Johtamista on liikaa

Tämä teksti on todellinen essee. Essee tarkoittaa kokeilua. Pohdin rinnakkain paria mietettäi ja kokeilen, saako niitä yhdistämällä mitään järkevää aikaan. 

Olen pannut merkille kahden toisiinsa kytköksissä olevan ilmiön kehittymistä rinta rinnan. Nämä ovat johtaminen ja osaaminen. Johtamisella kai tarkoitetaan psyko-sosiaalista toimintaa, jolla saadaan jotkut yksilöt tai jokin ryhmä motivoitumaan ja työskentelemään yhteisen päämäärän hyväksi. Kaunis ajatus, ainakin jos tämä yhteinen päämäärä on hyvä tai peräti jalo. Arvelen johtamisen kulta-ajan sijoittuneen jonnekin 1960 - 80 -luvuille, jolloin nykyistä useammat työyhteisöt yhä olivat selviä linjaorganisaatioita, ja joissa siis oli suhteellisen selvät hierarkiset erot alaisten ja esimiesten välillä. Samaan aikaan kuitenkin johtajien määrä yrityksissä lisääntyi, koska tuotanto pirstaloitui. Niinpä monet verrattain vaatimattomista oloista ponnistavat saivat yllättäen mahdollisuuden nousta johtajiksi, mikä tietenkin hiveli uusien johtajien egoa ja pankkitiliä.

Olen ennenkin kiinnittänyt teksteissäni huomion siihen, että vanhan ajan ammattitaito on korvautunut osaamisella. En näe, miksi nämä eivät voisi olla toistensa synonyymit, mutta näkemykseni mukaan näin ei ole. Ammattitaito oli työntekijän - ja myös johtajan - taitojen kokonaisuus, jota saattoi käyttää laajalti omalla alallaan. Karkeasti sanoen ero oli sellainen, että vanhan ajan puuseppä osasi tehdä monenlaisia puualan töitä. Puualan osaaja osaa vain syöttää lankkua tasohöylälle. Se on sitten eri osaaja, joka osaa sahata lankusta vannesahalla kuvioita ja edelleen se on eri osaaja, joka osaa ohjelmoida CNC-koneen.

Ammattitaitoon kuului ja kuuluu olennaisena osana ammattiylpeys. Ylpeys siitä, että suoriutuu vaativistakin tehtävistä, tuntee alansa monipuolisesti ja osaa soveltaa taitojaan. Ammattitaitoon kuuluu myös johtamisen tarpeen vähäisyys. Vanha karikatyyrini tuotesuunnittelusta on mahdollinen ammattitaitoisten työntekijöiden yhteisössä. Sehän menee niin, että toimitusjohtaja (ekonomi) ja tuotantojohtaja (diplomi-insinööri) tekevät työtään saunaillassa ja oivaltavat keinon luoda markkinaraon hilavitkuttimelle. DI marssii osastopäällikön (nuori amk-insinööri) pakeille ja sanoo, että nyt aletaan tuottaa hilavitkutinta. Insinööri nousee tietokoneensa takaa ja etsii käsiinsä kokeneen työnjohtajan (vanhan ajan teknikko) ja sanoo, että nyt pitää ruveta tekemään hilavitkutinta, markkinoilla on kysyntää. Teknikko marssii puusepän pakeille, piirtää tupakkiaskin kanteen pari suttuista viivaa ja sanoo, että tehdäänpä hilavitkutin. Puuseppä katsoo teknikon viivoja ja tekee parissa päivässä mallikappaleen. Sen jälkeen tämä hierarkinen porukka tutkii mallin käänteisessä järjestyksessä, toteaa mallin hyväksi ja käskee käynnistää tuotannon. Puuseppä marssii varastopäällikön pakeille ja sanoo, että nyt tarvitaan 200 juoksumetriä viiden tuuman mäntylankkua päivässä oikohöyläystyöpistettä kohden.

Osaaminen eli -tässä tapauksessa - taitojen pirstaloituminen korostaa johtamisen tärkeyttä. Kun tasohöyläosaajan työkalu ei enää ole tyydyttävässä kunnossa ja tarvitaan huolto-osaaja vaihtamaan terät, johtajan (tai oikeastaan työnjohto-osaajan) pitää toimittaa oikea mies avuksi paikalle. Ennen vanhaan ammattitaitoinen puuseppä itse olisi hakenut tarvittavat vaihtoterät ja vaihtanut ne puolessa tunnissa. Tuotannon "suunnitellut" johtaja olisi ottanut huomioon nämä huollon aiheuttamat viiveet ja hilavitkutintuotanto olisi jatkunut tyydyttävällä vauhdilla. Osaamisen koordinointi vaatii siis enemmän työtä kuin ammattitaitoisten tekijöiden johtaminen. Tarvitaan enemmän johtamisen työtunteja, monissa yrityksissä siis enemmän johtajia. Näin osaamiseen perustuva henkilöstörakenne johtaa siihen, että pienipalkkaisia osaajia voidaan pompottaa roskatyösopimuksilla miten sattuu, mutta johtajia tarvitaan entistä enemmän, ja heidän työnsä taas on entistä hajanaisempaa.

Ongelmana tässä on se, että kun osaajilla ei ole ammattitaitoa tai -ylpeyttä, he ovat vain johtajiston karjaa. Toisaalta, johtajia siis tarvitaan enemmän, ja se tarkoittaa johtamisen vaatimien resurssien lisäämistä ja niin muodoin kuluja jälleen siltä suunnalta. Oletettavasti ekonomit laskevat, että mikä on eri portaiden johtajien ja suorittajien paras suhde firman lyhytjänteisen tuottavuuden kannalta.

Kun johtamisesta on tehty minkä tahansa itsenäisen toiminnan synonyymi ja ammattitaito ja siihen kiinteästi kuuluva ammattiylpeys on korvattu psyko-fyysiseen hyväksikäyttöön perustuvalla osaamisella, on alettu haukkoa paskaa. Todennäköisesti osaaminen ja silppujohtaminen parantaa yrityksen tuottoa, etenkin jos suorittavan työn tekijöihin ei jouduta sitoutumaan liiaksi ja toisaalta johtoväkeä saadaan sitoutettua kohtuullisin ehdoin. Tämähän voidaan toteuttaa vaikka uhkaamalla väliportaan johtoa sillä, että heidät tipautetaan tuotantoon, jos firman tuottavuus laskee. Toisaalta, kun työntekijät tietävät, että yritys ei sitoudu heihin, heillä ei ole motivaatiota tehdä parastaan. Tätä motivaatio-ongelmaa on nykyään hoidettu uhkaamalla irtisanomisilla. Yt-neuvotteluistahan on tullut työelämän rutiini. Jatkuva uhka tekee kuitenkin pitkäaikaisten suunnitelmien tekemisen mahdottomaksi työntekijöille. Se johtaa siihen, että lapsia ei tehdä, asuntoja ei osteta ja kulututetaan ylipäätään lyhytjänteisesti. Koskaanhan ei tiedä, koska tipahtaa halveksittuun työttömien luokkaan.

Yhdenlaisena ratkaisuna näkisin johtamisen vähentämisen ja ammattitaidon korostamisen. Kun ajatellaan jonkin tuotteen polkua raaka-aineista kaupan olevaksi tuotteeksi, johtajat ovat yksinkertaisesti turha taakka. Jonkun pitää tuottaa raaka-aineet, jonkun logistiikka, jonkun hoitaa itse tuotanto, jonkun markkinointi ja lopulta jonkun myynti. Ei tähän pitäisi tarvita ekonomia, diplomi-insinööriä, insinööriä, teknikkoa ja puuseppää, ja näiden lisäksi vielä hallintohenkilökuntaa. Ainakin pari porrasta johtajia pitäisi voida karsia. (Ja näin kai usein onkin, ainakaan kaikissa PK-yrityksissä ei ole paljon johtajia.)

Kaikkineen ajatukseni on, että johtajia on liikaa. Heitä on koulutettu liikaa ja heitä on yrityksissä liikaa. Itse muistan kyllä nähneeni yritysten käytävillä erilaisia johtajia notkumassa toistensa ovilla ja kävelemässä osastoilla kädet taskussa.

Johtaminen onkin tietyssä mielessä enemmän aate kuin tarve. On niin hienoa, kun saa puhua työryhmien johtamisesta, tiimityön koordinoinnista ja vielä itsensäkin johtamisesta. Johtamiseen ei pitäisi takertua, koska se on kallista. Jos osaamista laajennettaisiin ammattitaidon suuntaan, voitaisiin kenties supistaa johtoporrasta. Ja tämähän olisi tietenkin myös pirullinen etu yritysten ylimmälle johdolle: välijohtoa voitaisiin pitää irtisanomisen pelossa, sillä viime kädessä he eivät ole välttämättömi hilavitkutinten tuotannossa.

Ehkä seuraava teksti voisi olla essee johtamisesta ideologiana. Ja ideologialla tarkoitan tässä tapauksessa epärealistisesti värittynyttä käsitystä todellisuudesta.

Häpeällistä mielenfilosofiaa

Joka ainoa ilta, kun pitäisi ruveta nukkumaan, ilmenee mielikuva päähäni tunkeutuvasta luodista. Se puhkaisee kallon ohimolla, korvan takana tai niskassa ja kääntyy sen jälkeen välittömästi kulkusuuntaansa nähden poikittain. Isku murjoo aivot ja katkoo verisuonet. Luoti jatkaa matkaansa läpi pääkallon vastakkaisen puolen ja neljännes kallosta lentää luunpaloina seinään.

Toisessa mielikuvassani minut niitataan seinään tai lattiaan isoilla niiteillä, siis samanlaisilla, joilla papereita nidotaan toisiinsa, mutta paljon suuremmilla. Tarkoituksena on, etten enää pääse tekemään mitään, millä häpäisisin itseäni entistä pahemmin.

Nämä eivät siis ole painajaisia, vaan ajatuksia, jotka tulevat mieleeni ennen nukahtamista. Itse asiassa en ole taas nähnyt painajaisia kovinkaan usein, en ainakaan sellaisia, jotka muistaisin tai joihin heräisin.

Häpeä ja itsetuhoajatukset varmaan nousevat pintaan, kun aivoille (mielelle, sielulle, miten vain...) ei enää päivän puuhien tauottua ole muuta tehtävää. Onkohan kaikilla tällaisia, vai nouseeko muiden mieleen iltaisin suloisia ajatuksia kissanpennuista, kukkakedoista ja kesäpäivistä hienoilla hiekkarannoilla? Voiko joku psykoterapeutti tehdä tällaistan pakkoajatusten perusteella kovinkin kantavai ajatuksia mielenterveydestä?

Päivisin mieleeni tulee muistoja, joita häpeän. Tilanteita, joissa olen toiminut mielestäni nolosti.  Itse asiassa useat niistä lienevät merkityksettömiä, mutta jostain syystä ne ovat jääneet muistiini nimenomaan häpeällisinä. Tähän asti olen jotenkin torjunut ne ajatukset, kun ne ovat tulleet mieleeni. Tilannehan on kummallinen: miten voi torjua ajatuksen, jota jo ajattelee. Jos mieli on jotenkin kerrostunut, niin lähempänä tietoisuutta ja valintoja tekevää minää oleva kerros häviää joka kerta, koska se ei pysty sanelemaan, mitä jostakin sielun syvyyksistä tajuntaan milloinkin pullahtaa.

Kuinka paljon tunnetilat ohjaavat ajatteluamme? Tai miten ajatukset ja tunteet oikeastaan poikkeavat toisistaan. Olemme tottuneet siihen, että tunteita ovat esimerkiksi ilo, suru, viha, katkeruus. Ajatuksia taas ovat sellaiset mielenliikkeet, joilla on jokin semanttinen merkitys. Tässä on yksi ajatus: "Tässä on yksi ajatus." Humanistit taitavat ylipäätään edelleen ajatella, että ajattelu on ensisijaisesti kielellistä. Ajatukset ovat siis sanoja lauseita. Ainakaan he eivät tutkaile juuri muunlaisia ajatuksia. Tosin minä pitäisin myös visuaalisia mielteitä ajatuksina. Itse asiassa aistimuksen ja ajatuksen erottaminen toisistaan lienee yhtä vaikeaa kuin tunteen ja ajatuksen. 

Ehkä se, kerrommeko itsestämme kuvailemalla tunteitamme, aistimuksiamme tai ajatuksiamme, kertoo meistä jotakin. Tunteelliset ihmiset puhuvat tunteistaan ja ajattelevaiset mietteistään. Harva taitaa erityisesti selittää aistimuksiaan: "Havaitsen jotakin vaaleanrusehtavaa, nelijalkaista ja selkänojallista. Taidanpa tulkita havaintoni tuoliksi." Kuitenkin, jotta tunteistaan voi kertoa, ne pitää muuttaa ajatuksiksi. "Tunnen mustasukkaisuutta, kun näen entisen tyttöystäväni toisen miehen kanssa." Lauseen muotoisia ajatuksia taas on hankalampi tulkita tunteiksi, mutta oiva ajatus saattaa aiheuttaa tunteen. Minäkin tunnen itseni fiksuksi, kun kirjoitan tekstejä, joiden ajatuskulkuja en aina itsekään jälkikäteen pysty hahmottamaan. Omaan nilkkaan pakkaa siis kolahtamaan tämä blogijaarittelu toisinaan.

Ja entä, jos kuvittelemme ihmistä, joka ei olisi tunne- tai ajatusihminen! Olisi siis myös havaintoihminen. Havaintopsykologia sinällään tarjoaa kiintoisia näkökulmia havainnon ja muodostuvan ajatuksen tulkintaan. Jos näemmä punaisenruskean tuolin, jossa on mustia viiruja, ajattelemme, että näemmä tiikerinraidallisen tuolin. Niinhän minä oikeastaan jo sanoinkin, kun määrittelin, että näemme tuolin. Jos pitäisin väriä tai pintakuviota havaintokohteen olemuksen ensisijaisena asiana, havaitsisin tuolin muotoisen tiikerin.

Miksi häpeän tunne aiheuttaa minussa juuri sellaisia ajatuksia, että saan luodin päähäni tai että minut niitataan kiinni johonkin? Ehkä tunne, häpeä, itsessään ei vaikuta ajatusten sisältöön. Ajatus on ehkä syntynyt jostakin vallan muusta virikkeestä, mutta tunne kaivaa sen esiin tietoisuuden märehdittäväksi. Toisaalta ajatus on saanut merkityksensä siksi, että pystymme yhdistämään sanallisessa muodossa olevaan ajatukseen tunteen tai aistimuksen: tässä tapauksessa vihan ja kivun. Tosin aivojen ampumisen aiheuttama aistimus taitaa olla kovin lyhytaikainen. Tai mistä minä tiedän.

Takavuosina puhuttiin kovasti tunneälystä. Aiheen suosion olen ilkeimmilläni tulkinnut johtuvan siitä, että kun kaikkien pitää saada olla älykkäitä, mutta kaikki eivät menesty mensan testeissä, puolustusvoimien P-kokeessa tai vaativissa koulutuksissa, pitää olla jokin älykkyyden laji, jota kokea tunteakseen itsensä hyväksi. Tunne ja järki (tai äly, olkoot ne nyt synonyymit) ovat myös joissain ajatusmalleissa toistensa vastakohtia. Itse olen joskus lähtenyt siitä, että järki on keino, jolla selitetään omat tunnereaktiot sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla. Esimerkiksi ison, kalliin ja epätaloudellisen auton ostoa järkeistetään sanomalla, että mahdollisessa onnettomuustilanteessa se on turvallinen. (Ja kuitenkin tämä järkeilijä ajelee joka kesä tuhansia kilometrejä moottoripyörällä...) Ehkä matematiikassa päästään eroon järjen ja tunteen tiukasta kytköksestä. Matematiikka ei anna sinällään anna aihetta iloon tai suruun, vaikka matematiikan kokeessa menestyminen tai epäonnistuminen antaakin. Mutta matemaattisten lausekkeiden ratkomiseen ei tarvita tunteita - ellei sitten intuitio ole tunne. Intuitiota, aavistusta, tarvitaan kyllä, kun ratkotaan omaan matematiikan taitoon nähden vaativaa tehtävää. Jääköön aavistuksen olemus nyt kuitenkin laajemmatta käsittelyttä, tästä tekstistä tulee muutoin liian pitkä.

En tiennyt, mihin tämä teksti päättyy, kun aloin kirjoittaa. Olen pahoillani siitä, arvoisa mahdollinen lukija. Joudut lukemaan jaaritteluani ja sitä, kun yritän saada jotakin järkeä toimintaani, joka on tunteen motivoimaa. Aivoihin tunkeutuva luoti on merkki tunneälystä: kyvystä nitoa tunteet, ajatukset ja aistimukset mielekkääksi kokonaisuudeksi. Sangen surullista kuitenkin, että ajatukseni on niin kovin karmea. Järkimies tietenkin sanoisi, että se nyt vain on ajatus, ei sen takia kannata yöuniaan menettää. Ja enhän minä menetäkään. Päin vastoin, nukun yleensä hyvin. Sen sijaan törmään mielen kummallisuuteen. Se ei pysty hallitsemaan itseään täysin, ja jos sen tietoinen taso yrittää tukahduttaa jonkin vähemmän tietoisen tason toimintaa, seurauksena on sitten painajaismaiset (tai muunlaista tunnetta viestivät) ajatukset. Itse asiassa olen lukenut, että naisten raiskausfantasiat johtuvat siitä, että he pyrkivät tukahduttamaan omaa seksuaalisuuttaan. Seksuaalisuus taas on syvällinen tarve, johon liittyy voimakkaita tunteita. Tällaisessa fantasiassa nainen antaa moraalisen vastuun omasta seksuaalisuudestaan jollekin toiselle.

Viime aikoina olen kehittänyt uuden toimintamallin. En vielä tiedä, toimiiko se. Aina, kun muistan häpeämäni tilanteen, annan se ajatuksen olla mielessäni, mutta ajattelen jyrkästi, että jo riittää. Mennyt on mennyttä ja häpeäkin on vain omaa reaktiotani. Joku muu ei näkisi noissa tilanteissa mitään hävettävää. Saas nähdä, kuinka äijän käy.

Maailmankaikkeuden loppu

Maailmankaikkeus loppuu tiiliseinään. Ainoastaan fiksut eivät kysy, mitä sen takana on. Jos maailmankaikkeus on loppumaton, myös sen kartta olisi kolmiuloitteinen ja loppumaton, vaikka sen mittakaava olisi 1:1 000 000 000 000 000. Tai ehkä ulottuvuuksia tosiaan on yksi vähemmän kuin maailmankaikkeuden pienimpiä perusosasia.

Mutta ehkä maailmankaikkeus ei ole loppumaton, vaikka avaruus olisikin. Loputtomassa tyhjyydessä on siis alue, jossa materia ja muut substanssit ovat. Suuressa alkuräjähdyksessä tyhjyyteen sinkoutui rajallinen - vaikka hyvin suuri - määrä jotakin, mistä tämä nykyinen materia muodostui. Johonkin se kaikki siis loppuu. Vaikka tiiliseinään.

Mitä sitten, kun materia on hajaantunut tyhjyyteen? Voiko erilaisten olioiden välimatkat kasvaa loputtomiin, vai törmäävätkö ne lopulta tiiliseinään? Ja mistä kaikki alkoi oikeasti? Minua on kielletty kysymästä, mitä oli ennen alkuräjähdystä. Fiksu ei esitä kysymystä, johon älykäs ei osaa vastata. Mutta mikä on kaiken alku ja juuri? Onko jossakin jokin causa sui, itsensä alkulähde? Ja miten sellainen voi olla olemassa?

En kysy. Enkä vastaa. Kysyn vain uudelleen, että mistä tietää, että tiedämme kaiken.