Yksipäinen köysi

Olen harkinnut uuden ammatin hankkimista jo vuosia. Nyt minulla on sellainen: ryhdyn köysikauppiaaksi. Minulla nimittäin on yksipäinen köysi. Toinen pää on, toista päätä ei ole. Miten tämä on mahdollista? Millainen on yksipäinen köysi? Vaihtoehtoja on kaksi. Arkijärjelle helpompi on sellainen, joka muistuttaa numeroa 6 tai 9. Siinä on siis pää ja häntä, ja häntä on pujottu siihen köyteen itseensä johonkin kohtaan, muttei kuitenkaan siihen päähän. Tällöin köysi muistuttaisi numeroa 0, ja se on minusta huono liikeidea. Sen nollan kun katkaisee, minulla on käsissäni tavallinen kaksipäinen köysi, ja sellainen on varastossaan aika monella köysikauppiaalla. Menestykseni köysibisneksessä olisi silkan markkinointikikkailun varassa.

Toinen vaihtoehto yksipäisen köyden olemassaololle on se, että köydessä on yksi pää, ja siitä se sitten lähtee ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, eikä lopu. Koska ikuisuuksiin jatkuvaa, yksipäistä köyttä olisi mahdoton säilyttää missään, sen pitää vain jatkua suoraan. Jos sitä rupeaa vyyhtimään, se täyttää ensin kädet, sitten huoneen, sitten liiketilan, sitten talon, kaudun, kaupungin, maan, mantereen, planeeta, aurinkokunnan ja ja ja... Yksipäinen köysi siis jatkuu loputtomiin jokseenkin suoraan tai Einsteinia mukaille jotenkin hämärästi kaartuen, mutta kuitenkin palaamatta lähtökohtaansa milloinkaan. No, ehkä yksipäinen köysi voi olla myös loputon spiraali.

Sinällään moinen nirunaru on mukava kaupankohde. Hinnan voi pitää edullisena. Ongelmaksi muodostuvat pikemminkin toimituskustannukset. Tyynenmeren liitto halusi ostaa 200 000 kilometria köyttä muovikassien puhdistamiseksi valtamerestään. Mitta riittää melkein viidesti Maan ympäri. Ongelma ei ole saatavuus, mutta on siinä kädet rakoilla, ennen kuin sellainen määrä on vyyhditty, vaikka kuinka hyvät hanskat olisi. Lääkärärikin saattaa muistutella jännetupentulehduksesta.

Minun tuntuu olevan helppo ajatella yksipäistä köyttä. Tästä se alkaa, ja sitten se jatkuu suoraan kohti sinistyvää ja mustuvaa taivasta, kunnes kapenee silmissäni näkymättömiin. Se kaikki loppu mokomasta on siellä tietoisuuteni ulkopuolella. Poissa silmistä, poissa mielestä. Tästä seuraa kuitenkin muuan hy-vin vi-sai-nen ongelma!

Aloitetaan vähän kauempaa: kauan sitten sain ammoisen tyttöystäväni kanssa aikaan kränän laskutoimituksesta ääretön miinus yksi. Matematiikan oppien mukaan silloinen tyttöni arveli sen olevan ääretön. Hän oli kovin tohkeissaan tästä opista, ja minä ihmettelin sitä, koska kai tuon asian piti olla selvä lukion laajaa matematiikkaa kurssien keskiarvolla 10.0 opiskelevalle tytölle. Meille, joilla aikanaan peruskoulussa oli matematiikassa eri laajuisia oppimääriä, tuo matemaattinen seikka opetettiin jo yläasteella - ainakin siellä laajan oppimäärän kurssilla. Daa. Pieni piru meni mieleeni ja aloin kinastella vierelläni makaavan nuoren naarasälykön kanssa. Kysin, että jos äärettömästä poistaa yhden, miten tulos voi olla sama ääretön. Sain kuulla arvioita kognitiivisista resursseistani, minä surkea lyhyen matematiikan kävijä. (Kävin vain kokeissa, en oppitunneilla, keskiarvolla 9,833.)

Asia valkeni juurta jaksain minulle minulle vasta paljon myöhemmin. Kuten kerroin, ymmärrän tai ainakin olen sisäistänyt sen, että äärettömästä voi vähentää minkä tahansa ratonaaliluvun (?) ja tulos on silti ääretön. Jos siitä vähentää äärettömän, tulos lienee nolla. Muista irrationaaliluvuista en tiedä. Juha-ystäväni on ammattimatemaatikko joten hän ehkä osaa sanoa. En vain ole varma, ymmärränkö selityksen. Jotta kantani voisi ymmärtää, pitää käsittää tuo ääretön joukkona, joka koostuu äärettömästä erilaisesta asiasta. Siis äärettömästä erilaisesta identiteetistä. Jos siitä ottaa yhden täysin yksilöllisen yksilön pois, äärettömän laatu muuttuu. Nyt voidaan tietenkin kysyä, operoimmeko enää matematiikan parissa. Samoin voimme pohtia ääretöntä erilaista identiteettiä. 1) On mahdollista, että on olemassa ääretön määrä erilaisia identiteettejä ja 2) Jos ääretön määrä mahdollisuuksia, on myös ääretön määrä mahdollisuuksia jonkin identiteetin toiselle ilmenemiselle.

Äärettömän tajuaminen on vähän vaikeaa. Voimme hahmottaa sen avaruuden avulla. Minä nimittäin en ymmärrä avaruutta, vaikka muistan lukeneeni väitteen, että avaruuden tajuaminen on mielenterveyden yksi kriteeri. Minulla on kyllä jokseenkin toimiva tilanhahmotuskyky, jos avaruuden tajuamisella sitä tarkoitetaan. Voin halutessani taitella paperista tetraedrin ja jos osaisin käyttää 3D-mallinnusohjelmaa, osaisin laatia ulkomuistista mallin tästä asunnosta. Ehkä sen mittasuhteet eivät olisivat täsmälleen oikeat, mutta tunnistettava mallistani varmasti tulisi. Sen sijaan minä en tajua ääretöntä kuin negaation kautta. Mitä avaruuden lopussa olisi, jos se ei olisi ääretön tyhjyys? Lapsena kuvittelin, että avaruus päättyy tiiliseinään. Älkää kysykö, olemmeko tiiliseinäisen pallon, kuution vaiko dodekaedrin sisällä! Vähän vanhempana heräsin pohtimaan, että jos avaruus loppuu tiiliseinään, niin kuinka paksu se on tai mitä sen takana on. Ehkä olen hullu. Psykiatrini on varmasti samaa mieltä. En minä tajua ääretöntä mitenkään muutoin kuin tuon negaation kautta ja sanomalla, että sillä ei ole mitään alkua tai loppua millään suunnalla. Tässä mielessä avaruus siis poikkeaa yksipäisestä köydestä.

Kuitenkin: koska ääretön lukuna, kuten myös tilana, on käsittämätön, meillä ei ole muuta keinoa kuin todeta, että ääretön miinus yksi on ääretön. Tämä aksiooma on ihmisen ajattelun rajallisuuteen perustuva välttämättömyys. Painotan, että matemaatikko tai matemaattista ajattelua tutkiva psykologi voi olla toista mieltä. En tiedä, enkä selvitä nyt, muuten tämä teksti ei valmistu ensi vuonnakaan. Jos joku on toista mieltä, kertokoon sen nyt. Itse arvelen, että homma on yhtä vaikea kuin edellisessä kappaleessa kyseenalaistamani mahdollisuudet Alastalon salin kääntämiseen vieraalle kielelle tai ruuvin toiminnan kuvaamiseen sanallisesti - tarkennettakoon: käyttämättä synonyymista ilmausta "kierre".

Itse asiassa suurin luku, jonka jotenkin konkreettisesti käsitän, on miljoona. Neliömetrillä millimetripaperia on miljoona ruutua. Voisin kuvata miljardin sanomalla, että se on tuhat neliömetriä millimetripaperia. Tuhannen neliömetrin neliön sivun pituus on n. 31.62 metriä. Jos katson tällaista tuhannen neliön alaa millimetripaperia niin kaukaa, että näen kaiken yhdellä silmäyksellä, olen niin kaukana paperista, etten enää erota neliömillimetrin ruutuja. Se miljardin tajuamisesta. No, ehkä voin hiukan laajentaa tajuntaani: voin tajuta kertaheitolla muutamia miljoonia. Tokko kovin monta.

Ongelmaksi jää silti äärettömän erilaisen identiteetin joukko: Jos se sisältää äärettömän määrän samanlaisia identiteettejä, ääretön miinus yksi on edelleen ääretön. Jos se sisältää vain keskenään erilaisia identiteettejä, astumme määrällisen ajattelun maailmasta laadulliseen.

Noniin: minulla on siis köysi, jossa on tämä pää, mutta ei tuota päätä. Köysi koostuu säikeistä, säikeet langoista ja langat taas kuiduista. Edelleen: kuidut taas koostuvat polymeeriketjuista, polymeeriketjut atomeista ja atomin osat ovat ydin ja kuori. Kuori koostuu koulun kemian mukaan elektroneista, ytimessä majailevat protonit ja neutronit. Ytimen hiukkaset koostuvat kvarkeista. Tähän loppuu hiukkastietouteni. Higgsin bosonista taannoin puhuttiin, mutta käsitykseni hänen olemuksestaan ovat sangen vähäiset. Pieni se kuuluu olevan, sangen pieni. 

Otan köydestäni kaksi metrin pätkää johonkin tarpeeseeni. Olen huolellinen, joten ne ovat Planckin pituuden tarkkuudella saman mittaiset. (Planckin pituus: 1,6 · 10⁻³⁵ metriä. Aika lyhyt.) Näillä köysillä on kuitenkin kummallakin pari ominaisuutta. Ensinnäkin ensimmäinen niistä on "ensin leikattu" ja jälkimmäinen "sitten leikattu". Lisäksi köysi on luonnollinen olio, joten jollakin tasolla sen rakenneosaset ovat eri tavoin järjestyneet eri pätkillä. Köysi on laadullinen olio. Jokin fyysinen ero niillä pätkillä on. Niillä on siis identiteetit. Avot! Onko yksipäinen köyteni sama, kuin ennen kuin leikkasin siitä palat? Toistuvatko rakenteeltaan täsmälleen leikkaamieni kaltaiset pätkät köyden jossakin vaiheessa? No, koska köydenpätkässä on rajallinen määrä ominaisuuksia, ja toisiintumisen todennäköisyys on ääretön, köydessä on ääretön määrä samanlaisia pätkiä. Tosin ne pätkät voivat olla äärettömän kaukana.

Näin pohdittuani minun on pakko todeta, että tyttöystäväni oli oikeassa. Ääretön miinus yksi on ääretön. Sitä hän ei tiennyt, että niin on jopa laadullisessa maailmassa. Ei hän tosin sellaista edes pohtinut. Totesin, että suurin luku, jota pystyn jotenkin välittömästi ajattelemaan, on joitakin miljoonia. Maailman suurin nimetty luku on sentiljoona: ykkönen ja 600 nollaa. Miljardin ja sentiljoonan välillä on lukuja, joiden nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Käsittääkseni maailmankaikkeudessa ei ole sentiljoonaa alkeishiukkasta, ei läheskään. Jonkin lähteen mukaan luku on 10⁸⁰. Aivan sama. Uskoisin monenmoisia muitakin lukemia, kunhan ne ylittävät käsityskykyni ja kvintiljoonan riittävän moninkertaisesti.

Mitä tästä opimme? Yksilöllisen identiteetin käsitteen kriteeri on määrällinen rajallisuus. Ei varmasti liikuta sinua, lukijani, millään tavalla. Eipä muuten minuakaan kovin paljon. Mutta onko tällä jokin merkitys laadullisen tutkimuksen varteenotettavuudelle? Vai voiko väittää, että viime kädessä määrällisessä tutkimuksessa operoidaan ihmiselle käsittämättömien asioiden kanssa - paitsi jos määrällistä käsittelyä jotenkin rajataan. Ja jos sitä rajataan, niin ollaanko sitten kuitenkin tekemisissä laadullisen tutkimuksen kanssa? Sanoisin, että kyllä, paitsi jos tutkitaan puhdatsa matematiikkaa, jossa millään luvulla ei ole mitään muuta ominaisuutta kuin abstraktio.

Yksi seikka kuitenkin on, miksi tämä olisi pitänyt tajuta. Silloin, kun vielä luulin kirjoittavani väitöskirjan, työni ohjaaja, professori Helmi Järviluoma-Mäkelä neuvoi minua lukemaan Pertti Töttö -nimisen tiedemiehen teoksia laadullisesta ja määrällisestä tutkimuksesta. Tein, kuten professorini neuvoi. Luin kaksi Töttön kirjaa. (Vai "Tötön"? Vakiintunut taivutustapa on oikea, mutta sitä minä en tiedä.) Hän käsitteli teksteissään muun muassa pro gradu -tutkielmille annettuja arvosanoja. Minun gradullani on kirjaimena ilmaistu arvosana, mutta helppohan sellainen on numeeriseen muotoon tulkita. Hän kirjoitti sivutolkulla näistä numeroista tai sellaiseksi muunnetuista arvosanoista, tarkoituksenaan selittää, että miehet saavat graduistaan vähintään yhtä hyviä arvossanoja kuin naiset, ja ovat siis ainakin yhtä hyviä yliopisto-opiskelijoita kuin naiset. Se, mitä Töttö ei huomioinut on, että ei ole mitään yhteismitallista gradujen pisteytysjärjestelmää. Arvosanoille on kyllä kriteerit, mutta arvostelijat tekevät aina subjektiivisen arvion kokemuksensa perusteella, että minkä arvosanan kukin työ saa. Jos olisin niinä vuosina tavannut Töt(t)tön, olisin käynyt kiistelemään hänen työstään tällä argumentilla. Minä en ole auktoriteettiuskoinen kovin mielelläni, mutta tässä kohden minun pitää ottaa hattu kouraan. Minä olen tehnyt akateemista tutkimus- ja opetustyötä yhteensä muutamia vuosia. Tötöllä kokemusta on vuosikymmeniä. Lisäksi minä en ole keskustelutilanteissa kovin nopeaälyinen. Todennäköisesti olisin jäänyt argumentoinnissa toiseksi. Sen sijaan, jos minulla olisi ollut tämä essee käytössäni, olisin voinut hiljentää Töt(t)ön. En tosin tiedä, hiljentäisikö hänet kyvyttömyys seurata ajatteluni syvällisyyttä, vai se todennäköisempi vaihtoehto: jotta argumentista voisi sanoa jotakin, siinä pitää olla pää ja häntä. Se ei voi olla yksipäinen köysi.

Edit: pyysin matemaatikko Juhaa lukemaan tämän tekstin. Kommenttina oli ylös sojottava peukalo. Ehkä tämä ei vieläkään ole akateemisen tason matemaattista pohdintaa, mutta jos edes vähän epätavallista viihdettä.

Ajatusten aurajoki

Valvoin koko yön. Mielessäni velloivat kauhuajatukset. Ja se ei ollut mikään kotoinen Auraoja, vaan mantereen levyinen tulvavuoksi. Karmeimmat ajatukset eivät häviä Johanneksen ilmestykselle - sillä erolla, että mielessäni eivät olleet vertauskuvat vaan konkreettiset, olemassa olevat asiat. Vähän mukavammat ajatukseni liittyivät jälleen sukupuoleen. Pohdiskelin, että useimmille sukupuoli on helppo juttu: syntyvällä vauvalla on pippeli tai pimppi ja elämä on sukupuoli- ja seksuaalisuusasioiden suhteen sitä myöten selvä. Hiukan mutkikkaammaksi asia kävi, kun yritin jälleen aprikoida, mikä sukupuoli oikeastaan on. Tästähän jo kirjottelinkin, mutta ihmettelemättä jäivät sukupuoli-nimellä tunnetun ilmiökokonaisuuden synty ja olemus. Mikä perimmältään tekee miehen tai naisen? Jos asiaa tutkaillaan näkyviä sukuelimiä laajemmin, päädytään äkkiä kromosomeihin ja raskaudenaikaisiin ja myöhempiinkin hormoneihin. Jos tarkastellaan vielä lähemmin, päädytään yksilön sukupuolikokemukseen. Tämä on kiistanalainen asia, jossa yhdet vetoavat siihen, että kokemus olisi muka jokin vapaan valinnan asia ja toiset taas ovat äityneet tutkimaan erilaisuutta kokevien aivoja ja tehneet kiinnostavia havaintoja. Koska tämäkin asia oli liian simppeli ja ainakin tuttu, aloin pohtia, kuinka kääntää englanniksi Volter Kilven romaani Alastalon salissa. Kehtaan väittää, tämä viimeinen asia on ihmiskunnan vaikein ongelma, vaikkei ehkä suurin.

Hitostako tuo ajatusten aurajoki oikein virtaa? Yöllä olisi kiva nukkua, ei valvoa. Pelottavien ajatusten parissa valvominen on hirveää. Pimeässä maatessani koin ihan konrkeettista pelkoa ajatusteni vuoksi. Sukupuoleen liittyvät ajatukset ja Alastalon salin kääntäminen eivät ole pelottavia ajatuksia, eivät edes hämmentäviä, mutta pitäessään valveilla nekin ovat pakaroiden välistä.

Yö nyt tietenkin on ajatusten aikaa, kun selvin päin ja muita häiritsemättä ei paljon muuta voi tehdä. Olisihan tuo kiva soitella kitaraa, mutta naapuri ehkä sai juuri unen mietteiltään, eikä kaipaa sähkökitaratulkintaani J. S. Bachin kiharaisesta viulukappaleesta. Enhän minä sillä, että naapuria säröllä soitettu sähkökitara sinällään haittaisi, mutta kun minä en sittenkään ole poikkeuksellisen taitava käytännönmuusikko. Niinpä sitä sitten aprikoi sitä, mitä ajatusten aurajoki tietoisuuteen syöttää. Voimmeko tästä päätellä, että alitajuntamme on ajatusten aurajoen synonyymi? Niin ja/tai näin, näin niin, että, kuten ennenkin olen pohtinut, jotta ahdistavan ajatuksen voisi torjua, sen tulee, kuitenkin, ensin, tietoisesti, olla mielessä. Kierre on pirullinen. Jotta voin torjua ajatukset omasta kuolemastani, oman kuolemani ajatuksen pitää olla tietoisuudessani. Paskat, sanon minä! (Reunahuomautus: älkää peljätkö, pääsyni säännölliseen psykoterapiaan on vireillä. Edellinen lääkärini oli tehnyt siitä aloitteen ja anomuskaavakkeen viimeisteltäväkseni. Luullakseni siitä syystä, että hän lähti vuodenvaihteessa muualle töihin, kyseinen kaavake jäi toimittamatta minulle ja eteenpäin, ja niinpä sain sen käteeni vasta nyt, kolme kuukautta myöhemmin. Olen käynyt kyseisellä polilla tällä välin vähintään viisi kertaa.)

Ihmisellä on kuulemma 50 000 ajatusta päivässä. Hauska ajatus. Siinä on miete tyttöineen. Mutta mikä on yksi ajatus? Missä kulkee aistimuksen ja ajatuksen välinen raja? Onko kipu siis ajatus vai ei? Entä tunne, onko pelko ajatus? Tai voisiko asiaa lähestyä niin, että onko verbaaliseen muotoon puettavissa oleva mielensisältö tällainen ajatus, jonka voi laskea tuohon 50 000:een? Käykö siinä tapauksessa niin, että visuaalinen ajatus ei ole ajatus? Tämä on vähän konstikasta. Esimerkiksi ruuvin toiminnan ymmärtäminen on minulle visuaalisesti aika helppo juttu. Mutta voi taivas, jos minun pitäisi tässä ruveta sanallisesti selittämään, kuinka ruuvi toimii! Taidan mielummin ruveta kääntämään Alastalon salia swahilin kielelle. En taatusti suoriudu ruuvin toiminnan selittämisestä 50 000 sanalla, mutta ei sen tajuamiseen silti päivää kulu. No, joskus jatkuva näköaistimus kertoo enemmän kuin 50 000 sanaa. (Onko näkyvän todellisuuden tajuntamme muuten jotenkin jatkuvaa, vai jakautuuko se jotenkin yksittäisiin kuviin, kuten elokuvafilmi? Ainakin voimme kuullen havaita lyhyempiä erillisiä ajanjaksoja kuin nähden, joten arvaan, että näemme maailmamme erillisistä kuvista koostuvana elokuvana.)

Palataan vielä tuohon ajatusten sanallisuuteen ja havaintoon. Minä tykkään tuijotella mietteissäni liikennevälineen ikkunasta ulos. Näen esmes bussin ikkunasta kuinka metsä ja pellot vaihtelevat. Vaivun ajatuksiini, pohdin vaikka sitä, tuleeko siskoni linja-autoasemalle vastaan vai kävelenkö omin nokkineni hänen luokseen. Kuitenkin samalla havaitsen, että pelto vaihtuu metsään. Jos se nyt sitten on sekametsää, niin pohdinko, että kuusi, haapa, koivu, koivu, haapa, haapa, kuusi, mänty, kuusi kuusi, koivu...? Siskoni vastaantulosta huolimatta olen siis havainnut, että linja-auto kulkee sekametsän halki.

Ovatko nämä ajatukset peräkkäisiä vai rinnakkaisia? Ihmisen ajukoppa ei ole yhtä nopea kuin tietokone. Sen sijaan se on näppärä käsittelemään monia rinnakkaisia asioita, joista pääosa ei edes ole tiedossamme. Aivot esimerkiksi hallitsevat hengitystä jatkuvasti, vaikka emme jatkuvasti ajattele sitä. Voimme hengittää samaan aikaan kun mietimme siskoa ja näkemiämme puita. No, ylipäätään emme taida olla tietoisia aivojemme toiminnasta. Voimme kyllä tahtoessamme keskeyttää hengityksemme, mutta siitä meillä ei ole välitöntä tietoa, kuinka se aivoissa tapahtuu. Olen tosin joskus kokenut voimakkaan intuition ja oivaltamisen ilon päässäni ja koko vartalossani. Ehkä väite aivojen toiminnan tiedostamattomuudesta on liiallinen. 

Joskus tuntuu, että on jonkun kanssa samalla aaltopituudella. Voisin tässä määritellä sen niin, että sama virike aiheuttaa saman tai ainakin samankaltaisen ajatuksen. Yhteen aikaan puhuin nuoremman veljeni kanssa tämän tästä niin, että toinen aloitti virkkeen ja toinen puhui sen loppuun. Kun paljon viettää aikaa yhdessä, niin se on tietenkin ymmärrettävää: asiat ja niihin liittyvät asenteet ovat kummallekin tutut. Joskus näin käy myös entuudestaan vieraan ihmisen kanssa. Olen saanut kokea tällaista yllättävää samanaaltopituisuutta muutaman kerran eläissäni. Yhden kanssa menin naimisiin, kahden kanssa olen yhä hyvä ystävä, vaikka melko harvoin tapaamme. Yhden kanssa tiemme ovat eronneet, mutta onneksi ei erimielisyyksien vuoksi. Arvelen siis, että ajatuksia syntyy virikkeistä.  Virike voi olla oman mielen sisältö tai havainto. Ja on siis ihan relevanttia kysyä, ovatko nämä virikkeetkin ajatuksia. (Onko koko todellisuutemma vain kielellisiä ajatuksia?) Yksinkertaisemmat näistä ovat luokkaa "viisi", "kuusi" tai "koivu". Nämäkin ovat jo aika mutkikkaita. Osaamme erottaa kuusen koivusta ja numeraalit substantiiveistä, ja lisäksi meillä on kyky luokitella puut, kuuset, koivut ja luku tahi numero viisi. Siihen ei tarvitse kummoista yhteistä aaltopituutta, että useammalle ihmiselle syntyy samaan aikaan samasta virikkeestä miete "viisi". Se jo vaatii jonkinmoista yhteenkäypyyttä ajatusmaailmassa, että ilmiö "kuusi" ei synnytä useamman havaitsijan mielessä vain ajatuksia kuusipuusta tai luvusta kuusi, vaan ajatuksen "homonyymi", sana, jolla on kaksi merkitystä. Tai onhan sillä kolmekin merkitystä: kuu + possessiivisuffiksi, "sinun kuusi".

Harhailin Pekka-ystäväni kanssa Turun lentoaseman lähimetsissä. Emme olleet tyyten eksyksissä, mutta ihan tarkkaakaan sijaintitietoa meillä ei ollut. Siinä tallustellessamme juttelimme palindromeista, joista minä pidän, ja joiden kehittelemisessä Pekka on melkoinen mestari. Poikkesimme metsään - lentokenttäteemaan sopivasti nimetyltä - pätkältä nimeltään Aviatie. Kun olimme aikamme talsineet soita ja kankaita, oivalsin, että olemme lähestymässä lähtöpaikkaamme. Tokaisin spontaanisti: "Ei taivas! Aviatie!"

No jestas, mikä teksti tämäkin on! Pää on, mutta ei häntää. Tai sitten on häntä, muttei päätä. Pääpää ja häntäpää. Aloin kirjoittaa ajatusten aurajoesta, että saisin ahdistavat mietteet mielestäni ja ylipäätään ajatella jotakin, koska pidän tällaisesta vähemmän konkreettisesta aprikoinnista ja kirjoittelusta. Usein tiedän, mihin kirjoitelmallani tähtään, mutta tällä kertaa en, ja sen huomaa. Päädyin öisistä pakkoajatuksista Aviatielle. Tämä Aviatie-ajatus tosin oli jo tietoinen epäjohdonmukainen hyppäys asiasta toiseen. Jos tässä tekstissä tulisi seuraava kappale, se tarkastelisin pyramidien rakentamista. Sitähän ei vieläkään tiedetä, kuinka niin jättimäiset rakennelmat on saatu aikaan vuosituhansien takaisella tietämyksellä ja keinoilla. Sekään ei riitä vastaukseksi, että piiskaamalla riittävän monta orjaa riittävän kovasti, sillä on olemassa näkemys, että pyramideja rakentelivat pikemminkin melko hyvinvoivat ammattilaiset. Pahkasika-lehdellä oli vetoava selitys noista rakennushankkeista: pyramidit rakennettiin ensin kyljellään ja käännettiin sitten pystyyn. Väittäisin, että pyramidin pystytys on huomattavan helppo homma Alastalon salin kääntämiseen tai ruuvin toiminnan sanalliseen selittämiseen verrattuna. Ja kaikki nämä ovat helppoja siihen verrattuna, että seuraisi minun ajatuksenkulkuani alitajunnasta blogiin asti!

(Edit: Alastalon salisso on kuin onkin käännetty: ruotsiksi. Olisi poskettoman hienoa jutella jonkun ruotsinkielisen laitoksen lukeneen ja ruotsia äidinkielenään puhuvan kanssa!)

Älynväläys

Kun englantilainen sanoo, että pussy pussy, hän kutsuu kissaa. Suomessa ääneasultaan jokseenkin sama ilmaus tarkoittaa pussailua. Kun suomalainen sanoo, jotta kiss kiss, hän kutsuu kissaa. Ja aivan selvästi englanninkielinen tarkoittaa sillä pussailua.

Ihmisen kuva

Lauloin miehen maisemaan

päänsä päälle lauloin kuun

Lauloin neidon ikkunaan

maahan luvattuun.

(Juice Leskinen: Lauloin miehen maisemaan)

Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. (1 Moos 1: 27) Raamattu ottaa kyllä kantaa sukupuoliin muuallakin, mutta pikemminkin sukupuolten väliseen kanssakäymiseen. Tarkastellaanpa tätä nyt kuitenkin: Sana sanoo, että mieheksi JA naiseksi hän loi heidät. Ei mieksi TAI naiseksi. Mitähän sanoo alkuteksti - jos semmoista nyt missään onkaan? Onko mahdollista, että siinä mahdollisimman autenttisessa lähteessä käytetyssä kielessä, josta suomennos on tehty, olisivat ja- ja tai-käsitteillä sama ilmaus? En tiedä. Luotan siihen, että Raamatun kääntäneet ovat tietoisia, mitä ja-sanasta seuraa.

Tuo lause nimittäin ei kerro, loiko Jumala jotkut miehiksi ja toiset naisiksi, kuten varmaan yleensä ajatellaan. Tähän ajatusmalliinhan monet uskovaiset vetoavat, kun vastustavat transsukupuolisuutta, homoseksuaalisuutta tai oikeastaan melkein mitä tahansa seksuaalisuuteen liittyvää, mikä ei satu sopimaan heidän pirtaansa. Se toinen vaihtoehto, joka tuosta lauseesta seuraa on, että Jumala loi kunkin ihmisen mieheksi ja naiseksi.

Ei, en minä provosoi. En halua tuottaa pahaa mieltä enkä edes shokeerata. Sen minä olen tällä tulkinnallani tehnyt jo monesti, ja aina on tullut paheksuntaa. Mikään paheksuminen ei kuitenkaan riistä minulta oikeutta ihmetellä tätä asiaa ja tehdä omaa tulkintaani. Tässä pari perustetta, teologisehko ja ihmistieteellisehkö:

1) Miksi Jumala, jonka kuvia me olemme, olisi mies? Mitä Hän tekee mieheydellään, jos kerran on vain yksi jumala, Jumala. Jotta mieheydessä olisi jotakin järkeä, pitäisi olla myös nainen. Onko Jumalalla sittenkin vaimo?

2) Minä uskon tieteeseen. En tosin usko, että tiede vastaa perimmäisiin kysymyksiin. Sen sijaan uskon, että tieteellinen maailmankuva kuvaa aika nasevasti tätä luomakuntaa, jossa elämme. Tottahan tieteen ja tieteilijöiden käsitykset vähitellen muuttuvat, mutta se on kuitenkin parasta tietoa, mitä nyt on saatavilla. Tiedän, tiedän, tässä kohtaa pitäisi vyörytellä lähteitä, mutta tämä on essee, ei akateeminen artikkeli. Ja pääasia ei nyt ole se, mistä tietoni tulee, vaan se, että olen hyväksynyt sen. Transsukupuolisten, kuten myös homoseksuaalien, aivoissa on havaittu olevan eroja cis-sukupuolisten ajukoppaan verrattuna. Näitä muutoksia on selitetty äidin raskaudenaikaisissa hormonitoiminnoissa olevilla poikkeamilla. 

Kuten tästä blogista käy ilmi, minä olen jossain määrin transsukupuolinen, ja odottaessaan minua äitini kävi läpi erittäin stressaavan ja vaikean elämänvaiheen. Pelkät hormonaliset seikat eivät kuitenkaan riitä selitykseksi. Ilmeisesti transsukupuolisen persoonan muotoutumiseen tarvitaan lisäksi sopivat olot myöhemmin elämän aikana. Lisäksi, kun keskustelin aiheesta seksuaaliterapeutin kanssa, sain kuulla, että monien transsukupuolisten elämänvaiheisiin kuuluu syntymässä määritellyn sukupuolen ylikorostaminen. Ihmisen sukupuolinen ilmiasu ei siis toteudu vääjäämättä oikeastaan mistään yksittäisestä syystä, ei hormonien perusteella eikä kromosomienkaan, vaikka lähes kaikilla naisilla on XX-sukupuolikromosomit ja lähes kaikilla miehill XY-.

Palataanpa Jumalan näkökulmaan. Raamatun mukaan Hän teki ensin miehen. Luonnonhistoriaa tutkimalla pitää ymmärtää, että tuossa on kyse jonkinlaisesta vertauskuvasta. Sukupuolten muodostumisen biologinen historia ei mahdu tähän tekstiin, mutta se on kyllä kiinnostava asia. Kelpuutetaan nyt hetkeksi sellainen naiivi kristillinen näkemys, että ensin Jumala loi miehen tyhjästä, splah! Sitten hän tuumasi, että runkkarihan tuosta tulee, jos hänellä ei ole kaveria, joka olisi huomattavan samanlainen mutta jossain määrin erilainen. Jumala siis loi naisen, spläh! Sitten hän järjesti ihmisille ansan: tuossa puussa on mahdottoman hyviä hedelmiä, mutta älkää vain syökö siitä! Älkää missään tapauksessa! Syntipukiksi valittiin käärme, joita ihmiset nykyään kovin kammoavat, ja jonka kehoituksesta Aatami ja Eeva maistoivat hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää. (Lapsena luulin, että hedelmää syömällä sai hyviä ja pahoja tietoja. Vasta aikuisena tajusin sen tarkoittavan tietoa hyvästä ja pahasta.) Niin siis syntyi moraali. Sen lisäksi olen joskus rakennellut tulkintaa, että myös inhimillinen tietoisuus itsestään syntyi samalla. Valitettavasti en muista ajatuskulkuani, vaikka se saattaa olla jopa tässä blogissa jossain aikojen alussa.

Moraalista syntyi seksuaalisuus. Tai seksuaalisuudesta moraali. Sanassa sanotaan, kuinka Paratiisin kaksi asukasta tutkailevat toistensa alastomuutta. Seksuaalisuus on lajimme säilymisen kannalta välttämätön asia. Ja koskeehan sama myös erinäisiä muita lajeja. Ainakin nisäkäskoiraista monet ovat sangen innokkaita seksin suhteen. Periaatteessa seksuaalisuus kohdistuu vastakkaiseen sukupuoleen. Minun tapauksessani tietenkin on jossain määrin aiheellista kysyä, kumpi sukupuoli on vastakkainen. Selvyyden vuoksi ja torjuakseni itseeni kohdistuvan homo-sanan asiattoman käytön: en ole koskaan ollut miehen kanssa sängyssä enkä rakastunut mieheen. Jotakin pippelileikkejä pikkupoikana leikittiin, se siitä.

Jumala siis näki, että ihmisiä on hyvä olla Telluksellamme paljon. Juuri näinä aikoina ihmettelen hänen viisautensa perusteita, mutta näin Hän kuitenkin näki. Jotta ihmiset lisääntyisivät, Hän kehitti siis kaksi sukupuolta, joista toinen - muka - muistuttaa Häntä itseään enemmän. Lisäksi Hän kehitti sukupuolten välisen vetovoiman, seksuaalisuuden, josta jo oli puhe. Kun Hän loi naisen, tai naarassukupuolen nyt ylipäätään, hän teki tarpeelliset muutokset. Minusta - ja painottaen siis: minun mielestäni - viime vuosikymmeninä on yhtäältä etsitty sukupuolten välistä tasa-arvoa ja toisaalta etenkin tuntemani feministit ovat olleet kovin kärkkäitä osoittamaan sormellaan sukupuolten välisiä eroja. Miehet ovat sikoja! No, miehet eivät ole sikoja, tai sitten naisetkin ovat sikoja, koska lisääntyminen ihmislajilta tuntuu sujuvan hiton hyvin. 

Enimmiltään me olemme samanlaisia. Miehissä ja naisissa on vain sen verran eroa, kuin on välttämätöntä. Jos minä olisin jumala, olisin yksinkertaisesti laiska: jos on hyvin toimiva mies, jolle pitää kehittää kumppani, jossa on jokin houkutteleva erilaisuus, tekisin pienimmät mahdolliset muutokset tarkoitukseni toteutumiseksi. En tosin tiedä, onko Luojamme halukas menemään siitä, mistä aita on matalin, mutta niin nyt tässä asiassa tulkitsen. Ihmislajin lähtökohta ei siis olekaan mies, vaan Jumalan kuva. Sille on vasta jälkikäteen määritelty sukupuolet - jos siis pysymme edelleen tämän naiivin tulkinnan parissa. Nyt tulee tämän tekstin heikko kohta: jos Jumala on sukupuoleton, niin voiko siitä päätellä, että ensisijaisesti myös ihminen on sukupuoleton, ja mies- ja naispuoliset piirteet ilmenevät vain siinä määrin kuin on ihmislajin kannalta välttämätöntä? Vanhan tulkinnan mukaan meidät luotiin nimenomaan kahden eri sukupuolen edustajiksi, ja jos Jumala kerran on kaikkivoipa, niin tottahan hän olisi voinut järjestää ihmisen lisääntymisen ilman sukupuolia tai viiden sukupuolen voimin. Sukupuoliberaalit ovat jo kauan sitten kyseenalaistaneet tiukan jaon kahteen sukupuoleen. Minä olen samalla kannalla, vaikka en ihan ymmärrä, millainen on "muunsukupuolinen". Minä en koe kuuluvani miehiin enkä naisiin, vaikka fyysisesti ja tietyssä määrin sosiaalisesti olen mies. En silti koe olevani muunsukupuolinen. Sukupuolet ovat. Useimmat ominaisuuteni ovat kuitenkin ominaisia kummallekin sukupuolelle. Siihen nähden, kuinka kaikenkattavaksi sukupuoli usein katsotaan, on kumma, kuinka samanlaisia me olemme.

Meissä on pieniä eroja, joihin persoonallisuutemme perustuu. Jollakin on poikkeuksellinen kuulokeskus aivoissaan ja hänellä on absoluuttinen sävelkorva. Muutoin hän on samanlainen kuin useimmat. Joku on kaksi metriä pitkä, joku toinen 1,7 metriä. Tällä on seurauksensa, mutta enimmiltään he ovat samanlaisia. Flunssa tarttuu miehiin, naisiin, muunsukupuolisiin, homoseksuaaleihin ja transsukupuolisiin, koska kaikkien meidän elimistö on altis sille, kenellä nyt ei ole vastustuskykyä juuri kulloinkin tarjolla olevaa virusta vastaan. Matematiikkaa pidetään miesten lajina. Ehkä miehet keskimäärin ovat matemaattisesti lahjakkaampia kuin naiset, mutta on matemaattisesti huomattavan lahjakkaita naisia. Olen tuntenut useamman. Kyse on osittain harjoittelusta ja sosiaalisista syistä, mutta en kauheasti epäile, jos joku selittää matemaattista lahjakkuutta jollakin aivojen rakenteellisella seikalla. Ylipäätään ihmisten erot vaihtelevat enemmän yksilöittäin kuin sukupuolen mukaan. On seksuaalisesti halukkaita miehiä eli sikoja ja sitten on niitä, jotka eivät ole kovin halukkaita, eli nössöjä. Joku nainen on varmasti halukkaampi kuin keskimääräinen mies. Vieläkö jatkan?

Useimmat meistä ovat ihan tavallisia sukupuolensa edustajia. Sukupuolet voidaan sijoittaa janalle ja todeta, että kaikki me sijoitumme siihen janalle johonkin kohtaan. Ainoan, kiintoisa poikkeuksen muodostavat jo mainitut muunsukupuoliset: heidän pitää siis sijoittua janan ulkopuolelle. Monille on tärkeä kuulua lähelle janan sitä päätä, johon tuntee kuuluvansa ja johon on määritelty elämän aikana miljoonia kertoja. Jos on janan puolivälin tietämillä, on varmaan jokin homo, transu tai muu pervo. Hui! Omaksi kokemaansa sukupuoleen kuuluminen on sangen moraalinen seikka, ja käsitys sukupuoleen liittyvistä oikeista ja vääristä on sangen syvällä meissä kaikissa. Jotkut nyt ovat vapaamielisempiä kuin toiset, mutta kyse on useimmiten pienistä eroista. Jos ei olisi sosiaalista painetta olla lähellä janan jompaa kumpaa ääripäätä, tuolla kadulla varmaan näkisi paljon enemmän ihmisiä, jotka ilmentevät olemuksessaan janan keskiväliä tai jopa kärjistetysti janan kumpaakin päätä yhtä aikaa. Mutta tällainenhan ei sovi eikä käy, koska Jumala on Mies!