Suomi elää tuonnista

Suomi elää viennistä, muistavat poliitikot ja suuryritykset kertoa. Eipäs elä! Suomi nimittäin elää tuonnista. Vientiä tarvitaan ainoastaan tuonnin rahoittamiseen. Suomi ei ole maailman jalo maa, joka myy tuotteita maailmalle, koska ne ovat niin hyviä. Päätarkoitus on myydä kalliilla ja ostaa tavaraa - myös välttämättömyystarvikkeita - halvalla. Viennin katsotaan ylläpitävän työpaikkoja, ja vallitsevassa järjestelmässä niin onkin. Ne vientituotteet pitää valmistaa, olivatpa ne dieselmoottoreita tai rockmusiikkia.

Suomalaisten keskimäärin korkea elintaso ei perustu arvokkaaseen vientiin vaan halpaan tuontiin. Talomme rakentavat baltit tai puolalaiset. Vaatteemme tehdään vaikkapa Intiassa. Elektroniikka tulee Kiinasta. Ruoka milloin mistäkin, osin jopa omasta maastamme. Tomaatit on talous- ja ympäristöstyistä järkevä tuottaa Etelä-Euroopasta. Mutta miksi lampaanlihan pitää tulla Uudesta Seelannista? Ja entäs kala? Hurjimman huhun mukaan se pyydetään Atlantilta, pakastetaan ja kuljetetaan Itä-Aasiaan perattavaksi ja jalostettavaksi, ja kuljetetaan takaisin tänne. Ja minä kun luulin vitsiksi itse keksimääni tarinaa vladivostokilaisesta autokaupasta. Sehän kuului näin:

Igor Vladivostokilainen haluaa japanilaisen auton, joka siis valmistetaan muutaman sadan kilometrin päässä Igorin kotoa. Japanissa Igorin auto uusi siirretään jättimäiseen laivaan, joka seilaa Kaakkois-Aasian reunameriä, Intian valtameren poikki Afrikan eteläkärkeen ja sieltä Atlantin halki Rotterdamiin. Rotterdamissa auto siirretään pienempään laivaan, joka tuo sen Turkuun. Turussa auto siirretään junaan, joka taittaa kuljetusmatkan viime rykäisyn, noin 10 000 kilometriä Turusta Vladivostokiin.

Harva se sekunti joku veisaa virttä, että elintasomme riippuu talouden kasvusta. Paskat! Se riippuu Suomen kyvystä pysyä lähellä valtiontalouksien kärkikastia. Suoraan sanoen, se riippuu Suomen kyvystä hyväksikäyttää köyhempiä maita. Ja siihen Suomi on pystynyt sen taloudellisen, teknologisen ja kulttuurisen etumatkan turvin, jonka länsimaat ovat hankkineet 1500-luvun jälkeen, ja josta Suomi on päässyt osalliseksi oikeastaan vasta 1950-luvulla. Toistaiseksi halpatuotantomaiden halpa tuotanto on mahdollista, koska tuotantokoneiston omistavat länsimaiset. Ja sille on tulossa loppu. Nuo koneistot saattavat siirtyä kiinalaisille länsimaisten velkojen korvaukseksi. Enkä pidä täysin mahdottomana sitäkään, että Itä- ja Kaakkois-Aasiassa syntyisi uudenlaisia työväenliikkeitä, joissa työntekijät kieltäytyvät ylläpitämästä länsimaiden elintasoa.

Maailma on jatkuvassa muutoksessa. Brezhneviläinen pysähtyneisyys ja usko ikuiseen materialiiseen taivaaseen oli 1900-loppupuolen tilapäinen ilmiö. Se on jo kyseenalaistunut, ja nämä hyvinvointivaltion rippeet tulevat väistymään. Muutosta voi hidastaa, ja hyvä niin, koska uskon hitaiden muutosten olevan yleensä parempia. Vain suoranaisessa kriisissä hallittu kertarysäys on suotava.

Pidän varmana, että jonkinlainen kriisi Suomeakin kohtaa. Ja ainakin on edesvastuutonta ja lapsellista kuvitella, ettei niin kävisi. Kriisin laatua en tosin ala arvailla. Elämme kuitenkin supervallan naapurina, osana huteraa maailmantaloutta ja Suomen sisäinen ilmapiiri on kääntynyt epävakaaksi ja osin riitaisaksi. Eilen, vaalipäivänä, ensimmäisen kierroksen ylivoimainen voittaja Sauli Niinistö mainitsi lyhyesti maamme yhtenäisyyden tärkeyden. Niinistöä pidetään eurooppamielisenä ja suurten pääomien miehenä. Olen ennenkin kuullut hänen suustaan yllättävän ihmisläheisiä kommentteja, jotka ovat sävyltään olleet jopa lievästi vasemmistolaisia. Sitä en tiedä, onko kyseessä ääntenkalastelu. Pidän Niinistöä kuitenkin järjen miehenä, joka tajuaa, että Suomi ja suomalaisten yhteisö ei pysy pystyssä, jos sillä on vain yksi poliittinen jalka.

(Tässä kohtaa mainittakoon, etten äänestänyt eilen Niinistöä. Sitäkään en ole päättänyt äänestänkö toisella kierroksella Niini- vai Haavistoa.)

Materiaalinen hyvinvointimme siis perustuu halpaan tuontiin. Näin ei ole jatkuva iäisyyksiin. Se loppuu jostakin syystä jossakin vaiheessa. Minulla ei ole loogisesti pätevää perustetta väitteelleni, voin vain päätellä induktiivisesti ja vedota historiaan: yhteiskunnat ovat kaatuneet ennenkin. Jos Suomi ja suomalaisuus halutaan säilyttää aikanaan tulevassa kriisissä, suomalaisten pitää olla yhtenäisiä. Tältä kannalta tuloerojen kasvu ja kansan eriarvoistuminen on haaste. Yhtenäisyyttä ei alkuunkaan lisää se, että monet työllistetyt katsovat asiakseen haukkua työttömiä laiskureiksi.

Töitä kyllä olisi, mutta kohtuullista olisi maksaa työstä myös palkka. Valitettavasti olemme luoneet järjestelmän, joka mahdollistaa työttömien käytön orjatyövoimana. Tuttavani oli opintoihinsa liittyvässä harjoittelussa yrityksessä, jossa ei ollut ainottakaan palkkatyöntekijää, vaikka väkeä oli läsnä jatkuvasti 2 - 4 henkilöä: yrittäjä ja harjoittelijat. Kyseessä oli kauppaliike, joka ymmärtääkseni kannatti kohtalaisen hyvin. Kaikenlaiset harjoittelut ja työkokeilut koituvat jokaisen pitkäksi aikaa työttömäksi joutuneen osaksi, eikä niistä kertyvää kokemusta lasketa samanlaiseksi kokemukseksi kuin ansiotyökokemus. Ja tuo arvostuksen ero ei riipu työn tai harjoittelun sisällöstä. Arvostettavaa työtä on vain se, mistä maksetaan palkka. Tämäkö on se kehitys, jolla suomalaisten yhtenäisyys turvataan?

Minä uskon, että hyvinvointimme ei perustu halpaan tuontiin. Ulkomaankaupan arvoa en kiistä, mutta tällä hetkellä sen merkitys on ylikorostunut suhteettoman edullisen tuonnin takia. Erityisesti tarkoitan tällä kaikkea sitä huvin vuoksi hankittavaa, huonolaatuista tavaraa, jota maahamme tuodaan laivalasteittain. Aikanaan tulevassa kriisissä hyvin- tai edes siedettävästivointimme perustuu yhteishenkeen ja konkreettiseen itsenäisyyteen.

Konkreettinen itsenäisyys ei tarkoita julkilausumia ja edes jotenkuten vakuuttavia puolustusvoimia. Se edellyttää, että meillä on kyky tuottaa omat elintarvikkeemme ja välttämättömät hyödykkeet. Ulkomaankauppa pitää pystyä tarpeen vaatiessa hoitamaan kiistatta omilla laivoillamme, joissa on yhteiseen hiileen puhaltava suomalainen miehistö. Nyt ne muutama laiva, jotka suomalaiset omistavat, seilaavat ties minkä lipun alla, ja miehistö on haalittu kuka mistäkin päin maailmaa.

Vallitsevassa tilanteessa minä olisin kriisitilanteessa valmis hylkäämään orjatyövoimaa kannattavat persut ja elintasoaeroja kasvattaneet, lyhytnäköiset oikeisto-opportunistit. Tässä Suomessa, jossa yhdet ensin syrjäytetään ja sitten haukutaan, on hyvin vähän puolustettavaa. Ja lapsellinen globalisaatioaate vie pohjan menestyviltäkin. Globalisaatio lakkaa olemasta länsimaiden rahasampo, kun valtasuhteet maailmanpolitiikassa ja -taloudessa kääntyvät. Uskoisin, että Niinistön peräämä kansallinen yhtenäisyys käytännössä tarkoittaa, että Suomessa yksien taloudellisesta edusta tingitään toisten hyvinvoinnin eduksi. Näinhän tällä hetkellä tapahtuu verotukseen perustuvana varain siirtona. Tärkeämpää kuitenkin olisi jakaa rahojen lisäksi myös työtä - reiluin perustein. Ei siis teettää orjatöitä syrjäytymisuhan alla oleville. Myönnän, että yksinkertaisen ajatuksen käytännöntoteutus olisi valtavan monitahoinen hanke. Kyse on kuitenkin siitä, tehdäänkö se ajoissa hallitusti, vai päädytäänkö johonkin kurjempaan tilanteeseen. Uskon vakaasti, että suomalainenkin köyhälistö on aikanaan valmis uuteen rettelöintiin, eikä se ole eduksi menestyjillekään.

Mutta niin kauan kuin nykymeininki jatkuu, tuokaamme halvalla huonolaatuisia vaatteita teinitytöille ja radio-ohjattavia lennokeita isoille pojille. Pääasia, että viinan ja bensiinin hinta pysyy alhaalla, eikä kenenkään tarvitse itse surra lainojensa lyhennyksiä!

Hampaaton

Hampaaton feministi! Älä edes yritä puhua miesten kastraatiopelosta!

Pohjois-Korea, osa 2: aivopesu

Yhdysvallat on julistanut Pohjois-Korean maailman pahikseksi jo kauan sitten, vaikka juuri tänään se kuuluu selvitelleen paremmuuttaan Iranin kanssa. Pohjois-Koreassa on paljon länsimaisittain pahaa. Diktatuuri, talous kuralla, ei sananvapautta eikä ilmeisesti juuri muitakaan vapauksia, ydinase, diktaattorin palvontaa, nälänhätää, työn alhainen tuottavuus ja mitä vielä...

Jos ymmärsin oikein, pohjoiskorealaisella automaattisella sementtitehtaan valvomossa työntekijät katsovat näyttöruudulta kalkkikivikokkareiden kulkua, vaikka mitään ei kaiketi tapahdu. Valtavilla valtateillä ei ole autoja. Asuintalot ovat valtavia kolosseja, mutta hissit eivät toimi: iän karttuessa ihmiset muuttavat alempiin kerroksiin. Vesijohdot on, mutta vettä ei tule koko päivää. Sähkö kulkee ainakin Pjongjangissa toisinaan. Kolmen miljoonan asukkaan kaupungin metroa käyttää jopa 50 000 ihmistä päivässä (!) Joka paikassa on Rakastetun Johtajan kuvia, jotka kaiketi pian vaihdetaan Loistavan Toverin tai Suuren Seuraajan kuviin. Kaduilla ämyrit mölisevät propagandalauluja. Liikenteenohjaajatyttö risteyksessä osoittaa pampullaan oikealle, vaikka kuvan taustalla Johtaja ilmi selvästi osoittaa vasemmalle. Toivottavasti ei joudu keskitysleiriin, tyttöparka.

Keskitysleirejäkin Pohjois-Koreassa näyttää länsimaisen propaganda mukaan olevan. Ja miksipä ei olisi. Ilman pelkoa ei ole diktatuuria. Ilman diktatuuria ei ole jumalan asemaan nostetun johtajan henkilökulttia. Ilman jumalan virkaa toimittajaa johtajaa ei ehkä myöskään olisi keskitysleirejä, aukotonta sensuuria eikä yhtä yhteistä vihollista.

Monet haluaisivat viedä vapauden Pohjois-Koreaan. Ja miksi en minäkin. Mutta ennen kuin lähden salakuljettamaan pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ilosanomaa idän maille, selvitän näkemykseni siitä, miten Pohjois-Korean yhteiskunta on mahdollinen.

Itäaasialaiset eivät ole yksilöllisyyden ihailijoita. Kiinassa, Japanissa ja kaiketi myös Koreassa kuuluu olevan tärkeää kuulua joukkoon ja olla samanlainen. Muuan avustustyöntekijä kertoo vesijohtohankkeesta Pohjois-Koreassa. Kylä halusi vesijohdon, ja Rakastettu Johtaja antoi luvan sen hankkimiseen avustusjärjestön tuella. Järjestön edustaja kysyi, että mitä työkaluja olisi käytettävissä. No, eipä juuri mitään. Vaan kylän väki ilmestyi alkeellisine työkaluineen ja kolmen viikon päästä kylään tuli vesi putkea pitkin, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Sekunnin ajan minun teki mieleni väheksyä, että olisipa ollut kunnon kaivuri, olisi viikossa vesi virrannut. Koko kylän väki koki vesiputkiasian omakseen ja työ tehtiin yhdessä. Kaikki olivat tyytyväisiä. Tärkeintä ei ole tehokkuus vaan yhteinen ilo. En kuitenkaan halua heittäytyä lapselliseksi. Maassa väestö kärsii aliravitsemuksesta, joten kyllä siellä elintarviketuotanto tarvitsisi myös tehokkuutta. Koituva yhteinen tunne näyttää olevan suru ja tuska. 1990-luvun katovuosina satojatuhansia tai jopa miljoonia ihmisiä kuoli nälkään. Mutta kuolivatpa yhdessä.

Mitä läntinen maailma oikeastaan haluaisi viedä Pohjois-Koreaan? Vapauden? En pullikoi vastaan. Maan keskitysleireissä on satoja tuhansia ihmisiä, joista pääosa siksi, että joku heidän sukulainen tai naapuri on tehnyt rikoksen. Jos joku pyrkii pakoon maasta, hänet todennäköisesti tapetaan, ja ryhmäkurin ylläpitämiseksi hänen lähisukunsa suljetaan pakkotyöhön. Leireistä harvemmin vapaudutaan. Vankeus kestää kuolemaan asti, tapahtuipa se teloittamalla tai nääntymällä. Leireissä myös syntyy lapsia, ja heistä monet myös kuolevat jo lapsina. Muut ilmeisesti kuolevat vasta aikuisina. Niissä siis elää ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähnyt edes suhteellista vapautta, joka maassa leirin ulkopuolella vallitsisi. Arkeen kuuluu väkivalta, teloitukset ja vartijoiden mielivalta. Eikö sinne jonkinlaisen vapauden ja oikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän voisi yrittää viedä?

Yksilöllisyyden ja valinnanvapauden? Huhujeni mukaan lasten ja nuorten älykkyys ja fyysinen kunto testataan aika ajoin. Voi sitä, joka ei suoriudu... Voin jopa ymmärtää karun totuuden: valtion elintarvikkeet eivät riitä kaikille, joten vain niitä elätetään, jotka pystyvät tuottamaan. Mitä väliä sillä siis on, jos jonkin vuoristokylän väki kuolee nälkään, sairaalassa potilaita ei voida hoitaa tai pikkulapset kuolevat tai heitä jopa tapetaan? Näemmä kuitenkin ihan youtubea surffaamalla voi havaita hallintokoneiston alatasolla jotakin inhimillisyyttä. Jotkut, mitkä lienee kyläpäälliköt, haluaisivat auttaa ihmisiä. Se vain ei käy. Keskusjohto tekee auttamisen mahdolliseksi, vaikka ulkomaista apua voisi olla saatavissa ainakin jonkin verran. Samaan aikaan johtava Kimin suku hankkii ylellisyystarvikkeita, ja kansa mielestä se on oikein, koska maan johtaja ei ole tavallinen ihminen, vaan jumalolento, jota pitää palvoa ja jolle kuuluu ylellisyydet. Mikä siis on se vapaus, jonka sinne veisi?

Vapaus muotoilla yhteiskunnallisia aatteita voi tuntua äkkisiltään aika kummalliselta ihmisestä, joka on tottunut ajattelemaan, että muu maailma on taantunut ja kaikkialla ihaillaan Suurta, Rakastettua tai Seuraavaa johtajaa. Ajatus on yhtä vieras kuin se, että me luovuttaisimme valinnanvapaudestamme suuren osan jollekin järjestelmälle. Mitä tapahtuisi, jos pohjoiskorealaisille tyrkytettäisiin hyvin lyhyessä ajassa liberalistiset arvot? Oitisko yritteliäisyys puhkeaisi kukkaan, perustettaisiin liikkeitä, koulutettaisiin melkoinen osa sotilaista muihin ammatteihin? Neuvostoliiton loppumisesta koitunut kriisi aiheutti melkoisia ylilyöntejä, ja neuvostoliittolaiset sentään ovat korealaisiin verrattuna kulttuuriltaan lähellä länsimaisia.

Korean valtaideologian nimi on juche (miten mahtanee ääntyä?). Se korostaa yhtä johtajaa ja kansan radikaalia itsenäisyyttä. Tulee mieleen Natsi-Saksa: ein Volk, ein Reich, ein Führer. Hitlerin Saksasta poiketen Korea tosiaan on tuhatvuotinen valtakunta. Sen pisin itsenäisyyden aika on kestänyt kuutisen sataa vuotta, mutta sitä ennenkin jonkinlainen Korean valtakunta on ollut olemassa. Maalla on siis varsin kunniakkaat perinteet. 1900-luvun alussa sen valloitti Japani. Toisen maailmansodan jälkeen sen alue oli liittoutuneiden hallinnassa. Nykyinen Etelä-Korea oli Yhdysvaltain ja Pohjois-Korea Neuvostoliiton valloittama. Raja oli 38. leveyspiirillä, kokolailla samassa kohtaa, jossa nykyään kulkee Koreoiden raja. Monien vuosisatojen itsenäisyyteen tottunut maa oli valloitettuna lähes puoli vuosisataa. Ymmärtääkseni yhteisöllinen korealainen mentaliteetti oli, että ei enää! Tänne ei tulla, täällä pärjätään ilman tunkeilijoita vastakin! Juchen huono puoli on, että se korostaa asiaa, jota ei ole: taloudellista itsenäisyyttä. Todellisuudessa Etelä-Korea tukee Pohjois-Koreaa huomattavasti. Noniin: miksi amerikkalainen unelma kelpaisi pohjoiskorealaisille, kun on olemassa pohjoiskorealainen todellisuus?

Aivopesu ei tosin näytä aivan onnistuneelta. Koreoiden välisellä rajalla ei erityisesti huolestuta siitä, että joku pyrkisi luvatta etelästä pohjoiseen. Päinvastainen kulku on estetty tehokkaammin kuin ammoisella Saksojen rajalla konsanaan. Tuskin suotta. Tai jos ollaan tarkkoja, maanpäällinen kulku pohjoisesta etelään on estetty tehokkaasti. Sen sijaan maanalaista liikennettä samaan suuntaan ilmeisesti valmistellaan. Pohjois-Korea ei ole suoranaisesti tunnustanut Etelä-Korean valtiota, ja rajan alitse on pyritty kaivamaan tunneleita, joita pitkin uskollisiksi pakotettujen vapaussoturien on määrä pyrkiä vapautustyöhön. Takaisin asiaan: pohjoiskorealaiset eivät ehkä olekaan niin yhteisöllisiä kuin annoin lukijan ymmärtää itseni ymmärtäneen.

Mikä siis lopulta on vastuas pääkysymykseeni? Mikä on se vapaus, jota Pohjois-Koreaan pitäisi viedä? Materialismi, vapaus valita lisää valinnanvapauksia? Kasinotalous? Tutkaillaanpa: Yhdysvalloissa on noin 45 miljoonaa köyhää. Se on noin kaksi kertaa Pohjois-Korean väkiluku. USA:n köyhyys ei nyt ole suoranaista nälänhätää, mutta käsittääkseni siellä on paljonkin väkeä, joka joutuu varastamaan ruokansa ja pikkutavaraa myytäväkseen, että saisi maksettua pakollisimpia maksuja. Lisäksi amerikkalainen unelma perustuu eriarvoisuuteen: jotta joku voisi olla rikas, pitää olla joku, jota hyväksikäyttää. Miten tämä poikkeaa siitä, että Suuri, Rakastettu tai Seuraava Johtaja kuluttaa tuhatkertaisesti tavalliseen kansalaiseen verrattuna. Älkää kertoko, että länsimaissa kuka tahansa voi vaurastua, kun taas diktatuurissa se ei ole mahdollista. Torjun väitteen, en siksi, etteikö se olisi oikean suuntainen, vaan siksi, että se on lähes yhtä idealistinen kuin juche-aatteen mukainen ideologia. Ani harvat pystyvät toteuttamaan amerikkalaisen unelman. Pohjois-Koreaan saattaa olla turha mennä tyrkyttämään minimaalista muutoksen mahdollisuutta. Ehkä oikea vastaus olisi vapaus, joka kannustaa yhdessä voittamaan suoranaiset hädät. Mutta onko meillä länsimaisilla tarjota sellaista?

Yhdysvallat, joka on vuosisadan ajan ollut monin tavoin maailman johtava valtio, perustuu uskonnollisen ja taloudellisen aatteen yhdistelmälle. Mitä tapahtuisi, jos Pohjois-Korealla olisi resursseja tarjota mahdollisuutta kristinuskosta ja korruptoituneista yritysjohtajista ja omaisuudesta, joka ei perustu muuhun kuin todennäköisesti tyhjiin odotuksiin. Kim Jong-Su voisi hyvinkin kysäistä, että mitä meillä on, jos valtaosa varallisuudestamme on laskennallista. Osakkeita, joiden arvo heittelee rajusti riippumatta siitä, mitä yritys oikeastaan tuottaa. Ja osakkeiden heittelyyn ja johtajien tilapäisiin edesottamuksiin perustuvia muita arvopapereita. Ei tarvita kuin kunnon pörssiromahdus, yhteisen uskon loppuminen, ja suurta osaa länsimaisesta omaisuudesta ei enää ole. Ajatelkaa: maailman vauraimmat ihmiset omistavat valtaosan kaikesta omaisuudesta. Ja sen omaisuuden arvo perustuu etupäissä näiden varakkaiden yhteiseen peliin. Aika ajoin jostain ilmestyy hätäinen valittaja, asiantuntija, joka pelottelee omaisuuspelin päättymisellä. Jos se kupla puhkeaa rajusti ja hallitsematta, voi olla, länsimaissakin kärsitään puutetta, vaikka resurssit väestön riittävään elatukseen olisivat olemassa. Oikein kurja näkymä on, että kärsimme nälkää elektroniikkaromun keskellä, mutta ani harva edes tietää, mihin aikaan vuodesta pellolle pitäisi mennä kuokan kanssa. Meillä on siis (kristillis-)liberalistinen harha. Senkö me veisimme vuoristokylässä nääntyvälle korealaiselle?

Kieltämättä meillä länsimaisilla menee hiton hyvin. Meillä on vara pitää työikäisestä väestöstä kymmenesosa, jopa viidesosa työttöminä. Roinaa on niin ettei tiedä, mihin vanhat kamat pistäisi. En keksi, mitä puuttuu. Mutta tämän ihmeellisen materiaalisen vapauden ideologian vieminen Pohjois-Koreaan on täysin mahdotonta. (Kaikki Amerikkalaiset! Lukeaa tämä!) Ja mikä vielä kurjempaa: meidän pitäisi ehkä ottaa jotakin opiksi tuolta roistovaltion yksituumaiselta roistokansalta.

Pohjois-Korea 1: liikenteenohjaajat

Pohjois-Koreassa on jotakin hyvääkin. Pakko olla. Kaiken tuota valtiota koskevan propagandasaasteen ärsyttämänä päätin surffailla netissä, mitä tuosta valtiosta kerrotaan. Roistovaltioideologian lisäksi löytyi tietoa myös liikenteestä. Valtion tieverkko näyttäisi olevan hyvässä kunnossa ja vähäisen liikenteen ohjaus hoidettu tyylikkäästi.

Pjongjangissa on noin 50 risteystä, joissa liikennettä ohjataan käsipelillä. Tai ehkä tuo liikenteentohjaajan elehdintä on kokovartalopeliä. Ohjaajat taas ovat vähän jotakin muuta kuin meikäläiset tylsät liikennevalot. Katso vaikka tästä.

Aloin miettiä, että liikennevalot ovat aika kalliita järjestelmiä. En edes tiedä, mitä maksaa valojen asentaminen yhteen risteykseen, mutta paljon. Uskoisin pelkkien valojen ja tolppien maksavan tuhansia ja taas tuhansia euroja. Sen lisäksi kustannuksia kertyy asennustyöstä jälleen tuhansia ja taas tuhansia, kun katua kaivetaan auki sähkökaapeleita varten ja työ tehdään päin helvettiä ja jo kerran täytetyt kuopat ja päällyste revitään uudelleen auki. Eivätkä liikennevalotkaan ikuisia ole. Kyllä niitäkin vaihdetaan ja sijoitetaan uudelleen. Lisäksi olen kuullut, että liikennevaloja ohjataan sumealla logiikalla. En vain saa ymmärrettyä, miten jonkin tietokoneiden ohjaaman järjestelmä olisi sumeampi kuin ihmisaivojen.

Ehdotankin, että myös Suomessa risteykseen asetettaisiin liikennevalojen sijaan nuoria naisia raflaavissa uniformuissa. Työvuorot voisivat olla lyhyitä, joten työ sopisi vaikka lukioikäisille tai korkeakouluopintojensa alkuvaiheessa oleville opiskelijoille. Palkka voisi tällöin olla maltillinen, eikä työvuorot kuormittaisi ohjaajaa liikaa: energiaa säästyisi opintoihin. Lisäksi nuo tippaleipäaivoiset tytöt voisivat harrastaa sumeaa logiikkaa. Sumeasti ajatellen arvelen, että he piankin oppisivat rytmittämään liikennettä niin että se sujuu. Lisäksi he voisivat jo hyvissä ajoin avata tietä lähestyville hälytysajoneuvoille. En ole mitenkään vakuuttunut siitä, että reippaat liikenteenohjaajatytöt tulisivat yhteiskunnallemme kalliimmaksi kuin liikennevalot. Lisäksi uskon vilpittömästi, että he ilahduttaisivat olemuksellaan muita ihmisiä. Liikenteeseen tulisi edes hiukan lämmintä inhimillisyyttä.

Apropos, Suomen ja Pjongjangin liikenteillä on muuan pikku ero. Meillä on rattijuoppoja ja liikennehäiriköitä. En pidä mahdottomana, että joku hermoheikko audikuski joskus ajaisi tahallaan liikennetytön päälle. Ainahan sitä voi syyttää liukasta keliä ja suoriutua minimaalisin rangaistuksin ja korvauksin: liikenteenohjaajan tärveltynyt virka-asu ja varustus varmaan aiheuttaisi joidenkin satojen eurojen kulut. Lisäksi oikeuslaitoksemme varmasti tuomitsisi maksamaan tyttöparalle muutaman kympin kivusta ja särystä. Tekisimme siis keskimääräisellä liikennetyhmyydellämme ohjaajan työstä vaarallisen.

Toinen seikka, joka pitää huomioida, on liikenteen määrällinen ero. Keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa voi olla yhtä paljon henkilöautoja kuin koko Pohjois-Koreassa. (Ehkä, vissiin...). Vilkkaassa risteyksessä liikenteenohjaaja joutuisi hengittämään koko työvuoron pakokaasuja ja katupölyä. Hänellä pitäisi siis olla kaasunaamari. Siinä olisi tietenkin se hyvä puoli, että kasvoiltaan vaatimatonkin persoona kelpaisi työhön. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin eihän kaupunkiemme liikennepomot luottaisi liikenteenohjaajien omaan järkeen. Heillä pitäisi siis olla tehokas viestintäjärjestelmä. Lisäksi pitäisi olla erilaisia käsineitä ja sauvoja erilaisia valaistusolosuhteita varten, juomavesijärjestelmä joka mahdollistaisi nesteen nauttimisen työtä keskeyttämättä sekä pissapussisysteemi. Suomalainen versio liikennetytöstä näyttäisi siis modernilta jalkaväkisotilaalta sillä erolla, että vaatetus ei pyrkisi sulautumaan maastoon, vaan erottumaan siitä.

Koska haluamme kaiken olevan kauko-ohjattua, tehokasta, mukavaa ja teknistä, meillä ei ole yhtä mukavia liikenteenohjaajatyttöjä kuin Pjongjangissa. Ja onko se nyt sitten jonkinlainen markkinaliberalismin voitto?

Pitkä elämä

Vita longa, penis brevis.