Ennen puhuttiin erilaisista nuorista. Erilaisuus ei teini-tedin mielestä ollut kovin suotavaa, sillä siitä sai koulussa turpiinsa. Partiokaverini Sari (Rauha hänen muistolleen, toivottavasti hän silti elää yhä!) kertoili aineestaan, jonka otsikokon hän kiroitti väärin: "Olen erillainen nuori." Pitihän siihen Sariin vähän ihastua. Tosin ihastus taisi loppua kun näin miten hän ihaili toista nuortamiestä - johon verrattuna minä totisesti olen aina ollut ulkoisesti enintään maatiaistasoa.
Maatiainen? Eikö se rassukka osaa lentää? Taitaa olla erilainen tintti!
No, siinä se, Sari oli jokseenkin tavallinen, siihen aikaan ehkä 16- tai 17-vuotias tyttö. Hoikka vartalo, pitkähköt hiukset, kauniit kasvot ja mukavat puheet. Väittäisin hänen olleen samallllainen nuori. Nyttemmin on puhuttu ernuista kun tarkoitetaan erilaista nuorta. Sari oli varmaankin sarnu.
Sarilta kuitenkin sain harhaopin, jonka mukaan erilaisuus olisi jotakin, mikä ei ole ihan pelkästään hyväksi, mutta jota voi hallita pienellä itseironialla. Ja josta parhaassa tapauksessa versoisi jotakin hyvää. Itse olin tuolloin pari vuotta nuorempi. Ja lienen yhä, ellen ole jo vanhentunut Sarista ohi. Mene ja tiedä, viime tapaamisestamme on aikaa 20 vuotta. Pia tosin kertoi vuonna 1998, että Sarilla on vauva. Vai oliko niin, että Pialla oli vauva, mutta Sarin lapsi oli jo taapero- tai peräti leikki-ikäinen. Mainittuna vuonna Sari ja Pia olivat noin kolmekymppisiä, joten miksipä ei sitä jälkikasvua olisi ollut?
Todellinen ernu taisin olla minä itse. Kaveripiireissä ulkopuolinen, kummallinen, käsittämätön ja epäjohdonmukainen. Viimeksi mainitusta sain tuoreimman muistutuksen marraskuun lopussa. Erään kurssin päätteeksi kurssilainen, jonka nimi oli Miia, Piia, Tiia, Kiia tai Riia kertoi, että hämmennän ihmisiä puheillani. Olin kyseisellä kurssilla paljon äänessä, ja myönnän, että joskus nautin asioiden esittämisestä niin, että voin rakentaa yllätyksen. Ehkä jatkuvaa hölinääni siedettiin juuri siitä syystä, että etteivät kuulijat voineet olla varmoja, mitä lopulta päästän suustani. Kyseinen kurssi liittyi työnhakuun, mutta oli ihan fiksu sellainen. Sen aikana siis totesin, että yksi vahvuuteni on naisten naurattaminen. Osaan muuten myös itkettää naisia, uskokaa huviksenne!
Pari vuotta näiden pienten tapahtumien jälkeen menetin otteeni koulunkäynnistä. Minusta tulis syrjäytynyt nuori. Kaksi talvea vietin etupäässä omassa huoneessani, mitä nyt öisin kävin kävelyllä. Erityisesti jälkimmäisenä talvena, jonka asuin äitini kanssa Mäntyluodossa, muistan kuljeskelleeni rannoilla ja Uniluodon pikkukaduilla ja kaivanneeni ystävää ja jotakuta mukavaa nuorta tyttöä tyttöystäväkseni. Lapsuuden- ja nuoruudenkaverini jatkoivat lukiossa ja sittemmin yliopistossa. Minä en suoriutunut edes ammattikoulusta. Lukion kyllä hoitelin sittemmin musiikkiharrastuksen ohessa hyvinkin vähällä vaivalla. Tai sanotaan, että vaiva oli pieni, töitä saatoin tehdä kovastikin. Mutkien jälkeenhän kävin lukiosta suuren osan tenttimällä. Erinäisten sattumusten vuoksi lukion päästötodistuksessani seisoo, että minut on otettu Oriveden lukion ensimmäiselle luokalle syksyllä 1993 ja olen valmistunut sieltä keväällä 1994. Keskiarvoni on 9,1, ylioppilastutkinnon yleisarvosana Laudatur. Pistäkää paremmaksi...
Ehkä minä tosiaan olen erilainen nuori, aikuinen tai keski-ikäinen. Ja ainakin olen tuntenut ulkopuolisuutta läpi elämäni. Olen ollut kaveripiirin sivuosassa, parisuhteiden ulkojäsen, työporukan laitajäsen ja sen myötä lähinnä kohtuuttoman korkeapalkkainen apumies ja niin edelleen. Itse asiassa olen saanut tuntea kuuluvani sisäpiiriin kaksi kertaa. Oriveden seurakuntanuorissa vuosina 1993-1994. Olin muita nuoria muutaman vuoden vanhempi. Sittemmin eräässä chatissa sain kiistämättä valtavasti huomiota osakseni.
(Tuosta Oriveden puolesta toista vuodesta muuten haluan mainita yhden seikan. En ole koskaan ollut ikäisteni naisten suosiossa. Minuun ovat ihastuneet vanhemmat ja nuoremmat, mutta eivät ikäiseni. Ehkä en kerta kaikkiaan ole ikääni vastaavalla psykologisella ja sosiaalisella kehitystasolla, vaan auttamattoman lapsellinen. No, yhtä kaikki, kun olin vähän yli 20, muutamaa vuotta nuoremmat naiset alkoivat olla kannaltani hyväksyttävässä seurusteluiässä. Yläkerran Isännälle kiitos niistä muutamista vähän alle 20-vuotiaista tytöistä, jotka osoittivat kiinnostustaan minuun. Ilman heitä en olisi silloin enkä ikinä sen jälkeen uskaltanut lähestyä yhtäkään naispuolista...)
Olen viime vuosina uskaltanut puhua erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tuntemuksistani monien ihmisten kanssa. Olen esimerkiksi ymmärtänyt, että joidenkin on vaikea seurata ajatuksenkulkuani, koska mielikuvitukseni taitaa tosiaan olla vikkelämpi kuin monilla ja lisäksi saatan yhdistellä asioita mielessäni tavalla, joka monista on täysin järjetön. Taas minun pitää kiittää, tällä kertaa ystävistäni Saijasta ja Pekasta, jotka näemmä oivaltavat juttujani varsin sujuvasti. Yhtä kaikki, monet ovat sanoneet tuntevansa itsensä myös ulkopuolisiksi. Se on herättänyt kaksi ajatusta. Yleensähän minulle nykyään herää kaksi tai useampia ajatuksia, kun jotakin ajatuksia ylipäätään ilmenee:
1) Ulkopuolisuuden kokemus perustuu siihen, että omat odotukset johonkin ryhmään kuulumisesta eivät toteudu.
2) Itse kunkin kokema ulkopuolisuus voi olla sisällöltään hyvinkin erilaista.
Olen hämmästynyt, että sellaisetkin ihmiset, joita pidän seuran keskipisteinä, ovat kertoneet ulkopuolisuuden kokemuksista. Toisaalta, olenhan minäkin saanut olla seuran keskipisteenä mainittuina parina ajanjaksona. Ja jos ajattelen aikaa jona työskentelin museolaivassa, olin kuitenkin jäsen porukassa, johon ei totisesti noin vain liitytä. Se edellyttää erityistaitoja ja näyttöä kohtalaisesta kylmäpäisyydestä. Mutta sielläkin tunsin olevani ryhmän ulkojäsen, vaikka ilmi selvästi sain nauttia arvostusta ja minua huomioitiin varmaan enemmän kuin missään muussa miesten ryhmässä ikinä.
Omaan napaani tuijottamalla ja muutaman ihmisen kanssa jutellen olen siis saavuttanut johtopäätöksen: ulkopuolisuus jos mikä on kaikille yhteinen asia. Kurjaa siinä on se, että se ei erityisemmin yhdistä. Voisikohan jossakin muussa kulttuurissa ulkopuolisuus olla harvinaisempi kokemus? Ja jos, onko se siellä vielä raskaampi tai peräti tuhoisa ajatus?
Kirjoitanpa tähän yön kuluneimman ja tympeimmän lauseen: "Ihminen on laumaeläin." Nykyliberalistinen kilpailumentaliteetti on tämän totena pitämäni seikan vastainen ideologia. Radikaalissa liberalismissa vallitsee kaikkien kilpailu kaikkia vastaan. Jos kuvittelemme tuon idean viedyn äärimmilleen, vahvoilla ovat ne, jotka tajuavat liittoutua. Vaikka liittoutuminen olisi kielletty, jos kaikki kahta lukuunottamatta kilpailevat toisaan vastaan, arvelisin että tuo parivaljakko menestyisi enemmän kuin kaksin verroin muita paremmin. Tiedän hyvin, että liberalismissa vallitsee ajatus, että kilpailusta huolimatta esimerkiksi sopimukset voivat höydyttää sen molempia osapuolia. Toisaalta... ääri-ääri-liberalismissa ei tarvita sopimuksia, koska oikeudet ovat vahvimmilla. Tästä voimme päätellä, että mikä tahansa sopimus on liberalismin vastainen teko. Mutta takaisin asiaan: jos yksittäinen kaksikko alkaa menestyä kaikkienvälisessä kilpailussa, eikö ole inhimillisten piirteiden mukaista, että se alkaa näyttää monien silmissä houkuttelevalta?
Sosiaaliselta ja kilpailuun perustuvalta kannalta erilaisuuden taakka on helppo ymmärtää. Aikaisemmin kirjoittelin siitä, missä tapauksissa erilaisuus on vaikea hyväksyä, missä taas helppo. Tiiviisti: erilaisuus on helppo hyväksyä, jos se on yhteiskunnassa jo hyväksytty tai kyseisen erilaisuuden arvostelua pidetään moitittavana. Lisäksi arvelin tärkeätä olevan sen, ettei erilaisuus tuli liian lähelle.
Tässä yhteydessä voisin jatkaa ulkopuolisuuteen johtavan erilaisuuden määrittelyä hiukan. Erilaisuutta ovat nimenomaan sellaiset ominaisuudet, jotka aiheuttavat sosiaalisia ongelmia. Me emme ehkä tule ajatelleeksi kauneuden tai älykkyyden olevan erilaisuutta, mutta muuan ystäväni, joka on poikkeuksellisen ja hämmentävän kaunis nainen, kertoi, ettei saa miehiltä juuri koskaan henkilökohtaista huomiota. Hän olemukseltaan tavoittamattoman kaunis. Sitä en tiedä, olenko minä älykäs. Mensan testistä tuskin suoriutuisin, mutta eräissä asioissa olen huomattavan kyvykäs. Sen voin tässä nyt sanoa, että voitte syyttää minua leuhkimisesta. Noin. Olkaa hyvä. Olivatpa kummalliset ajattelutapani älykkyyttä tai silkkaa epäloogisuutta (miten Saija ja Pekka voivat siis ymmärtää epäloogisuuteni?), ainakin ne tuntuvat erottavan minut tehokkaasti monista ryhmistä. Eloisa mielikuvitus ei siis ole mitenkään yksinomaan hyvä asia, vaikka jotkut nykyään mielikuvituksen rikkautta arvostavatkin - ainakin puheissaan. Sosiaalisia ongelmia aiheuttava erilaisuus on tehokkaasti ulkopuolisuutta aiheuttavaa. Ja ulkopuolisuuden kokemus taas voi syntyä verrattain vähäisistä sosiaalisista ongelmista, kuten esimerkiksi, että miehet eivät suo huomiota ravintolassa.
Ulkopuolistavan erilaisuuden lisäksi on myös mukavampi erilaisuuden muoto. Sitä tapaamme kutsua lahjakkuudeksi. Yyhteiskunnassa tarvitaan jos vaikka millaisia lahjakkuuden lajeja. Tarvitsemme käsistään käteviä asentajia ja mieltämme keventävät esimerkiksi ne musikaalisesti lahjakkaat, jotka sattuvat käyttämä saamaansa lahjaa yhteiseksi iloksi. Tällaista lahjakkuutta ei ole tapana kutsua erilaisuudeksi juuri siitä syystä, että hyödyllinen erilaisuus on toivottavaa ja ihannoitua. Lohdukseni tässä muistelen kuitenkin erinäisiä tuntemiani musiikillisesti huomattavan lahjakkaita ihmisiä. Kaikkia heitä yhdistää kohtalainen yleinen älykkyys, kiitettävä opintomenestys ja sosiaaliset ongelmat. Yleistykseni voi olla väärä, mutta se kuitenkin pätee minun kokemuspiirissäni.
Väittäisinkin, että terveaivoisilla ihmisillä on jokseenkin yhtäläinen mentaalinen kapasiteetti. Yleensä nämä mentaaliset voimavarat jakautuvat jotakuinkin tasaisesti, mikä ilmenee keskinkertaisena pärjäämisenä älykkyystesteissä, kohtalaisena sosiaalisena menestyksenä, maltillisenkokoisena omakotitalona tai rivintalonpätkänä, 1,8 lapsena, farmariautona, 35% todennäköisyytenä pettää puolisoaan ja (Jatka listaa ihan itse.). Tällä en väitä, että jokseenkin tavallisella aivotoiminnalla varustettu ei voisi päätyä huonoon jamaan yhteiskunnassa. Niin tapahtuu varmasti, ainakin tilapäisesti. Ja tilapäinen voi kyllä tarkoittaa useaa vuotta.
Joillakin sitten on korostunut kyky tehjä jotakin erityistä. Yhtäältä tuo korostunut kyky eristää sosiaalisesti ja toisaalta se voi olla pois muusta mentaalisesta kyvykkyydestä - jos ihmisellä mitään muuta kyvykkyyttä onkaan... No, onhan ankara pottunokkaisuuskin erilaisuutta, ja se nyt ei liity aivojen suorituskykyyn tässä tekstissä tarkoittamassani mielessä. Ja pottunokkaisuus saattaa aiheuttaa osattomuutta baarien ihmissuhdejaossa siinä kuin ylenpalttinen kauneuskin. Pottunokkaansa sureva keskivertoälykkö voi (tosin & ehkä) tuntea vaikeaksi ymmärtää, miksi äly-älykkö tuntee ulkopuolisuutta. Äly-älykkö taas voi ihmetellä, että mikä ihmeen haitta on iso ja rujo nenä, jos kuitenkin on ahkera, iloinen luonteeltaan ja mitä hyveitä nyt kulloinkin arvostetaan. Yhtä kaikki: ehkä lahjakkuus tosiaan on jaettu joskeenkin tasaisesti. Emme vain arvosta kaikkea lahjakkuutta, ja useimmilla tasainen lahjakkuus ilmenee jonkinlaisena samanlaisuutena. Ei olla erityisen hyviä missään, mutta aika hyviä kaikessa mitä tehdään. Ja onhan meillä kaikilla myös keskimääräistä huonommat puolemme. Minulla se on sosiaalisuus, jossa korostuu ääripiirteet. Olen siis netin ulkopuolella joko erittäin kohtelias ja huomaavainen, ja minun on sanottu jopa olevan kohtelias luontevalla tavalla. Toisaalta olen erittäin kärttyisä ja äkkipikainen. Tasaisuus siis puuttuu, ja vikahan voi olla kasvatuksessa ja elämänkokemuksessa, aivojen jossakin pienessä rakenteessa tai.. no, keksi itse, jos kerran viitsit tätä tekstiä lukea.
Miten siis tehdä ulkopuolisuuden tunteesta yhdistävä tekijä? Vielä vuosi sitten olisin tarjonnut suvaitsevaisuutta. Ja miksen vieläkin, mutta "suvaitsevaisuus" on saanut mielessäni ikävän sivumerkityksen. Se tuo nykyään mieleeni lepsun, tahdottoman tai välinpitämättömän. Mutta suljetaan nyt nuo merkitykset "suvaitsevaisuuden" ulkopuolelle ja pidetään sinällään hyvästä sanasta ja käsitteestä kiinni.
Luulemme nykyään olevamme suvaitsevaisia, koska asiasta on kovin pauhattu julkisessa sanassa ja sen myötä yksityisissä keskusteluissa puolesta ynnä vastaan. Minusta ei kuitenkaan ole perusteetonta väittää, että pikemminkin nykyinen elämänmeno suosii yhtenäistymistä: pitää hyväksyä vallitseva ideologia. Liberalistinen kilpailu, liberalistinen pukeutuminen, liberalististen muotisanojen käyttö, liberalistiset tavoitteet ja niin edelleen. Hulluja ei tarvita, paitsi sirkushuviksi. Ja huveista ei nykyään ole tapana maksaa. Viisailla on nykyään halvat huvit, hulluista en olisi niin varma. Poliittisesti korrektisti voimme hyväksyä homot, transut, vammaiset, uskovaiset, syrjäytyneet ja mitä niitä nyt onkaan... kunhan he eivät aiheuta itsellemme mitään ongelmia tai varsinkaan ajatusta siitä, että heidän olemassaolonsa olisi poissa kukkarostamme. Meidän yhteiskunnassamme erilaisuus ei ole rikastuttavaa lahjakkuutta, vaan yhä pienemmät ja pienemmät poikkeavuudet jostakin kummallisesti ja vaikeasti määriteltävästä tasokkuudesta (eli keskinkertaisuudesta) aiheuttavat ulkopuolistamista. Alan hiljaa toivoa, että ulkopuoliset nopeasti ohittaisivat sisäpiirien jäsenet lukumäärässä. Siitä ehkä nousisi jonkinlainen liike, joka ulkopuolistaisi sisäpuoliset. Mutta sitä päivää odotellessa voi vaikka pohtia, kauanko aasian halpatyöläiset viitsivät tuottaa länsimaista hyvinvointia, ja millainen sisäpuolisuusliike tarvitaan sen epätasapainon horjuttamiseen. Hyvää yötä!
Post Scriptum: olen hakenut töitä erinäiseistä Pohjanlahden rannikkokaupungeista. Poistun työhaastattelureissulle Perämeren perimmäiseen perukkaan ja jos siellä ei tärppää, toivon että ne muut hakemukset johtaisivat tärppiin. Suopeiden ja kannustavien ajatusten ajattelu on toivottavaa, sillä uskon etämyötätunnon mystiikkaan.
