Turku

Olen ehkä ennenkin vihjaissut Varsinais-Suomen erottamisesta omaksi valtiokseen. Katsellaanpa nyt tarkemmin tätä asiaa.

Olen saanut tarpeeksi savolaisten Turku-vittuilusta. Määriteltäköön nyt savolaiset ja Suur-Savo samantien: kaikki ne alueet ja ihmiset, jotka ovat ja asuvat Turusta nähden Paimiosta Liedon, Pöytyän, Nousiaisten ja Naantalin kautta vedetyn murtoviivan takana.

En tiedä, mitä pahaa me turkulaiset olemme tehneet noille savolaisille, eivätkä he ole esittäneet muuta perustetta kuin "Turku on Suomen perse" tai muuta yhtä fiksua. Vittuilu on minusta täysin aiheetonta. Ja koska sitä on kuulunut jopa sellaisten suusta tai näin netin aikakaudella sormista, jotka eivät ole ikinä käyneet Turussa muutoin kuin matkalla ruotsinlaivalle, niin päättelen, että kohtalaisesta osuudesta savolaisia kannattaisia pysyä erossa. Tyhmiähän nuo turvenuijat Liedon takaa ovat. Niin että nyt siis tein pahan teon savolaisille: vastasin samalla mitalla. Ei ehkä ole fiksua osoittaa yhtäläistä tyhmyyttä, mutta ajan mittaan tunteiden purkaminen lienee kuitenkin fiksumpaa kuin välinpitämättömän näytteleminen.

Yksittäisenä vastavetona lupaan, että täst'edes en enää ikinä käy Tampereella näyttämättä keskisormea koko tuppukylälle. Up yours, Hervanta! Haist vittu, Kaleva! Ja saman tempun teen myös Helsingissä, johon katson kuuluvan myös seuraavat itsehallinnolliset betonielementtilähiöt: Kaunianinen, Kauniainen, Kauniainen, Espoo, Vantaa, Kirkkonummi, Sipoo, Lahti, Nurmijärvi ja Kerava. Ja joko mainitsin Kauniaisen? Haist huilu, Kallio! Imekää päänne, eiralaiset! Jyrättäköön Arkadianmäki maan tasalle vaikkapa puna-armeijan toimesta! Lahden Hörölä voidaan jättää, mutta Espoon Westend etenkin pitää tuhottaman niin ettei jää kiveä kiven päälle.

Jos tehtäisiin, kuten oikein on, varsinainen Suomi erotettaisiin tuosta Suur-Savosta, entisen neuvostoliiton nykyisestä etäpesäkkeestä! Turku ympäristöineen ei siinä jäisi tappiolle, vaikka risteilijäkauppa nyt takerteleekin. Koska Joensuussa kuulemma rakastetaan monikulttuurisia moniosaajia, puolalaiset hitsarit voitaisiin toimittaa sinne rautaisiin varustelutehtäviin ja sillä aikaa kouluttaa Varsinaiseen Suomeen vahingossa jääneet savolaiset hitsarin apulaisiksi. Me turkulaiset olemme koulutettuja, kielitaitoisia, virkeitä ja aikaansaapia. Täällä ei naida tyttäriä rectumiin kuten jossakin egyptinkorven takana... jossa muuten nimenomaan on Nurmijärven etäpesäke.

Jos nyt perustaisin itsenäisen varsinaisen Suomen erottamista Suur-Savosta ajavan liikkeen, tuskin saisin suurempaa kannatusta. Mutta leikitään ajatuksella, että tekisin tässä kymmenen, kaksikymmentä vuotta myyräntyötä ja keräisin kohtalaisen kannatuksen, niin pianpa oltaisiin liikettä vastustamassa ja minua syyttämässä valtionpetoksesta. Ikään kuin teille, peräseinäjokelaisille valopäille tulisi muu ikävä kuin jokin selittämätön pelko hyödyn menetyksestä.

Näin aatoksin perustan Itsenäisen Varsinaisen Suomen vapautusliikkeen, jonka toiminta jäänee toistaiseksi melko vähäiseksi. Mutta jos joku haluaa liittyä, niin tehköön sen omalla vastuullaan!

Kaupunki ja sen nimi

Kun Paraisten kaupunki sekä Nauvon, Korppoon, Houstakrin ja Iniön kuntien liittämistä suunniteltiin, käytiin syntyvän kaupungin (sic!) nimestä melkoista kränää. Esillä oli ainakin koko syntyvän kaupungin nimeäminen Merikruunuksi. Parainen oli myös ehdolla, mutta naapurisopusyistä se ei miellyttänyt ulomman saariston asukkaita. Lopulta saatiin aikaiseksi melko hankala ja kankea Länsi-Turunmaa.

Yhä naurattaa tuo kaupunki. Että kun on uloimman luodon ulkomerenpuoleisella rannalla, jossa ei näy kuin horisontti ja etäällä toinen luoto, on edelleen kaupungissa. Vaan saattaahan sielläkin yhdenlainen liikennevalo vilkuttaa punaista, keltaista tai vihreää. Joskus tosin aika etäällä. Ja valon väri voi usein myös olla valkoinen. Sinistä valoa sielläkään harvemmin näkee, mustasta puhumattakaan.

Ajattelisin kuitenkin, että nimeksi voisi ottaa jotakin muuta kuin Turun läntistä peräkylää tarkoittavan nimihirvityksen. Parainen on jotenkin aina ollut saaristolaisille mantereen etäpesäke, jossa on ollut sellaiset välttämättömät palvelut kuin Alko ja poliisi. Mantereen asukkaille Parainen taas on ollut saariston etäpesäke, jossa puhutaan ruotsia ja suomea kykyjen, tyylin ja mielleyhtymien mukaan sekoittaen, mutta jonne kuitenkin on päässyt melko vaivattomasti autolla. Jotenkin parainen ei ole ehtaa saaristoa vieläkään. Ainakaan sinne pääsy ei edellytä jonottamista autolautalle.

Kun nyt Alko on avannut myymälän Nauvon entisen kunnan nykyiseen kirkonkylään ja poliisia ei kuitenkaan saa hätiin, niin asiaa voisi tarkastella jotensakin maantieteellisemmin. Kuntahirvitys pitäisi mielestäni nimetä uudelleen sen maantieteellisen keskuksen mukaan, ja huomioida nimessä koko aulueen identiteettiä paremmin kuvaavan keskustaajaman nimi. Ja jotta ei vastaisuudessakaan unohdettaisi sitä että nykyisessä cityssä on yhdistynyt toisiinsa monta kuntaa, olisi hyvä lisätä nimeen jokin tuota yhtymistä kuvaava osa. Nimen perusteella kunnan vaakunaan voisi piirtää joitakin valikoituja, seudulle ominaisia työkaluja, kuten Wickströmin keskimoottori ja sitten vaikka isorysä. Peräti kaupunkilaisia kamppeita, eikö! Ja jo syntyneen yhdyskaupungin nimihän olisi tietenkin Nauvostoliitto.

Ykkösiä ja toistoa

Pari huomiota varhaisemmista teksteistäni.

Maailmankaikkeus, lyhyt oppimäärä -sarjassa esittämäni ajatus 1:stä jonkinlaisena olemisen perustapana näkyy olevan aika lähellä maailmankaikkeuden syntyä akateemisesti tutkivien näkemystä singulariteetista. Singulariteetti taitaa täsmälleen olla se hiukkanen, joka alkuräjähdyksessä räjähti ja jonka hajottau maailmankaikkeuden tilavuus - jos niin ylipäätään voi olla - alkoi laajeta huimaa vauhtia. Vauhti on ollut niin huima, etten viitsi mennä lunttaamaan, mikä numero oli sinne eksponenttiin pistettävä. Ero on kuitenkin siinä, että minä oletan tavallaan monia singulariteetteja, jotka eivät räjähtele eivätkä aiheuta laajenemista. Tosin joudun sitten erikseen pohtimaan, mistä niitä 1:ä maailmankaikkeuteeni ilmenee. Muistaakseni oletin siinä jonkinlaisen luojan, minän, joka luo niitä maailmankaikkeuksia. Niin muodoin niitä 1:ä on juuri niin paljon kuin luoja niitä arvelee olevan.

Toinen seikka, jota pohdiskelin, on tämä taipumukseni päätyä kirjoittamaan samoista asioista kerran toisensa jälkeen. Ehkä kirjoitan tästäkin jo toista tai ties vaikka viidettä kertaa. Taiteilijoille se näyttää olevan kovin tavallista. Jos katsellaan vaikkapa sanomalehdissä ilmeneviä sarjiksia, seikka on helppo havaita. Fingerpori-sarjakuva esimerkiksi perustuu jatkuvasti sanaleikkeihin. Yhdessä fingerporissa käytetään esimerkiksi täsmälleen samaa sanaleikkiä kuin minä ehkä vuosi sitten. Jaetaan yhdyssana uudella, yllättävällä tavalla. "Hienostoalue" on tavallisesti "hienosto-alue". Minä, ja se Fingerporimies, olemme jakaneet sen "hien-osto-alue". Pidän kiinni jonkinlaisesta isyysoikeudestani tuohon sanaleikkiin, koska julkaisin sen täällä aikaisemmin kuin sarjisjätkä hiukan tunnetummassa ja arvostetummassa julkaisussa. Myönnän kuitenkin, ettei minulla ole mitään oikeutta luulla olevani ainoa joka sen sanaleikin pystyi keksimään.

Itse asiassa Fingerporit sentään sisältävät kerran toisensa jälkeen jonkinlaisen yllätyksen. Jos ajattelemme toista suhteellisen suosittua sarjakuvaa, B. Virtasta, yllätyksiä ei kannata odottaa koskaan. Huvitus on stripistä toiseen siinä, että Virtasta jyrätään joka taholta. Samoin kiroilevan siilin idea on siinä että siili kiroilee. Hellyttävää kyllä, en väitä vastaan. Mutta silti jotenkin tympeää. Siili sanoo että perkele tekstistä toiseen.

Vaan mitäpä taiteilija voi tehdä välttääkseen toistamasta itseään? Ajatteleminen on pahuksen vaikeaa hommaa. Yleensä käy kuten Fingerpori-Jarlalle: tulee ajatelleeksi ajatuksen jonka joku muu on jo ajatellut. Ja jos joskus löytää uudenkarhean ajatuskiteen, hioo sen kauniiksi ja jakaa muiden iloittavaksi, on jo juuttumassa tähän samaan suohon. En millään usko, että joku pystyisi keksimään jotakin täysin uutta ja tuoretta joka ainoan päivän sarjakuvaan tai lauluun tai... hooh... mitä kaikkea ihmiset tekevätkään kerrasta toiseen. Mielestäni vaihtoehtoja on kaksi: joko välttää toistoa ja tyytyy siihen, että uusia ajatuksia ilmenee vain harvoin tai sitten toistaa kunnon käsityöläisasenteella. Ei edes yritä väittää että keksii joka päivä jotakin uutta ja hienoa ja odota että ihmiset taas kiittelevät omaperäisestä näkemyksestä, vaan tehdään jotakin kerran toisensa jälkeen erityisen hyvin.

Toinen vaihtoehto uuden luomiseksi joka päivä on ryhtyä kummallisuuksiin. Hitsailla vaikka fillarinrunkoja pyramidiksi ja sitten selitellä teelmän merkityksiä käyttämällä erilaisia kaukaahaettuja asiayhteyksiä, huonoja vertauksia ja väittämällä peitellysti, että teoksella pitäisi nähdä jokin arvo, vaikkei edes itse pysty kertomaan, mikä. Että kukin saa keksiä ihan itse fillarinromukasalle jonkin taiteellisen arvon. Ei väliä minkä, kunhan se arvo on ylevä.

Minusta olisi taiteessa, jota tämä blogikin kai ainakin osittain pyrkii olemaan, paras palata arvostamaan erityistä teknistä taituruutta. Ja ainakin sitä, ettei teos näytä hutaistulta kasalta jolle kerjätään arvostusta. On tietenkin surullista että saatan tässä vihjaista, että itseäni korkeammin koulutettujen taiteilijoiden teokset olisivat merkityksettömiä läjiä, keisarin uusia vaatteita ja... no, joutavaa mitättömyyttä. Onneksi riittävä itsetunto suojaa arvostelulta ja jos istuu riittävän usein taidetoimikunnan puheenjohtajan kanssa samassa kapakassa, apurahat virtailevat myötäänsä.

Kiipeily- ja killumatyö

Menneinä viikkoina on tullut kiipeiltyä ja killuttua fokkamastossa ja halkaisijapuomilla. Väittäisin että mastossa on helpompi tehdä roikkua ja tehdä töitä, vaikka putoaminen sieltä olisi taatusti näyttävämpi tapa päättää päivänsä. Halkaisijapuomilta pudotessa voisi jopa jäädä henkiin. Alla on vettä, pudotusta alle kymmenen metriä, eikä alla ole kaikin paikoin mainittavia esteitä. Teknisesti halkaisijapuomi on kuitenkin sikäli hankala, että tietyin paikoin joutuu käsillä ottamaan otteen oman painopisteen alapuolelta samalla kun seisoo edestakaisin huojuvalla vaijerilla.

On siinä työskennellessä tullut mietityttyä työturvallisuutta. Kuinka lähellä kuolemaa sitä oikeastaan onkaan. Koska fokka (keula-)maston prammitanko on maannut koko kesän laiturilla, Maston ylinkohta on ollut vain noin parikymmentä metriä kannen yläpuolella. Tai jotakin sellaista. Muistaakseni siellä tilapäisessä huipussa työskennellessä on noin kahdeksannen kerroksen tasalla, riippuen tietenkin siitä, kuinka korkealla verrokkikerrostalon perustukset sattuvat olemaan. Koen kovastikin turvavaljaan tuovan turvallisuutta. Aivan erityisesti silloin, kun seison siellä kerrostalokorkeudessa kahden.. hmm.. no... riman varassa. Taitavat olla vahvuudeltaan tyvessä 10 x 10 cm, jalkojen alla vähän vähemmän ja sitten heti kantapäiden takana vaikkapa 5 x 7 cm - jos sattuu seisomaan kasvot kohti mastoa. Jos ne pahuksen rimanpätkät, joita saalingeiksi kutsutaan, sattuvat olemaan kosteat, ne ovat myös hiukan liukkaat. Jos jostain syystä tasapaino pettäisi, koituva tapahtumaketju olisi tällainen: hyvällä tuurilla putoisin perhekalleuksilleni jommalle kummalle saalingille. Arvelisin että jokin itsesuojeluvaisto saisi tarttumaan kiinni siitä mistä sattuu saamaan mahdollisesta kivusta huolimatta. Huonommalla tuurilla putoaisi suoraan valjaan varaan. Tottahan siinä on kaikenmoiset turvajoustimet ja ties mitä työturvaviranomainen osaakin edellyttää. Ensinnäkin valjas nykäisisi kiristyessään erittäin ilkeästi. Toisekseen todennäköisesti loukkaisi itsensä aika tavalla kun putoaisi tai ainakin heilahtaisi jotakin maston rakennetta tai osaa päin. Kolmennennennennennennekseen voisi päätyä tilaan josta ei pääse itse pois ja jossa joutuisi odottamaan kunnes työkaverit vapahtavat tai pelastuslaitos tulee ja hakee haavoittuneen työmiehen ja vie pois. Ja koska mastossa ei olla ihailemassa maisemia vaan töissä, pudotessa voisi mukana olla jokin työkalu, johon kolhia itsensä. Joskus kyllä ehdin ihailemaan maisemiakin, mutta onpa ne vuosien varrella sieltä nähty erinäiset kerrat. Ei aina jaksa. Yleensä noissa mastohommissa ei kuitenkaan ole kiire ja joskus on ihan hyvä hiukan levätä, ettei keskittymiskyky kaikkoa. Ja lisäksi yleensä jaksaa kauemmin ja paremmin, jos pitää tauon ajoissa. Joskus siellä mastossa killuessa on nimittäin kulunut koko päivä ruoka- ja kahvitaukoja lukuunottamatta.

Sen hiton valjaan varaan ei siis haluta tipahtaa. Ja itse asiassa sen käsittely tekee työstä vaivalloista ja joskus se itse aiheuttaa jonkinmoisia vaaroja. Nämä kiipeilyköysisysteemit on luotu hiukan toisenlaisille paikoille kuin mastoille. Jos voisi roikkua suoraan katosta, ne olisivat hyviä. Ja sileää seinää vasten roikkuminenkin kävisi oikein mainiosti. En tosin jaksa ymmärtää, mitä työtä voi tehdä paikassa, jossa roikkuu saamatta tukea muualta kuin itsestään tai turvavarusteistaan. Mutta ehkä sieltä voi ihailla maisemia. Yleensä turvaköydet, valjaat, krikrit ja nousukahvat sun mun muut vehkeet tarttuvat työkohteisiin. Niin tapahtuu joskus, vaikka kuinka yrittäisi olla huolellinen. Ja mikäpäs sen mukavampaa kuin yrittää tehdä spagaattia vaikka nyt 18 metrin korkeudessa, ihan vain saadakseen jalkansa ulos jostakin killumaköyden ja haruksen välisestä kolosta.

Kuten sanoin, koen valjaan olevan turvakseni. Ja työnjohto kieltäisi tietenkin välittömästi kaikki kiipeily-yritykset valjaitta. Silti minua joskus ärsyttää ankarasti se. Ensinnäkään en usko, että jalkani lipeäisi saalingilta, väylingiltä, märssyltä, harukselta, toplentalta tai minkä päällä sitä milloinkin koipeaan pitää. Lisäksi minua ärsyttää se, että turvavaljaiden kanssa takeroidaan juuri silloin kun kiipeäminen tai laskeutuminen on muutenkin vaikeaa. Jos mukana vielä on puukkoja ja puntareita kainalossa ja vyöllä, viisimetrinen lankku takataskussa ja betonimylly vasemmassa kengässä. (Turvakengässä! Ilman turvavarusteita ei kiivetä, vaikka ne perhanan popot eivät mahdu niihin väleihin, joihin jalkaterä toisinaan kiipeämisen tuoksinassa pitäisi tunkea. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteikö betongmylly mahtuisi jalkineeseen jalkani lisäksi, jos mastossa moista tarvittaisiin ja sinne pitäisi itse viedä.)

En kuitenkaan haluaisi luopua noista kiipeilypäivistä. Kaiketi olen motivoitunut työntekijä. Yleensä haluan tehdä siellä kertaheitolla hyvää jälkeä. Sitä varten yleensä varaan hyväkuntoiset työkalut, rauhallinen asenne, riittävän määrän materiaalia ja betonimyllyn kenkään. Enkä totisesti ole pahoillani siitä arvostuksesta, jota työyhteisössä ja sivullisilta saan noista hommista. Nautin myös rauhasta. Korkealla työskentelevää ei hoputeta. Ei meillä tosin ketään hoputeta, koska sinne ei ylipäätään pääse töihin, ellei motivaatiotaan ensin osoita vakuuttavasti - ja kiipeilytaitoaan. Se kiipeilyhomma ei ole kuin avantouinti - että itse suoritus on karmea, mutta jälkiolo upea. Kyllä siellä ylhäällä olosta nauttii aivan aidosti. Eikä se mitään supermiehen hommaa ole. Pikemminkin kyse on maltin ja oppimisen asiasta. Oikeat otteet ja jalansijat löytää yleensä aika helposti. Kovin raskastakaan se touhu ei ole. Riittää jos on ruista ranteessa sen verran, että pystyy pari leukaa vetämään ja kunto on muuten kohtuullinen.

Tänään killuttelin etupäässä halkaisijapuomilla. Siinä jossain vaiheessa huomasin, että 1) turvavaljas ei ollut missään kiinni, 2) seisoin yhden vaijerin varassa, nojasin lantiota hiukan ylempänä olevaan vaijeriin ja 4) en pitänyt mistään kiinni. Ehkä kyse oli välinpitämättömyydestä. Jotenkin kyllä nuo työturva-asiat ovat rutiiniluontoisia. En minä niitä erikseen mieti joka kerta, vaan valjaat nyt puetaan ennen kiipeilyä siinä missä kädet pestään vessasta lähdettäessä. Tässä iässä (olenpa pätevä! olen jo näiiiin vanha ja kokenut!) ei ole enää tarvista näyttää. Heräsi kuitenkin ajatus, että tutut riskit ovat vaarallisimpia. Eihän siinä tilanteessa mitään ollut. Pudotusta ei montakaan metriä ja mitä nyt lapsalvaa - lampaanrasvan ja tervan seos - kenkäpohjissa oli hiukan liukasta.

Töistä menin sitten kaverini rakennustyömaalle. Maalattiin julkisivua parin metrin korkuisella tellingillä viitisen tuntia. Ylläolevissa työturvamietteissä taivalsin sitten kotia kohti kahdeksan jälkeen. Oloni oli tyytyväinen, tänään ei ole pänninyt kertaakaan ja paljon on saatu aikaan. Kaiketi minulla pitäisi olla paha olo riskien jälkeen, tai jopa helpottunut raukeus.

Erilaisuuden taju

Siedätkö erilaisuutta? Etkö? Älä huoli, en minäkään! Tai enintään siinä määrin kuin hyväksi näen. Minusta tietty erilaisuus on tarpeen, koska yhteiskunnassa on tarve erilaisille ihmisille. Tai sitten yhteiskunnassa on se vika, että se edellyttää eri ihmisiltä erilaisia piirteitä. Jonkun on hyvä olla äänimaisematutkija, toisen museolaivan remppamies ja kolmannen vähän kumpaakin.

On vallan mahdottoman hienoa ja jaloa sanoa, että hyväksyy erilaiset ihmiset. Tarroja, joissa lukee "kaikki erilaisia, kaikki samanlaisia" näkee edelleen muuallakin kuin pyörätuoleihin liimattuna. Näyttää kuitenkin siltä, etten minä ole ollenkaan ainoa, joka sietää erilaisuutta vain omin ehdoin.

Jossakin toisaalla tässä blogissa tai peräti vallan muualla internetissä myönnän avoimesti olevani perverssi. Verrattain usein palaute tai vastaus on kuulunut jotenkin neutraalisti: kukin olkoon mitä tahansa haluaa, kunhan se ei loukkaa muita. Mutta annas olla, kun oma puoliso osoittautuu jotenkin seksuaalisesti kummalliseksi. Jo vain olla netin palstoilla tai ties missä perheterapiassa taivastelemassa asian kauheutta. Fiksuimmasta päästä taidetaan todeta, että ei pidä siitä tai tästä asiasta omassa puolisossa. Siellä palstoilla sitten kerrotaan, että mies onkin likainen pervo, pitää naistenvaatteita. Tai karmea nainen, haluaisi leikkiä ankaraa dominaa ja alistaa ja satuttaa. Ja juurihan sitä päästiin osallistumaan keskusteluun itse kunkin kokemasta suopeudesta.

Kun erilaisuus tulee lähelle, sen sietäminen ei olekaan helppoa. Se on minusta kovin ymmärrettävää. Kylään tulevalle äitille tai anopille on vaikea selittää, miksi sängyn alta pilkistää ruoska. Pyykkinarulta puuttuvia miestenvaatteita ei ehkä joudu selittelemään, mutta aina kun anoppi on tulossa hoitamaan lapsia, miehen täytyy pitää ainakin pari päivää miesten alusvaatteita, ettei taipumus pitsistringeihin paljastu. Erilaisuus aiheuttaakin vaivaa.

Seksuaalinen erilaisuus taitaa olla erilaisuudesta jotenkin hankalinta. Minä ajattelen seksuaalisuuden olevan jotenkin niin syvällä persoonallisuudessamme, ettei siihen liittyviä käsityksiä oikeasta tai väärästä noin vain muutella. Se hämmentää vaikka kuinka koulussa opetettiin seksin olevan välttämätöntä ja yliopistossa oivallettiin, että mikä tahansa elämän ilmiö auringonpimennyksistä teoreettiseen logiikkaan voidaan nähdä seksuaalisena. Aikaisemmin olen toki leikkinyt ajatuksella, että lähtökohtaisesti seksuaalisuus on jotenkin tabu, ja sen tyydytys liittyy tuon tabun hallittuun rikkomiseen. Eri ihmisten tavat rikkoa kyseistä tabua aiheuttavat hämmennystä juuri siitä syystä, että siinä rikotaan ehdotonta kieltoa. Mies EI käytä naistenvaatteita tai hän ei ole Mies. Toista ihmistä Ei saa Satuttaa, edes hänen vapaasta tahdostaan, koska se On väkivaltaa. (...mitä mieltä minä suunnilleen olen. Kipua saa varmaan tuottaa jos puolin ja toisin niin halutaan. Mutta vähäistäkään pysyvää vammaa ei saa toiselle tuottaa edes hänen vapaasta tahdostaan, koska ruumiimme ei ole meidän omaisuuttamme samassa mielessä kuin tuo kitara on minun oma ja määräysvaltani alainen.)

Jätetäänpä seksuaalisuus nyt, ja puhutaan hiukan masennuksesta, joka sekin on minulle tärkeä ja läheinen asia. Jossain perverssissä mielessä jopa rakas - jos nyt jaksatte tällaisen erilaisuuden sietää. Eilen, juuri eilen, sanoin eräälle sairaanhoitajalle, että minun on turha hänen seurassaan käydä läpi hänen seurassaan aggressiota (siitäkin olen kirjoittanut), kasvojen menettämistä tai tilanteen analysointia, koska se ei mitenkään muuta kyseisen keskustelutilanteen ulkopuolista maailmaa. Jo ammattinsa puolesta tämä kokenut, empaattinen ja kaiketi huimaavan ammattitaitoinen mielisairaanhoitaja oli eri mieltä. Ja miksei olisi ollut, hoitaahan hän mielisairasta. No, en ole ajatukseltani yhtä jyrkkä kuin eilisessä tilanteessa annoin ymmärtää. Halusin kärjistää tuodakseni esiin, että vaikka hullujen hoitolassa pitäisi vallita avoimuuden jossa kenenkään ei tarvitse piilottaa tunteitaan tai ajatuksiaan, niin todellisuudessa siellä vallitsee täsmälleen samat sosiaaliset normit kuin missä tahansa muualla. Jos ryhmässä hermostuu, menettää kasvonsa, eikä ole vakavastiotettava. En usko, että siinäkään ryhmässä voi suuttua menettämättä uskottavuuttaan. Tosin uskon ja toivon, että sietokykyä on enemmän kuin vaikka oikein kiireisessä ja ahdistuneessa työpaikassa. No, tilanne jatkui pienimuotoisena joopas-eipäs-kiistelynä, jonka sitten kuitenkin lopetimme. Koin, että hän ei hyväksynyt näkemystäni.

Laajennetaanpa äskeistä pientä kiistatilannetta hiukan laajemmaksi. Epäsuorasti, tai jopa suorasti, esitin, että minun ei pidä muuttua, vaan ihmisten sen huoneen ja tilanteen ulkopuolella pitäisi olla hiukan sietokykyisempiä. Jalo ajatus, eikö totta! Tosin moisen vaatimuksen esittäminen varmaan loukkaa monia, jotka uskovat jo valmiiksi sietävänsä erilaisuutta, tai ainakin vammaisia ja ulkomaalaisia. Ja ihan arkirealistisesti ajatellen minun on järjetöntä edellyttämään kaikkien muiden ihmisten muuttavan näkemyksiään minun vaatimuksestani. Olen tuhannesti täälläkin pauhannut, että tällaiset kulttuuriset (lue: vain-kulttuuriset) seikat ovat itse asiassa pahuksen hitaasti ja vaikeasti muutettavissa, ainakin ilman jotakin koko yhteiskuntaa koskevaa järisyttävää tapahtumaa. Oikeassaolo on helppo perustaa vallitsevaan yleiseen näkemykseen. Tai ainakin voi kuvitella olevansa oikeassa, jos uskoo vakaasti olevansa samaa mieltä kuin useimmat muut. Jos erilaisuuden hyväksyminen edellyttää "väärässäolon" sietämistä, vaatimus on kohtuuton. Erimielisyys erilaisuudesta näyttäisi siis tekevän sietämisen vaikeaksi tai mahdottomaksi.

Pyörätuolilla eteneviä liikuntavammaisia ja valkean kepin kanssa eteneviä sokeita on helppo ymmärtää. Se suorastaan kuuluu sivistykseen. Tosin ihan ikiomasta kokemuksestani tiedän, että jos mies ohjaa sokean miehen ravintolaan niin, että sokea pitää näkevän käsivarresta kiinni, jostain känniääliöiden pöydästä kuuluu homottelua. Mutta noin pääsääntöisesti niiden erialaisuutta siedetään, joiden ei nykykäsityksen mukaan katsota olevan itse vastuullisia siitä etteivät kävele, näe, puhu tai ymmärrä. Vaan annapa tosiaan olla, kun sokea kaipaisi opasta, pyörätuolipotilas ovenavaajaa tai raivokohtauksen saama teini väkivahvaa aloillaanpitäjää, niin jopa vain painellaan ohi. "ei tuo minulle kuulu". Ei ole kanttia mennä vieraaseen tilanteeseen. Erilaisuuden sieto vaatisikin yhtäkkiä vaivannäköä. Mutta enin mihin pystytään on tuiskaisu omassa käsipuolessa roikkuvalle, ikiomalle, tuiki tavalliselle lapselle: "Ei saa tuijottaa!" (Antaisi nyt kerrankin katsoa, että ei tarvitsisi aikuisena lukea sosiaalipornoa Taru Väyrysen nuorisokotikirjoista.)

Hyväksyttävää erilaisuutta on siis sellainen, joka ei edellytä vaivaa, ei erimielisyyttä, ei ole luonteeltaan (kovin) seksuaalista eikä varsinkaan tule liian lähelle arkea. Nämä ehdot kun täyttyvät, niin onpa vain helppo sietää. Kun erilaisuuden sietäminen on useimmiten helppoa, niin onpa helppoa olla jalo.

Palkka

Minusta siivoajan pitäisi ansaita 4000 - 6000 euroa kuukaudessa, paitsi jos siivoa vessoja, niin 8000 euroa kuukaudessa olisi sopiva palkka. Liikennelentäjälle voisi kuulua pari tonnia kuussa, ikä- ja muine lisineen 3000. Lääkäri voisi ansaita vaikka 2500, paitsi jos on hallinnon vastuuta, niin 2700. Museolaivan apupoika voisi tienata vaikka 2900 euroa kuukaudessa.

Ja miksi?

Miksi muka ei?

Miksei työmarkkinoilla päde ne paljon paasatut markkinoiden lait: hinta määräytyy kysynnän mukaan. Kuvittelisin että isojen ja kalliiden lentokoneiden lentäminen olisi hohdokasta työtä. Sitähän monet tekisivät ihan ilmaiseksikin. Minäkin. Enkä usko minkään vertaa, että työn kuormittavuus tai vastuullisuus on mikään varteenotettava palkkaperuste. Lentokoneessa lentäjä istuu siellä koneen nokalla, perämies oikealla ja kippari vasemmalla. Millä todennäköisyydellä liikenne- tai muu ammattilentäjä päsäyttää koneen vuorenseinään sen seurauksena, että palkka pudotettaisiin kymmenesosaan nykyisestä ja autoetu poistettaisiin? Eiköhän se lentojätkä ihan omankin henkensä takia väistele vuoret ja ankarimmat ukkosmyrskyt.

Entä lääkäri? Siellä niitä korkeasti palkattuja herroja istuu lasareteissa valkoisissa takeissaan ruinaamassa, kuinka raskasta työ on ja kuinka mitätön on siitä saatava korvaus vaivaan nähden. Puolitetaan liksa, palkataan tuplamäärä lekureita. En nimittäin usko, että hoito siitä huononee. Vai ihanko oikeasti lääkärit uskovat, että vuorokauden valvonut koliikkivauvan kaksinhuoltajaisä on vielä työviikon viidennen vuoron kestäessä siinä kunnossa, että pystyy määräämään ihmisille potentiaalisesti hengenvaarallisia myrkkyjä jotenkin järkevästi. Luulisi lääkärien (niin! tosiaan! juuri heidän!) tietävän kuinka valvominen vaikuttaa ihmisen suorituskykyyn etenkin vaativissa tehtävissä. Minusta asia olisi ihan yksinkertainen: lääkäriksikin haluaa moni ihan siitä syystä että arvostaa lääkärin työtä. Alalta vain hittoisiin ison palkan takia sähläävät ja kunnon väki tilalle! Jos joku lisensiaatti tai tohtori määräisi perusteettomia lääkityksiä tai sairaslomia väsymyksen tai sen sellaisen takia, hänen sietäisi saada kunnon nuhtelu. Ja välinpitämättömyydestä tai rahanahneudesta tehdystä virheestä pitäisi langettaa ankara rangaistus ja korvaus.

Jos olisi huutokauppa, jossa kaupiteltaisiin töitä, niin kukahan sen yksitoikkoisen siivoojanhomman haluaisi? En usko, että moni. Joten kun hauskeammat hommat presidentistä yläasteen lehtoriin (1712,347 € kuukaudessa + pakollinen kesätyöskentely kaupungin muissa tehtävissä, paitsi vuosiloman ajan), olisi jaettu, jäljellä olisi ns. paskaduunit. Tylsät, raskaat, likaiset, hävettävät ja jopa ihmisarvoa alentavat (puhelinmyynti, 12 000 euroa kuukaudessa + proviisio, 145 prosenttia myytyjen tuotteiden arvosta) myytäisiin tehtäviksi jäljellejääneille ihmisille melkoista rahallista korvausta vastaan.

Ihanteet

Erityismorjestus nimimerkeille aella84 ja JE.

Pessimisti ei pety ja kyynikko saa olla ikuisesti oikeassa. Arvelisin, ettei oikeassaolon riemua voita mikään. Se on ilmaista, ei edellytä sosiaalista statusta ja on enemmän tai vähemmän pysyvää. Tai jos oikein mietin, oikeassaolo tuo sosiaalista statusta.

Partiojohtajakurssini ohjaaja, taisi olla Vesa Auren, tokaisi kurssin päätöspuheessaan että viisaat pitävät maailmaa pystyssä ja hullut vievät sitä eteenpäin. Todella viisas varmaan kysyisi, että mihin maailmaa pitäisi edes viedä?

Miksi näyttääkin siltä, että hulluus - siis ennakkoluulottomuus ja kyky nähdä vaihtoehtoja - on huonommassa valossa kuin viisaus. Tämän viisauden yhdistän tässä yhteydessä vallitsevien olojen puolustamiseen ja muutosten vastustamiseen epäonnistumisen todennäköisyyteen vedoten.

Onko maailma niin valmis, ettei muutoksia enää tarvita? Siltä minusta näyttää. Tapahtui näin: juttelin erään naisen kanssa chatissa (taas! ylläri!). Hän vaikutti sellaiselta että hänen kanssaan voi jutella masennuksesta ja sairaslomista. Taisipa hän vakuuttaa, että hänelle voi kertoa arkoja asioita. Mielessäni hymähdin, että mikäs minua estää, koska ei hän tiennyt, kuka olen oikeasti. Kertoi vielä asuvansakin kaukana, niin tuskin osaisi päätellä, kunhan edes hiukan varon sanojani. Tähän mennessä, arvoisa lukija, olet varmaan jo osannut päätellä, että erehdyin. Ehkä hän tarkoitti, että hän pitää salaisuudet, mikä minusta ei ole kovin tärkeää kun puhutaan riittävän anonyymisti. Hän kertoi elämästään ja minä omastani. Sitten hän kertoi miten oli voittanut vaikeutensa ja kuinka auvoisaksi kaikki oli muuttunut. Ja kuten arvata saattaa, hän suositteli minullekin asennemuutosta ja muuta sellaista. Kun kerroin että yritetty on, hän kävi saarnaamaan. Minä olin lapsellinen ja annoin hänelle mahdollisuuden jatkaa. Tyydyin vain pyytämään, ettei yrittäisi terapioida minua. Lopulta keskustelu päätyi asetelmaan: koska asiat ovat kuten sanon, sinun pitää tehdä samoin. No... 1) asiat eivät ole kuten hän ajatteli. 2) Asenteita ei ostella kaupasta eikä lainailla hyllyistä. Niiden muuttaminen on pitkä ja vaikea prosessi, enkä ole varma että haluan. Lisäksi en usko, että se välttämättä auttaa. Ehkä minusta tulisi tuota juttukaveria miellyttävämpi, mutta minun oloni ei paranisi.

Mutta näinhän nämä keskustelut usein menevät: ensin ollaan ymmärtäväisiä, sitten tarjotaan patenttiratkaisua ja lopulta suututaan kun ratkaisu ei kelpaa. Ihmiset eivät muutu odotusten mukaisiksi. Sanalla sanoen, erilaisuutta ei siedetä, vaikka minusta on kovin muodikasta puhua erilaisuuden sietämisestä ja hyväksymisestä. Erilaisuudella taidetaankin tarkoittaa ihonväriä, vammaisuutta, ruotsinkielisyyttä tai muuta sellaista, joka nyt vallitsevan moraalin mukaan pitää sietää. Jos joidenkin ihmisten erilaisuuden sietäminen edellyttääkin muutosta omissa asenteissa tai teoissa, niin sietokyky hupenee nopeasti. Oikeassaolohan on jaloa, ja jos toisella menee huonosti, niin omaan asemaan vedoten on helppo olla oikeassa.

Humen giljotiini on tällainen aatos: siitä miten asiat ovat ei tule ajatella, miten niiden tulisi olla. Vallitsevien asiantilojen perusteella ei siis pidä mennä lausumaan moraaliväitteitä. "Koska sinulla on masennus, sinun pitää hankkia uusi asenne." Ehkäpä minun masennukseni johtuukin sinun asenteistasi! Mitäs siihen sanot! Lällällää! Olenpa oikeassa, olen jalo!

Masennuksen parantamista olen tässä blogissa pohtinut kovasti ja pidän kiinni yhä siitä, että masennus ei ole kenenkään oma syy, mutta jokaisen omalla vastuulla on tavoitella sen lievittämistä, koska kukaan muu ei sitä voi tehdä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin asenteen vaihtaminen, koska masentunut voi olla pahuksen oikeassa: masennukseni johtuu keskushermostosta ja toisaalta onnettomista sattumuksista elämässäni. Olosuhteet ovat tehneet elämästäni sen mitä se on, ja olen itse osa olosuhteitani. En voi muuttaa kaikkea, vaikka voin tavoitella hyvää.

Minun ihanteeni on yhteiskunta, jossa on useampien parempi olla, tai ainakin joissa ahneiden on pahempi olla ja yhteisen hyvän arvon tajuavien on parempi olla. Se on ihanne. Se on hulluutta etenkin siksi, ettei se ole kovin todennäköistä. Ahneus on nimittäin vallan ja varallisuuden ja aseman saamiseksi hyödyllinen ominaisuus ja myös hyvä väline. Jos omatunto ei soimaa, voi heikompaa riistää ilman tuskia. Seuraavaksi kai pitää pohtia, mikä on ahneutta ja vallanhimoa ja mikä ei. Jotta väitteestäni varmasti tulisi kehämäinen, tulen (jos viitsin) kytkemään nuo seikat nimenomaan kyynisyyteen, ihanteettomuuteen, julmuuteen ja pahantahtoisuuteen.

Ja mihin päädyn?

Kaikkien alojen asiantuntemukseen. Siihen, että juuri minä voin puhua arvokkaista asioista vaikka oikeasti rakentelen egoani pönkittäviä ajatusleikkejä. Tavoitteenihan on vaikuttaa peräti älykkäältä ja ymmärtäväiseltä paitsi itseäni, myös kaikkea muuta kohtaan. Ihanteet ovat aatteiden perusta, ja aatteita ynnä uskontoja voi käyttää suurtenkin joukkojen hallintaan. Kyynikko ei siis ole paha, jos ei satu puolustamaan oikeassaolollaan omaa etuaan.

Hämmentääkö tämän tekstin tarkoitus? Joo... niin se hämmentää minuakin. Lopulta päädyn tällaiseen ajatukseen: loogisen ja johdonmukaisen tekstin voi kirjoittaa vain jos jättää riittävästi näkökulmia syrjään. Jos taas yrittää ajatella laajasti, päätyy niin suuriin ajatuksiin, että aivot loppuvat kesken. Ja se taas ei ole ihanteellista eikä kyynistä. Se vain saattaa johtaa toimintakyvyn lamaantumiseen. Ehkä minun siis on parempi tervailla museolaivaa kuin hankkiutua opettajaksi, sillä opettajan mieltäni vaivaisi jatkuvasti oman opetukseni puutteellisuus, oppilaiden välinpitämättömyys ja kaiken viestinnän rajallisuus. (Tähän päätteeksi pitäisi kirjoittaa jotakin täysin mielipuolista.)

Seuraavaksi kirjoitan taas seksistä. Se ei syleile maailmoja!