Korkea koulu

Lesboossa on se Saara Aalto -yliopisto.

Pienoinen ohje

Tänne on tullut vain harvoin kommentteja, ja pääosa niistä on ollut asiallisia. Nyt kuitenkin tuli yksi asiaton, ja poistin sen. Tehdäänpä nyt selväksi yksi asia: tässä blogissa asiatonta kieltä käytän vain minä, ja minä yksin myös päätän, mikä on asiatonta kommenteissa. Valitusmahdollisuutta ei käytännössä ole. Ja koska tänne niin harva ylipäätään kommentoi mitään, maailma ei kaadu, vaikka poistaisin kommentointimahdollisuuden niin pitkäksi aikaa, että asiattomuuksiin sortuvat keksivät itselleen jonkin muun mielenkiinnon kohteen.

Edelleen, koska tänne ylipäätään niin harva on kommentoinut mitään, en ole katsonut pahalla esimerkiksi Youtube-linkkejä, joiden joku on katsonut jotenkin etäisesti liittyvän teksteihini. Tästä lähtien kuitenkin poistan linkkejä sisältävät viestit, ellei linkkien viittaamat sivut sisällä jotakin aivan ilmeisesti julkaisuuni liittyvää. Mielleyhtymän taso ei ole riittävä, tämä ei ole mikään levyraati tai julkkis-chat. Jos on asiaa, sen voi sanoa suoraan.

Kotikutoista säieteoriaa

Alkuperäisissä maailmankaikkeuden olemusta käsittelevissä teksteissäni arvelin pienimpien hiukkasten olevan pistemäisiä, ilman mitään ulottuvuuksia. Sittemmin olen lähestynyt näissä kotikutoisissa ajatuksissani säieteorioita. Joidenkin näkemysten mukaan säieteoriat mahdollistavat 11 tai jopa 26 eri ulottuvuutta. Tähän en ota uutta kantaa, vaan pysyttelen vanhassa näkemyksessäni, että mahdollisten ulottuvuuksien määrä on alkeishiukkasten lukumäärä miinus yksi. Tosin tässä on se ongelma, että kaikkien hiukkasten avaruudellinen sijainti on määriteltävissä kolmiuloitteisessa avaruudessa, jos pysytään minun järkeni ja sivistyneisyyteni rajoissa eikä huomioida aikaa.

Ulotteettomissa alkeishiukkasissa on kuitenkin eräs ongelma. Ne eivät salli erilaisuutta, minkä taas olen katsonut olevan maailmankaikkeuden olemassaolon, merkityksellisten muotojen, koossapysymisen ja sen sellaisten seikkojen edelllytys. Jos kaikki on samanlaista, kaikki on samanlaista. Jonkin pitää siis joko olla erilaista tai mahdollistaa erilaisuus. Toisaalta säikeen ongelma on se uloitteisuus: jos jokin on pitkä ja kapea, se on katkaistavissa. Jollakin kummallisella tavalla pitää siis olettaa, että pienimmällä mahdollisella oliolla on yksi ulottuvuus johonkin suuntaan muihin alkeishiukkasiin nähden. Mikä se minimimitta on? Voiko sen mitata? Jotta tässä ajattelussani pysyisi jokin tolkku, se ei voi olla puhdas abstraktio tai varsinkaan vertauskuva. Sinällään toki on yhdentekevää, kutsummeko tuota hiukkasen ainoan ulottuvuuden lyhyintä mittaa millimetriksi, ånströmiksi, planckin mitaksi vai miksi. Se saa merkityksensä informaatiokentässään, siis suhteessa muuhun olevaan. Ja vaikka äsken rajoitinkin oman järkeni mukaisen olevaisen olevan kuvattavissa kolmella ulottuvuudella - jos aikaa ei lasketa mukaan - voidaan silti esittää avoimesti kysymys, joka jo esiintyi kätketysti: onko tuo ensimmäinen, minimaalinen hiukkasen ulottuvuus sittenkin riippuvainen ajasta?

Kiintoisinta on erilaisuuden mahdollisuus, jonka tämä kotikutoinen säieteoriani antaa. Jo aikaisemmin olen kirjoittanut, että pitää olla koukkuja ja lenkkejä, jotka voivat liikkua ja takertua toisiinsa. Viimeistään tässä vaiheessa aika pitää huomioida: liikehän kuvataan nopeudella, matka per aika. Ja aivan kuten pienin mahdollinen pituus, olennaista ei ole mikään ajan arkijärkinen yksikkö, minuutit tai sekunnit. Riittää, että vallitsee sellaiset asiantilat kuin "ennen", "nyt" ja "jälkeen". Ja ehkä jossain määrin pitää myös sallia erilaisten tapahtumien samanaikaisuus, peräkkäisyys kai jo kävikin ilmi. 

Kierrän nyt pääasiaa kuin kissa kuumaa puuroa: miten on mahdollista, että jokin olisi vaikkapa juuri koukku ja toinen kuin lenkki? Tai onhan mahdollista, että pelkät koukut riittäisivät, koska nekin voivat tarttua toisiinsa. Ja edelleen yhteen koukkuun voi tarttua useita samanlaisia koukkuja, toisaalle ehkä vain yksi, ja niin meillä on alkeellinen erilaisuus. Tosin edelleen voi kysyä, että kuinka vain toisesta päästään taipuneet koukut voivat ketjuuntua. Säieteoriamme mutkistuu: jotta voi olla koukku, pitää olla vähintään kaksi ulottuvuutta. Suoralle riittää yksi, mutta jos jokin kaareutuu, vieläpä niin, että jokin voi siihen tarttua, ulottuvuuksia pitää olla kaksi. Ja edelleen tämä teoriani edellyttää, etteivät alkeishiukkaseni voi liikkua toistensa läpi: koukun pitää tarttua toiseen, tai koko systeemi epäonnistuu. Koukun ei myöskään voi olla mahdollista katketa. Alkeishiukkaset ovat siis jakamattomia mahdollisesta uloitteisuudestaan huolimatta, tai ne eivät ole alkeishiukkasia, eivätkä tee erilaisuutta mahdolliseksi. Onko siis pääteltävä, että alkeishiukkasilla sittenkin on vähintään kaksi ulottuvuutta ja jos ne ovat säiemäisiä, ne ovat molemmista päistään koukussa?

Onko kohtuullista kysyä, mikä väänsi alkeishiukkaset? Jos on, onko siis oletettava hiukkasten lisäksi jokin voima? Jos, niin esiintyykö se täysin ilman mitään konkreettista? Ovatko kaikki alkeishiukkaset toistensa suhteen liiketilassa, paitsi jos takertuvat toisiinsa? Vai onko jos jokin liikevoima alkeishiukkasen ominaisuus ilman mitään erillistä selitystä. Se selittäisi erilaisten hiukkasrykelmien välistä erilaisuutta ja niiden yhdessä pysymistä ilman mitään koukkuteorioita. Vai olenko kenties kokonaan hakoteillä: onko niin, että mitään materiaalisena hahmotettavaa ei ole ainakaan ilman mitään voimaa? Jos on niin, niin mikä tuo ihmeellinen voima on? Miten se ilmenee, mistä se on tullut ja miten sitä voidaan edes ajatella, jos se lähtökohtaisesti ole oikein mitään konkreettista?

Jokin voima tarvitaan siis liiketilan muutoksiin. Voimme olettaa, ettei sitä alunperin tarvita, koska - kuten sanottu - kaikki liikkuu kaiken suhteen, paitsi jos jokin tarttuu johonkin. Silloin nämä kaksi eivät liiku toistensa suhteen. Tai onhan sekin kai mahdollista, että yksi hiukkanen jää koukkunsa varassa pyörimään toisensa ympärille. Voisiko siitä koitua jokin voima? Onko massalla hitaus? Voiko voima välittyä tyhjiössä ja onko aitoa tyhjiötä missään päin koko kaikkeutta?

Kaareutuminen tai koukistuminen on siis erilaisuuden edellytys. Ja ehkä on jokin voima, joka voi sitten olla vaikka sitä, että nämä hiukkaset törmäilevät toisiinsa ja jäävät ehkä pyörimään ja siten aiheuttavat värähtelyä, joka välittyy toisten hiukkasten tai hiukkaskokoonpanojen välityksellä. Nyt on hyvä lopettaa pään halkominen suurin ajatuksin.

Miksi

Miksi ihmeessä teen näitä tekstejä? Näitä on siis noin 400, jos erilaiset kuvatkin lasketaan teksteiksi tässä yhteydessä. Harva näitä lukee, vielä harvempi kommentoi ja juuri ketään nämä eivät liikuta.

Mihail-Aatami Tsiksenmihaalji jauhoi paskaa flow-tilan. Kaiketi ihan ansiokkaasti. Joskus, kun tekee jotakin, mitä luulee merkittäväksi, menettää ajantajun ja lakkaa kysymästä, että miksi. Vain sillä on merkitystä, mitä juuri nyt tekee. Yleensähän tämä flow-tila on sangen tilapäinen ilmiö. Tehtyäni puusepäntöitä sangen vähäisellä menestyksellä museolaivassa 20 asteen pakkasessa heräsin kysymään, että miksi hitossa... Mutta joskus, ihan joskus, minä sielläkin kohtasin tuon flow-tilan. Joskus minäkin sain nautittua, kun terävä höylä viisti lankusta yliolanlastun ja mittoihinsa työstetyn kappaleen asettaminen paikalleen aiheutti poistuvan ilman suhauksen. (Terveisiä Jounille Kongoon, kiitos kielikuvien lainasta!)

Olen tyhmä, kun luulen itseäni viisaaksi. Olen monesti tässä blogissa kritisoinut kritiikittömiä ihmisiä, jotka ihastuvat kritiikittä ajatusmalleihin, jotka saavat heidät tuntemaan itsensä älykkäiksi. Minä olen tuplatyhmä: ihastuon omiin ajatusmalleihini - kuten nyt juuri tähänkin ajatukseen, jonka kuvittelen esittävän ansiokasta itsekritiikkiä. Joskus kritiikki kuitenkin pitää lopettaa. Lopulta on pakko uskoa jotakin ja hyväksyä jokin ajatus: moraalinlait, Jumalan tai jumalan olemassaolo, markkinvoimat ihmisyksilöistä riippumattomina, suomalaisten merkityksettömyys Maan ilmasto-ongelmissa, mitä näitä kiistoja nyt on? Lopulta on pakko uskoa jotakin ja tuntea jotakin suopeaa kohtaamiaan ajatuksia kohtaan, tulivatpa ne omasta päästä tai jostakin muualta. Ja asiahan on niin, etten minä ole vielä keksinyt yhtään uutta ajatusta. Joka aina ajatukseni perustuu johonkin. Olen luullut keksiväni jotakin uutta ja pian olen saanut lukea, että sama ajatus on esitetty jo Plotinoksen lätinöissä hyvin kauan sitten. (Plotinos: n. 203 - 270, eleli siis juuri ennen joulupukkia.)

Sami Pihlström kirjoitti opuksen nimeltään Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas. Kirja ei ole kovin negatiivinen. Sen pääteemoja ovat moraaliajattelun keskeisyys kaikessa ihmisen toiminnassa, nami-nami-hur-hur-pinnallisuus-onnellisuus-oma-apu-konsultoinnin tyhjyys ja turhuus ja ylipäätään ihmisen vastuu toisista ihmisistä, maailmasta, itsestään, hyvästä, todesta ja kauniistakin. Ehkä hiukan vähemmän näkyvä teema kirjassa on oman ajattelun tekeminen näkyväksi edeksi itselleen. En nyt ota kantaa laajemmin akateemiseen filosofiaan, vaikka kieltämättä tämä kirjoitteluni on saanut siitä vaikutteita. Se on ala, johon minulla on varsin vähän kykyjä. Sen sijaan olen tietämättäni toteuttanut Pihlströmin viisaana pitämääni ajatusta, eli edes yrittänyt kirjoittaa ja tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväski omaa ajatteluani (Ei läpinäkyväksi. En halua, että ajatuksistani näkyy läpi kuin laadukkaasta lasista. Haluan katseiden pysähtyvän mietteisiini edes hetkeksi, vaikka täällä niin harva käykin.) Tämä on ollut hyvin opettavaista. Olen nähnyt ajatteluni riittämättömyyden, keskeneräisyyden, epätäsmällisyyden, satunnaisuuden ja lapsellisuuden. Onnekseni Pihlström sanooki todellisen filosofian alkavan epäonnistumisesta. Sitä minä olen tehnyt. Se, ettei minusta ole tullut oikeaa filosofiaa, johtuu siitä, etten tavallisesti ole lähtenyt hiomaan keskeneräiseksi osoittautunutta ajatteluani. Näen siinä kuitenkin yhden ongelman: olisin voinut kunkin epäonnistumisen myötä lähteä kahdelle tielle: hylätä ajatukseni ja omaksua jotakin muuta tai sitten ruveta puolustelemaan epäonnistuneita näkemyksiäni. Tässä on pari jatko-ongelmaa: ne uudetkin ajatukset pitää arvioida ja riskinä on törmätä uuteen epäonnistumiseen. Samoin riskinä on kuvitella, että jos yksi aatos osoittautuu vääräksi, sen vastakohtaa pidetään ainoana oikeana. Reductio ad absurdum ei todellisuudessa toimi näin. Tämä osoittaa esimerkiksi reaalisosialismin kuoleman jälkeisen liberalismin mukanaan tuomat ongelmat. Puolustelu taas johtaisi ad hoc -selitysten laatimiseen. Ehkä viisainta olisi pitää omastaan kiinni, muttei kerallla kynsien ja hampain, vaan kehittää niitä sen uuden viisauden perusteella, mitä lukeva ihminen tuppaa kohtaamaan. Tässä on taas ekletismin vaara eli ajatusten kyhäily milloin milläkin perusteella (Terveisiä Milla Tiaiselle sinne hienoihin Enklandinmaan yliopinahjoihin!).

Olen siis vastakin naiivi, keskeneräinen, hölmö ja vaikka mitä. Lupaan tulevaisuudessakin seota omaan näppäryyteeni. En ala ammattifilosofiksi, mutta jos joku haluaa kommentoida jotakin, voin vastakin puolustaa omaa ajatteluani ja ehkä jopa kehittää sitä. Ehkä.

Tyttö edellisessä postauksessa olen minä.