 eurolla ja Y-kauppa pienen lapun, jossa kerrotaan että kahvin saa 2,15 eurolla, on kovin mahdollista, että taloudellinen järki ei voita, koska kalliimman hinnan mainos tulee havaituksi helpommalla.

Oikeassa - tai oikeimmassa - onkin ehkä se, joka pitää kovinta melua. Ja siinä elämänmenossa kohtelias käytös näyttää olevan arvotonta. Aikamme rankinta aivopesua eivät siis harjoita uskonnolliset yhteisöt. Myönnän kyllä itsekin pitäväni eräitä lahkoja melkoisen arveluttavina, mutta kyse on kuitenkin marginaalisesta ilmiöstä. Röyhkeimmin meitä lähestyvät ahneet. Vallan kohtuullisia eivät ole nekään, jotka haluavat pakottaa meidän uskomaan omaan sanomaansa. Kauneimmin, ja siksi minun mielestäni varteenotettavimmin, tuntuvat lähestyvän ne, jotka tarjoavat omia ajatuksiaan harkittaviksi. Ehkä he uskovat, että hyvä asiat kaupittelevat itsensä ilman pakottamista. Ehkä siksi heillä rohkeutta käyttäytyä asiallisesti.

Duuni!

Projektikoordinaattori, Oulun seudun ammattikorkeakoulu, Kulttuurialan yksikkö, Oulu

Ammattikorkeakoulujen Neloskierre-hankkeen Oamkin projektikoordinaattori vastaa Oamkin osatoteutushankkeen toteuttamisesta kolmivuotisessa, valtakunnallisessa ESR-hankkeessa. Tehtävään kuuluu hankkeen osatoteutussuunnitelman viimeistely, osatoteutushankkeen hallinnoinnista vastaaminen sekä hankkeen toimenpiteiden koordinointi osana Neloskierteen valtakunnallisen Living Lab -verkoston toimintaa. Koordinaattori vastaa ICT/Innovaatiot-temaattisen ryhmän vetämisestä valtakunnallisessa verkostossa. Alueellisesti toimenpiteet koostuvat panOULU-verkkoa hyödyntävan Living Lab -toiminnan käynnistämisestä Oulun seudulla sekä Living Lab -menetelmien kuvaamisesta ja raportoinnista hankeverkostolle. Edellytämme tehtävään valittavalta soveltuvaa korkeakoulututkintoa, hyviä kirjallisia taitoja ja sujuvaa englannin kielen taitoa. Tehtävä edellyttää myös teknologisten ja sisällöllisten sekä tekijänoikeudellisten asioiden monialaista hallintaa sekä kokemusta EU-hanketoiminnasta. Projektikoordinaattori toimii kiinteässä yhteistyössä opetus- ja projektihenkilöstön sekä sidosryhmien kanssa. Arvostamme hyviä vuorovaikutustaitoja. Tehtävän palkkaus määrittyy Oulun seudun koulutuskuntayhtymän sisäisen hinnoittelun mukaisesti. Tehtävässä noudatetaan neljän kuukauden koeaikaa. ---- Tuollainen osatoteutushanke olisi minulle omiaan. Mua niin pänniikin tehdä työt valmiiksi. Ei se vielä ole kovinkaan ankara suoritus, että lukee tuon ja ymmärtää edes jotakin. Mutta kuka tuon on kirjoittanut? Eikä yhtään muka naurattanut? Saarikoski-vainaakin kadehtii moista runohtamista.

Naistenpäivä

Naistenpäivän perinteet johtavat yllättävän pitkälle. Google-ystävämme mainitsee parikin eri lähdettä, jotka puhuvat New Yorkissa erään tai jonkin tekstiilitehtaan naistyöntekijöiden lakon vuonna 1857 olleen jonkinlainen lähtölaukaus naisasialiikkeelle. Lakko taatusti oli tarpeen, en epäile hetkeäkään. Tuon ajan teollisuustyöntekijöiden työ- ja asumisolot olivat karmeat, niin olen antanut itseni ymmärtää. Työpäivät olivat pitkiä ja vaarallisia. Kuri saattoi olla epäinhimillinen ja palkka kehno.

Naisilla oli myös oma, erityinen asemansa työväenliikkeen nousussa. Ja jos joku ääliömäinen lukija ei vielä ole tajunnut, nykyinen hyvinvointivaltio, jota jotkut epätoivon vimmalla yrittävät puolustaa, ei syntynyt siksi että työväestö alkoi olla kuin porvarit, eikä siksi että porvarit alkoivat olla kuin työväestö, vaan koska laajaksi paisunut alaluokka sai mittansa täyteen ja alkoi pistää kapuloita rattaisiin. Naisia oli teollisuustöissä suurin joukoin ja heidän tehtävänsä olivat raskaita. (Ehei. Naiset eivät ennen olleet kotiäitejä. Useimmat naiset kävivät töissä. Varakkaampien perheiden rouvat saattoivat sitten hoidelle kotia ja lapsia osallistumatta ansioon.) Naiset siis osallistuivat myös 1900-luvun taitteen rettelöintiin eli lakkoihin ja kapinoihin. Puolet hyvinvoinnin ansaitsemasta kiitollisuudesta kuuluu naisille.

Nyt päivän kontrafaktuaalinen pohdinta: jos työväenliikettä ei olisi muodostunut, olisivatko silloiset hyväosaiset alkaneet jakaa omasta ylimääräisestään? Jakavatko he nykyään? Ovatko ihmiset etupäässä ahneita vai suopeita ja auttavaisia? Kumpaan esimerkiksi mainonta vetoaa, tarpeeseen haalia tavaraa ja statusta vai jakaa sitä? Kirjoita vastakkainen mielipiteesi tähän:_______________________________.

Naisilla oli siis huoli itsestään, lapsistaan ja perheestään, mikä pakotti epäinhimillisissä oloissa nousemaan kapinaan oman terveyden hyvällä, paremman tulevaisuuden toivossa. Hatunnosto noille isoisoisoisoäideille!

Kiista Suomessa vallitsevasta tasa-arvosta näyttää jatkuvan. Nähdäkseni kyse ei ole enää siitä, että naisten asiat Suomessa olisivat erityisen huonosti. Jotkut kyllä saavat yhä turpiinsa kumppaneiltaan ja palkat ovat keskimäärin hiukan alhaisemmat. Tosin vähän ihmettelen tuota palkkahölinää, koska tähän ikään mennessä en ole tienannut yhtään ainotta penniä tai senttiä siksi että olen mies. Naiset tekevät suuremman osan pienipalkkaisista töistä, niin se kaiketi on ja se selittää uskottavasti ansiotasojen eroa.

Tästä kuitenkin ajatukseni johtuu naistenlehtien kestoteemaan, voiko uran ja perheen yhdistää. Naistoimittajat näkevät siis ideaalina sen, että voisi hoitaa perhettä ja samalla saavuttaa työurallaan mainetta ja mammonaa. Minähän vastaan heille, että ei voi. Jos hoitaa muksuja, ei voi istua jakkupuku päällä seminaarissa eikä edes nojailla kahviautomaattiin toimiston käytävässä. Sen sijaan nainen joutaa näemmä hitsaamaan tai ajamaan bussia päivän, hakemaan muksun päivähoidosta ja huolehtimana sapuskasta, siisteydestä ja perheen sosiaalisista suhteista. Ja kuten vuonna 1857, on nykyäänkin melko turha lähteä kesken päivän bussin ratista tai mopin varresta puhumaan pomolle, että perhe kaipaisi huomiota ja ansiotason pitäisi silti pysyä ennallaan. Päin vastoin, pomo muistuttaa, että työsopimuksessa on mainittu velvollisuudesta tehdä ylitöitä, jos tarvis on. Ehkä on niin, että uran ja perheen voi jotenkin yhdistää. Ansiotyötä ja perhettä ei voi. Ja vielä kysyn, erityisesti veljeni tuntien, eivätkö miehet muka koskaan taistele työn ja perheen asettamissa ristikkäisissä vaatimuksissa?

Nykyiset tasa-arvovaatimukset näyttävät perustuvan individualismiin. Pätäkkää pitää tulla tilille yhtä paljon kuin muillakin, vaikkei ansiossa olisikaan. Ja sitten naisten pitäisi vielä saada säilyttää jokin ammoinen erikoisasema, olla kohteliaisuuksin kohteena ja saada apua vain siksi että on nainen. Pyyteet olivat aikanaan oikeutettuja. Silloin sosiaalisen elämän perusyksikkö oli perhe. Perheessä oli jaetut tehtävät. Usein mies ansaitsi enemmän tekemällä raskaampaa työtä. Puntit tasattiin sillä, että nainen uurasti kotona enemmän. Tai näin se ainakin ihanteissa meni. Kyllähän monet miehet viettivät joutohetkensä ryyppäämällä eikä auttamalla vaimoaan huushollitöissä, mutta mahtoivatko kaikki naisetkaan erityisen uhrautuvaisia olla? Lienikö juoruseurojen pitäminen köökissä kovin rakentavaa? Yhtä kaikki, individualistinen maailma, jossa kaikki kilpailevat kaikkia vastaan, ei ole lähtökohdiltaan tasa-arvoinen. Ja taloudellisesti vähemmälle jäävät ne joilla on vähemmän aikaa tai muita resursseja varojen hankkimiseen.

Perhettä ja työtä on siis vaikea yhdistää, koska ihmisen jaksaminen on rajallista. Aikuisen pitäisi nukkua karkeasti sanoen 8 tuntia, ja mieluiten yöllä. Työssä ollaan yhtä pitkä aika. Lisäksi tulee työmatkat, joihin kuluva aika ei taida olla vähenemään päin, ja kotimatkaan usein yhdistyvät asioinnit. Kotoa lähdöstä paluuseen kuluu helposti 10 - 12 tuntia. Jäljellä on muutama tunti, josta osa kuluu kotitöiden parissa. Ja sitten vielä pitää ehtiä olemaan sosiaalinen, puhumaan puhelimessa ja edes vähän aikaa leikkimään lasten kanssa. Kaikesta tästä herää kysymys: miten naisilla VOI olla aikaa katsoaa Kauniit ja Rohkeat, Emmerdale ja sairaalasarja joka armas arkipäivä? Kaikilla ei tietenkään ole, mutta kumman yleinen puheenaihe nuo sarjat ovat. Jopa samoissa suissa, joissa valitetaan kiirettä ja kohtuuttomia vaatimuksia. Jos lakkaisimme kuvittelemasta, että kukaan jaksaa tehdä kaikkea mitä ylipäätään joku keksii odottaa, voisi olla helpompaa. Vai miksi ihmeessä jokaisen perheenäidin pitäisi tehdä jotakin uraa? Tai isän? Katso ympärillesi, lukija! Mitä välttämätöntä puuttuu? Äläkä vain vastaa, että toinen auto...

Samaan aikaan kun meillä naisten tasa-arvomarina on keskittynyt kiistelemään senteistä ja siitä, ettei päivä riitä kaikkeen mitä haluaisi, on edelleen naisia, jotka käyvät töissä, kantavat veden kilometrien päästä, hoitavat puolitusinaista mukulalaumaa ja niin edelleen. Eräät kulttuurit ovat tunnettuja siitä, että nainen on sukujen välinen kauppatavara. Naisia pahoinpidellään ja myös tapetaan julkisesti asioista, jotka meillä ovat lähinnä paheksuttavia. Tyttövauvoista hankkiudutaan eroon niin että parin vuosikymmenen kuluttua vain harvoille miehille on puolisoita, mikä taatusti ei vakauta yhteiskuntaa, eikä etenkään helpota kyseisten tyttölasten elämää. Nämä seikat olen kuullut naisasianaisten suusta, eikä se puhe ole aiheetonta. En usko eettiseen suhteellisuuteen. Minusta sitä ei saa hyväksyä, että jossakin pidetään puolta väestöstä alistettuna ja kaltoinkohdeltuna sukupuolensa takia. Näkemykseni mukaan tyttöjen ja naisten aseman eteen pitää tehdä vielä lujasti töitä pitkin maailmaa. Minusta miehet voisivat aloittaa sen työn lakkaamalla kannattamasta aatteita ja uskonnollisia näkemyksiä, jotka ajavat naisten alistamista. Erinäiset miehet voisivat hankkia apua taipumukseensa löydä heikompiaan, oli heikompi yksilö mies, nainen tai eläin. Minäkin voisin tässä välissä käydä katsomassa, miksei tiskikone tiskaa (sehän tästä huushollista puuttui vielä muutama kuukausi sitten...)

En tiedä mitä ovat viralliset naistenpäivänohjelmat, ja keillä on oikeus ohjelmia virallistaa. Koska lähipiiriini kuuluu naisia, tunnen kuitenkin naistenpäivänviettoa hiukan. Näin se menee: 1) motkotetaan kun aamulla ei saatu kahvitarjoilua vuoteeseen. Syy tarjoilun puutteeseen ilmenee tästä tekstistä myöhemmin. 2) Lähdetään ystävättären kanssa kaupungille. 3) Kahvitellaan naisten kunniaksi. 4) Hemmotellaan itseä lisää. 5) Luetaan naistenlehdestä mielenosoituksesta. 6) Tullaan kotiin ja ollaan yhtä aikaa tohkeissaan ja hermostuneita. Sillä lailla! Juotiin kahvia niiden kunniaksi, joilla ei ole varaa juoda kahvia. Yritettiin auttaa maailmaa lukemalla naistenlehteä. Hemmoteltiin itseä koska on nainen ja on hemmotteluun mahdollisuus. Ja sitten tunnetaan pahaa mieltä, koska ei ollakaan aivan individualisteja, vaan tunnustetaan kuuluttavan ryhmään nimeltään 'naiset', jota pahoinpidellään, raiskataan ja alistetaan. Ja naisten asiathan ovat huonosti, kuten kahvinjuonnista, shoppailusta ja hemmottelusta voi päätellä.

En siis luovu näkemyksestä, että naistenpäivä on täysin turha kekkeri. En, ennen kuin näen naisten tekevän jotakin konkreettista vähäosaisten naisten hyväksi. Toistaiseksi pidän naistenpäivää naisten keskinäisen eriarvoisuuden, turhamaisuuden ja tärkeilyn juhlana.

Ja kas tässä vielä näyte naistenpäivän keskeisimmästä sisällöstä.

Poliittinen ohjelma II

Kaikkia ei voi miellyttää, joten sitä ei kannata tavoitella. Ihan hyvä ajatus tuo äskeinen - omien ylilyöntien perusteluun. Vallitseva poliittinen tilanne on poliittisten tekijöiden senhetkinen tasapainotila. Niin muodoin, olen ajatellut, että kunkin on viisainta ottaa oma kantansa ja toimia sen mukaan

Muuten hyviä ajatuksia, mutta ne eivät ole perusteita yleisen vaan oman hyvän tavoittelulle. Koska ihmiset ovat erilaisia, absoluuttista yhteistä hyvää ei ole. Nykypoliittisesti: jos pyritään takaamaan kaikille kohtuulliset olot, menestyväiset valittavat kun heiltä rokotetaan. Jos pyritään tukemaan niitä, jotka jo menestyvät, vähäosaiset valittavat.

Poliittiset ääriliikkeet eivät näytä tajuavan, ettei yhteiskuntaan kannata hankkia paineita suosimalla liikaa liian pieniä ryhmiä. Viime vuosien politiikka on tukenut tanakasti jo valmiiksi menestyviä. Ja varakkaiden pyyteiden täyttämistä on perusteltu sillä, että jos niin ei tehdä, lääkärit, (Finnairin) liikennelentäjät, omistajat ja niin edelleen katoavat maasta. Minun tekisi mieleni sanoa noille kultapossuille, että tervemenoa. Mutta eipä nyt tartuta pikkuseikkoihin. Vajaa sata vuotta sitten syttyi sisällissota, jonka syyt olivat eriarvoistumisessa. Valtaa entuudestaan pitäneet voittivat, ehkä nyttemmin ajateltuna onneksi. Se, mitä valkoisten lastenlastenlapset eivät näytä tajuavan, että ennen pitkää uudetkin punakaartit ovat mahdollisia. Markkinahumulla ja pikavoitoilla tyydytetään joitakin, muttei kaikkia. Huvittavia nämä markkinaidealistit ovat. Koska toinen poliittinen äärimmäisyys, reaalisosialismi, ei menestynyt, he tekivät johtopäätöksen: koska suunnitelmatalous ei toimi, vapaan ja rajoittamattoman liberalismin on pakko olla ainoa oikea yhteiskunta- ja talousjärjestys. Kuinka tyhmä onkaan tavallinen ihminen? Poliittisia kantojaan päästetään toimitettuun julkiseen sanaan esittelemään ihmisiä, jotka eivät tajua sitä, että taloudellisia ja poliittisia järjestelmiä voi olla muitakin kuin kommunismi ja liberalismi.

Pohjoismaisessa hyvinvoinnissa häviäjiksi jäävät lähinnä ökyrikkaat, jotka kuvittelisivat olevansa vielä rikkaampia jossain muualla. Toisaalta häviäjiin kuuluvat ne vähäosaisistakin vähäosaisimmat, joilla ei ole kykyä tai mahdollisuutta huolehtia omista asioistaan. Nyt: miksi liikennelentäjien (ansiot vaikkapa 100 000 euroa vuodessa, tai enemmänkin) pitäisi saada vielä lisää? Ja toisaalta, miksi kaikkein vähäosaisimmat eivät tee mitään tilansa hyväksi? Törmäämme inhimillisiin ominaisuuksiin. Hyvinmenestyvät luulevat ansaitsevansa hyvät tulonsa. Ihan kuin lentäjä tekisi jotain NIIN hyvää, että ansaitsisi moisia määriä. Ja toisaalta, aivan kuin kaikkein vähäosaisimmat EIVÄT ansaitsisi sitä tukea, joka heille annetaan. Meillä olisi varaa auttaa enemmänkin, elleivät jotkut kuvittelisi jotenkin olevansa paitsi vielä yhtä kymppitonnia vuodessa. Tai viittä. Toisaalta törmäämme kannusteloukkuun. Vaikka äskeisillä asenteilla kallistunkin vasemmalle, minusta on vähintään kohtuullista, että ahkerasta työstä maksetaan enemmän kuin vätystelystä.

Jatkan kallisteluani vasemmalle. Pääomatuloja perustellaan riskinotolla. Siis: jos omistat rahaa ja sijoitat sen yrityksiin joihin luotat, mutta joiden toimintaan et juuri voi vaikuttaa, otat riskin. Yleensä suuriin tuotto-odotuksiin liittyy suurempi epäonnistumisen riski, ja voin tietenkin muistaa sitä sijoittajaparkaa, joka pisti tavallisen työläisen mittakaavassa suuren summan jonkin riskialttiin firman rahoitukseen. Ehkä hän sitten saa siitä vatsahaavoja ja kokee ansaitsevansa enemmän kuin muut. Mutta toisaalta voi kysyä, että jos omistaa jo yli oman tarpeensa, miksi olisi oikeutettu ansaitsemaan lisää tekemättä mitään? Eikö ole omaa tyhmyyttä, jos sijoittaa kohtuuttomasti epävarmoihin liiketoimiin ja hankkii sillä stressin? Eikö olisi ihan jees huolehtia omaisuudestaan: jos pistää miljoonan firmaan, olisi kai syytä työskennellä sen firman hyväksi jotenkin, eikä vain odottaa, että ensi vuonna saa jo satatuhatta takaisin ilman että tekee muuta kuin käy kusettamassa koiraansa?

En oikeastaan tarkoita, etteikö sijoitettu omaisuus saisi kasvaa korkoa. Pikemmin tarkoitukseni oli kyseenalaistaa sitä paksuperseistä asennetta, että koska jo omistan, omaisuuteni pitää säilyä jonkun muun tekemän työn vuoksi ilman että minun tarvitsee muuta kuin kerätä voitot. Tämä ajatusmalli on kesken. Ehkä joku vaivautuu kommentoimaan tätä.

Kaiketi olen siis perustamassa jonkinlaista demokraattista kohtuullisuuspuoluetta.

Poliittinen ohjelma I

Uhkasin laatia poliittisen ohjelman. Tässä on siihen perusteita.

Kymmenkunta vuotta sitten Turun yliopiston filosofian laitoksella (tai oppiaineessa) yhteiskuntafilosofian peruskurssia piti Juha Räikkä. Tuo miekkonen ole tyttöjen (siis naispuolisten ylioppilaiden) suosiossa ulkonäkönsä takia. Minunkin mielestäni hän oli komea nuori mies, mutta ulkonäkö enemmän arvostin selväsanaista opetusta. Yhteiskuntafilosofia on eräänlainen metapoliittinen opinkappale. Se siis määrittelee politiikan taustoja yleensä. Ei siis pääministerin treffejä, vaalikampanjatukiaisia tai presidentin likaista t-paitaa, vaan yhteisön elämän perusasioita.

Yhteiskuntafilosofia, kuten politiikkakin, pitää materiaalisen hyvän hankintaa ja jakoa elämän keskeisimpänä asiana. Maisteri, lisensiaatti tai tohtori Räikkä opetti itseään viisaampien määritelleen mm. seuraavanlaisia malleja siitä, kuinka omaisuus tai resurssit ylipäätään jaetaan yhteiskunnassa:

Maximin-periaate: Maksimoidaan se minimi, jonka vähäosaisin voi saada yhteiskunnassa.

Minimax: Minimoidaan se maksimiosuus, jonka yhteiskunnan hyväosaisimmat voivat saavuttaa.

Maximax: Maksimoidaan se osuus, jonka hyväosaisimmat voivat saavuttaa.

Minimin: Minimoidaan vähäosaisimpien osuus.

Toivottavasti nyt muistin nuo termit ja muut seikat oikein. Ihan järkeenkäyvältä tuo omiin silmiini näyttää.

Maximin-periaate on lähellä perinteistä vasemmistolaista ajattelua: pyritään siihen, että kaikilla on asiat hyvin. Tätä ajatusta voi sitten kyseenalaistaa maximax-periaatteella. Viime aikoina liberalistit ovat kyselleet, mitä pahaa on varakkaiden vaurastumisessa. Lähtökohta heidän ajattelussaan on, että yhden vauraus ei ole keltään pois. Ei olekaan - ehkä - jos vauraus saavutetaan hyväksikäyttämättä ketään. Hyväksikäytön pitäminen jotenkin välttämättömänä ja siksi hyväksyttävänä alkaa lähestyä minimin - periaatetta. Sen arkisempi kielikuva on "köyhät kyykkyyn!" Oikeistolaiset pitävät vasemmistolaisia usein minimax-periaatteen kannattajina. Minimaxin idea on suurimpien omaisuuksien rajoittaminen, minkä ainakin äärimmillään voi nähdä kannustuksen rajoittamisena. Kärjistän asian näin: perinteisesti oikeisto on pyrkinyt kasvattamaan maximia ja vasemmisto minimiä. Asia vain ei ole aivan näin yksinkertainen. Joskus aikaisemmin olen esittänyt, että oikeistolaisia tarvitaan tuomaan valtakuntaan rahaa ja vasemmistolaisia huolehtimaan edes jotenkin kohtuullisesta jaosta. Oikeisto kyseenalaistaa vasemmiston työtä kyseenalaistamalla sen, ansaitsevatko vähäosaiset mitään. Vasemmisto kyseenalaistaa oikeiston toimintaa ja omien etujen puolustamista moraalittomana ahneutena. Yhteiskunnan kulloinenkin tilanne on vallitsevan (sisätalos)poliittisen tilanteen ilmentymä.

Toinen politiikan keskeinen kysymys on turvallisuus. Taloustieteilijät varmasti osaavat senkin kääntää kysymykseksi resurssien jaosta, mutta nyt tarkastellaan asiaa ikään kuin valtion taloudelliseen asemaan ei voisi vaikuttaa. Kuten siihen usein ei voikaan siinä määrin kuin olisi kaikkein parasta jossakin tilanteessa. Esim: Suomi ei voinut talvisodan syttyessä ostaa tuhatta hävittäjää, tankkia ja viittäkymmentä taistelulaivaa, koska varoja ei ollut, eikä sellaisia olisi ollut mistään ostettavissakaan. Mutta asiaan:

Otetaan esimerkiksi Nato-kysymys. Perinteiset oikeistolaiset näyttävät kannattavan jäsenyyttä. Muut poliittiset suunnat suhtautuvat siihen varautuneemmin. Suomella on tasan yksi ilmeinen riitakumppani, mutta voimme tarkastella asiaa hiukan laajemmin. Nato-jäsenyyttä kannattavat ne, jotka uskovat, että Naton turvin konflikti on päätettävissä Suomelle hyväksyttävin ehdoin. Natojäsenyyttä kritisoivat luottavat politiikkaan, joka ei päästä konfliktia syntymään, tai sitten he eivät usko Natoon. Miksi Natoa kiinnostaisi joku Suomi, jonka ei-nato valtaa joka tapauksessa luoteisosiensa turvallisuuden takaamiseksi, koska Nato ei kuitenkaan näkisi perusteita käyttää ydinpelotetta Pohjois-Itämeren itäpuolisten alueiden turvaamiseksi. Mutkikkaan Nato-keskustelun taustalla on siis uskonkysymys: millä tavalla kukin uskoo Suomen parhaiten pysyvän voittajien puolella. Onko varaa uhitella vai olisiko syytä pyrkiä hillitsemään ja tyynnyttelemään kansainvälisiä paineita ainakin lähiseuduilla. Jotensakin kyse on siis natolaisuuden ja uus-helsinginhenkisyyden välisestä kiistasta.

Ympäristökysymyksissä voidaan tarkastella jälleen samanlaista asetelmaa. Valtaapitävät ja menestyvät uskovat omasta elämäntavastaan löytyvän ratkaisun ympäristöongelmiin. Kun rikastutaan tarpeeksi, voidaan rahalla ostaa jotakin mikä ratkaisee ongelmat ilman että elämäntapoja pitää muuttaa radikaalisti. Uskotaan, että energiaa saadaan yhä kiihtyvällä vauhdilla, muttei tiedetä, mistä. Odotetaan kädet ristissä toimivaa fuusioreaktoria.

Toinen näkemys on, että raha ei auta. Päästöjä pitää rajoittaa, vaikka se alentaa elintasoa ja ainakin tilapäisesti aiheuttaa työttömyyttä sekä syviä taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia ongelmia. Autot pitää takoa käsikäyttöisiksi metsätyövälineiksi jne. Perimmäinen ongelma lienee ihmisen luonne. Nykymeno on verrattain mukava, koska ihminen on ahne. Harva haluaa muuttaa pienempään asuntoon ja käyttää matkoihinsa entistä enemmän aikaa. Vaatteet ja käyttöesineet saavat mielellään vastakin olla halpoja - eiväthän ne sitä paitsi kauan kestä. Kädet ristissä odotetaan fuusioreaktoria ja sanotaan, ettei kehitystä voi kääntää taaksepäin. Menneeseen ei ole paluuta.

Nyt otan ensimmäisen kannan: menneisyyteen totisesti on paluu, jos ei pian oteta järkeä käteen talous- turvallisuus ja ympäristöpolitiikassa. Hurskas tuudittautuminen politiikan kentän perinteiseen kahtiajakoon tuskin toimii vastaisuudessa. Vasemmiston ja oikeiston välinen kissanhännänveto natosta, elvyttämisestä ja leikkaamisesta ja ympäristöseikoista johtaa huomion harhaan. Ja ylipäätäänhän maamme politiikassa laajasti kiinnostavimpia ilmiöitä lienevät miespuolisten ministerien tekstiviestit ja seurustelusuhteet. Viime vuosien kiinnostavimmaksi muutosvoimaksi nousi nyttemmin vainaa väkivaltaviihdetaiteilija.

Koska ihmisillä on perinteisen puoluekentän vasemman ja oikean siiven mukaisia kantoja, näitä aatteita ei voi heittää romukoppaan tai kuvitella korvaavansa yhdellä yleisellä aatteella. Konsensusta kokeiltiin jo, eivätkä ihmiset tykkää siitä, että heille sanotaan: "Eipäs!" Tässäpä se nyt on sitten haasteeni. Palaan siihen seuraavassa osassa, johon palaan enemmin, mutta todennäköisimmin myöhemmin.