Lähimmäisenrakkaus

Lähimmäisenrakkaus on tunne. Helpoin tapa saada se tunne on soittaa hyväntekeväisyysjärjestön maksulliseen puhelinnumeroon. Saavat sitten lähettää apua Filippiineille tai Savukosken yksinäisille poikamiehille.

Se on lähimmäisenrakkautta, kun soittaa poliisin hakemaan kännikalan pois kauppahallin kulmalta. Ja sekin on lähimmäisenrakkautta, kun käskee väsyneen työnhakijan olla optimisti. Kaiken, mikä tuntuu vähänkään vaativalta, voi sivuuttaa englanninkielisellä teinisloganilla: face it!

Lähimmäisenrakkaus on tunne, eikä sen vuoksi tarvitse tehdä mitään. Ei auttaa aivan itse, eikä varsinkaan ruveta mihinkään rakentavaan yhteistyöhön.

Minä uskon, minä olen

Ristiin naulittu Buddha.

Normaali

Normaali tarkoittaa normin mukaista. Jossain on jokin normi ja siitä poikkeaminen on epänormaalia. Ihmiset haluavat olla normaaleja, koska normaali ihminen ei tule hylätyksi joukosta. Epänormaali on rikollinen tai ainakin outo, kummallinen. Sitten niitä itsensä aikuiseksi tuntevia, jotka ovat oivaltaneet, että eivät kaikilta osin täytä normeja. Hekään eivät ehkä tule pohtineeksi, että onko heidän täyttämättä jäävä norminsa kuitenkin vain oma olettamus, ei mikään sen laajempaa kannatusta nauttiva ihanne.

Hyvä esimerkki normista on laki. Se on muodollinen, kirjoitettu, sitä tutkitaan ja oikeuslaitos ratkaisee yksittäisiä tapauksia siitä, onko joku toiminut normin mukaan. Ei ole normaalia lyödä ketään niin että luita murtuu ja iho on mustelmilla vielä viikkojen päästäkin. Sellaisesta epänormaaliudesta rangaistaan sakoilla tai vankeudella ja väkivallan uhrillekin pitää maksaa muodollinen korvaus. 

Sitten on normeja, jotka eivät ole lain tapaan virallisia, mutta joita noudatetaan ja joista poikkeamisesta koituu sosiaalisia ongelmia. Homoseksuaalisuus on yksi tällainen. Nykyään joissain piireissä on korrektia hyväksyä homoseksuaalisuus. Melko tavallista kuitenkin on, että homoseksuaalisuutta vähintään hiukan vierastetaan – kuten minä teen – tai vihataan ankarasti, vaikka koko asia ei koskettaisi omaa elämää millään konkreettisella tavalla.

Normaalia on sekin, että jossakin 25–30 ikävuoden paikkeilla muodostetaan heteroseksuaalinen avioliitto ja sitä seuraavina vuosina hankitaan kaksi lasta, omistusasunto, farmariauto ja pyritään käymään ulkomaan lomalla ainakin joskus. Isovanhempien aikanaan rakentamalla mökillä on mökillä on myös ihan normaalia käydä tällaisen perheen voimin. Siellä kenties Virtasen veljen perhe, Virtaset, ovat myös juhannuksenvietossa. Tämä on siis normaalia, mutta tämän normin tavoittamisesta on tulossa vaikeaa tai mahdotonta yhä useammille.

Nämä, jotka haluavat osoittaa aikuisuuttaan kertomalla, etteivät ole normaaleja, eivät tule miettineeksi erästä asiaa. Useimmat meistä poikkeavat toisistaan vain pieniltä osin. Virtasen perhe ei ole kovinkaan erilainen Lahtiseen verrattuna. Virtaset tosin ovat siitä epänormaaleja, että perheen molemmat vanhemmat ovat saaneet pitää työpaikkansa. Epänormaaliuttaan korostavat eivät tule ajatelleeksi sitäkään, että vaikka ani harva on kaikin puolin normaali, niin kaikin puolin normaali ihminen voidaan hahmottaa. Se edellyttää vain, että normit hahmotellaan. Tai eihän tämä normien hahmottelu ole mikään helppo asia, mutta teoriassa sen voi tehdä.

Esittelen teille seuraavassa normaalin perheen:

Mika Virtanen ja Sari Korhonen-Virtanen ovat nelikymppisiä. Mika on kaksi vuotta Saria vanhempi. Heillä on kaksi lasta: Jenna, 12 vuotta ja Aleksi, 10 vuotta. Jenna syntyi noin vuoden Mikan ja Sarin häiden jälkeen. Lisäksi perheeseen kuuluu labradorinnoutaja Into, kuusi vuotta.

Virtasen perhe asuu noin sadan neliön rivitaloasunnossa. Heillä on japanilaisvalmisteinen, 8 vuotta vanha henkilöauto. Lisäksi Mikalla on 10 vuotta vanha 800-kuutioinen moottoripyörä, jolla hän ajaa viitisen tuhatta kilometriä vuodessa. Sarin vanhemmilla on kesämökki, jolla perhe viettää kesäisin noin viikon, jos lomat sallivat. Sari omistaa hyvälaatuisen viulun, jonka arvo on 4000 euroa. Muutoin perheen varallisuus keikkuu nollan vaiheilla tai hiukan plussalla. On yhä asuntovelkaa, mutta asunnon hinta on noussut jonkin verran sen ostamisen jälkeen. Kaikkein parhaaseen asunnonostohuumaan Virtaset eivät ehtineet mukaan, joten he eivät ole ostaneet asumustaan puolella sen tämänhetkisestä, käyvästä hinnasta.

Jenna menee ensi syksynä yläkouluun, Aleksi siirtyy viidennelle luokalle. Sari on työskennellyt hoitoalalla. Töitä on riittänyt, kun on suostunut joustamaan. Etenkin äitiyslomien ja hoitovapaan jälkeisinä vuosina työsuhteet olivat hajanaisia. Vieläkään hänellä ei ole vakituista työtä, mutta hommat ovat jatkuneet tauotta jo kolme vuotta ja lomat rullaavat. Mika on insinööri. Kun lapset olivat pieniä, työpaikka vaihtui usein ja palkkataso sen myötä. Vieläkään hän ei tienaa mielestään koulutustaan ja työnsä vaatimuksia vastaavalla tavalla, mutta perheellä voi sanoa menevän taloudellisesti verrattain hyvin. Kaiketi parhaiten menee kuitenkin Into-koiralla. Velkoja ei ole, ja keittiön kaapissa on lähes täysi koiranruokapussi.

Äitinsä tavoin Jenna harrastaa musiikkia. Hän ei tosin soita viulua, vaan laulaa kuorossa ja varhaisnuorten bändissä. Aleksi pelaa jalkapalloa. Lasten harrastukset ovat kohtalainen menoerä. Itse asiassa niihin menee enemmän rahaa kuin isän moottoripyöräilyyn. Sari on toisinaan ollut väsynyt ja jopa vihainen miehelleen, koska hänellä ei ole ollut aikaa viulunsoittoon sen jälkeen kun lapset syntyivät. Nyt, kun lapset voisi jo jättää puoleksi päiväksi yksinkin, Sari kyllä ehtisi soittamaan. Vuosien varrella paras terä teini-iässä hankitusta soittotaidosta on kadonnut ja paikkakunnan amatööriorkesterinkin taitotaso vaikuttaa korkealta. Sari tapaa ystäviään harvakseltaan ja suorastaan selittelee usein viihtyvänsä perheensä parissa. Ja kyllähän hän viihtyykin, mutta kohtalaisen usein hän kaipaisi aikuista naisseuraa pitemmäksi aikaa kuin tunniksi kerrallaan.

Sarin ja Mikan vanhemmat elävät. He kaikki ovat jääneet eläkkeelle kuluneiden viiden vuoden aikana. Heistä kukaan ei ole koskaan ollut erityisen suuripalkkainen, mutta elämän aikana varallisuutta on karttunut. Sarin isä työskenteli veturinkuljettajana, joten ei hänen palkkaansa ole voinut pieneksikään sanoa. Lisineen ansiot ovat olleet verrattain hyvät. Sen sijaan hänen jatkuva poissaolo kuormitti perhettä aikanaan. Tällä hetkellä Sari tekee vuorotyötä. Mika työajat ovat epäsäännölliset, mutta yleensä hän pääsee töistä kolmen ja kuuden välillä. Työnantaja on joustamaton. Ylityöt pitäisi kuitata vapaapäivinä, mutta käytännössä kiire estää sellaiset. Työnantaja ei myöskään maksa ylityökorvauksia kovin suopeasti ja työpaikan ilmapiiri on kiireen ja paineiden vuoksi kireä.

Sari haluaisi ostaa Ikeasta huonekaluja. Mikan on kieltäytynyt kokoamasta niitä ja haluaisi suosia laatukalusteita tai jopa ostaa vanhoja, korkealaatuisia kalusteita ja korjauttaa niitä. Muutoin asunnon sisustus on pääosin Sarin hallinnassa. Sari seuraa alan lehtiä ja haluaisi siirtää huonekaluja usein. Mika ei aina suostu siihen, ja Sari purkaa pettymystään muistuttamalla siitä, että tekee enemmän kotitöitä. Mika on kerran vastannut siihen, ettei pöydän siirtäminen ole missään määrin välttämätön kotityö, eikä sekään haittaa, että lattialla on vähän roskia. Sari piti sen jälkeen kolmen päivän mykkäkoulun. Hän rakastaa siisteyttä ja järjestystä sekä kotonaan että töissä. Mikan vahva puoli on luovuuden ja teknisen ajattelukyvyn yhdistelmä. Hän on työpaikallaan arvostettu ongelmanratkaisija, mutta hänen taakkanaan on tietty suurpiirteisyys, joskus jopa leväperäisyys. Hänen työnsä eivät jää kesken, mutta työyhteisön pikkutarkat jäsenet usein huomauttelevat hänen työnsä puutteista. Mika ei kuitenkaan jää työpaikalla muiden hampaisiin, koska yleensä hän pääsee sanomaan, että ilman hänen oivallustaan ei olisi sitä yksityiskohdiltaan keskeneräistäkään ratkaisua käytössä.

Jenna on iloinen touhottaja, joka on hurjaa vauhtia lähenemässä murrosikäänsä. Hän on kasvanut vuodessa huimasti ja on alkanut meikata. Huoneen seinille on ilmestynyt ensimmäiset bändijulisteet. Hän on ilmiselvä isänsä tyttö. Taitava kaikessa, mistä innostuu, huithapeli sen suhteen, mistä ei pidä. Hän menestyy koulussa matematiikassa, musiikissa ja äidinkielessä. Aleksi on urheilumies henkeen ja vereen. Hänen huoneensa seinät on verhoiltu jalkapallo- ja jääkiekkotähtien kuvilla. Hän on jalkapallojoukkueensa parhaita pelaajia. Teknisesti hän ei ehkä ole muita paljonkaan parempi, mutta hänellä on pelisilmää ja sosiaalista kyvykkyyttä. Hän huomaa ikäisiään paremmin, milloin joku joukkuekaveri alkaa väsyä tai käydä ylikierroksilla pelin jännityksen vuoksi. Sosiaalisten kykyjensä takia hän on parhaimmillaan keskikentällä. Innostuksensa ja jo vuosia jatkuneen harrastamisen vuoksi hän on myös voimakas ja nopea, joten tarpeen vaatiessa hän on vastustajalle vaarallinen hyökkääjä.

Vieläkö minun pitää kuvailla normaalia perhettä? 

Vai joko voin siirtyä kuvaamaan Virtasen perheen epänormaaliuksia? Se ei kannata. Heillä ei ole sellaisia. He eivät erityisesti vaivaa päätään sillä, mikä on normaalia ja mikä ei. He vain sattumoisin ovat tuiki tavallisia. Jos olisi mahdollista, heillä olisi 1,8 lasta. Heidän ainoa epänormaaliutensa on se, ettei heillä ole juuri mitään, mitä joku paheksuisi. Jos kurkistamme vanhempien makuuhuoneeseen, emme löydä sadomasokistisia seksileluja. Aleksi ei ole primääri transseksuaali vaan aivan tavallinen pojanveitikka, josta kohta murrosikäinen juippi, joka tekee muutaman kolttosen, kärähtää tupakan maistamisesta ja kasvaa jokseenkin fiksuksi nuoreksi mieheksi noin kymmenessä vuodessa. Jenna tuo ensimmäisen poikakaverin teelmän näytille neljän vuoden kuluttua ja Mika-Isä pistää pojan saman tien ovesta ulos, koska poika ei saa sisälläkään aurinkolaseja silmiltään tai edes pipoa päästään. Seurustelu jatkuu salassa kuukauden verran, mutta sitten Jenna tajuaa, että renttu mikä renttu. Eikä edes niin kova soittajapoika, kuin aluksi näytti. Se siitä.

Mitä siis olisi epänormaalius? Olen tässä blogissa ennenkin pohtinut erilaisuutta. Tämä norminmukaisuus lienee siis vain näkökulma vanhaan, tuttuun asiaan. Ehkä kehtaan sanoa, että Juice Leskinen oli epänormaali ihminen. Todennäköisesti hän oli useimmilta ominaisuuksiltaan aivan tavallinen. Hän oli kuitenkin huomattavasti Virtasia lahjakkaampi sanallisesti, eikä hän eilisen teeren poika säveltäjänäkään ollut. Nuo seikat näkyivät hänen julkisessa persoonassaan, katsoi sitä miltä suunnalta tahansa. En todelllakaan tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Varastin vain kerran hänen tuoppinsa, enkä edes juonut sitä. Hän ei varmasti myöskään halunnut sitä takaisin. Lienikö paikallakaan enää. Minulle hän oli ja on aina oleva epänormaali ihminen. Ne, jotka hänet tunsivat, varmasti tunsivat hänen normien mukaisia piirteitäänkin.

Ja ehkä todella on niin, että jotkut ihmiset ovat epänormaaleja juuri siksi, että jokin heidän tavallisuudesta, normista poikkeava piirteensä ilmenee koko heidän persoonassaan. Tunsin kauan sitten erään poikkeuksellisen musikaalisen tytön. Absoluuttinen sävelkorva ja pianonsoittoa pikkulapsesta alkaen. Sittemmin hänestä tuli ihan tavallisen maaseutuseurakunnan ihan tavallinen kanttori - joskin pitää sanoa, että tuossa seurakunnassa musiikkitoiminta on aktiivista. Seurakunnan nuorissa oli tuon nykyisen kanttorin lisäksi paljon musikaalisia ja musiikista innostuneita, ja perinne kaiketi elää. Olen joskus aikaisemmin kirjoittanut blogissani, että ehkä yksille ei jaetakaan enempää hengenlahjoja kuin toisille. Useimmilla ne vain jakautuvat tasaisesti mentaalisten kykyjen eri aloille. Ja sitten on erilaisia huippulahjakkuuksia, jotka ovat jossakin hyvin taitavia, mutta toisissa asioissa kerrassaan vaillinaisia. Tämä nykyinen kanttori selvästi kuuluu joukkoon. Hän on musikaalinen, älykäs ja määrätietoinen. Sosiaalisilta kyvyiltään hän oli viimeksi tavatessani enintään keskinkertainen. Hänestä pidettiin hänen musikaalisuutensa ja kauniin ulkonäkönsä vuoksi, mutta itse asiassa hän taisi jopa kartella muiden nuorten seuraa tilanteissa, joissa oli mahdollista kohdata asioita, joissa ei voinutkaan loistaa. Siihen aikaan tapasin hänet kahdesti tai kolmesti viikossa, satunnaisesti useamminkin (Ei. En seurustellut hänen kanssaan. Kävimme kyllä kerran, pari kahvilla yhdessä, mutta siihen se jäi, jos se mitään olikaan). Voin kuitenkin jotensakin sanoa, että ainakin muiden nuorten kanssa ollessaan hän oli epänormaali, koska lähes kaikki normaali peittyi hänen musikaalisuutensa varjoon. Näin hänestä kuitenkin sen normaalin puolen, jota monet muut nuoret eivät nähneet: ujouden ja muut sosiaaliset ongelmat. 

Normaalius on siis olemassa, vaikkei täysin normaaleja ihmisiä ole. Mutta jos toden sanon, niin kutsuisin kummisetääni ja -tätiäni hyvin normaaleiksi ihmisiksi. Eivätköhän he ole kerta kaikkiaan tavallisia seitsemänkymppisiä. Ja silti persoonallisia ja hauskoja. Persoonallinen ja hauska pari, joka ovat olleet missä tahansa mittapuussa yhdessä epänormaalin kauan. 

Hahmotushäiriö

Informatio. "In", johonkin sisään; "formare" saattaa muotoon.

Olemme tottuneet pitämään informaatiota tiedon synonyyminä. Jos et löydä leikkihuonetta laivalta, kysy infopisteestä. Toisaalta informaatio on potentiaalista tietoa. Sitä on yliopiston kirjastossa miljoonin nitein. Et tiedä asiaa, mutta käypä kirjastossa. Informaatikkokaan ei asiaasi tiedä, mutta hänellä on käytössään tietojärjestelmä, jonka avulla kaipaamaasi tietoa voi etsiä.

(Tässä muuten ilmenee eräs nykyajan harha. Kuvittelemme tietävämme paljon, koska meillä on paljon informaatiota. Käytännössä me vain harvoin tiedämme, mitä informaatiota meidän pitäisi etsiä. Sen sijaan tyydymme erheellisiin mielikuviimme ja nuutuneisiin sanontoihin. Koulutusharha, jonka mukaan ei ole enää tarpeen opetella asioita ulkoa ja sisäistää niiden merkitystä kokonaisessa tietorakenteessa on karmea erehdys. Ilman perustietoja emme tiedä kahta asiaa: mitä tietoa meidän pitäisi etsiä ja mitä tehdä sillä informaatiolla, jota kirjasto on täynnä, mutta jota emme voi ymmärtää - koska perustiedot puuttuvat.)

Informaatio on siis jotakin muotoon saatettua. Jotakin mikä on muodossaan. Määritellään se nyt näin ja käytetään jossakin toisessa yhteydessä sitä tiedon synonyyminä. Tässä blogissa olen arvellut, että maailma koostu perimmältään (.) -merkillä tai numerolla 1 merkitsemistäni asioista, jotka eivät ole enää jaettavissa pienempiin osiin. Tor Nørretranders -niminen tiedekirjailija, jonka opusta The User Illusion olen tässä lukenut, on päätynyt samankaltaiseen näkemykseen. Hänen pienin seikkansa on nimeltään bitti.

Informaatio on sitä, että (.):t tai bitit järjestyvät. Seuraavassa on yksi esimerkki informaatiosta: T. Se ei tarkoita juuri mitään, vaikka joku ehkä haluaa sen tarkoittavan teetä, siis juomaa tai kasvia. Suotakoon se hänelle, ajatushan on suloinen. T:n me kuitenkin tunnistamme. Samanlainen informaation ristelmä on havaittavissa siellä sun täällä. Siitä tulee mieleen ääni, tai oikeastaan määrätynlaiseen pikku hälyyn päättyvä katkos puheemme äänessä. T on siis alkutekijöidensä muodostelma, jolle olemme jollakin mystisellä taikatempulla antaneet merkiTyksen. Maailman minimaalisimpiin olioihin nähden T on jo hyvin, hyvin mutkikas kokonaisuus. Ja T:lle antamamme merkitykset ovat jälleen ainakin yhtä kertaluokkaa mutkikkaampi asia.

Kaiken takana on muoto. Muoto on se, jonka me tajuamme, mutta voimme myös kuvitella muodon ilman että mitään meitä olisi sitä tajuamassa. Muoto on jokin, joka erottuu taustasta. Hahmo. Niitä on periaatteessa lukemattomia, mutta yhteistä niille kaikille on se, että ne ovat täydellisen sekasotkun, entropian eli hajeen vastakohta. Sen yleisemmin asiaa ei voi määritellä, en ainakaan minä. Tällä vastakohdalla on nimikin: se on redundanssi eli toiste. Molemmat sanat viittaavat siihen, että ollakseen ei-hajetta olion pitää toistua. Tai ehkä on viisaampi ajatella, että olion pitäisi ainakin periaatteessa olla toistettavissa. Silloin meille jää mahdollisuus puhua ainutkertaisista muodoista. Eikö olekin romanttista, me niin arvostamme ainutkertaisuutta - paitsi naiskauneudessa. Kaunottarethan ovat toinen toistensa näköisiä, vain vähäisin variaatioin. Ihmismuodon kirjossa haje tarkoittaa rumuutta. Tuli tässä tämäkin asia sitten määriteltyä - vain kokeeksi, tosin.

Muoto tai hahmo keskellä todellista kaaosta ja kakofoniaa on sangen kiehtova ajatus. Se siis kantaa merkitystä. Hahmo ja sen toistamisen mahdollisuus tuntuvat olevan jotenkin perustavaa laatua oleva ajatus. Muoto ja toiste, voisiko tämä kaksinaisuus olla blogini alkutaipaleella esittämäni emergenssin isä ja äiti. Feministien riemuksi asia voisi olla toisinkin päin. Muoto ja toiste olisivatkin äiti ja isä. Äiti-ihmisillehän muodokkuus monesti kuuluu, vaikka oma naiskauneusnäkemykseni suosii suoraviivaista muotokieltä.

Mitä yksinkertaisempi muoto, sen todennäköisempi se kai on. | esiintyy jo aika monessa asiassa. Se on usein sama kuin 1. Sen voi kääntää vaakasuoraan: –. Vähän vinossakin se voi olla: |. Ja kuinka ihmeellistä! Voimme tönäistä vielä vinompaan: /. Tai vaikka toiseen suuntaan kallelleen: \. Oo! Olenko tullut hulluksi vai peräti tyhmäksi, kun viitsin luetuttaa mahdollisella lukijallani moista asiaa. Lisäänpä pahaa pahuuttani vielä, että äskeisen muodon voi sijoittaa eri kohtaan: _. Mitäs siihen sanot! Häh?

T on harvinaisempi kuin |. Se herättää ehkä enemmän ajatuksia. Vaikka toisaalta, on myös täysin perusteltua väittää, että | = я. Kuinka niin? I, я ja tämän tekstin lukijoille tutummin minä tarkoittavat suunnilleen samaa asiaa: jotakin, joka kokee olevansa olemassa ja haluaa moisen informaation kappaleen siirtää toiselle samanlaiseksi olettamalleen. Yhtä kaikki, kun katselen ympärilleni, näen noita viivojen muotoja vaikka kuinka paljon, mutta T:n muotoja jo vähemmän. Suorakulmainen muodonpalakin on tavallisempi kuin T. On muuten suorastaan käsittämätöntä, että meillä on tällainen kirjain Æ, mutta ei tavallista neliötä. Eräässä verkkokeskustelussa yritin ehdottaa, koska on äänneyhtymiä ts ja ks vastaavat kirjaimet z ja x, pitäisi olla myös ps:ää vastaava kirjain. Se olisi muodoltaan vinoneliö. Suoraneliö ei käynyt edes mielessäni. Sovitaan nyt kuitenkin tilapäisesti, että merkkiyhdistelmä <> tarkoittaa vinoneliötä, yhtä merkkiä. Niinpä voimme hiukan tiivistää kirjoitustamme. La<>et leikkivät pihalla. Pipossasi on veikeä tu<>u. Mezätien varrella on pro<>ipino. Kasvatuxen ei tule olla le<>u. Röm<>ä naxui puzattaessa.

Mitä monimutkaisempi muoto, sitä epätodennäköisempi se näyttäisi olevan.  Inhimillisesti tarkastellen ymmärrettävissä olevien muotojen määrä on melko rajallinen. Ymmärtämisellä tarkoitan muistinvaraista tunnistamista tai muistin varaista toistamisen mahdollisuutta. Tavalliset kirjaimetkin ovat jo useiden muotojen yhdistelmiä. Kolmiulotteisia muotoja tajuamme joitakin: pallon, tetrabloidin, kuution, yksinkertaiset särmiöt, pyramidin ja lieriön. Dodekaedri alkaa jo olla veikeä, vaikka varmasti useimmat dodekaedrin havaitsijat pystyvät ilman selitystäkin havaitsemaan sen muodokkuuden ja säännöllisyyden. Niinkin tavallinen asia kuin jalkapallo on mielestämme pallo, mutta se kuitenkin on koottu likimain kaksiulotteisista paloista, joiden muoto on valittu niin, että kun sen osat venyvät, se saavuttaa pelaamisen kannalta riittävän pallomaisuuden. Tuiki tavallinen jalkapallohan koostuu viisi- ja kuusikulmioista. Nekin ovat helposti toistettavia muotoja. Tätä lukiessanne voitte sitten pohtia, kummat jalkapallon kulmiot ovat tavallisesti mustia. Eipä luntata!

Kirjaimet, pyramidit ja jalkapallot ovat siis hyvinkin mutkikkaita muotoja, vaikka arvoisa lukijani taitaa pitää minua tämän väitteen vuoksi vähän hölmönä. Maailmassahan on muodoiltaan paljon monimutkaisempiakin olioita. Ehkäpä väheksyvä lukijani sitten kuvailee minulle Mount Everestin muodon sanallisesti. Sepä se... alkaa ilmetä harjanteita eli särmiä, huippuja eli pyramideja, telttoja... ja jos et tiennyt, niin Everestin huippu on 8000 metrin yläpuolella lähinnä tetraedri. Paino on sanalla lähinnä. Noin 8000 metrin korkeudessa kulkee Everestin ja Lhotsen huiput yhdistävä harjanne. Lhotselta harjanne kääntyy länteen ja muodostaa Nuptse-nimisen vuoren. Lhotsen huipulta itäkaakkoon on hiukan matalampi huippu, Lhotse Shar. Everestin pohjoispuolen muodostaa seinämä, jota rajoittaa länteen ja koilliseen viettävät harjanteet. Koillisharjanteen laki on ainakin ylhäältä melko loiva, vaikka seinämät ovat jyrkät. Everestin ja Lhotsen välillä on Lhotsen rinne. Everest, Lhotse ja Nuptse muodostavat kaarevan vuoriryhmän. Niiden väliin jää länteen avautuva syvä laakso, jonka pohjalta alkaa edelleen Luklan suuntaan laskeva Khumbu-jäävirta. Joko alkaa Mount Everestin muodot hahmottua vai katsoisitko mielummin kuvasta? Vuorista kiinnostuneet varmasti tunnistavat muodon perusteella Everestin, K2:n, Matterhornin ja Eigerin. Useimmat suomalaiset varmaankin tunnistavat Saana-tunturin muodon - ainakin sen profiilin kilpisjärveltä nähden. Kukin näistä tulee varmasti kuvatuksi paremmin kuvalla kuin tuhannella sanalla. Luonnon muovaamien epäsäännöllisten olioiden hahmottaminen on oikeastaan melkoinen ihme. Ilmaus "Mount Everestin muotoinen" on melko epätodennäköinen. Sen muotoisia ovat kyseinen vuori itse ja siitä tehdyt (pienois-)mallit. Jos on valittavissa monta pistettä ja pyydän ystävääni valitsemaan niistä juuri sen, jota ajattelen, hän erehtyy hyvin todennäköisesti. Jos on valittavissa eri vuorten muotoisia tyynyjä, vuorten tuntija osaa pyynnöstä valita juuri Everestin muotoisen tyynyn.

Kuten näemme, määrittely on poissulkemisen taidetta. Mutkikas muoto toistuu harvoin ja antaa mahdollisuuden sulkea pois paljon asioita. Yksinkertainen muoto, kuten suora, toistuu usein eikä anna paljonkaan mahdollisuuksia määritellä mitään. Se, että monimutkaiset muodot lopulta muodostavat vain muotojen hälyn, vaikeasti eroteltavan ja tunnistettavan massan, taitaa johtua meidän ajattelukykymme rajoista. Kokeillaanpa: klikkaa, kuvaa ja tunnista edellä kertomani perusteella Everest. Jos valitsit sen massiivisen järkäleen suhteellisen läheltä kuvan vasenta yläkulmaa, pieleen meni. Se on Makalu. Jos taas sen hiukan vaatimattomamman lähempää kuvan keskustaa, josta lähtee pilvipyörteitä, osuit oikeaan. Kuvakulma vain tekee katsojalle temput. Välittömästi Everestin takana, hiukan yläoikealla, näkyy Lhotse. Lhotsesta jatkuu sahalaitainen harjanne, joka on Nuptse. Muista huipuista tunnistan vain Ama Dablamin. Se on muuan harmaa nystermä. Senkin huippu muuten huitelee 6170 metrissä.

Vaikeaa, eikö?

Mennäänpä eteen päin. Olen siis osoittanut yksinkertaisten muotojen tärkeyden ihmisen ajattelulle, naiskauneudelle ja vuorien sanalliselle kuvailulle. Jos meillä ei olisi yksinkertaisia muotoja, emme tajuaisi mistään mitään tai ainakin joutuisimme rakentelemaan sellaisia selityksiä, ettei kukaan viitsisi lukea. Tämäkin lienee useimmille liian vaikeaa tekstiä.

Voimme kuitenkin todeta, että maailmankaikkeudessa on muotoja ja voimme ne havaita. Aivan yhtä hyvin voimme tulkita niin, että maailmankaikkeudessa on satunnaista kaaosta ja jatkuvaa epäjärjestystä, mutta jokin tietoisuutemme taso äkkää siitä kaikesta toistetta eli samankaltaisuutta ja kutsuu sitä muodoksi. Tämä järisyttävän yksinkertainen asia ohitetaan yliopisto-opintojen alkuvaiheessa monissa oppiaineissa todella joutuisasti, useimmiten jossakin tenttikirjan sivulauseessa. Siitä sitten jatketaan oitis tutkailemaan Osmo A. Wiion viestinnän ensimmäistä peruslakia (Viestintä epäonnistuu, paitsi sattumalta.) tai jotakin vallan muuta, kuten Beethovenin sinfonioiden ensimmäisten osien rakenteita tai lääkärin työvälineitä. Yksi asia muuten yhdistää sinfonian ja pyyhkäisyelektronimikroskoopin. Nimittäin muoto. Ei siksi, että ne olisivat toistensa muotoiset, vaan siksi, että kummallakin on sellainen.

Maailmankaikkeus koostuu (.):stä tai biteistä. Olemme myös havainneet minun ajattelevan, että kun juna lähtee liikkeelle, sen täytyy tehdä minimaalinen mutta äärettömän käsittämätön loikka siirtyessään lepotilasta liiketilaan.

Hahmotankohan maailmaani oikein? Minulle on herännyt ajatus, että maailmamme koostuu itsellemme abstrakteista perimmäisistä asioista, joita ovat siis ainakin (.), liike, muoto ja merkitys eli suhde. Liike on aikaan sidottu ja siksi kyseenalainen, mutta arjen tasolla hyvinkin olennainen. Ja muutos nyt ainakin on, koska samat kaksi (.):tä voivat olla eri asemissa kolmanteen nähden. Muoto riippuu noista asemista ja edellyttää vähintään kolmen (.):n olemassaoloa. Muodolle läheistä sukua ovat ulottuvuudet, joita viitisen vuotta sitten määrittelin olevan yksi vähemmän kuin (.):ä maailmankaikkeudessa. Toinen muodolle läheistä sukua oleva asia on merkitys: toiston mahdollisuus ja sen seuraukset tai eri muotojen väliset suhteet. Muotojen välisiin suhteisiin en tässä puutu kuin pikaisella mielikuvalla: "Lenkki tarttuu koukkuun." Siinä on kyse muotojen keskinäisestä suhteesta, merkityksestä. 

Jos olen kaikessa tässä väärässä, kärsin ilmeisesti hahmotushäiriöstä. Ja sellainenhan minulla lapsena todettiinkin. Olen siis aina ollut vajavainen yksilö. Mutta jos kerran olen, niin olenpa sitten kunnolla! Minulla on kuitenkin tukenani Tor Nørretrandersin opus The User Illusion. Kirja on vanhempi kuin blogini, mutta onneksi olen saanut sen käsiini vasta nyt. Joissain perustavissa asioissa Nørre on aika lähellä tätä omaa ajatusmaailmaani. En siis ole ainoa hullu!

...jätän nämä seikat muhimaan mieleesi: (.), liike, muoto ja merkitys. Informaatio ja siihen liittyvä erikoistapaus exformaatio.