Ei minää

Tuntuu kuin minusta ei olisi paljon jäljellä. Masennus on vienyt haluni. Toki jaksan toivoa hyvää, mutta en jaksa tai edes halua tavoitella mitään maallista enää. Voimani ovat loppu. Kauan sitten odottelin vuoroani pikkukaupungin terveyskeskuksessa. Odotushuoneen poikki kuljetettiin sängyssään ikivanhaa potilasta. Hänestä ei enää voinut sanoa, oliko hän taannoin ollut mummo vai vaari. Hänen kehonsa muodosti tuskin havaittavia kohoumia peittoon. Niiden sekuntien aikana, jotka odotushuoneen kautta kulkemiseen meni, vuoteesta kuului pari kertaa hyvin, hyvin heikolla äänellä: "Oi Jeesus." Jo se aika oli kyynisyyden aikaa, vaikkei sentään mitään verrattuna siihen, miltä nykyinen meno minusta tuntuu. Minä en ole koskaan ollut mikään kunnon uskovainen. Mutta minuun teki valtavan vaikutuksen tuo syvälle sieluun kasvanut vakaumus, usko. Voisin kuvitella, ettei tämä lähtönsä kynnyksellä oleva ihminen tiennyt, onko hän vielä tämän- vaiko jo tuonpuoleisessa. Jos hän jotakin vielä näki, niin loisteputkilamppujen rivin vuoteen siirron aikana, ja ehkä sänkyä työntävän hoitajan hahmon. Eiköhän enin hänen elämästään ollut jo vaipunut unholaan, jäänyt vanhainkodin lipastonlaatikkoon ja myöhempien polvien selvitettäväksi. Hänen persoonastaan ei ehkä ollut kovin paljon muuta jäljellä, kuin usko Jeesukseen. Tähän verraten usko tieteeseen tai rahaan vaikuttaa hyvin heppoiselta. Tiede on tieteellisesti oikeassa, rahalla saa ja Bemarilla pääsee ainakin pienen matkan päähän. Mitä näistä elämänarvoista on jäljellä niillä, jotka eivät usko mihinkään muuhun, ja jotka ovat viimeisen hetkensä edessä - tietoisina tai jo omissa maailmoissaan? Kaksi ja puoli vuotta sitten jäin traktorin peräkärryn alle. Jalkani oli jumissa kaatuneen moottoripyörän ja tien välissä. Tonnien painoisen kärryn pyörät vyöryivät kohti päätäni. Muistan ajatelleeni, että näin minä siis kuolen. En oikein edes pelännyt. Kuten näette, en kuollut. Traktori pysähtyi ja minä sain jalkani puristuksesta. Jokunen sekunti tuohon tapahtumaan liittyvistä muistikuvistani puuttuu. Mitä sanoin tai ajattelin silloin? Kiroilinko? Huusinko? Aivan varmaa on, että turvani ei ollut Einsteinin yhtälöissä tai tililläni olevista pikkurahoista. Sen vertainen olio minä on. Niin paljon minulla, tämän kirjoittajalla, on aihetta röyhistellä itselläni. Olen kokenut jonkinlaisen uuden uskonnollisen heräämisen, mutta ei minusta vieläkään ole paasaamaan parannuksesta toisille. Siihen minulla ei ole varaa. Tämä on parasta, mitä nyt osaan sanoa: minä on huono uskon kohde. Se katoaa äkkiä. Rakkaus, hyvän toivominen, Jeesus, ne kantavat. Voin arvostaa muitakin syvällisiä vakaumuksia, mutta minulla ei ole tässä asiassa valinnanvapautta. En ole kasvanut buddhalaiseksi tai muslimiksi. Joku muu pohtikoon noiden uskojen asemaa, minusta ei nyt ole siihen.

Ei mitään...

Tässä blogiviestissä ei lue mitään, kuten näet! Tarkoitus on vain pitää tämä hengissä. Eräänä päivänä kirjoitan taas jotakin, minkä kuvittelen olevan suurta ja hienoa.

Luulot pois!

 Irrotin pestit möljän pollarista, peruuttelin poijulle ja nappasin peräköydenkin tyylikkäästi ja taidolla matkaani. Mukava kun kyöräsivät satamalahdelta pahimmat kivet ylös, mahtuu purjevenekin kääntymään ja lähtemään komeasti keula edellä. Näkemiin Säppi ja puhisevat ylämaansonnit! Tapaamani kaksi ihmistä, majakanvartijatar ja remonttimiesten nokka, olivat tosin mukavia ja joutivat pulisemaan kanssani pitkään.

Säpin lähivedet eivät ole vuosikymmeniin olleet pienellekään purjeveneelle helpot ja suopeat, joten annoin takatuupparin nassuttaa tyhjäkäynnillä. Taskulaskimen kokoinen GPS kertoi Nemin kiitävän lähes puolentoista solmun nopeudella. Päästyäni Prakalan nokalta ulos sain viimein jonkin aavistuksen päivän säästä. Sitä oli tarjolla, mitä Mette lupasi - tai joku muu. Kevyt etelän puoleinen henkonen puhalteli. Se ja sama, Nemiä ei kannata juuri perämoottorilla ajella. Jos tuulee yli 2 m/s, matka taittuu purjeilla lähes samaa vauhtia, mutta mukavammin. Kevyet myötätuulet tosin ovat tympeitä. Niitä ei nyt ollut tyrkylläkään.

Ennen Ulkolaskua nostin purjeet. Senkin voi Nemillä tehdä leppoisasti: kone seis, äijä täkille ja seilit ylös. Vene saa toikkaroida mihin lystää sen aikaa, ei se kauas ehdi - jos kaikki menee kuten pitää. Niin että perämoottorin nostaminen kannattaa kuitenkin jättää viimeiseksi. Jos siinä rakkineessa mitään hyvää on, niin se on ruukannut käynnistyä hyvin helpolla. Yleensä vihjaus narun vetämisestä on riittänyt. Joskus on pitänyt nykäistä toistekin, jos moottori on seissyt useamman päivän. Keväällä saattaa joutua kymmenenkin kertaa kiskomaan, ennen kuin menovesi suoriutuu kaasuttimen kurkkuun asti.

No, se siitä. Päätin seilata Luvian kivikasojen ulkopuolelta. Kevyt etelätuuli ei houkutellut luovimaan kapealle väylälle. Niin että keula lounaaseen ja skuutit sisään. Jonkinlainen henkonen sai aikaan kolmen, neljän solmun nopeuden, jonka arvelin olevan ihan riittävä, että ehdin iltamyöhäksi Rauman nurkille. Joutessani otin pienen videon seiluustani ja julkaisin sosiaalisessa mediassa. Kaivelin eväitäkin esiin. Yksin seilatessa ei jouda ylen aikaa ramppaamaan kajuutassa, kun paatissa ei ole automaattiohjausta. Ei se tosin kevyellä tuulella aina edes kaipaa ohjaamista. Kurssi pysyy asteen, parin tarkkuudella vaikka kymmeniä minuutteja, jos aallokko pysyy vähäisenä.

Kaukana avomerellä näkyi pienenpieni, valkoinen kolmio. Joku siellä taittoi taivaltaan, eikä välttämättä mikään sunnuntaiseilaaja. Tai toisaalta, helpompihan hyvän sään vallitessa on avointa merta kyntää, kuin pujotella kivikkoisilla rantavesillä. Meni vartti ja meni puoli tuntia. Valkoinen kolmio näkyi yhä suunnilleen suoraan edessä. Epäilin purren seisovan tyynessä tai kulkevani kanssani samaan suuntaan.

Siinä ohessa tähystelin rannikon suuntaankin. Synkeänharmaa pilvi rakenteli korkeaa huippua jossakin Lankoorin yllä. Tuuli oli heikentynyt, mistä en yhtään tykännyt. Epämääräisesti sinne tänne kieppuvat tuulenhenkoset kaukana rannasta ovat ennenkin aiheuttanut säpinää muutaman tunnin kuluessa. Ja toden totta: ei mennyt kauan kun ensimmäin kumea jyräys kantoi korviini. Toisaalta, harvemmin helleukkonen monta kertaa jyrähtää ja tuulen kanssa on pärjätty ennenkin - jos se nyt rannalta merelle nouseekaan. Niin että jatkoin kanssapurjehtijani tähyilyä. Tuuli tasaantui ja puhalteli jälleen etelän suunnalta muutaman metrin sekunnissa. Toinen vene näytti olevan matkalla pohjoiseen, kellutteli hyvin hitaasti ison ja genoan vetämänä. Niin lähelle en lopulta poikennut, että olisi voinut huudella veneestä toiseen. VHF:ää Nemissä ei olekaan.

Jokin prikku materialisoitui horisonttiin. Kartan mukaan siellä ei pitänyt olla viittoja, vaikka minulla oli jokin hämärä muistikuva ammoisesta Lännennaulojen länsiviitasta. Muutaman minuutin päästä tilanne selvisi: meri oli suurelta alalta läynnä viirejä, lippuja, poijuja ja ties mitä jotenkuten kelluvaa sälää. Rysä mikä rysä. Tällä rysällä ei jaettu sakkoja, mutta kunnioituksella siihenkin piti suhtautumani. Pyydyksen päätyä merkkaava viiri löytyi kuitenkin helposti ja päätin ohittaa koko hässäkän rannikon puolelta. Vähä vähältä tuuli kuitenkin kääntyi vastaan ja sain lopulta luovia päästäkseni ohi kalamiehen työmaasta. Kaiken kohtuuden nimissä olisin voinut jättää sen etäämmäksikin, mutta se oli hyvin ja ymmärrettävästi merkitty, vauhtini oli hidas ja Rauma kaukana. Ei houkutellut toikkaroida pitkin ja poikin sen takia. Tuulikin jatkoi temppuiluaan, mikä ei edelleenkään miellyttänyt minua.

Sitten tuuli moinasi. Stiltje. Pläkä. Tyyni. Yleensä tyynessäkin on pienenpieniä ilmavirtauksia, jotka tuntee ihollaan ja näkee hyvin vähäisenä väreilynä veden pinnassa. Ennen vanhaan tupakkamiehet hoksasivat ne seuraamalla savun kiemurtelua. Minä tosin tupakoin vain paskahuusia tyhjentäessäni. Silloin on pakko turruttaa aistit. Viimeksi olen ollut siinä työssä vuoden 1997 paikkeilla.Tarkkaavainen ja kärsivällinen saa kuitenkin purjeveneen liikkumaan hyvin vähäisissä vireissä. Moottoriveneilijän mittapuussa se nopeus ei ole liikettä, mutta eteenpäin se solmukin vie, ja ainakin vene on jotenkuten ohjattavissa. Jäystin makkaraa ja tuijotin meren pintaa. Säätelin skuutteja sormenpäillä. Vene liikkui, kun oli tarkkana. Menossa oli jotakin hypnoottista. Vedenpinnalla olevat roskat liukuivat äänettömästi vastaan. Vaivuin mietteisiini. Pohdin nopeuselämyksen suhteellisuutta. Levälautan ohittaminen tuntuu hyvältä kyydiltä, vaikka etäämmälle katsoen ei näytä tapahtuvan mitään. Ehkä siinä kävi myös vähäinen vastavirta. Sellaisen havaitsemiseen Nemissä ei ole välineistöä.

Rumanharmaa pilvenlonka riippui eteläisen horisontin yllä. Katselin sitä aikani. Oli jotakuinkin hiljaista. Linnutkaan eivät olleet siivillään. Tinnituseni lisäksi ainoa kuulohavainto oli väreiden vähäinen liplatus Nemin kylkiä vasten. Pilvi ei näyttänyt liikkuvan, mutta se laajeni. Tiedän hyvin, mitä se tarkoittaa: voimakas, nouseva ilmavirtaus. Ei auttanut kuin ryhtyä keulapurjejumppaan. Nousin kannelle, laskin genoan, kaivoin myrskyfokan keulaluukuitse ja nypläsin aikani pistoolihakojen kanssa. Siinä työskennellessäni tuli mieleeni, että ennen kuin nostan pienemmän keulapurjeen, on varmaan fiksua myös reivata iso. Pilvi näytti lähenevän ja nyt kuului jyräyskin. ”Taivaalla on salamia”, muistin jonkun todenneen. Kestomakkara oli kuitenkin maarussani. Jokin ukonnuoli siellä pilven seassa jo leiskahti.

Nemin isopurjeen reivaaminen ei käy kuten nykypursissa. Siinä homma hoidetaan kahdella räikeänvärisellä köydenpätkällä: toisella hirtetään maston puoleinen reivireikä puominivelen ja maston ympärille, toisella takaliikin puoleinen silmä puomille ja kiristetään puomin kärkeen niin kovaa kuin kohtuullisella voimankäytöllä saa. Sillä reivatun ison saa edes jotenkin litteäksi. Koko hommaan meni lopulta puolisen tuntia. Tässä kirjoituspöydän äärellä se tuntuu käsittämättömältä: yksi seili alas, toinen ylös ja toinen seili hiukan alemmas, pari narua kiinni ja purje takaisin ylös. Ei pitäisi kestää monta minuuttia, eihän! Mutta kyllä tuo sessio työstä käy - jopa jonkinlaisesta liikuntasuorituksesta, kun muistaa, että koko ajan täytyy pitää jostakin kiinni, että pysyy kyydissä, ja löytää itselleen tukeva sija, että saa työskenneltyä. Siinä hommassa pitäisi mielellään vaikka korvallaan kiinni haruksesta.

Niin se alkoi, kuin se aina alkaa. Ensin tuntuu tuulen pieni, terävä töytäisy. Reivaushommani oli kesken, joten ihan toivomaani lopputulosta en saanut aikaan. Lepattavan purjeen hallinta paljain sormin ei ole kaikkein pontevin tapa vaikuttaa maailmantilanteeseen. Mutta eipä hätää, työ tuli tehtyä. Nousin vielä kannelle, kiskoin purjeet ylös, ja ei muuta kuin tuulta päin! Sade alkoi reippaasti, muttei sentään tärvellyt vielä koko näkyvyyttä. Säppi siinsi takana ja Luvian luodot harmaan verhon takana idässä. Ehdin varmistaa kompassisuunnan mahdollista paluuta varten, vaikka unohdin kyllä sen rysän. Ja hetken näytti jopa siltä, että ukkossolu ohittaa minut idän puolelta. Se toive raukesi tyhjiin, mutta pilven länsireuna ei näyttänyt olevan kovin kaukana. Päätin siis pyrkiä sinne, ulkomerellä on kyllä tilaa tolskata tuulen ja aaltojen kanssa.

Laituriparlamenteissa on tapana kertoa, kuinka kovaa taas tuuli. Nemin tuulimittari on niin epäluotettava ja vaikeasti käytettävä aparaatti, että annoin olla. Sade hakkasi vedenpinnan sumuksi ja vaahdoksi, enkä saanut arveltua tuulen nopeudesta juuri mitään sen perusteella. Melko nykivää poukkoilua ja riuhtomista matkanteko oli, vaikka paljon vähemmäksi purjeita ei enää olisi saanut. Tuulessa oli voimaa yllin kyllin ja aallokko kohosi yllättävän äkkiä. Sade tosin pyöristi sen muodot, vaikka vihaiset tuulenpyörteet puhalsivat vaahtopäät sumuksi ilmaan.

Kauankohan tuota olisi kestänyt? Vartin, puoli tuntia. Ei kauan kuitenkaan. Jokunen salama leimahti ja taivaan peltitynnyrit kumisivat. Taisi olla tynnyreistä korkkikin kokonaan hukassa, vaikka oli vaikea sanoa, mikä osa vedestä oli aaltojen pärskeitä ja mikä sadetta. Näkyvyyttyä ei kuitenkaan ollut, eikä märät kakkulat mitenkään helpottanut asiaa. Hyvän näön vaatimus ammattimerenkulkijoille ei ole turha ja olen sen ennenkin todennut. Sadevettä suurempi riesa on kuitenkin linsseihin kuivuva suola, jota ei varsinkaan hämärässä tai pimeässä huomaa. Riesaa voi liennyttää pyyhkimällä lasit kuivalla mikrokuituliinalla säännöllisesti, jos siinä tilanteessa saa jonkin liinan pysymään kuivana.

Ukkossolu meni menojaan ja tuuli rauhoittui. Näkyvyys parani, osin siksi, että sade helpotti, osin, koska pääsin puhdistamaan silmälasini. Olkiluodon ydinvoimalat näkyivät kaukana, kaukana kaakossa pieninä pisteinä. Jäljellä oli ehkä metriseksi kohonnut aallokko, kenties ylikin. Aallokon korkeus on vaikea arvioida. Tiedemiehet tekevät sen kelluvilla kiihtyvyysmittareilla. Minusta aallot on kaksimetristä, kun Nemistä ei enää näe horisonttia aallonharjojen yli. Niin että sellaisista aalloista ei vielä ollut kyse. Sitä pienempi on metristä. Jos se on selvästi aallokkoa eikä laineita, se on puolimetristä. Sitä pienemmät kohoumat meressä ovat laineita ja vielä pienemmät tuuliväreitä. Keskeltä merivesi lainehtii, kertoo pohjalainen kansanlaulu. Väittäisin, että se osaa jopa aaltoilla myös reunoiltaan.

Kaukaa viisaasti odotin hyvän tovin ukkosen mentyä. Vene tosin tamppasi paikallaan aallokossa pienine purjeineen, vaikka tuulta yhä piisasi. Lopulta kuitenkin päätin, että haluan saman päivän mittaan edes johonkin rantaan. Vaihdoin myrskyfokan takaisin kakkosgenoaan ja nostin ison koko komeuteensa. Tuuli, mokoma, oli kääntynyt kaakkoon. Luovimiseen oli kaksi vaihtoehtoa: hyvää vauhtia takaisin kohti Luviaa tai hyvin hitaasti, suoraan vasta-aallokkoon kohti Raumaa. Ja Rauman edustahan minulla oli tavoitteena. Kellokaan ei vielä ollut paljon, joten Luvia ei houkuttanut. Se olisi ollut lähes tulkoon paluu lähtöpaikkaan ja tehnyt rehkimisen turhaksi. Jyskytin siis vasta-aaltoon eikä matka sanottavammin taittunut. Laskemalla kurssia sain Nemin kulkemaan hiukan paremmin. Ongelmaksi muodostui kuitenkin väsymys: vaivuin ajatuksiini ja kohta yritin taas jyskyttää liian ylös tuuleen. Ja sama uudelleen ja uudelleen. Lopulta vähäinen järjenhiven ilmeni ajukoppaani: olen vanhalla muovikipalla kaukana rannikosta ilman radiopuhelinta ja pelastuslauttaa. Jos jostain koituu murheita, matka rantaan kestää tuntikaupalla. Pänni ohjata kohti Iso-Pietaria, Luvian väylän eteläpäätä, mutta rehkiminen ja vehkominen väsytti, enkä minä ole aivan täysissä aikamiehen voimissa.

Vähä vähältä tuuli kuitenkin kääntyi jälleen, ja pääsin ohjaamaan lähes kohti Kylmäpihlajaa. Jossain vaiheessa tuli tunnin, pari vettä kuin aisaa. Nuorempi velipoikani tokaisi joskus, että takin tarkoitus on erottaa kaksi erilämpöistä nestettä toisistaan. Sanoisin, että purjehdustakki on puoliläpäisevä kalvo: väkevämpi liuos imee laimeamman puoleensa ja sinne kalvon taakse se jää. Uppo-Hansseenin purjehdustakki oli tullut tiensä päähän muutamassa kaudessa. Mikään ei voita perinteistä muovista sadetakkia: ei se ehkä hengitä, muttei myöskään aiheuta osmoosia. Hikoilu on heinäkuisellakin merellä useimmiten tilapäinen ilmiö, joten hienot mutta halvat seiluuvaatteet saavat toistaiseksi jäädä juppien niskaan. Voin tuulettaa jumpperiani, kun sade taukoaa!

Tunti tunnilta Kylmäpihlaja kasvoi horisontissa. Olkiluoto oli jo lähes käsien ulottuvissa. Aallokko oli edelleen sekavaa, mutta kaakkoinen tuuli kiskoi hyvin. Jo vain pääsee perille, kun Jumala vetää ja piru lykkää! Itse asiassa minulla oli vähän liikaa purjeita ylhäällä, mutta koska kannelle nousemisessa on riskinsä ja yksinäiseltä purjehtijapojalta kuluu keulapurjeen vaihtoon pitkään, siedin tilannetta. Ehdin hakea purtavaakin kajuutasta: lisää makkaraa, suklaapatukka jokin -riini, -iini tai -siini. Vissypullohan minulla pyörii aina sitloodassa. Pitkän päivän aikana tulee muitakin tarpeita, ja yksinpurjehtijalle oiva tapa kuolla on pudota veneestä kusella käydessään. Sitä varten on minulla on likaisten asioiden ämpäri, joka kylläkin pidetään puhtaana. Itse toimitus poukkoilevassa pikkupaatissa vie aikaa ja aiheuttaa ärräpäitä, mutta iänkaikkinen pidättely aiheuttaa pahoinvointia ja väsymystä. Niin että ämpärporin asioille vain jo ennen kuin oikeasti tuntuu pahalta!

Sitten vain jyskyttelin vasta-aaltoon. Matka taittui jälleen kelvollista vauhtia. GPS kertoili viidestä solmusta, mikä on Nemille ihan hyvä vauhti näissä oloissa. Sellainen ongelma kuitenkin oli, että tietoinen ajantajuni muuttuu merellä, mutta kroppani vaatisi huomiota oikeastaan useamminkin kuin kotioloissa. Pitkä päivä tuulessa väsyttää. Ja vaikka pääosin lähinnä istun ohjaamassa ja navigoimassa, keikkuvassa veneessä joutuu aina jotenkin jännittämään itseään. Energiaa kuluu huomaamatta ja voimat ehtyvät, koska purjehduskaverin puuttuessa lepäämään ei pääse. Avomerellä ja automaattiohjauksen kanssa olisi toista: aparaatti ohjaisi, navigoinniksi riittäisi välillä tuntikausien ajan tunnollinen tähystäminen. Mutta ehkä joskus jollakin paremmin varustellulla ja uudemmalla veneellä…

Suviehtoona tuuli usein moinaa ja niin kävi nytkin. Yhdeksän aikaan GPS lupaili, että olisin Kylmiksessä alle tunnissa. Hetken päästä jäljellä oleva matka-aika oli venynyt jo puoleentoista tuntiin. Helpolla saatavilla olevat eväät olivat loppuneet jo Nurmeksen edustalla ja nälkä painoi. Niin siinä aina käy: syön sitten kun pääsen perille, mutta perillepääsy siirtyy ja siirtyy ja nälän kierre on valmis. Juomapullossa sentään loiskui jokunen desi väljähtänyttä kivennäisjuomaa. Valkeakarin väylän poikki seilatessani alkoi jonkinlainen perillepääsyn meininki tuntua mielen virkistymisenä. Kohta olisin rannassa ja sitten vain sapuskaa kupuun ja äijä pitkäkseen mukavuusalueelle.

Kylmäpihlajan luodon yli näkyi mastojen metsä. Edellisestä käynnistä oli jäänyt myös mieleeni poluilla makaavat hanhenpaskakerrostumat ja palveluihin nähden korkea satamamaksu. Sallin Nemin lipua Kylmäpihlajan itäpuolitse kohti Louttuja. Koska aallokko jäi avomerelle, Nemi seilaili heikossa iltatuulessa ihan mukavaa vauhtia. Mitä muuten tarkoittanee louttu-sana? Joka tapauksessa Katava- ja Pirttiluotun välinen salmi on kaunis ja jaksoin yhä iloita maisemasta. Epäsäännöllisten kallionposkien väleissä on vehreitä pöheikköjä ja pieniä metsäplänttejä. Puolen hehtaarin lappi! Metsäkin tuoksui, mitä olen näin keski-iässä alkanut arvostaa. Mitä taas tuli Kylmäpihlajan hienoihin avomerimaisemiin, niin eiköhän horisonttia ja aaltoja jo sinä päivänä nähty.

Kuuskajaskarissa oli käynyt onnettomuus pari päivää aikaisemmin. Teininuorukainen oli halunnut osoittaa miehuuttaan kapuamalla rannikkotykistön vanhaan tähystystorniin, pudonnut ja kuollut. Uutisten mukaan poliisi oli hetkeksi sulkenut saaren, mutta tilanne oli ohi. Arvelin kuitenkin, että Jaskarin kaijassa on tilaa yksinäiselle purjehtijapojalle, kuten olikin. Pitkässä laiturissa ei ollut yhtäkään venettä, eikä näkynyt ketään. Aurinko oli jo laskenut. Jos siellä ei ole ketään kieltämässä rantautumista, kukaan ei myöskään aja minua pois. Laskin siis seilit sataman edustalla. Tuuli tyyntyi siihen, joten jouduin nykäisemään moottorin käyntiin. Alkuperäinen ajatukseni oli kellutela pelkällä rikillä laiturin kupeeseen. Tättäilin kannella virittelemässä kiinnitysköysiä ja fendareita ja huomasin täriseväni hiukan. Olisikin ihan hyvä tapa päättää tämä reissu putoamalla veneestä ja uimalla rantaan. Toisin kuitenkin kävi: laituriin kiinnittyminen kävi metelittä ja kolhuitta. Kieltotauluja tai poliisin muovisiimoja ei näkynyt. Joku liikkui rakennusten välissä. Klaarattuani kannen kello oli puoli kaksitoista.

Muistan lukeneeni jonkun vuorikiipeiijän ohjeen, että kun on oikein väsynyt, niin ensin syödään ja sitten vasta nukutaan. En tiedä, mitä hän sillä täsmälleen tarkoitti, mutta joltakin nuoruuden partioreissulta muistan heräämisen nälkään ja sen, kuinka vaikea silti oli nousta makuupussista ja laittaa aamupalaa. Keittelin siis pikariisit ja niiden kiehuttua lähes kuiviin kumosin kattilaan purkkikastiketta. Päivälliseni ei ollut michelin eikä gourmet, mutta nälkä siirtyi. Möngin makuupussiini ja suljin silmät. Ennen tajunnan sammumista näin silmissäni vyöryviä aallonharjoja.

Havahduin ja nousin sijaltani. Kävelin rantaan etsimään huusia. Saari keinui jalkojeni alla. Tarkoitukseni oli jatkaa kohti Uuttakaupunkia, mutta jälleen vähäinen järjen ääni kuiskutteli korvissani: olen täällä huvikseni. Eilen ei ollut kaikin ajoin kivaa, tänään ei varmasti ole kivaa, jos yritän ylittää itseni. Raahauduin takaisin paattiini ja kallistuin punkalle. Alkavan päivän urakaksi riittää siirtyminen Poroholmaan. Ennen nukahtamistani ehdin vielä kummastella, että teen yksikseni tällaisia reissuja, mutta tavallisessa arjessa en saa aikaan mitään ja työelämässä en ole menestynyt koskaan. Vaikka kuinka yritän tehdä töitäni, jotenkin kaikki menee aina pieleen ja lopulta turhaudun. Ehkä minun tosiaan pitäisi olla merimies, vaikka tiedän varsin hyvin, ettei merityö ole aina kivaa ja harvoin helppoa. Asia on kuitenkin harvinaisen yksinkertainen: merellä pitää kropan ja psyyken olla kunnossa. Lääkärin mukaan en täytä vaatimusta. Ovatko minun persoonani palat sitten maissakaan ihan sitä mitä kanssakulkijat, palaveri- ja projektiseilorit odottavat ja vaativat?

Ei saa nauraa!

Edelliseen viestiin liittyen esitän uuden näkökulman. Vakaville asioille ei yleensä pidä nauraa. Siitä voi koitua sosiaalisia ongelmia. Asialla on kuitenkin toinen puoli: entä minä, joka olen kokenut vaikean tilanteen? Saanko nauraa vakavalle asialle, jos se nauru edes vähän helpottaa omaa suruani?

Olen rusikoinut itseäni huomattavasti suuremman miehen rintaa pidäkkeettä vartin verran. Hän lopulta kuoli.

Kaukainen elämä

Olen ollut kolmessa ensiaputilanteessa, jossa kuolee ihminen. Yhteensä kuolleita on syntynyt neljä!

Tämän muistan aina kertoa. Kai se jotenkin on jälkensä jättänyt. Niin että jos nyt sitten pohtisin elämää.

Ihmiset etsivät elämää ulkoavaruudesta. Aika ajoin ilmestyy uutinen, jossa kerrotaan että taas on löydetty kaukaisen aurinkokunnan planeetta, jolla voisi olla elämää. Jotkut rakentavat kauhukuvia planeetallemme tulevista tunkeilijoista, jotka aiheuttavat ihmiskunnan tuhon. Vuosikymmenten takainen sarja nimeltään V taisi olla varhainen esimerkki tällaisesta äärimmäisestä kauhufantasiasta. Siinä tulijat käyttivät ihmisiä ravinnokseen. Sarjan esittäminen keskeytettiin. Toiset taas toivovat tulijoiden tuovan hyvää, esimerkiksi lisää tekniikkaa tai kenties tekniikkaa, joka mahdollistaa nykyisen kaltaisen elämän jatkumisen ikuisesti.

Ikuisesti on mahdottoman pitkä aika. Auringosta tulee punainen jättiläinen 4 - 6 miljardin vuoden päästä, jolloin Telluksemme tuhoutuu. Tyyssijamme on elämänsä keski-iässä, jos mitään loppua ei tule ennen kuin Auringolta on vety loppu ja se ryhtyy fuusioimaan raskaampia aineita. Ikuinen käsittää myös vuosimiljardit. Tai ehkä ei, ehkä siinä mittakaavassa koko ajan käsite on jotakin muuta kuin tämä minun näkemykseni, jossa kello mittaa jäljellä olevaa aikaa sekunti sekunnilta.

Jos uskomme homo sapiensin todella elelevän vielä mahdottoman kauan, pitää jossakin vaiheessa ruveta suunnittelemaan muuttoa. Odotan vain sitä neropattia, joka saa miljoonat ihmiset rahoittamaan oman hulluutensa myymällä paikkoja Telluksen pelastusveneeseen. Siihen nähden kaikenlaiset apokalyptiset liikkeet, jotka ovat saaneet ihmiset odottamaan taivaallista kristalliarkkia jo piakkoin, ovat lähinnä hieman hassahtaneita ja lähes harmittomia historian kummallisuuksia.

Kaukaisella planeetalla asuva kansa on yhtä lailla ihmisen luomus kuin ateistin jumala. Mielikuvituksemme näyttää riittävän neliraajaisten, päällisten olioiden luomiseen tai sitten äärimmillään tuo kaukainen hahmo on kuin Tähtien sodan Chewbacca: melkein kuin ihminen, mutta karvainen ja murisee. Toisaalta jotkut teknokraatit rakentelevat mielissään kvanttitietokonetta, joka kyseenalaistaisi elävän ihmisen ja rakennellun tietokoneen välisen rajan paljon radikaalimmin kuin mikään kyborgi. Niin kauan tilanne lienee hyvä, kun nettitietokone ei manipuloi ihmistä kyvyttömäksi kiskomaan töpseliä seinästä. Uskon enemmän ihmisen kykyyn seota omaan näppäryyteensä kuin hallita kaikkien tekojensa ja keksintöjensä seurausta. Näyttäisi jo nyt, että esimerkiksi porno saa monet valtaansa. Hyvä ettei minuakin, kuten muutamaa kirjoitelmaa aikaisemmin kerroin. Riippuvainen ihminen ripustaa vaikka itsensä johtoon, kunhan virtaa ei katkaista! Se, että jokin ihmissuvun kehittämä järjestelmä muuttaa ihmisen orjakseen taitaa tapahtua tavalla, jota nimenomaan emme osaa ennakoida. Täsmälleen tästä on kyse esimerkiksi ympäristön saastumisessa: kun polttomoottori keksittiin, kenelläkään ei käynyt mielessäkään, että tärvelemme koko ilmakehän niiden kanssa. Ajatus olisi ollut täysin absurdi. Kun tämä ajatus viimein alkoi saavuttaa tietoisuuden, olimme jo liian riippuvaisia polttomoottoreista. Todennäköisesti tuo Telluksen pelastusvenekin toimii polttomoottorilla. Älkää palelko, kun pääsette Kuiperin vyöhykkeelle!

Tutkijat, jotka tutkivat kaukaisen elämän mahdollisuutta, keskittyvät tutkimaan kemiallisia reaktioita ja ympäristöjä, joissa mikään elämä olisi mahdollinen. Tämä meidän elommehan perustuu dna- ja rna-valkuaisaineketjuen kykyyn kopioida toinen toisiaan. (Miksei koskaan puhuta kuopioimisesta?) Nykyisin tuntemamme elämän yksinkertaisimmat muodot eivät taida juuri tällaista dna-ketjua kummempia olla, ja me itsehän olemme sen huipulla: meillä on tietoisuus ja huikea sopeutumiskyky ja olemme viisaita - niin viisaita, että sekoamme siihen.

Entä jos elämän löytäminen onkin mittakaavakysymys? Tieteilijät etsivät jotakin, jonka ulottuvuus on pienimmillään molekyyliketjun luokkaa ja suurimmillaan jotakin, mikä mahtuu tallustelemaan planeetalla. Ja lisäksi sillä pitää siis olla kemiallisiin reaktioihin perustuva kyky monistautua ja saavuttaa tietoisuus. Tietoisuus on jonkinlaista sähköistä ja kemiallista vaihtelua jossakin mediassa; informaatiota, merkitystä, mahdollisesti toistuvia kuvioita kaaoksen keskellä, muotoja. Meille se on tietenkin myös kokemus ainutkertaisesta minästä; kehosta, tunteista, tiedosta ja aistimuksista.

Avaruutta peilaillaan, luotaillaan ja kuunnellaan ja kaiken kohinan seasta yritetään löytää jotakin mikä vaikuttaisi toisteiselta, muodolta kaaoksen keskellä. Toistaiseksi morsemerkkejä ei kai ole vastaanotettu kovin paljon. Mutta jos jokin kaukainen sivistys yrittääkin lähettää meille viestejä, mutta viestin perusyksikköiden pituus on niin pitkä, ettemme ymmärrä. Ehkä jokin, joka meidän kielissämme vastaisi vaikka yhtä vokaalia, kestääkin sata vuotta. Meidän vuottamme. Tai jos se onkin niin nopeasti vaihtelevaa ja kiivastempoista, että tekniset vekottimemme ei äkkää sitä?

Olen joskus ajatellut, että aurinkokunta muistuttaa atomia, vaikka onkin litteä. (Japanin numeraalit ovat metkoja, koska niihin liittyy adjektiivi tai ainakin jonkinlainen laadun ilmaus.) Planeetta kuineen on samanlainen. Aurinkokunnat muodostavat galakseja, ja niilläkin kai on keskus, jota sitten hiukkaisemmat hiukkaset kiertelevät. Galaksit muodostavat ryhmiä. Voimme jatkaa ajatusleikkiä: tuntemamme maailmankaikkeus onkin ehkä vain yksi lukemattomista muista. Kaikilla näillä olemassaolon tasoilla voi kai periaatteessa ilmetä informaatiota. Ajatusleikkinä pidän mahdollisena sitä, että vaikkapa galaksien järjestelmät kopioivat toisiaan. Jollakin meidän aikakäsityksemme ulkopuolisella tapahtumien peräkkäisyyden jänteellä muodostuu (vaikkapa) galaksien järjestelmiä, jotka muistuttavat dna-ketjuja. Ehkä on olemassa jokin tällaisiin järjestelmiin perustuva elämä, jolla on myös tietoisuus. Ja ehkä senkin elämänmuodon on yhtä vaikea puuttua oman elämänsä ja olemassaolonsa perusosasiin kuin yksittäisen ihmisen omaan dna:hansa. (Olen tietoinen siitä, että nykytietämyksen valossa ihmisen perimä ei olekaan täysin pysyvä koko elämän ajan. Yksityiskohtia en tunne.)

Inhimillisemmässäkin mittakaavassa on mahdollista kysyä, että onko jokin kaukainen elämä laadultaan ja perusteeltaan niin toisenlaista, että vaikka se on olemassa ja nähtävissä, emme tunnista sitä. Näemme kaukaisen planeetan kiviä, mutta nuo kivet ovatkin eläviä. Prosessit, jotka tekevät niistä eläviä, ovat vain niin hitaita, ettemme tajua. Ehkä se elämä ei tarvitse palamisreaktiota tai vettä kuljettamaan tarvittavia aineita osallistumatta reaktioihin itse. Tarvinneeko sähköäkään? Ehkä jokin muu maailmankaikkeuden perusvoima riittää!

Kun huomenna menen rannalle, ajattelin heittää kiven veteen miettimättä, olisiko se sittenkin halunnut olla rannalla. Se on eloton eikä sillä ole tietoisuutta eikä tahtoa. Se ei palele talvisen syvänteen neliasteisessa vedessä, eikä edes nolla-asteisessa rantamatalassa. Vuosituhansien mittaan eroosio jäystää sen aina vain pienemmiksi partikkeleiksi, jotka lopulta painuvat merenpohjaan. Siellä ne kaikki yhdessä sedimentoivat ja painuvat tektonisen liikkeen myötä maan vaippaa ja sulavat magmaksi. Kenties joskus, ennen kuin Aurinko muuttuu punaiseksi jättiläiseksi, samat piirippuset purkautuvat tulivuoresta laavana, jähmettyvät kallioksi ja lohkeavat siitä taas rantakiveksi.

Kun heität kiven kylmään mereen, muista elämän ihmeellisyyttä! Me kuolemme, mutta jossakin omassa mittakaavassamme hyvin kaukana joku katselee mannertemme liikkeitä ja pohtii, että onkohan tuolla elämää.

Masennuksen hoito

Masennusta podetaan urakalla. Itse olen saanut sen diagnoosikseni 20 vuotta sitten, mutta riesanani se on ollut paljon, paljon kauemmin. Aivan varmasti täytin masennuksen kriteerit, kun 16-vuotiaana lopetin lukion ja jäin kotiin. Mieli oli maassa, välillä en poistunut kotoa moneen päivään. Ikkunaverhot olivat suljettuina viikkoja. Sen jälkeen on ollut helpompia aikoja ja paljon vaikeampia aikoja.

Masennuksen syyt ovat psyykkisiä, sosiaalisia ja biologisia. Nämä seikat vielä kietoutuvat toisiinsa. Psyykkiset asiat ovat myös biologisia: masennustila voidaan todeta aivoista. Usein puhutaan hermoston välittäjäaineista: serotoniini, noradrenaliini ja dopamiini vilahtelevat masennuskeskusteluissa usein. Masennuslääkitys taas pyrkii vaikuttamaan näihin hormoneihin. Keskustelu munan tai kanan ensimmäisyydestä ottaa muodokseen arvelut siitä, onko masennus ensin ja hormonaaliset muutokset sitten vai päinvastoin.

Jotkut ovat myös taipuvaisempia masennukseen kuin toiset. Taipumuksen syyt taitavat jakautua samoin: sosiaaliset, biologiset ja psyykkiset. Hyvä esimerkki tällaisesta on älykkö. Huomattavan älykkään ihmisen on vaikea löytää juttuseuraa, koska muut eivät pysty seuraamaan hänen ajatustensa kulkua. Ja koska ajatusten ymmärtäminen on vaikeaa, älykkö voikin saada kuulla olevansa tyhmä ja hullu. Ennen pitkää yksinäisyys - eli sosiaalinen syy - aiheuttaa psyykkisen ongelman, masennuksen. Ja se taas alkaa näkyä biologisina seikkoina.

Jos menee valittamaan lääkärille alakuloa, väsymystä ja saamattomuutta, tuomio on melko varmasti masennus. Lisäksi lääkäri voi pyrkiä sulkemaan pois erilaisia muita sairauksia, vaikkapa diabeteksen. Hoito on lähes poikkeuksetta sama. Alkuvaiheessa lääkäri määrää mielialalääkkeen ja mahdollisesti rauhoittavia tai nukahtamista helpottavia lääkkeitä. Sairaslomaa tulee helpolla viikkokausia ja helpolla sairasloma pitkittyy kuukausien mittaiseksi. Jos lääkitys ja loma eivät auta, yleislääkäri lähettää psykiatrin juttusille.

Psykiatri haastattelee, tutkii ja testailee ja määrää lisää lääkkeitä ja suosittelee psykoterapiaa. Sairasloma tuppaa jatkumaan. Lääke auttaa joskus - mutta usein ei. Kokeillaan toisia lääkkeitä ja potilas joutuu sietämään erilaisia sivuvaikutuksia, kuten viikkojen pahoinvoinnin, kuivalta taulusieneltä tuntuvan kielen ja tasapainovaikeudet. Seksuaaliset murheetkin ovat tavallisia: ei oikein kiinnosta, mikä voi olla parisuhteessa elävälle kuorma. Ja vaikka kiinnostaisi, ei seiso tai kostu kuten ennen vanhaan.

Useimmiten masennus alkaa väistyä ajan mittaan. Mieliala ja aloitekyky paranevat. Joskus aikanaan lääkäreille oli selvä ohje: masennukselle ei tarvitse tehdä mitään erityistä, aika kyllä parantaa. Ja miksei parantaisi, ainakin jos masennuskelle on jokin syy, jonka voi poistaa. Lisäksi niilläkin, joilla masennus on perustila ja joiden masennus kyllä löytää aiheensa, mieliala vaihtelee sentään jonkin verran. Tämän lääkäri voi tosin tulkita kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, joka ei kuitenkaan aiheuta suoranaista maniaa. Niin että olkaa hyvät! Paremman vointinne jaksotkin ovat diagnosoitavissa.

Joskus masennus pitkittyy vuosien ja vuosikymmenten mittaiseksi. Lääkkeet, lääkärit ja psykiatrit vaihtuvat. Terapioita on tarjolla jos jonkinlaisia ja jos ne eivät ole yhteiskunnan kokonaan kustantamia, Kelan tukiaistenkin jälkeen potilaalle jää maksettavakseen summat, jotka aiheuttavat taloudellista hätää ja siis syventävät masennusta.

Yksi ongelma on se, että apua haetaan liian myöhään. Ihminen pystimään ylittämään päivittäisen sietokykyannoksensa aika helpolla ja kuittaamaan uni- ja muita velkojaan vapaa-aikanaan ja lomillaan. Vähä vähältä kuormaa kuitenkin kertyy. Ilo ja nauru katoavat elämästä. Aina väsyttää ja vaikka läheiset ja työkaverit tohkeissaan neuvovat lenkkeilemään, monta kertaa ei tule mentyä sinne pururadalle. Käveleminen saa murheelliset mietteet virtailemaan entistä kiivaammin ja juokseminen pursottaa keuhkot kurkusta. Voimia ei vain ole kuten ennen, vaikka puoli vuotta sitten. Sosiaaliset suhteet heikkenevät tai rapistuvat, kun ei jaksa osallistua rientoihin eikä keskusteluihin. Mielessä ei ole iloisia asioita ja lämmin huumori vaihtuu rutikuivaan ironiaan. Mutta ei, velvollisuudentuntoisesti lähdetään seitsemäksi tai kahdeksaksi töihin. Kyllä tämä tästä, on tämä ennenkin tästä... kunpahan tulee perjantai ja porvarillisen iltahämyn aikaan saa kaataa itselleen lasin viskiä. Sitten tapahtuu jotakin, joka katkaisee kamelin selän. Tällainen voi olla jokin melko vähäinen vastoinkäyminen: saa sakot liikenteessä, vaimo suuttuu, lapsi tuo epämieluisan poikakaverikandidaatin... Tai sitten ei edes tapahdu mitään. Tiedän aikanaan menestyneen yrittäjän, joka yhtenä aamuna ei vain suoriutunut petistään. Perhe kummasteli, töistä soiteltiin, ja äijä vain makasi, eikä millekään näkynyt mitään syytä. Ihmeteltiin vain, kun ennen niin aktiivinen ja ahkera yrittäjä makaa, vaikka pitäisi tehdä töitä. Kohtuullisen jaksamisen raja oli kaiketi ylittynyt jo kauan, kauan sitten. Ukkoparka oli kenties ollut katkeamisen partaalla jo vuosia. Ja katkeaminen oli vasta lopun alkua: ensin lähti muija ovesta, sitten vietiin se ovikin - ja talo, johon ovesta pääsi. Surullista tässä on se, että tämän miehen pahin orjuuttaja ja kuormittaja saattoi olla hän itse, ja lähipiiri, joka oletti hänen jaksavan ja jaksavan. Siis juuri ne, joiden olisi pitänyt kysyä, että olisiko aika lomailla ja tehdä lyhyempiä päiviä. Ihminen saa ajettua itsensä loppuun sosiaalisen paineen tai oman kunnianhimonsa vuoksi.

Masennus on sairaus. Sille on oma, tautiluokituksen mukainen koodinsa. Mielenterveyden ongelmiin liittyvä ennakkoluuloisuus ja tuomitseminen on vähentynyt. Ymmärretään, että masennus ei ole oma valinta eikä se ole laiskuutta vaikka siihen kuuluukin saamattomuus. Yhä useampi käsittää, että masentunutta ei voi auttaa kehottamalla häntä ryhdistäytymään ja ottamaan niskasta kiinni. Olen vinksahtaneella tavalla pahoillani tästä.

Masennus ei poistu kehottamalla. Mutta kukaan tai mikään muu kuin masentunut itse ei voi olla päävastuussa omasta mielentilastaan ja elämästään. Muut voivat auttaa. Vaikka itse söin vähintään 15 vuotta erilaisia mielialalääkkeitä turhaan, en voi väittää, etteikö joku hyötyisi niistä. Minulla on riesanani ja ilonani aspergerin syndrooma, ja siihen näyttäisi liittyvän se, että spyykenlääkkeet eivät toimi tai toimivat toisin kuin odotetaan. Niinpä minulla ei ehkä edes voi olla niistä samaa kokemusta kuin muilla.

Olen myös ruvennut ajattelemaan, että masennus-sanan alkuperäinen merkitys pitäisi palauttaa: se on tunne ja mieliala, ei sairaus. On myös sairaus, jonka tunnemme nimellä "mielialahäiriö" tai "masennus",  joka aiheuttaa masennuksen tunnetta. Mutta masennus itsessään ei tämän uuden ajatusmallini mukaan ole sairaus. Se on terve merkki siitä, että jotakin kuormaa on liikaa.

Äärimmäisestä näkulmasta tarkastellen vaikuttaa siltä, että mielialahäiriön hoito pikemmin syventää masennusta kuin auttaa. Sairasloma tarkoittaa usein yksinäisyyttä. Yksinäisyys ruokkii näköalattomuutta ja ylläpitää ahdistavien pakkoajatusten kierteitä. Lääkitys voi latistaa tunteet niin että potilas tulee apaattiseksi. Apaattinen, välinpitämätön ihminen ei jaksa eikä halua kantaa vastuuta elämästään. Elämän taas ei pitäisi olla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen niin raskasta, että ihminen sortuu ja musertuu. Useimmat ihmiset kestävät kohtalon kovia kolhuja hyvin, kunhan ne tulevat yksitellen ja riittävin väliajoin. Arvelen, että vuosikymmenten asuntovelka, paine omasta ja läheisten menestyksestä, jatkuva kilpailu työpaikoista tai niiden pitämisestä ja muu ajallemme tyypillinen on paljon tuhoisampaa kuin vaikka toisen ihmisen kuoleman kohtaaminen elämän aikana silloin tällöin. Omasta viimeisestä hetkestään ei kannatakaan murehtia, paitsi sen verran, että yrittää siirtää sen tuonnemmaksi.

Aivan keskeisenä syynä pidän elämän näköalattomuutta ja vaihtoehdottomuutta. Esimerkiksi asuntolaina voi pakottaa pysymään hyväpalkkaisessa työssä, joka ei kuitenkaan vastaa tekijänsä taipumuksia. Jossain muussa maailmantilanteessa olisi helppoa sanoa, että myy asunto, osta edullisempi ja vaihda itsellesi sopivampaan ammattiin. Monilla on jokin psyykkinen side mahdollisimman hienoon ja kalliiseen asuntoon, joka voi olla suurempi taakka kuin pankkilaina. Ammattia taas ei noin vain vaihdeta. Eri alojen muodolliset vaatimukset voivat tarkoittaa vuosien mittaista kouluttautumista. Ja vaikka muodolliset vaatimukset täyttyisivätkin, työnantaja voi helpolla sanoa, että entinen tutkija ei ehkä viihdy puusepän ammatissa kuin hetken. Aavistus voi olla hyvinkin oikea. Ammattiin kuuluu paljon muutakin kuin työtehtävissä tarvittavat taidot. Monet ammatit esimerkiksi sanelevat vuorokausirytmiä. Raksalle mennään seitsemäksi duuniin, ja jos ei kertakaikkiaan ole aamuvirkku, se ei välttämättä onnistu. Vuorokausirytmin muutoksiin sopeutuu, mutta ei rajattomasti.

Nykyään miellä on enemmän vapaa-aikaa kuin kaiketi millään historian sukupolvella. Miksi olemme väsyneitä ja miksi masennustaipumus todella puhkeaa masennukseksi? Raskas työ ei ole ainoa asia, joka ihmisiä kuormittaa. Sanoisin, että motivoitunut jaksaa paljon. Kuinka paljon meitä kuormittaa kohtuuttomat odotukset, joita meille asetetaan ja joita luomme itse itsellemme? Pitäisi jaksaa tienata, että voi kuluttaa; pitäisi kuluttaa, että joku muukin ansaitsisi. Asunnoista jo puhuinkin: en käsitä, kuinka paljoon monet ovat valmiita saadakseen jotakin... joka ennen kuitattiin vaikka vajaan kymmenen vuoden ahkeralla työnteolla. Paljonko meitä kuormittaa pelko? Moniko puristaa itsestään viimeisetkin voimat, että ei olisi henkilöstöhallinnon hampaissa seuraavalla yt-kierroksella? Olen yrittänyt keskustella mainonnan vaikutuksesta, ja moni on sanonut, että ei vaikuta heihin. Jollakin hiton konstilla yhä uutta ja uutta tavaraa saadaan kaupaksi. Hinnat laskevat ja laatua heikennetään tarkoituksella, jota raha ja romu vaihtaisivat omistajaa. Paljonko mainonta vaikuttaa tiedostamattomiin ostohinkuihimme? Paljonko jäisi ostamatta, jos emme menisi ostoskeskuksiin viettämään aikaa? Olisiko lopulta mukavampaa, jos koti ei olisikaan tupaten täynnä halpaa ja huonolaatuista sälää, joka tuotti iloa vähemmän aikaa kuin sen ostamiseksi piti työskennellä?

Elämme väärin. Valitan. Olemme kohtuuttomia ja tämä kohtuuttomuus on yksi masennusta ruokkiva tekijä. Ne, joilla on taipumus, mielialasairaus, reagoivat ja kärsivät. Menetämme heidän työpanoksensa ja sosiaalisen tarjottavansa, koska kuormitamme heitä - eli itsejämme - liikaa. Yritämme lääkitä masentuneet sopeutumaan elämään, johon heillä ei ole mitään mahdollisuutta sopeutua. Yritämme painostaa heitä tekemään asioita, joihin he eivät sovi. Hoidamme masennusta - sekä tunnetta että sen takana olevaa taipumusta tai sairautta - tavalla, joka vain syventää ongelmia.

Jos joku on masentunut, hän ei muutu iloiseksi ja aktiiviseksi omin avuin. Ja vaikka hänellä on päävastuu omasta elämästään, emme voi esittää vaatimuksia. Ainoa, mitä voimme tehdä, on ottaa väsyneet mukaan siinä määrin kuin he jaksavat. Tähän mukaan ottamiseen pitää kuulua väsyneellekin mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä. Kuntouttava työtoiminta, minitoimeentulo ja yhdeksän euron lisä päivässä, eivät tarjoa tällaista. Miksi yhdeksän euron työmies tekisi mitään, jos se johda mihinkään. Yhdeksän euron töitä saa tehdä niin paljon kuin hallinnon pykälät vain sallivat, mutta varsinaiseksi ansioksi ja mahdollisuudeksi ne eivät tahdo muuttua. Käytäntö on osoittautunut, että vaikka olisi intoa täynnä ja raataisi kahden edestä, ei ole mitään takeita siitä, että työkokeilu tai kuntouttava työ johtaisi mihinkään kestävään tai kantavaan. Myös ammatillinen kuntoutus on usein heppoista. Kouluissa istutaan keski-ikään asti ja ideologiset liput liehuen vaahdotaan elinikäisestä oppimisesta. Erilaiset koulutuslaitokset hyötyvät, mutta hyötyykö kukaan muu? Kuinka usein mahtaa olla kyse siitä, että alalleen epäsopivalle ihmiselle etsitään uusi epäsopiva ammatti? Abstraktiin ajatteluun taipuvaiselle puusepälle tuputetaan bussikuskin ammattia vaikka hän pärjäisi parhaiten vaikkapa toimittajana tai opettajana.

En väitä, että minun ajatuksin hoidettaisiin kaikkea masennusta. Vaan eipä hoideta lääkkein, terapialla tai edes sähköhoidollakaan. Olen tiukasti sitä mieltä, että kokemus omista vaikutusmahdollisuuksista ja todellinen vapaus löytää itselleen sopiva työ ovat aivan keskeisiä. Tämän edellytys on nykyistä joustavampi yhteiskunta, jossa voi vaihtaa alalta toiselle joutumatta talouskurimukseen. Kilpailun kuumentamassa yhteiskunnassa pitäisi pohtia, olisiko rennompi meno paikallaan: että ei oltaisi heti potkimassa väkeä kilometritehtaalle, jos yrityksen tuottavuuden kasvu hidastuu. Ja todella: tarkoitan sitä, että ei potkittaisi väkeä ulos jo siinä vaiheessa kun kasvukäyrä loivenee, kuten jossain tapauksissa tehdään. Ihmisetkin voisivat pitää tavoitteensa kohtuullisina - ja onneksi monet sentään pitävätkin.

Oma lukunsa olisi sosiaaliset kuormat: onhan se mukavaa, kun voi valita seuransa ja perheensä. Mutta valitseminen taitaa usein olla raskaampaa kuin epätäydellisyyden sietäminen. Kuten todettu, yksinäisyys lisääntyy. Nuori ihminen voi olla sitä mieltä, että tottahan sitä yksin pärjää. Palkka juoksee, hommat sujuvat. Entä kun iän myötä voimat alkavat huveta? Rientävätkö exät ja ammoiset tuttavat apuun? Vakiintunut parisuhde ja suhteellisen vakaa perhe-elämä on aikuisen ihmisen suurin sosiaalinen turva, ei Kela, eläkevakuutusyhtiö ja poliisi.

Syyttävä sormeni taitaa osoittaa kohtuutonta individualismia. Emme ehkä olekaan niin itsenäisiä kuin toivoisimme.

Omaperäistä ajattelua

Tässä tekstissä ei ole omaperäistä ajattelua.

https://www.youtube.com/watch?v=fxbCHn6gE3U

Tässä Ted-puheessa puhuja kertoo omintakeisten ajattelijoiden tavoista ja piirteistä. Musiikinystävänä tykästyin ajatukseen siitä, että originellit kehtaavat käsitellä myös huonoja ajatuksia ja että säveltäjillä on joukoittain huonoja sävellyksiä yhtä mestariteosta kohden.

En ehkä sanoisi mitään suosikkisäveltäjäni J. S. Bachin teosta huonoksi, mutta jotkut ovat minusta tylsiä. Sama koskee Mozartin viittätriljoonaa pianosonaattia ja niin edelleen.

Säveltäminen ja blogitekstien rustaaminen ovat vinttikamarin sormiharjoituksia. Ajatus ainaisesta ja kaikenkattavasta nerokkuudesta on nerokultin perusteetonta ihannoimista. Voimme ihailla Einsteinia hänen siististä muotoilustaan E = mcc. (Energia on yhtä suuri kuin massa kertaa valonnopeuden neliö). Hienoa, mutten ihan ymmärrä. Mutta massa ja valonnopeus kerrottuna itsellään kuvaa siis energiaa, joka jollakin on. A) Laskeutuiko tämä muotoilu A. Einsteinin mieleen uudenkiiltävänä ja valmiina totuutena vai B) syntyikö se lukemisen, funtsimisen, ajatusleikkien seurauksena, epäuskon saattelemana ja valmistuiko se muille esitettäväksi vasta monen vaivihkaa tehdyn kokeilun jälkeen? En tiedä. Kokeilu varmaan tarkoittaa tässä sitä, että herra Nobelisti vertaili aatostaan muihin mietteisiinsä ja tutki, kehkeytyykö ristiriitaa vai aatoksen sopusointua.

Olen aikaisemmin pohdiskellut, että ajattelu on rankkaa ja vaatii harjoittelua. Nero ei ole nero nerokkuuttaan, vaikka perintötekijöillä katsotaan olevan tärkeä osuus poikkeuksellisen ajattelukyvyn kehkeytymisessä. Toinen puoli on arvioni mukaan jääräpäisyyttä ja henkisen kivun sietokykyä. Minä menestyin koulussa yleensä hyvin, toisinaan erinomaisesti ja joissain harvoissa asioissa jopa loistavasti. Yksi koulunkäyntiin liittyvä keskeinen mielikuva on kokeiden ja tenttien tekemisen tuskallisuus. Vaikka rakastin tenttisalin hiljaisuutta, aprikoinnin olessa kuumimmillaan päätäni särki, niska jumitti, hengitysilma tuntui loppuvan ja keskittyminen oli sillä tavalla vaikeaa, että mielessäni risteili monia ajatuksia päällekkäin ja jokainen niistä olisi pitänyt rustata johonkin paperin kulmaan tai konseptiin ylös, etteivät ne unohdu. Joskus unohtui ja josku se unohdus maksoi karvaan romahduksen arvosanassa - erityisenä esimerkkinä logiikan peruskurssin tentti, josta minulla olisi ollut mahdollisuus saada täydet pisteet ja korkein arvosana, jos... ja vain jos! Niin... koulu- ja opintomenestys ei ollut helppoa. Olisin voinut armahtaa itseäni ja kelpuuttaa tyydyttävät arvosanat, jolloin olisi myös välttynyt tenttitilanteen väsymykseltä ja tuskalta.

Jos vain jos olisin edes joskus tehnyt aivojumpan eli logiikan harjoitustehtävät ja käynyt niissä edistyneempien oppilaiden ohjaamissa harjoituksissa, olisin saanut rutiinin, jolla mokoma moka olisi vältetty ennen väärän vaihtoehdon ilmenemistä mieleeni. Kuitenkin uudet ajatukset tulevat jostakin. Uskon hartaasti, että ihmispolon, edes neron, aivot eivät kehitä tyhjästä juuri mitään. Yksi keino uuden kehkeyttämiseen on moka. Soittamalla väärin voi tehdä oivalluksen vekkulista musiikillisesta liikahduksesta. "Eiku" ei ole ratkaisu. Kirurgi ja jazz-muusikko eivät sano, että oho, vaan että kappas kappas! Useimmiten tuloksena ei ole mitään kummoista. Mutta joskus on. Joskus - siis harvoin. Bachin yli tuhannesta teoksesta vain murto-osa on suosittuja neronleimauksia. Jokin harvoin esitetty kantaatti on friikkien leipää, säveltäjän päivätyötä ja hiljaista aivojumppaa, ehkä epätyydyttävä kokeilu.

Taitaa mennä siihen harjoitelmien koppaan tämäkin asia. Ja muutoinkin voisin harkita jotakin muuta harrastusta ja kirjoittamisen aihetta kuin ajattelemisen ajattelu. Tai ajattelemisen ajattelemisen ajattelu.