Kyhmyjoutsenen tyyssijat

Liikenneseikkailut

Veljeni ovat ihmeellisiä ihmisiä, sillä en ole ammoisiin aikoihin riidellyt heidän kanssaan. Viimeisin yhteenotto on sattunut ehkä 1980-luvulla. Erityisen ihmeellinen tämä asia on siksi, että varsinkin nuoremman veljeni kanssa liikun usein autolla ja minulla on taipumus johdattaa tiemme liikenneseikkailuihin.

Useimmat matkamme alkavat miesmäisen rehvakkaasti. Auto on lähes poikkeuksetta veljeni, minulla kun ei moista ole. Se ei tarkoita sitä, ettenkö vaikuttaisi auton kulkuun. Joskus suorastaan ajan sitä. Joka kerta tavaratilaan ja takapenkille kuormataan reippain elkein kamaa. Ei siis laittomia päihteitä, vaan soittimia, työkaluja, kalavehkeitä tai retki- tai purjehduskamppeita. Joskus mukana on myös sopivaksi katsottuja määriä alkoholia. Meininki on tiukka: se joka ajaa, ei juo; joka juo, ei aja. Olemme lainkuuliaisia ja lisäksi menomme pakkaa olemaan sellaista, että poliisi kuitenkin kiinnittää huomiota. Niin on tapahtunut useasti.

Matkaan lähdetään iloisesti rupatellen. Rokki soi ja pohditaan reittivaihtoehtoja. Ajetaanko Siitaman kautta soratietä vai Yliskylän kautta asfalttia? Tuliko nuottiteline mukaan? Kärväläinen näkyy maalanneen talonsa taas, vaikka edellisestä maalauksesta ei ole kuin muutama vuosi. Vai koska se oli, ennen vain jälkeen ylioppilasjuhlieni räntäsateisena kesäkuun päivänä vuonna 1994?

Tyypillisesti matkamme suuntautuu Seppon (huomaa länsisuomalainen taivutus: Seppo, Seppon.) ihmeelliseen kitarakauppaan. Joskus toki ajelemme paljonkin pitemmälle. Seppon luona vingutetaan kitaroita ja joskus harvoin moinen jopa ostetaan. Ja reissattiinpa nyt mihin tahansa, niin paluumatkoihin liittyy yleensä poikkeamisia kauppoihin, kahviloihin ja luonnonkauniisiin paikkoihin. Seikkailut aiheutan yleensä minä ehdottamalla jotakin kartan vilkaisun perusteella syntynyttä oikoreittiä, josta en ole aivan varma. Näinä GPS:n päivinä ne harvemmin enää johtavat muualle kuin suunnitellulle reitille, mutta kerran seikkailimme hämeenlinnalaisessa omakotitalolähiössä 505-luokan kilpapursi peräkärryllä. Kyyti oli ilman muuta laiton: taustapeileistä ei nähnyt veneen yli, ali eikä ympäri. Se lainkuuliaisuudesta, mutta vain tältä osin.

Ensimmäinen liikenneseikkailumme oli Laser-jollan siirto Porista Orivedelle. Ajokkina oli isän Mitsubishi-lavapakettiauto. Jolla oli kaksi metriä pitempi kuin lava. Niinpä se lastattiin perä vasten auton perälaudan sisäpintaa ja keula ohjaamon takana olevan turvakaaren varaan. Jollan keula osoitti taivasta ehkä 30 asteen kulmassa. Jolla, masto ja puomi kiinnitettiin huolellisesti käyttäen noin kilometrin erilaisia nirunaruja. Päivä oli tuulinen ja tuiskuinen. Jolla pysyi kyydissä, mutta sen tuulipinta teki ajamisesta epävakaata. Vaan perille päästiin ilman suurempia sattumuksia: väsyneinä mutta kokemusta rikkaampina.

Seuraava seikkailu oli muuttokuorman haku Turusta Orivedelle. Kalustona oli Lada 1600 SEC ja risa peräkärry. Opiskelusuunnitelmani olivat menneet mönkään ja opiskelija-asuntosäätiön kämppä oli tyhjennettävä joutuin. Menomatka Orivedeltä Turkuun oli kamala. Renkaissa ei ollut pitoa. Auto luisui ilkeästi jossakin Tampereen risteyksessä. Ja koska sekä auto että peräkärry olivat pienet ja tavaraa niihin nähden paljon, pakkaaminen kesti kamalan kauan. Lopulta Ladakin oli niin täynnä, että velipoika sai viimeiset muuttoroinat syliinsä. Lämmityksestä ei neuvostoraudassa ollut pula. Pirssi oli kuuma kuin pätsi missä tahansa pakkasessa yli 50 kilometrin matkalla.

Paluumatkalla väsymys alkoi painaa minuakin. Luistelimme jälleen Tampereella ja tällä kertaa viereisellä kaistalla vyöryi rekka, jonka renkaatkin olivat puolta korkeammat kuin piskuinen Lada 1600 Turbo Interheater. Koimme peljästyksen, mutta mikäpä meidän auttoi, kuin ajaa viimeiset 40 kilometriä Orivedelle peljästyksen jälkihorkassa. Taisimme vielä ennen lopullista uinahtamistamme nostella osan roinista autosta sisälle Korkeakouluun, jossa ei ollut juuri lämpimämpi kuin ulkona.

Muita seikkailujamme olleet ainakin seuraavat:

1. Samaan Ladaan vaihdettiin ehjä rengas ainakin viisi kertaa yhden talven aikana, useimmiten pimeässä. Vähitellen homma alkoi sujua.
2. Samalla Ladalla ajoin ojaan soittoharjoituksista tullessa. Ojan penkallakin vauhtia oli lähes 60 km/h. Onneksi oja oli täynnä puuterimaista lunta, joka oivasti vaimensi iskut. Ainoaksi tuhoksi koitui pelkääjän puoleinen ovi, jonka unohdimme raolleen ajoneuvosta poistuessamme. Se vääntyi, kun naapurin isäntä kiskoi auton traktorilla takaperin ojasta.
3. Toisella Ladalla teimme muutaman piruetin eräässä mutkassa, mutta päädyimme perä edellä erään mökkitien risteykseen, ikään kuin olisimme olleet tulossa mökiltä.
4. Superturbo-Ladalla menimme tankkaamaan. Poliisi tuli urputtamaan, etten näytä ajokorttini kuvalta. Vaan uskoa sen piti!
5. Ladalla numero X meinasin ajaa ojaan risteyksessä, mutta kiesi jäi pohjastaan kiikkumaan lumivallille, etugummit ojan luiskan yllä ilmassa. Nuorukaisia oli ajokki täynnä, mutta oivalsimme turvallisuussyistä aloittaa ajoneuvosta nousemisen etupenkkiläisistä alkaen. Yhtä Ladillacia ei kauan tielle kiskottu, nuorukaisissa oli tarmoa ja voimaa.
6. Isän kaveri kuoli ja hänen volvonrämänsä piti hakea kuolinpesän pihalta. En tiedä, oliko nouto laillinen, mutta ei tainnut kukaan huudella perään. Meillä oli kärry perässä, ja poliisi äkkäsi, että siitä on valoja himmeänä, eikä meillä ollut rekisteriotettakaan mukana. Isäni on sitä mieltä, että sellaista ei tarvita. Velipoika oli ratissa, sillä hänellä oli jo kortti. Poliisi oli kiltti eikä sakottanut. 
7. Joskus ennen 1990-luvun puoliväliä olimme vieneet yösydännä seurakuntanuori X:n kotiinsa naapurikunnan puolelle. Siinä palaillessamme alkoi tien penkassa kiilua pari heijastavaa seikkaa. Kohdatessamme ne näytti, kuin vastaamme olisi tullut suuri, hallava koira. Väsyneen mieli on hidas, joten ajoin varmaankin satakunta metriä, pysähdyin ja kysyin velipojalta, että mahtoikohan hän nähdä saman kuin minä. Peruuttelimme kohtauspaikalle ja pohdimme tovin, että uskaltaakohan autosta nousta katsomaan jälkiä. Asiasta ei liikoja huudeltu ihmisten ilmoilla, ennen kuin isämme alkoi puhua eräästä yksinäisen mökin mummosta, joka kiven kovaa väitti nähneensä tanhuvillaan susia.
8. Samalla reissulla saimme siis vainajan röttelön liikkeelle ja ajelimme perä- ja etukanaa kohti isäni tyyssijaa. Velimies vainajan Volvolla edellä, minä isäukon Volvolla perässä. Lada siis oli jo historiaa. Kautialassa vainajan Volvo keitti. Veimme äijissä peräkärrynrämän kotipuoleen ja palasimme hakemaan konstailevaa kotteroa. Hinaushommiksi meni, ja köyden virkaa toimitti sininen nauha, jolla isäni kiinnittää kaiken. Viime metreillä se katkesi. Sähläyksen syytä en tarkemmin muista, mutta hinasin romumpaa Volvoa peruuttaen viime metrit.
9. Taas oli menossa muutto. Tällä kertaa kalusto oli vähän asiallisempi, eli 1100-sarjan Mercede Benz. Ehkäpä se oli lavoineen 10 metriä pitkä. Kuorma muodosti umpilavan etupäähän tuskin havaittavan röykkiön, vaikka siinä oli kaksion koko kalustus. Kääntelin sen kyllä asiallisesti isäni pihaan, mutta pois en meinannutkaan päästä, sillä en uskaltanut ajaa eturengasta kovin lähelle ojan piennarta. Portin virkaa toimittavan puun oksat tekivät naarmuja vuokrakuormurin lavan kylkeen. Turussa peruutin lavan yläkulman johonkin oksaan: yksi äärivaloista meni rikki. Väittäisin kuitenkin, että se oli vaivattomimpia muuttoja, mitä olen pikkuveljeni kanssa tehnyt – ja me olemme tehneet niitä monta.
10. Isä haki naapurista maitoa pienellä hinkillä. Sehän kaatui. Ei se mitään, seuraavana päivänä meitä änkeytyi siihen volvonkittanaan kuusi henkeä, kaksi koiraa ja kaikkien matkatavarat. Suuntana oli pohjoinen ja päivä oli helteinen. Ei se, että siskomme joutui pyytämään pissataukoa puolen tunnin välein, vaan se maidon löyhy. Vaan peittihän se koirien pierut armeliaasti. Ja miksei ihmistenkin.
11.  =D
12. :X
13. =] 
14.  <3 li="">
15.  :/
16.  =|
17.  =(
18.  :(
19.  XXX!!!666****!?!..i.,
20. Viime syksynä olimme viemässä osia veneeni pressukatokseen. Urjalassa velipoika huomasi, että peräkärryn iskunvaimennin oli jäämässä matkaan. Nappasin karkkikaupan rytökasasta surkeaa pakkausnauhaa ja köytin vaimentimen alapään sillä kiinni johonkin. Se kesti sitten joitakin kymmeniä kilometrejä. Ei kulunut puolta tuntia, niin kärryn takakulmaan liimautui moottoripyöräpoliisi, joka piankin esitti pysäytyseleitä. Sakot tuli, kärry ja katoksen osat jäivät Kyröön. Niitä sitten haimme seuraavalla viikolla toisella kärryllä ja kuskailimme mitä minnekin päin maamme lounaisosia. Mainittakoon nyt vielä, että lähtiessämme veli naureskeli, että antaa olla sen rekisteriotteen kotona vain, poliisi kuitenkin repii sen. Se olisi jäänyt isän autoon, ellen olisi treffannut häntä reissun alkuvaiheessa erään tuttavamme pihalla ja vaatimalla vaatinut paperia matkaan...

Noin 25 vuoden aikana erilaisia nelipyöriä on työnnetty, vedetty, hinattu, nosteltu ja käännelty erinäiset kerrat. Lisäksi olemme ajaneet edestakaisin ja ympyrää tutuissa ja vieraissa kaupungeissa. Autoja on särjetty ja korjattu, vaikka en minä niiden tekniikasta paljon tajua. Siitä syystä ensinnä mainittu käy minulta helpommin. Niistä on myös laulettu, etenkin Volgasta ja volgakuskin rakkaasta Olgasta, ihanasta immestä, jonka isä suosii Mossea ja varjelee tytärtään lähes yhtä huolella kuin ajokkiaan.

Isoveljen kanssa taas tein sellaisen reissun, että lähdimme aamulla Liedosta, kävimme Venäjällä, Lapissa, Raumalla, Karjalassa, Lahdessa, Helsingissä ja Rivieralla yhden päivän aikana. Mainittakoon, että sillä kertaa kalustona oli 20 vuotta vanha Opel Kadet. Ja miten tämä oli mahdollista. Lukija on hyvä ja katselee Lounais-Suomen karttaa.

Velipojat ovat mainioita. Ei kylmi lähteä, vaikka tiet ja ajokit ovat ottaneet miehistä mittaa. Yhä vain huiskaistaan varusteet innolla takahutlaariin, päräytetään ajokki käyntiin ja hep, matkaan! Miehet ovat varttuneet mutta ajokit nuorentuneet. Meininki on yhä sama, riemastuttavan poikamainen.

Cia

Pitää nyt tämäkin tänne kirjoittaa, ihan oikea tapaus.

Koko nuoruuteni kaipasin tyttöystävää, jonka kanssa minun olisi ollut mukava puuhata erilaisia arkisia asioita. Sellaista, jonka kanssa olisi voinut viettää aikaa yhdessä, joka olisi tullut usein käymään ja jonka vuoksi olisi voinut mennä ujostelematta vanhempia tai sisaruksia. Tuo unelmieni tyttöystävä oli yhdistelmä siskoani ja lähintä serkkuani: luonteeltaan suora ja avoin, reipas ja itsetietoinen ja kasvoiltaan kaunis. Jossakin 16 tai 17 vuoden iässä hänen hiukensa muuttuivat mielikuvissani vaaleista tummiksi. Tai olisiko ollut myöhemmin. Kerran näin hänet. Olimme veneellä Helsingissä ja torkuin väsymystäni salongin sohvalla. Ummistin silmäni, ja hän hymyili minulle puna-valkoiraitaisessa paidassaan ehkä pari sekuntia. Kaiketi paitansa mukaan hänen nimensä oli Marianne. Missään vaiheessa nuoruuttani sellaista tyttöystävää ei elämääni tullut. Jälkeen päin olen tajunnut, että monikin tyttö osoitti kiinnostusta minua kohtaan, mutta minä olin ujo ja kranttu.

Seuraavana päivänä Mariannen ilmestyksen jälkeen siirryin veneestä toiseen. Otin lauttasaaresta taksin ja ajelin Eteläsatamaan, jossa nostin kamppeeni kuunari Lokin kannelle ja siitä edelleen minulle osoitettuun punkkaan. Menossa oli purjelaivatapahtuma, johon Lokki miehistöineen osallistui. Reissu ei mennyt osaltani toiveiden mukaan, mutta tulipahan kuitenkin seilattua Helsingistä Maarianhaminan kautta Kööpenhaminaan.

Lokin miehistöön ilmeni myös Pekka, puhelias, älykäs ja iloinen nuorukainen, ikää 16 vuotta. Pikkuvanhoilla näkemyksillään hän lunasti itselleen lempinimen "Faija" jo ensimmäisinä päivinä. Nimeensä hän suhtautui samalla huumorilla kuin kaikki muutkin. Pekka oli kotoisin varakkaasta ja menestyneestä perheestä, eikä hänen siihenastiset edesottamukset elämässään näyttäneet jäävän jälkeen suvun traditioista. Ja ilmeisesti juuri taustansa takia hän halusi nähdä Helsingistä juuri Jakomäen. Minä lähdin hänen kaverikseen, koska meillä synkkasi. Itselleni lähiöympäristö oli toki tuttu lapsuudestani, mutta eipä minulla mitään Jakomäkeä vastaankaan ollut. Ja kieltämättä minua kiehtoi tilanteen eriskummallisuus. Hyvän perheen poika pääsee kotiväeltään karkuun ja haluaa nähdä lähiön. Siihen aikaan ei onneksi oltu kuultukaan kenestäkään Pia-Noora Kaupista, joka sittemmin saavutti mainetta päästelemällä sammakoita suustaan nähtyään alemman väestönosan tyyssijoja ja elämää. Muu miehistö näytti hankkiutuvan alkoholinkäyttöön tai katselemaan tavallisia nähtävyyksiä, joten Jakis oli OK.

Matkaan saimme myös Pian, ei kuitenkaan Kauppia. Pia oli Pekan kaveri kaiketi joltakin varhaisemmalta purjehdusreissulta. He puhuivat keskenään farkkumerkeistä, joista minulla ei ollut mitään käsitystä. Farkut kuin farkut... ja muistakin muotitietoisten ja parempien perheiden nuorten asioita. Heidän musiikkimakunsakin oli kovin toisenlainen kuin omani. Mutta ilta oli mukava. Jakomäessä ei ollut liikkeellä juuri ketään. Otimme toisistamme hassuja valokuvia leikkipuistossa. Katselimme tovin ympärillemme ja otimme bussin takaisin Rautatientorille.

Kohta päättäriltä lähdön jälkeen bussiin nousi Cia. Meistä kukaan ei tuntenut häntä entuudestaan, mutta hän tuli suoraan luoksemme muutoin tyhjässä bussissa ja alkoi puhua. Alicia oli hänen koko etunimensä. Hänellä oli ruskea kampaamaton tukka, ruskeat silmät, valloittava hymy ja puhe, joka vei mukanaan. Cia oli hatkassa tukholmalaisesta nuorisokodista ja bunkkaillut kaikenlaisten porukoiden luona Helsingissä. Siihen aikaan nuoriso reissasi laivoilla pääkaupunkien väliä noin vain. Kunhan lippu oli, niin kukaan ei kysellyt ikää tai henkilöllisyyttä. Ja nyt kaiketi alkoi maa polttaa tai routa ajaa porsasta kotiin. Olihan se nyt päivän selvä, että saattaisimme Cian juoppojunalle Järvenpäähän.

Rakastuin. Se kävi sekunnissa. Siltä kiusallisen lyhyeltä bussimatkalta muistan iloisen puheenkälkätyksen ja ruskeat silmät. Marianne oli poistunut mielestäni ennen kuin oli ehtinyt materialisoitua mitenkään. Cia oli hyvä käsistään, taitava piirtäjä. Oletettavasti pientarvikkeiden lainailu kaupoista sujui häneltä myös, mutta sitä ei ollut tarvetta todistaa yhteiselämämme puolena tuntina. Hän kertoi jonkun leikanneen farkuistaan lahkeet. Niinpä hänellä ei ollut kuin farkkushortsit, jotka hän oli koristellut merkkaustussilla piirtelemillään kuvioilla. Paidalle joku (taas joku muu) oli kaatanut kahvia. Tahran hän oli naamioinut värikkäällä piirroksella. Minulle hän antoi myös A5:n kokoisen mustavalkoiseksi kuvioidun arkin, jonka sitten teippasin punkkani päätyyn koko purjehdusreissun ajaksi. Teos taisi olla tallella useamman vuotta, ties vaikka vieläkin löytyisi äitini luota.

Saatoimme Cian junalleen. Taisimme koota taskurahoistamme matkarahat, ettei hänen tarvinnut pelätä konduktööriä. Kehtaan arvella, että hän matkusti silti ilmaiseksi ja käytti rahat parempiin tarpeisiinsa. Ensimmäisen kerran eläissäni voitin ujouteni edes jotenkin. Kun olimme halanneet kaikki toisiamme ja sähköjunan ovet erottaneet Cian meistä, lähetin lentosuukon hänelle. En edes muista, sainko vastaukseksi lentosuukon tai vilkutuksen. Muistan vain haikean tunteen katsoessani sähköjunan etääntymistä.

Olin pökerryksissä pari päivää. Vähitellen purjeveneen arki kuitenkin vei huomioni, vaikka muistin kyllä ihailla saamaani piirrosta. Ehkäpä myös puhuin Ciasta ainakin Faijan sietokyvyn täyteen. Kaikesta on aikaa jo paljon, pian 30 vuotta. Reissu kesti kaikkineen kolmisen viikkoa. Paatin kippari ei ollut kaikkein soveliain tyyppi nuorisopurjehduksen johtajaksi. Jopa veneen perämiehenä toiminut merivoimien upseeri sai hänestä tarpeekseen ja lähti Kööpenhaminasta kotimatkalle omalla kustannuksellaan muutamaa päivää sunniteltua aikaisemmin.

Kotimatkani Finnjetiltä kävi bussilla. Erosin Faijasta Helsingin rautatieasemalla ja uinuin sitten nelituntisen matkani kotipuoleen. Viimeiset 20 kilometriä taitoin taksilla. Kotona odotti kuulumisia uteleva äiti ja isoveljenikin oli tullut käymään. Lisäksi siellä oli kirje Cialta. Muistan piinaavan tunteen, kuinka yritin kertoa matkan hienoista puolista äkkiä, jotta pääsisin lukemaan. Olin autuaasti unohtanut reissun nurjat puolet ja sillä hetkellä jokseenkin tyytyväinen olotilaani.

Kirje oli kaunis. Siellä oli pari valokuvaa ja selostus paluusta nuorisokotiin. Jotakin seuraamuksia Cia oli hatkaamisestaan saanut, mutta ei kaiketi mitään ankaraa. Hän kysyi, matkaisinko Tukholmaan tapaamaan häntä. 17-kesäisellä ei ollut sellaiseen rahaa. Hän myös soitti minulle. Oli kerännyt varmaan kaikkien Tukholman kauhukakaroiden kolikot ja valtasi jonkin kurjan lähiön puhelinkopin ehkä puoleksi tunniksi. Puhuimme niitä näitä, mutta tunsin oloni hiukan ujoksi ja jännittyneeksi. Suhteemme jatkui vähitellen harvenevana kirjeenvaihtona pari vuotta. 

Tapasimme toisenkin kerran, ja aivan yhtä pikaisesti. Hän saattoi minut Tukholman keskustasta Silja Linen terminaaliin Värtanille. Terminaalissa hän onnistui puhumaan meille kummallekin kaksi kuppia teetä yhden ainoan kupin hinnalla. Laivaan nousua vahtiva miehistönjäsen hymyili meille suopeasti, kun viimeisenä lähdin terminaalista kohti laivaa. Hän vaati meitä suukottamaan. Oli tehnyt loogisen johtopäätöksen, joskin mennyt siinä liian pitkälle. Mutta pussattava se oli, että laivaan pääsi. Eikä se huono pusu ollut. Sen jälkeen Cia katosi elämästäni. Sen jälkeen tyttöystäväkandidaatit ylipäätään katosivat elämästäni kolmeksi vuodeksi, eikä mikään tai kukaan ole vaikuttanut yhtä mutkattomalta kuin Cia.

Joskus olen yrittänyt löytää hänet Googlella. Ei tulosta. Naisten sukunimet tietenkin voivat vaihtua. Jälkeen päin olen ymmärtänyt, ettei hänen elämänsä ollut kevyttä tai helppoa. Tavallista laitosnuoren elämää: vähintään pientä rikostelua ja sosiaalisia ongelmia. Katsoin hänen kuvaansa joskus aikuisena. Sellainen on tallella äitini luona. Muistikuvani on oikea: hän on kaunis. Ei hyvännäköinen, vaan katseita kääntävän kaunis. Sellaisissa elämänoloissa kauneus ei varmasti helpota elämää. On jopa käynyt mielessä, että lieneekö hän hengissä lainkaan. Ehkä hänen täydellinen ujouden puutteensa on johdattanut hänet väkivallan kohteeksi. Tai jospa se avoimuus ja suoruus olivatkin jotakin maanisdepressiivisyyttä? Mene ja tiedä... Vaikka muistan hänet ja joskus hiukan ikävöinkin, en haikaile turhia. Haluaisin vain kuulla, että hän elää ja on saanut kokea muutakin kuin laitoselämää.