Kaukaa katsoen

Otin reppuni ja lähdin kulkemaan suoraan ulos. Ja siis suoraan, en maapallon pintaa pitkin kaartaen. Mielessäni oli taannoiset ajatukseni kaikkeuden tajuamisesta. Ajattelin, että siinä auttaisi sama asia kuin kadonneen työkalun löytämisessä työpisteestä. Nimittäin kauempaa katsominen.

Kieltämättä matkani oli pitkästyttävä, vaikka kulku oli kevyttä. Matka kaikkeuden laitamille on pitkän lainen. Eikä siitä reunalta vielä voi sanoa näkevänsä kaikkea. Pitää matkata niin etäälle, että kaikkeus mahtuu inhimilliseen havaintokenttääni. Kaiken lisäksi maailmankaikkeus laajenee, joten lepotauot jäivät lyhyiksi.

Vaan tässä minä nyt seison ja katselen kaikkeutta ja näen sen kerralla. Ymmärrän toki, etten näe sitä sellaisena kuin se katseluhetkellä on, vaan sellaisena, joka se kussakin kohdassa oli valon lähtiessä matkaan. Kieltämättä näkymä on kaunis. Eri muotoiset galaksit loistavat etäällä toisistaan. Jotenkin tämä sijaintini on myös pelottava. Edessäni on maailmankaikkeus, joka täältä kaukaa katsoen hitaasti laajenee. Takanani on ammottava, ikuinen tyhjyys, jota en pysty tajuamaan. Itse asiassa mietin, voiko se jatkua ikuisesti. Ja jos ei, niin mihin se päättyy? Tiiliseinään? Ja jos se päättyy tiiliseinään, mitä sen takana on?

Pääni täyttyy huimista ajatuksista. Ehkä jossakin on toinen maailmankaikkeus. Yritän tiirailla, mutta en näe. Ehkä minulla ei ole kykyjä tai valmiuksia minkään toisen todellisuuden havaitsemiseen, tai sitten sellaista ei vain ole. Ehkä todella on vain yksi maailmankaikkeus, vaikka en näe mitään syytä, miksei niitä voisi olla useampiakin. Kysehän on vain materian sekalaisesta kokoelmasta. Ja avaruudessa kyllä riittää tilaa. Siihen nähden maalin kaapiminen paattini pohjasta on aika pieni juttu.

Mitä oikeastaan luulin näkeväni täältä kaikkeuden ulkopuolelta? Vai tulinko tänne vain, koska kukaan ei ole tullut kertoneeksi minulle tällaisesta mahdollisuudesta. Aina vain puhutaan, kuinka maailmankaikkeus on niin ja niin monta miljardia valovuotta laaja. Kukaan ei ehkä ole edes uskaltanut ajatella, että jos maailmankaikkeus on rajallinen, sitä voi tarkastella myös sen ulkopuolelta. Ja löytyisikö täältä ulkopuolelta syy alkuräjähdykselle?

Entäpä jos maailmankaikkeuksia on useampia, ja ne laajenevat. Kohtaavatko ne lopulta toisensa, ja mitä sitten tapahtuu? Ovatko toiset maailmankaikkeudet jotenkin periaatteiltaan erilaisia, vai käykö vain niin, että galaksit lipuvat toistensa lomaan ja kenties ajautuvat painovoiman vetäminä yhteen? Kolaroivat peräti?

Minua kiehtoo täällä kaikkeuden ulkopuolella se, että löydämme samaa, tutkailemmepa suurimmasta tajuamastamme suurimpia tai pienimmistä pienempiä. Etupäässä kaikki on täynnä tyhjää. Uraaniatomissa ydin on halkaisijaltaan 1/23 000 koko atomin haljaisijasta. Vetyatomi on vielä tyhjempi: ytimen ja koko atomin halkaisijoiden suhden on 1/145 000. Liikutaan samanlaisissa suhteissa kuin auringon halkaisijan suhteessa aurinkokunnan halkaisijaan - jos emme huomioi aurinkokuntamme laitamilla seilaavan Oortin pilven kaltaisia etäisiä kohteita.

Odotinko saavani matkaltani vastauksia perimmäisiin kysymyksiin? Näkyykö täällä Jumala? Tai onko nimenomaan niin, ettei Jumalaa tai mitään jumalaa näy? Löytyisikö täältä ei-minkään laitamilta jotakin mittasuhteita maailmankaikkeudellemme? Vai onko niin, että täältä nähden maailmankaikkeus on vain yksi asiakokonaisuus, jolla on ne ominaisuudet, jotka tiedämme sillä olevan. Pitäisikö minun jatkaa matkaani vielä tuhansin verroin etäämmälle ymmärtääkseni maailmankaikkeutemme äärien lisäksi jotakin syvempää sen olemassaolon ehdoista? Ehkä. Siitä hyvä, että kengät täällä ei liiemmin kulu. Ei muuta kuin töppöstä toisen eteen!

Nyt maailmankaikkeus on enää etäinen piste tyhjyydessä. Muualla on vain tyhjää. Olen taittanut käsittämättömän taipaleen pelottavassa epätilassa, jossa on vain maailmankaikkeutemme lähettämää harvaa säteilyä. Voinko edes sanoa olevani maailmankaikkeuden ulkopuolella, vaikka tähtijärjestelmien muodostama kokonaisuus on kannaltani etäämpänä kuin matka Maan ympäri jonkun energiakvantin (eli tarmoerkaleen) kannalta.

Ympärillä on vain pelottava tyhjyys. Se, mitä maailmankaikkeudessa tapahtuu, ei vaikuta mitenkään. On vain eksistentiaalinen kriisi: koska näen kaikkeuden laidan, en sittenkään ole päässyt siitä eroon. Tänne oli oikeastaan turha tulla. Yhden tekevää, onko kaikkeuksia yksi vai useampia, pääosin kaikki on tyhjää. Havaittavista olioista suurimman tai pienimmän tutkiminen ei paljasta mitään aivoille, joiden resurssit ovat rajalliset. Väitteet Taivaan kaltaisesta ylemmästä todellisuudesta eivät näin keinoin saa tukea, ja ne osoittautuvat vääriksi vain jos oletamme saavamme aisteinemme kaiken mahdollisen tiedon. Ja täällä tyhjyyden keskellä minä tunnen itseni orvoksi ja mitättömäksi, vaikka matkani on Maan päällä maineteko. Voisin kyllä heittää maailmankaikkeutta kivellä täältä, ja katsoa mitä tapahtuu, mutta täällä ei ole kiviä. Olisi pitänyt ottaa mukaan. Eikä täällä ole kuin minä, maailmankaikkeuden karkulainen, jonka taival on Baabelin tornin toisinto. Kaikki mitat täällä vertautuvat minuun. Muodostan oman kaikkeuteni, jonka mitta olen. Minussa on mahdoton määrä soluja, atomeita, elektroneja, neutroneita, protoneita, kvarkkeja ja mitä niitä nyt onkaan, Higgsin bosoneita. Säteilen hiukan lämpöä, jonka joku toinen karkulainen saattaa tuntea, jos on tarpeeksi lähellä. Kuitenkin minulla on vahva tunto siitä, että olen enemmän kuin etäällä, pienen pienenä pisteenä siintävän maailmankaikkeuden lapsi. Olen varmaan hiukan tyhmä tai haihattelija. Kuitenkin olen kiitollinen, että tulin tänne. Löysin edes itseni ja tajusin rajallisuuteni. Ainoa, mikä minua ahdistaa, on pelko siitä, ettei mitään sellaista olekaan, jota ei jo tunnettaisi.

Tarvehierarkiaa

Olen saanut kerrankin kommentin. Sen voitte lukea edellisen pikku sutkaukseni jäljestä. Minua pyydetään kirjoittamaan seksin ja läheisyyden perustarpeesta. Kiitos tästä pyynnöstä! Aihe on valtavan laaja, mutta olen kiitollinen siitä, että joku uskoo minulla olevan sanottavaa.

Me, jotka olemme saaneet käydä korkeita kouluja, tunnemme hyvin Maslow'n tarvehierarkian. Se kuvataan usein pyramidina, jonka huipulla ovat välittömän hengissä säilymisen kannalta keskeiset tarpeet: ravinto, lepo ja suoja vallitsevilta sääoloilta. Lähellä huippua ovat myös terveydestä huolehtimiseen liittyvät tarpeet ja sosiaaliset tarpeet, kuten läheisyys ja seksi. Johonkin kohtaan tarvehierarkiaa sopivat myös ne tarpeet, joita tyydytämme statussymboleilla. Tarvehierarkian alemmista osista en ole kuullut monta näkemystä, eikä minullakaan sellaisia ole. Ehkä ne ilmiöt, joita kutsumme turhamaisuudeksi tai pinnallisuudeksi, kuuluvat sinne pohjimmaisten joukkoon. Muistettakoon kuitenkin, että jonkun ihmisen pinnallisena pitämämme käytös voi perustua syvälliseen tarpeeseen ylläpitää turvallista sosiaalista asemaa.

Maslow'n hierarkia yksinkertaisimmillaan kuvastaa juuri yksilön tarpeita. Yksilölle on välttämätöntä saada ruokaa, lämpöä tai suojaa paahteelta ja lepo. Yhteydestä toisiin ihmisiin voidaan pidättäytyä jonkinmoisia aikoja ilman yksilön hengen vaarantumista – jos muut tarpeet ovat tyydytettyjä. Voimme kuitenkin muuttaa näkökulmamme koskemaan ihmislajia tai yksittäistä ryhmää. Ryhmä katoaa, kenties suorastaan kuolee, jos se ei saa uusia jäseniä poistuvien tilalle. Ja varma on, että jos ryhmä ei saa jäseniä, se katoaa viimeistään jäsenten kuoleman myötä. Juuri näin karu on esimerkiksi kansan asema. Kansat ja heimot jatkavat olemassaoloaan ensisijaisesti saamalla lapsia, jotka vielä pyritään sitouttamaan kansan arvoihin ja perinteisiin. Siinähän useimmiten onnistutaan. Lajin tai lisääntymällä säilyvän ryhmän elinvoimaisuuden välttämätön ehto on lapsien syntymä. Ja se taas ainakin toistaiseksi edellyttää seksiä. Läheisyys sanan myönteisessä mielessä ei toki ole seksin välttämätön ehto, mutta se kuitenkin helpottaa seksin saamista ja sitouttaa vanhemmat huolehtimaan lapsistaan.

Seksin tarve yksilöllä näyttäisi siis perustuvan lajin ja ryhmän tarpeeseen. Jotta päätelmäni olisi aukoton, pitäisi pystyä osoittamaan, kuinka tuo ryhmän tarve toteutuu yksilössä. Mikä on se mekanismi, joka tekee kokonaisuuden ominaisuudesta myös sen osan ominaisuuden? En osaa vastata. Olen kuitenkin saanut nauttia läheisyydestä ja siihen liittyvästä seksistä. Minulla on omakohtainen kokemus asiasta, mikä kenties värittää ajatuksiani. Onko yhteisön etu kuitenkaan riittävä peruste yksilön läheisyydentarpeen tai seksin mieliteon tyydyttämiselle? Vai onko niin, että ryhmän sisällä on jopa viisaampi, että jotkut eivät ainakaan lisäänny?

Seksi ja läheisyys ylläpitävät osaltaan parisuhdetta. Lähes kaikissa suhteissa seksin halussa taitaa vallita epätasapaino. Jotkut joutuvat jopa antamaan seksiä vastoin välitöntä tahtoaan, mikä tuskin on omiaan suhteen kannalta. On kaiketi tarkennettava, että läheisyyteen liittyvä myönteinen seksi – olipa se sisällöltään millaista tahansa – on tyydyttävää ja parisuhdetta vahvistavaa. Seksiseikkailut voivat toki ryydittää seikkailijan itsetuntoa. Mieleni tekee kuitenkin kysyä, että missä vaiheessa panokaverin persoona käy yhdentekeväksi ja mitä hyvää täysin satunnaisten kumppanien kanssa naiminen tuottaa pitemmällä aikavälillä.

Seksi on ylipäätään melko erikoinen osa elämää. Yhtäältä se on tyydyttävä ja lähentävä, mutta jos sosiaalinen tilanne on väärä, täsmälleen samat toimet loukkaavat ja tuhoavat. Siinä ei päde yksinkertainen implikaatio "jos pannaan, niin elämä paranee". Jos pannaan väkisin,  elämä ei parane. En usko edes raiskaajan elämän paranevan raiskaamalla. Maksullisen seksin suhteen tilanne lienee jo hiukan parempi, edellyttäen että myyjä todella on vapaaehtoinen.

Munkit elävät selibaatissa. Olen tavannut yhden munkin, ja vaikka hän ei ole mitenkään sulkeutunut persoona, en tohtisi kysyä häneltä seksuaalisuuden toteuttamisesta. Helppoa selibaatti ei kaiketi ole. Valamon luostarissa naisten edellytetään pukeutuvan peittäviin vaatteisiin. Yhtäältä kyse on varmasti uskoon liittyvän siveellisyyden ihanteen kunnioittamisesta. Toisaalta näkisin kyseen olevan siitä, ettei haluta suotta vaikeuttaa selibaattikilvoittelua. Jos, siis jos, aanailuni selibaatin vaikeudesta osuu oikeaan, meillä on jonkinlainen peruste pitää seksiä syvällisenä tarpeena.

Olen kuullut muutaman naisen sanovan tahi kirjoittavan, että mitä pitempää on ollut ilman seksiä, sitä helpompaa ilman oleminen on. Kierre kenties syventää suhteen osapuolten halujen eroa. Rutinoitunut seksi ei ehkä kuulosta kovin romanttiselta, mutta ehkä sillekin on sosiaalinen tarpeensa. Sosiaaliset tarpeet taas ovat osa tarvehierarkiaa, olipa kyse yksilön, ryhmän tai lajin tarpeista. En kuitenkaan saa väitettyä, että kahden ihmisen välinen seksi olisi yksilön elämän kannalta täysin välttämätöntä. Sen sijaan tyydyn ajatukseen, että seksuaalinen halu ilmenee meissä kaikissa, vaikkakin vaihtelevassa määrin. Ja jotakin kautta se halu etsii täyttymyksensä – jos ei muuten, niin unen aikana tapahtuvana orgasmina. Tuota halua olisi syytä kunnioittaa ja tavoitella tietoisesti halujen ja tyydytyksen tasapainoa. Ehkä jo sen pitäminen ihanteena auttaisi monia tyydyttämättömien halujensa kanssa kamppailevia.

Freud piti jokseenkin kaikkia tarpeitamme jotenkin seksuaalisina. Hänen asemansa modernin psykologian isänä lienee kiistämätön, vaikka monet hänen teorioistaan on romutettu. Jos oletamme kaikkien halujemme olevan edes etäisesti seksuaalisia, läheisyyden tarve lienee verrattain helppo johtaa lisääntymisen tarpeesta. Monille seksi on kuitenkin likainen asia. Se halutaan kahlita. Siitä voidaan johtaa tarve läheisyydelle, joka nimenomaan ei ole seksuaalista. Tässä törmätään määrittelykysymykseen: mikä lopulta on seksuaalista ja mikä ei? Häveliään ja kahlitsevan näkökannan mukainen määritelmä on tiukka. Seksiä ovat vain tietyt toimet. Laajan näkökulman ongelmaksi muodostuu kysymys siitä, mikä ei ole seksiä. Onko kaikki nautintoa tuottava toimintamme seksuaalista? Saan mielihyvää sisareni halaamisesta. Onko se seksuaalista? Ja jos on, onko sisareni halaaminen moraalitonta? Pitääkö tässä jo kaivaa esiin Westermack-efektikin?

Oman kokemukseni mukaan miehen ja naisen välinen läheisyys voi olla vaihtelevassa määrin eroottisesti latautunutta. Itse en kannata läheisyyden ja seksuaalisuuden radikaalia erottamista. On toki joitakin asioita, jotka ovat selvästi läheisyyden puolella (siskon halaaminen) ja toisia, jotka ovat selvää seksiä (seksi [jee!]). Edelleen oman arvaukseni mukaan läheisyyden tuoma nautinto on lähellä seksuaalista nautintoa, mutta minulla ei ole mitään neurotieteellisiä tutkimustuloksia väitteeni tueksi. 

Yleisemmin kai voisi todeta, että läheisyys ja seksi tyydyttävät mielitekoja. Ihminen elää askeesissakin pitkään, joissain tapauksissa kai pitempäänkin kuin jatkuville houkutuksille ja ylenpalttisille virikkeille altistuneena. Mutta kuinka käy ihmiselle, joka ei saa tyydyttää mitään sellaista mielitekoa, joka ei ole oman hengissäpysymisen kannalta välttämätön? Ehkä siihen ei kuole, mutta ilotonta sellainen elämä on. Arvelisin virikkeettömyyden johtavan masennukseen, mikä ei ole hyvä yksilön eikä ryhmän kannalta.

Ryhmän ja lajin kannalta lisääntyminen ja siis seksi ja läheisyys ovat välttämättömiä. Ravinto ja lämpö ovat sille alisteisia. Yksilön kannalta seksi ja läheisyys ovat osa sosiaalisia tarpeita. Ne ovat myös vaihteleva osa yksilön mielihyvän tarvetta. Lopulta jää enää mietittäväksi yksi minulta pyydetty asia: ovatko läheisyys ja seksi perustarpeita? Mikä on perustarve? Jos sillä tarkoitetaan tarvetta, jonka tyydyttämättömyys johtaa pikaiseen kuolemaan, kyse ei ole perustarpeesta. Jos perustarve nähdään välttämättömäksi inhimilliselle hyvinvoinnille laajemmin, seksi ja läheisyys ovat perustarpeita. Edelleen näyttäisi siltä, että seksuaalisuus on inhimillisessä mielessä välttämätön asia. Me emme pääse seksuaalisuudestamme eroon. Sen sijaan sen toteuttamistavat voivat vaihdella kovastikin. Edes jotenkin tarpeita ja mielitekoja täyttävä seksielämä on varmasti hyväksi – mikäli halut eivät sinällään ole haitallisia. Jos haluaa saada 365 eri kumppania vuodessa, altistunee tartunnoille ja todennäköisesti jonon häntäpään kumppaneista useimmat ovat yhdentekeviä. Se taas ei ole sosiaalisten tarpeiden mukaista.

Suutari

Suutarin lapsella ei ole kenkiä; suutari on selvästi lauennut.