Pilkuntarkka

Ymmärrätkö, teinipissis, mikä ero on ilmaisuilla kvg ja k,v,g?

Sen siitä saa, kun ei pidä korviaan auki, kun äidinkieltä opetetaan. Kvg, katso vittu Googlesta, tarkoittaa käskyä katsoa vulva Googlesta. Tein niin. Pistin kuvahaulle hakusanaksi "vittu". Jokin surkea piirrostöherrys löytyi. Pornoa löytää helpommin varsinaisilta pornosivuilta.

Katso, vittu, Googlesta on ilmaus, jolla ääliönä pidettyä neuvotaan katsomaan Googlesta se asia, jonka selittämistä ääliönäpitäjä ei katso kertomisen arvoiseksi. Jos kerran asian voi kuitata vittuilemalla, niin onkohan se kovin tärkeä?

10 vuotta

Blogini täyttää tänään 10 vuotta.

Tämä on blogin 398. julkaisu. Pääosa näistä on esseitä, mutta joukossa on muutama runo, valokuvia, sanaleikkejä ja joitakin lyhyitä tekstejä, joita on vaikea lokeroida. Bloggerin tilaston mukaan blogiani on luettu 38 388 kertaa Sivuston reunassa näkyvän laskurin mukaan käyntejä on 15 586. Kumpaahan pitäisi uskoa? No, karkeasti sanoen sivuillani vieraillaa 5 - 10 kertaa päivässä. Ei mikään varsinainen suosikkisivusto. En tosin ihmettele, monet teksteistäni ovat abstrakteja ja virkkeeni polveilevia. Useimmat nettisurffailijat eivät varmaan jaksaa keskittyä tai innostua näistä teksteistä erityisemmin. Ja toisaalta, eivät nämä ole tiedettä, eikä se ole tarkoituksenikaan. Käytän lähteitä harvakseltaan ja esitän päättelyni metodit vielä harvemmin.

Minulla ei ole harmainta aavistusta, ketkä blogiani lukevat, paitsi yksi tietty ihminen, jonka kanssa syksyn mittaan olen vaihdellut sähköposteja. Alkuaikoina tätä seurasivat sisarukseni ja muuan hyvä ystäväni. Valitettavasti hekään eivät jättäneet elonmerkkejä. Muuan chat-tuttavani, nuori naine, ja edelleen nuori nainen, seurasi myös aikansa, mutta hänkään ei ole jättänyt enää vuosiin merkkejä itsestään. Tuo tilastosivu, jolle pääsen siis ainoastaan minä, kertoo, että noin puolet kävijöistä tulee ulkomailta. Tähänkään en ihan täsmälleen luota. Olen pikemminkin pohdiskellut, että sijaitseeko noissa maissa reitittimiä, joita pitkin joidenkin kävijöiden nettiliikenne kulkee. Tavallisimmat ulkomaat, joita tuo tilastoaparaatti mainitsee, ovat peukalotuntumalta Yhdysvallat, Venäjä, Saksa ja Ranska. Eksoottisempiakin kaukomaita listalla on vilahtanut. Mutta miksi joku tulisi noista maista lukemaan blogiani, jossa on harvoin mitään englanniksi ja vielä harvemmin jollain muulla vieraalla kielellä?

Kirjoittaessani ensimmäistä blogitekstiäni 25.11.2008 olin masentunut ja sairaslomalla. Välillä tilanne on ollut ajoittain parempi, mutta jälleen olen pitkällä sairaslomalla, tällä kertaa elämäni pisimmällä. Lääkärit ovat epäilleet töihinpaluutani, mutta ainakin toistaiseksi vakuutuslääkärit ovat olleet sitä mieltä, että minulle ei makseta mitään eläkeluontoista etuutta. Eläkevakuutusyhtiö on jopa ehdotellut ammatillista kuntoutusta, mutta tällä hetkellä tilanne on aivan mahdoton. Olen koko syksyn kärsinyt pahoinvoinnista, huimauksesta ja erilaisista kivuista. Viikon ajan ehti jo olla helpompaa, mutta tämä päivä on jälleen ollut karmea. Lääkärit eivät tunnu pitävän tilannetta vakavana.

Aikaisemmin syksyllä ajattelin, että julkaisen juhlan kunniaksi jotakin mahtavan hienoa ja riemukasta. Jotakin sellaista, kuin blogini alkupäässä on, kuten riemukas ajatusleikki maailman olemuksesta, ihmisen syvimmistä salaisuuksista tai kielemme suurimmista hauskuuksista. Valitan, ei onnistu. Järki ei juokse. Hienot tai hauskat ajatukset eivät synny väkisin ponnistelemalla. Ne edellyttävät valveutunutta mieltä, lukuintoa ja sitä, että jaksaa antaa ajatusten muhia mielessään. Käytännössähän tämä kirjoittaminen menee niin, että mielessäni on jokin teema ja pari eri näkökulmaa. Ryhtyessäni kirjoittamaan en yleensä tiedä, kuinka laaja teksti on tulossa. Alkuperäiset ajatukset herättävät uusia mietteitä ja muistikuvia, ja niin teksti vähitellen muotoutuu. Tällaisen useamman kappaleen laajuisen esseen kirjoittaminen vie suunnilleen puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Useimmiten tekstiä tuntuu lopulta suoltuvan niin, että kirjoitus on vain pakko lopettaa. Jos tekstiä ei tule, en myöskään istu koneeni äärellä vaivaamalla päätäni sillä, että mitähän tästä vielä sanoisin. Joskus olen sitten kirjoitellut jatko-osia esseilleni, jos on tuntunut, ettei kaikki tule kerralla sanottua tai jos lähiaikoina mieleeni on tullut vielä uusi mietteitä samasta teemasta. Joissain tapauksissa kirjoitan pari erillistä tekstiä samasta teemasta, jotka voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Olen antanut itselleni luvan siihen. Tämä ei ole tiedettä, vaan kaikki perustuu arkiajatteluuni.

Toivotan mahdollisille lukijoilleni hyvää loppusyksyä. Adventin aikakin on käsillä, mutta joulutoivotukset jätän sentään sittempään. Jos jaksoit lukea tämän tekstin, tai edes tämän viimeisen virkkeen, ole kiltti ja jätä jokin terveinen, sitä varten täällä on kommentointimahdollisuus!

Pahan synty

Kirjoitin edellä pitkän ja sekavan tekstin prostituutiosta ja naisten, tai oikeastaan tyttöjen, hyväksikäytöstä, seksuaalimoraalista ylipäätään ja mitähän kaikkea tuohon yhteen ja samaan soppaan sotkinkaan. Teksti on sellaista kaaosta, etten ihmettele, jos kukaan ei lue sitä, mutta annan sen olla tuossa julki.

Jotenkin tämä teema, naisten seksuaalisuuteen liittyvä hyväksikäyttö, askarruttaa minua. Linjani on ollut sellainen, että jos joku haluaa tehdä ilotytön työtä vapaaehtoisesti, niin tehköön - kunhan se todella on vapaaehtoista. Vaikeampi kysymys on, että entä jos oli töissä 1990-luvun alkupuolella dublinilaisessa pesulassa, niin mitä siitä pitäisi ajatella. Pesulatyössä ei ole samaa syvälle psyyken kiemuroihin käyvää jännitettä kuin seksityössä.

Magdalene's Laundries -pesulat olivat katoliseen kirkkoon kuuluvien järjestöjen ylläpitämiä pesuloita, joissa työskenteli ja asui langenneita naisia. Irlannissa ne perustettiin 1700-luvulla ja niiden toiminta päättyi 1900-luvun mittaan. Näemmä jotkut esittävät myös tietoa, että Magdalenan pesulat olisi perustettu vasta vuonna 1922, Irlannin itsenäistymisen yhteydessä. Irlannin lisäksi niitä oli myös muualla maailmassa. Irlannissa niiden merkitys kaiketi oli suurin, ja valtio tuki näiden laitosten toimintaa. Näitä pesuloita ylläpitivät nunnat. He johtivat laitoksia ja hoitivat niiden liiketoimia. Laitoksiin suljetut naiset eivät saaneet työstään palkkaa, heitä ei päästetty pois näistä laitoksista, työolot olivat karmaisevat, ruoka oli kurjaa, puhuminen oli kielletty, heiltä kiellettiin oman nimen käyttö, laitosten asukkaita pahoinpideltiin ja käsittääkseni kukaan tai mikään ei säädellyt, kuinka pitkäksi ajaksi nainen suljettiin tällaiseen laitokseen. Useimmissa tapauksissa kyse oli vuosista tai vuosikymmenistä. Jos tällainen langennut nainen oli raskaana pesulaan tullessaan, lapsi syntyi siellä ja joskus myös kuoli. Myös moni nainen kuoli näissä hyväntekeväisyyslaitoksissa, ja ymmärtääkseni moni kuolema johtui työtapaturmasta tai laitoksen ankeista oloista. Kyse on siis ollut täysin sumeilemattomasta orjuudesta, jota ylläpiti täsmälleen ne, joiden olisi pitänyt osoittaa laupeutta. Lisäksi Magdalenan pesulat olivat kannattavaa liiketoimintaa, joka tuotti voittoa ylläpitäjilleen, katolisille sääntökunnille. Ehkäpä näitä pesuloita ei lopettanutkaan modernin ihmiskäsityksen vapausihanne vaan pesukoneiden yleistyminen. 

Ja keitä olivat nämä langenneet naiset? Tavallisia irlantilaisia tyttöjä ja naisia, jotka tulivat raskaaksi ennen avioliittoa. Sillä ei ollut merkitystä, johtuiko raskaus raiskauksesta vai naisen omasta tahdosta tapahtuneesta yhdynnästä. Osa orjista oli näiden naisten laitoksessa syntyneitä lapsiaan. Laitoksissa oli myös mielenterveysongelmaisia. Heidän lisäkseen sinne saattoi joutua myös niin vähäisistä syistä kuin että osoitti avoimesti olevansa jotensakin seksuaalinen. Äärimmäisen kommentin mukaan jopa se riitti, että oli huomattavan kaunis. Summa summarum: pelkästään se, että oli hedelmällisessä iässä oleva irlantilainen naimaton nainen, aiheutti jo jonkin tasoisen riskin päätyä Magdalenan pesulaan.

Miksi? Miksi, Taivaan tähden? Irlanti on yhä seksuaalisuuden suhteen konservatiivinen maa. Menneinä vuosikymmeninä perheeseen syntyvä avioton lapsi oli niin suuri häpeä, että raskaana olevat tyttäret haluttiin poistaa. Edes raiskauksien uhreilla ei katsottu olevan ihmisarvoa. Tämä on muuten minusta kirkuva vääryys: minkä taivaan tähden viattomat väkivallan uhrit joutuvat häpeämään ja rangaistuksi! Tällaisen ilmiön olemassaolo kertoo minusta siitä, miten tavattoman vaikea asia seksuaalisuus ja siihen liittyvät moraaliseikat ovat. Pitkin maailmaa asia on niin syvä kunnian kysymys, että mitään kohtuullista tolkkua siinä ei näemmä voi käyttää. Näin siis oli Irlannissakin pitkälle 1900-luvulle, joissain tapauksissa hyvin lähelle vuosisadan loppua. Viimeinen Magdalenan pesulan työntekijä lienee nainen, joka pakeni laitoksesta 14-vuotiaana vuonna 1993. 1993! Hän on siis syntynyt noin vuonna 1978, joten hän on minua selvästi nuorempi.

Miksi nuo naiset eivät karanneet? Jos joku onnistuikin, poliisi toimitti hänet takaisin pesulaan. Eikä näillä naisilla ollut keinoja elättää itseään laitoksen ulkopuolella. Kukaan ei ottanut heitä töihin, eikä heillä välttämättä ollut minkäänlaista ammattitaitoakaan. Heitä myös syyllistettiin: vähän samaan tapaan kuin seksiorjille pitkin maailmaa väitetään, että orjat ovat ostosummansa velkaa hyväksikäyttäjilleen, Magdalenan pesuloiden orjien katsottiin olevan itse syyllisiä orjuuttamiseensa. Langenneisuus oli se syy, jolla orjille perusteltiin orjuuttaminen.

Miksi nunnat kohtelivat näitä naisia niin tavattoman julmasti? En tiedä, tohdinko verrata pesuloiden toimintaa Pohjois-Korean vankileireihin, mutta rinnastus pyrkii mieleeni. Magdalenan pesulat toimivat niin pitkään, että niissä orjapiiskureina toimineita nunnia varmasti vielä elää. Oma kysymyksensä on, että pitäisikö heidät saattaa oikeuteen. Sitä varmasti Irlannissa on pohdittu. Pääkysymys kuitenkin on se, että mikä tekee tavalliset ihmiset julmureiksi. Luin kirjan miehistä, joista tuli Saksan keskitysleirien vartijoita ja murhien toimeenpanijoita. Heidät koulutettiin tehtävään vähä vähältä. Aluksi he häpesivät juutalaisten tappamista. Joukko oli jaettu kahteen: ne, jotka saattavat maastosta ja kylistä löydetyt juutalaiset tapettaviksi ja ne, jotka suorittavat murhan. Tämä siksi, että miehet eivät kyenneet murhaamaan ihmisiä, joiden kanssa he joutuivat tekemisiin saattaessaan heitä tapettaviksi. Vähitellen miehet kuitenkin kyynistyivät ja lakkasivat pitämästä juutalaisia missään arvossa. He menettivät empatiakykynsä.

Olen löytänyt vain yhden lähteen, jossa haastatellaan pohjoiskorealaisen vankileirin vartijaa. Hän kertoo, että vartijat opetetaan olemaan pitämättä vankeja ihmisinä. He pystyvät pahoinpitelemään ja tappamaan vankejaan äärettömän julmilla ja tuskallisilla tavoilla. Arvelisin, että täsmälleen samalla tavalla seksiorjakauppiaat kyynistyvät ja alkavat pitää naisia vain kauppatavarana, joiden arvoa nostaa kauneus ja nuoruus. 

Järjestäytyneeseen pahuuteen näyttäisi siis johtavan indoktrinaatio. Vähä vähältä leirin vartijat tai pesulan nunnat on pakotettu uskomaan, että he ovat oikeassa ja että heidän uhriensa kohtalo on uhrien syytä: että heidän, nunnien tai vartijoiden oikeutettu tehtävä on valvoa uhrien ansaitseman rangaistuksen toteutumista. Tai siis... toteuttaa vaaditut kauheudet. Aivopesu ja mielenhallinta ovat mutkikas kokonaisuus, johon kuuluu tunteiden, ajatusten, käyttäytymisen ja tiedonsaannin hallinta. Tähän liittyy läheisesti ryhmäajattelu. Sen ydin on siinä, että yksilöt ajattelevat kuten arvelevat toisten odottavan heidän ajattelevan. Kun kukaan ei sosiaalisen paineen takia uskalla ilmaista henkilökohtaista ajatustaan, voidaan päätyä tilanteeseen, jossa toimitaan ryhmänä tavalla, jota yksikään ei henkilökohtaisesti halua. Siispä joukossa tyhmyys tiivistyy.

Minkä takia me olemme alttiita tällaiselle? Kaiken maailman capot ja väkivaltaiset nunnat ja niin edelleen lienevät jokseenkin tavallisia ihmisiä. Varmaan jotkut ovat alttiimpia kuin toiset. Yksi näkökulmani on siis sellainen, että näiden väkivaltakoneistojen käsikassarat, ne työläiset, vartijat tai nunnat, jotka käytännössä toteuttavat järjestäytyneen väkivallan, ovat lähinnä piruparkoja. Heitä ajaa kenties pelko joutua omin käsin kaltoinkohtelemiensa orjien asemaan. Heidän omakin asemansa on tukala: en löytänyt paljon tietoa Magdalenan nunnista enkä Pohjois-Korean leirien vanginvartijoista. Tappamiseen erikoistuneita SS-miehiä ajoi pelko rintamalle joutumisesta. Pitkän etsimisen jälkeen löysin hyvin lyhyen maininnan noista Magdalenan nunnista. Heitä oli haastateltu anonyymeinä. Kuitenkaan he eivät tajunneet, mitä heidän pitäisi pyytää anteeksi. Tämä on ristiriitaista: he eivät halua kertoa, keitä ovat, joten he osaavat pelätä. Ja kuitenkin he väittävät, ettei heillä ole mitään anteeksipyydettävää. Olen joskus lukenut, että aivopesun tulokset eivät ole kovin kestäviä, mutta tämä yksityiskohta saa miettimään asiaa uudelleen. Ehkä tulosten pysyvyys riippuu niiden kestosta.

Joskus olen pohtinut, että onko joillain ihmisillä ankara väkivaltavietti. Ainakin väkivalta on jokseenkin kaikissa ihmisissä ilmenevä toimintamalli. Biologisessa mielessä väkivaltaisuus voi olla kilpailuetu. Kuitenkin kulttuurit säätelevät väkivaltaa eri tavoin ja myös onnistuvat siinä. Jotkut ehkä ovat toisia taipuvaisempia väkivaltaan, mutta useimmat pystyvät sopeutumaan oman kulttuurinsa normeihin. Ovatko vankileirit ja orjatyölaitokset sellaisia kulttuureja, joissa väkivalta ja aggressio alempina pidettyjä ihmisiä kohtaan sallitaan? Jos, niin mihin tämä kulttuuri perustuu, paitsi ehkä jo mainitsemiini aivopesuun ja joukkoajatteluun. Ajatellaanpa asiaa vielä Magdalenan pesuloiden kannalta: niiden tarkoitus oli tarjota suojaa ja myös koulutusta langenneille naisille, jotka joutuivat yhteiskuntansa hyljeksimiksi. Käytännössä ne olivat poikkeuksellisen ankaria rangaistuslaitoksia. Tässä ne eroavat diktatuurien vankileireistä, joiden alkuperäinen tarkoitus onkin väkivalta ja tuhoaminen. Nunnilla olisi ollut mahdollisuus tarjota lempeyttä, opetusta, suojaa, ravintoa, lepoa, terveydenhuoltoa ja kenties työtoimintaa siinä määrin kuin se olisi ollut suojattien kannalta hyödyllistä. He tarjosivat väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Mikä sai porukan tekemään yhdessä tällaisen valinnan? Oliko nunnienkin tausta ja lapsuus väkivaltainen? Olivatko Magdalenan pesulat vain sukupolvesta toiseen jatkuneen väkivaltaperinteen huipentuma? Ja jos hyväksyy tämän päätelmän, jättääkö silloin vastaamatta esittämään miksi-kysymykseen? Vankilapsykiatri Hannu Laeurman mukaan empatiaan kykenemättömiä psykopaatteja on noin prosentti väestöstä, mikä minusta kuulostaa paljolta. Normaalioloissa heidän touhuihinsa ei lähdetä mukaan, mutta poikkeusoloissa, vaikkapa sodassa, he saavat seuraajikseen kenties huomattavan osan muusta ryhmästään ja poikkeusyksilöiksi jäävätkin ne, jotka eivät yhdy väkivaltaan. Ovatko jotkut nunnien yhteisöt siis psykopaattien johtamia organisaatioita, jotka eristävät ja alistavat jäsenensä ja saavat heidät toimimaan kuten he noissa pesuloissa toimivat?  Kiusaajilla tuppaa olemaan kannattajansa.

Jos nyt laajennetaan näkökulma naisten pahoinpitelystä ja hyväksikäytöstä ylipäätään heikossa asemassa olevien aseman parantamiseen, on kaiketi pakko puhua empatiasta. Olen tästä asiasta hyvin huolissani. Jo nyt esimerkiksi työttömiin kohdistuu usein väitteitä, että työttömyys on ensisijaisesti heidän omaa syytään, että heitä on sopivaa ja hyväksyttävää väheksyä ja haukkua ja niin muodoin kyseenalaistaa heidän ihmisarvonsa. Ja sillä konstilla siis tehdä heidän työllistymisensä entistä vaikeammaksi. Kerran kysyin tällaiselta haukkujalta, että mitä työttömille pitäisi tehdä. Vastaus kuului, että pistää pakkotyöhön. Jatkoin kysymällä, että miksi sinulle pitäisi maksaa palkkaa, mutta työttömille ei. Vastaus oli, että koska he ovat työttömiä. Kysyin vielä, että pitäisikö työttömien tehdä ilmaiseksi töitä juuri hänen hyväkseen. Vastaus oli jotakin sellaista, että miksipä ei. Voi tietenkin olla, että anonyymi nettikeskustelija halusi provosoida. Se ei kuitenkaan mitätöi keskustelua: on olemassa ihmisiä, joiden mielestä kilometritehtaalle joutuneita sopii hyväksikäyttää. En tullut kysyneeksi, että entä jos itse joudut työttömäksi, mutta tuollaisia vastauksia edes puolitosissaan lateleva tuskin uskoo joutuvansa halveksimaansa jamaan. Viime vuosina on puhuttu kovasti kilpailun kovenemisesta yhteiskunnassamme. Ja tosiaan, jos kysymys työpaikalla on siitä, että joudutko sinä vaiko minä lähtemään työstä, myymään velkaisen asunnon, tinkimään päivittäisistä kulutusvaroista, niin harvapa siellä on mitenkään konkreettisesti osoittamassa mitään muuta kuin vähäisiä myötätunnon eleitä niitä kohtaan, jotka saavat kenkää. Minä uskon vakaasti, että kilpailun raadollisuus vähentää empatiaa. Olen kuullut myös parisuhteista, jotka purkautuvat, kun toinen osapuoli joutuu työttömäksi. Kumppanista tulee siis taakka, joka estää työpaikkansa (toistaiseksi) säilyttänyttä kumppania toteuttamasta omia tavoitteitaan. Tietyllä tavalla tämällä on kummallista: nykyisen individualismin mukaan jokainen on itse vastuussa onnestaan. Jos kumppani menettää työnsä, miksi hänestä siis tulee taakka. Onko sen parempiosaisen kumppanin onni sittenkin kiinni tämän työttömäksi jääneen ansioista ja statuksesta? Vai onko se kohtuuton ajatus, että jos pariskunta asuu yhdessä, niin menot joudutaan jakamaan uudelleen, koska työtön ei ehkä enää pystykään maksamaan täsmälleen puolta yhteisistä menoista ja näin hänestä siis tosiaan tulee taakka itsekkäälle unelmiensa toteuttajalle. Minä en pääse ensi keväänä ulkomaan lomalle, koska sinä hankit itsellesi potkut! Missä on empatia? 

Samaa voidaan jatkaa edelleen vaikka kysymällä, että miksi meillä pitäisi olla oikeus ostaa polkuhinnalla jossakin Kauko-Aasian hikipajassa valmistettuja kulutushyödykkeitä? Meidän materiaalinen elintasomme on jo aika paljon kiinni siitä, että roinaa tuodaan halvalla esimerkiksi Intiasta, Kiinasta tai Bangladeshista. Voimme tyydyttää perustarpeemme halvalla, koska... niin, miksi? Mitä teemme ansaitaksemme 3 000 euroa kuukaudessa, kun vaatteidemme tuottajat eivät tienaa edes kymmenesosaa? Mitä me teemme tunnissa kymmenen kertaa enemmän kuin aasialaiset? Kyse ei ole mistään muusta kuin siitä, että me orjuutamme heitä. Se on helppoa, koska hyväksikäyttömme uhrit ovat tuhansien kilometrien päässä. Meidän ei tarvitse kohdata silmästä silmään sitä yhteiskuntaa, jonka jäseniä hyväksikäytämme. Me voimme matkustaa noihin maihin lomalle, vaikkapa seksituristeiksi ostamaan halvalla seksipalveluita lastemme ikäisiltä tytöiltä,  jotka itsekin mieluiten kävisivät koulua, hankkisivat ammatin, elättäisivät läheisiään ja toteuttaisivat unelmiaan. Vai ihanko totta seksituristit kuvittelevat, että noiden tyttöjen suurin unelma on tyydyttää keski-ikäisten ukkeleiden haluja? Aivanko tosissaan Magdalenan nunnat kuvittelivat, että orjuuttamalla naisia he tekivät jotakin erityistä hyvää? Lukemassani heidän haastattelua koskevassa tekstinpätkässä ei sanota mitään siitä, että he olisivat hävenneet jotakin, päin vastoin. Sen sijaan pesuloista selvinneet naiset kertovat tuntemastaa ja kokemastaan häpeästä. He eivät kehdanneet edes sittemmille puolisoilleen kertoa pesulavuosistaan. Surullista: kaiketi nämä Magdalenan nunnat kuvittelivat tekevänsä orjuuttamalla hyvää.

Naiskauppaa 2

Kuluvan vuoden elokuussa kirjoitin naiskaupasta. Päädyin johonkin sellaiseen, että se loppuu, kun miehet, muutamaa valioyksilöä lukuunottamatta, hävitetään maailmasta. Jonkin sortin liennytystä arvelin saavutettavan sillä, että suositaan vakituisia parisuhteita ja parisuhteisiin kuuluvaa avointa seksuaalisuutta kannustavaa mielipideilmastoa. Kauniita ajatuksia kerrassaan. Kuvasin seksiorjiksi joutuneiden naisten auttamista valtameren tyhjentämiseksi pipetillä, koska ongelma on niin valtavan laaja ja avustusvoimavaroja vähän.

Olen pukki kaalimaan vahtina. Minuakin kiinnostaa kovasti nuoret, kauniit naiset. Olen nyt monta päivää katsonut videoita seksityöhön tai teinimorsiamiksi eri syistä päätyneistä nuorista tytöistä.  Itse asiassa vähän ihmettelen, miksi videoille on valittu huomattavan kauniita nuoria tyttöjä. Vetoaahan kauneus minuunkin, mutta pääosa ihmisistä on jokseenkin tavallisia. Olettaisin valtaosan kaltoinkohdeluista tytöistäkin olevan tavallisia. Vaan kai minä saan olettaa. Sanotaan nyt vaikka niin, ettei minulla ole perusteita päinvastaiselle näkemykselle.

Jotkut sanovat suoraan, etteivät ole ikinä tavanneet hyvää miestä. Kaikki miehet ovat vain kaltoinkohdelleet heitä. Erityisen painokkaasti tämä käy ilmi kambodzalaisen nuoren tytön haastattelusta, jossa hän lopulta toteaa, että kaikki miehet vain käyttävät häntä ja heittävät sitten pois. Tuo sivulause, tuo vihjaus arvottomuuden kokemuksesta oli minusta koko puolituntisen videon ydinkohta. Nämä tytöt ovat varmaan hirvittävän yksinäisiä. Monet heistä kaipaavat vanhempiaan. Monet ovat ikätoveriensa hyljeksimiä, koska ovat prostituoituja. Toisaalta, joissakin kylissä huomattava osa tytöistä päätyy seksikauppaan nuoruudessaan, saavat lapsia, jättävät koulut kesken vaikka haluaisivat opiskella ja uskovat opiskelun olevan tie parempaan tulevaisuuteen. Samaa osattomuutta on myös teini- tai suoranaisten lapsimorsiamien tarinat eri puolilta maailmaa. Heidät naitetaan tai painostetaan avioliittoon alaikäisinä, jopa alle 15-vuotiaina. He tulevat raskaaksi, mutta fyysisen kehittymättömyyden vuoksi raskaudet ovat vaikeita ja aiheuttavat ongelmia sekä sikiölle että äidille. Kaikkein kurjin esimerkki näkemistäni videoista oli Filippiinit, jossa tytöt todellakin saivat vauvoja 12- ja 13-vuotiaina.

Tulin pohtineeksi, että ovatko näiden videoiden tekijät valinneet materiaalikseen äärimmäiset esimerkit. Olenko vai sosiaalipornon koukuttama ääliö, joka ei tajua, että juuri tätä reaktiota minulta toivotaan? Ehkä tilanne ei olekaan niin kurja? Tai ehkä kyse onkin feministien juonesta, jonka tarkoituksena on saada minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, että olen mies. Lopulta voin vain miettiä, että mikähän ajatuksistani on vainoharhainen. Kuitenkin, kun katselen noiden Youtube-videoiden saamia kommentteja, olen vielä syvemmin hämilläni. Näiden videoiden tekijät eivät ole tyhmiä. He esittävät perusteet sille, millaiset olot ja motiivit ovat kunkin haastatellun tytön saaneet seksikauppaan. Siitä huolimatta videoiden kommenteissa ilmenee jopa törkeää väheksyntää näitä tyttöjä kohtaan. Ehkä minä en sentään ole tyhmin, joka näitä videoita katsoo.

Maailman rakkaudettomuus näyttää jotenkin kulminoituvan seksiin ja myös seksikauppaan. Naisia ja tyttöjä hyväksikäytetään välittämättä heidän tunteistaan ja tarpeistaan. Esitän oman kärjistykseni: mitä hyötyä on seksikaupasta? Maailmassa miljoonat näkevät nälkää. Puutetta ja kurjuutta on joka puolella. Se, että seksillä käydään kauppaa, ei mitenkään lisää minkään jaettavissa olevan hyvän määrää - ei materiaalisen eikä edes henkisen. Äijät vain saavat purkaa tarvettaan, jonka purkamiseksi heillä pitäisi olla toimiva parisuhde.

Meillä keskustellaan siitä, pitäisikö seksin osto kriminalisoida. Jotkut näkevät kaiken seksikaupan joko naisen halventamisena tai sitten seksin myymistä pidetään pakkona, jolle suomalaisellakaan naisella ei ollut vaihtoehtoa. Aikaisemmassa Naiskauppaa-tekstissäni ajattelin, että aina kun joku myy seksiä, pitää ymmärtää, ettei myyminen ehkä ole vapaaehtoista. Vapaaehtoisuus on tietenkin tulkinnanvarainen asia. Silti, vaikka vapaaehtoisuuden ja pakon raja olisikin epämääräinen, tunnistamme tilanteita, joissa seksin vaihtaminen mammonaan on vapaaehtoista - mm. sugar dad ja sugar girl -suhteet - ja milloin se on pakollista, kuten monille köyhille. Ja jos nyt tarkkoja ollaan, niin ehkä nämä sugar-suhteetkaan eivät ole aina täysin vapaaehtoisia. Mene ja tiedä...

Intian ja Nepalin bordellien asiakkaat eivät ole rikkaita länsimaisia turisteja, jotka maksavat kokemuksestaan prostituoidun mittakaavassa huimia summia. Asiakkaat ovat paikallisia. Seksin hintaa en tiedä enkä arvaile. Se on kuitenkin selvää, että tyttöjä pidetään ilotaloissa täysin epäinhimillisissä olosuhteissa - jopa kalterien takana. Kukaan ei siinä hommassa rikastu, paitsi sutenööri ehkä jossain määrin. Pitäisikö meidän mennä jaloine aatteinemme kieltämään seksin ostaminen joka puolella maailmaa? ...niin, eipä siitä mitään hyötyä olisi. En usko, että moinen moraalinen oikeassaolo jossakin Kathmandussa aiheuttaisi käytännössä mitään.

Mistä hitosta tämä kaikki johtuu? Onko puolet maailman miehistä niitä inhottavia -fiilejä, joista ei missään tilanteessa saa sanoa mitään muuta kuin että he kuuluisivat saunan taakse? Miksei tasa-arvon ilosanoma poista ongelmaa edes meiltä? Miksi miehet (etupäässä) ostavat seksiä? Laasaslainen vastaus olisi, että kun ilmaiseksi ei saa, sillä naisten kumppaneilleen asettamat vaatimukset ovat kasvaneet täysin absurdeiksi. Feministinen vastaus kuuluu, että koska miehet ovat paskoja ja haluavat käyttää valtaansa. Sosiologi puhuisi miesten ja naisten lukumäärien erosta ja ehkä myös kohtaanto-ongelmista ja hypergamiasta - joista viimeinen kai on sukua Laasas-henkisille tulkinnoille naisten kohtuuttomista vaatimuksista. Onko niin, että yksikään mies ei maksaisi seksistä latiakaan, jos tyydyttävää seksiä olisi tarjolla ilmaiseksi, vai onko olemassa miesten porukka, joka ihan oikeasti haluamalla haluaa käyttää rahaa siihen? Voisiko edes teoriassa arvella, että jos on olemassa seksistä maksamisesta nauttivia miehiä, heitä olisi edes suunnilleen saman verran kuin todellisia vapaaehtoisia seksityöläisiä? Jos joku kiinalainen viriili mies saisi valita, että käyttääkö hän vähät juaninsa mielummin seksiin vai parempaan ruokaan tilanteessa, jossa seksiä saisi ilmaiseksi, niin eiköhän hän ostaisi sitä parempaa ruokaa. Mutta niin, jos miehiä on enemmän kuin naisia, niin mistä kaikille miehille saataisiin kumppani? (Tässä kohtaa pitää ihmetellä yhtä asiaa: asiaa selitetään sillä, että Kiinassa on yhden lapsen politiikka ja poikia suositaan. Onko siellä joskus vuosikymmeniä sitten jo tiedetty, että ahaa, nyt on tulossa tyttö, joten keskeytetäänpä tämä raskaus? Vai onko syntyneet tytöt yksinkertaisesti tapettu? Vai mitä on tapahtunut? Wikipeedion mukaan Kiinassa on kuitenkin pian 100 miljoonaa vanhaapoikaa.)

Pitäisikö koko ongelma jakaa kahtia: 1) miksi miehet jäävät ilman kumppania tai ilman seksiä ja 2) miksi miehet kohtelevat naisia niin epäreilusti? Ensimmäiseen kysymykseen on joitankin vastauksia jo yllä. Jälkimmäinen on kiinnostaa minua tässä vaiheessa enemmän. Helpoin vastaus on patriarkaatti, kulttuurinen perintö, jonka mukaan naiset ovat toisen luokan ihmisiä. Näin on ongelma lakaistu maton alle. Mutta tutkaillaanpa seksin ostamisen tapahtumaa miehen kannalta. Mies siis elää kulttuurissa, jossa hänelle ei ole pysyvää kumppania tai vaikka olisi, niin häneltä ei jostain voittamattomasta syystä saa seksiä. Niinpä mies menee bordelliin ja ostaa sen mitä kaipaa. Ehkäpä täsmälleen juuri samasta (uskonnollis-)ideologisesta syystä, jonka vuoksi hänen vaimonsa ei halua seksiä, mies halveksii naista, jolta ostaa seksiä. Seksuaalivietti saa hänet käyttäytymään näin.

Ajatellaan asiaa toisin, otetaan vaikka jokin länsimainen bordellin asiakas. Yksinäinen poikamies Hervannasta säästää kaksi vuotta, että pääsee seksilomalle Thaimaahan. Hän ostaa seksiä paikalliselta tytöltä, joka kertoo olevansa 19-vuotias (vaikka on 15). Tähän tekoon ajaa se sama vietti, se, joka pitää ihmiskuntaa olemassa, vaikka monet eivät sallisi sen ilmenevän kuin varakkaissa komistuksissa. Yhtä kaikki, hervantalainen poikamies voisi vaikka haluta tytön mukaansa Thaimaasta. Paitsi että hän ajattelisi saavansa kumppanin, hän ihan vilpittömästi ajattelee, että eiköhän elämä Hervannassa sentään ole helpompaa kuin tienata rahaa seksikaupalla turistikohteessa ja vielä yrittää ansioistaan lähettää edes jotakin köyhälle perheelle jonnekin syrjäseudulle. Mutta kun se ei käy. Tyttö ei kelpaa morsiameksi, kun ikää tutkitaan vähän tarkemmin, eikä hän tahdo päästä Suomeen, vaikka olisikin laillisessa iässä. Eikä maahan pääsy ole varma edes siinä tapauksessa, että tytön kanssa menisi naimisiin. Mutkikkain esimerkein yritän siis sanoa, että vaikka viettinsä ajamana toimiva seksinostaja haluaisi hyvää käyttämälleen ilotytölle, hän ei voi tilanteelle mitään. Vaikka hän itkisi silmät päästään, tyttö jää ilotaloon tai eksoottisen lomakohteen rantakaduille.

Mikä siis on tuo seksivietti, joka saa miehet hankkimaan haluamansa epäreilulla tavalla? Aika usein näen väitettävän, että seksin puutteeseen ei kuole ja olen näissä kirjoitelmissani kyseenalaistanut väitettä sanomalla,  että seksin puutteeseen kuolee lopulta koko ihmiskunta - ja niinpä tuo seksin ja lisääntymisen tarve on ominaisuutena lähes kaikissa ihmisissä. Aseksuaaleja on aika pieni vähemmistö. Ikävä kyllä esseeni jää tältä osin puutteelliseksi. Seksuaalisen halun määrittely on vaikeaa näemmä alan asiantuntijoillekin: sitä kyllä kuvataan biologisena tarpeena, henkilökohtaisena haluna ja kulttuurisenakin ilmiönä, mutta mikään näistä näkökulmista ei valaise tämän halun perimmäistä syytä jotenkin niin, etteikö asiasta pystyisi kiistelemään. Mitään painovoiman lain kaltaista seksuaalisen halun lakia ei näyttäisi olevan olemassa, ja kuitenkin useimmat ihmiset tuntevat halua ainakin joskus ja joissain tilanteissa. 

On vielä muuan seikka, jota en ole käsitellyt: seksin puute näyttää osin johtuvan siitä, että miehet ovat halukkaampia kuin naiset. Tämäkin lienee kiistanalainen näkökulma. Jos menet ja kirjoitat tästä Vauva-lehden Aihe vapaa -palstalle, jostain ilmestyy viisi naiseksi itsensä esittelevää tapausta, jotka kertovat, etteivät saa mieheltään niin paljon seksiä kuin haluaisivat. Suhtaudun niin, että verrattain harvinainen ilmiö vain nostattaa enemmän huomiota kuin tavallinen asia. Joskus provosoin naisia väittämällä, että nainen, jonka elämässä asiat ovat pääosin kunnossa, ei halua seksiä. Halu herää, kun naisella on jokin tarve. Väite perustuu omaan kokemukseeni, eikä sekään siis ole mikään laki tai edes tieteellisesti perusteltu tulkinta. Ankaria tunteita se kuitenkin joskus herättää: monet naiset ovat suorastaan raivostuneet, koska näkemys väittää, että naiset vaihtavat seksiä materiaan tai sosiaalisiin etuihin ja esittää heidät siis huo... ihmisinä, jotka hankkivat etuja pelkästään sillä, että sattuvat olemaan naisia. En ajatellut luopua näkemyksestäni. Mutta sosiaalisuuden nimissä voisin muuttaa sen ilmaisua merkittävästikin. Erityisesti naisten seksuaaliset halut näyttävät olevan tilannesidonnaisia. Ne riippuvat osin esimerkiksi kuukautiskierrosta. Monet ovat kertoneet olevansa halukkaita ovulaation aikaan. Taustalla piileskelee kenties lisääntymistarve - siis tarve eli halu saada jotakin. Tai kun nuoren naisen lähipiiriin ilmestyy sosiaalinen komistus, nainen alkaa haluta häntä. Hän haluaa saada komistuksen omakseen ja on valmis käyttämään komistuksen sitouttamiseen seksiä. Jälleen taustalla on tarve, jonka voi tulkita myös haluksi. Kun nelikymppinen perheenäiti tulee väsyneenä töistä ja vielä kokkaa ruokaa perheelleen ja vähän siivoaa, hän ei ole halukas. Hän voi olla illalla tyytyväinen siihen, että mies pisti mukulat nukkumaan sillä aikaa kun hän itse katsoi saippuaoopperaa televisiosta. Hänellä on työ ja perheen tulot ovat hyvät. Hänellä ei ole tarvetta. Kun mies, saatuaan illalla lapset petiin, alkaa haluta seksiä, naisella ei edelleenkään ole tarvetta. Hän tuntee itsensä väsyneeksi ja nalkuttaa, että jos tekisit enemmän kotitöitä, saisit useammin seksiä. Ajatus sinällään on johdonmukainen: nainen voisi olla halukas, jos ei olisi väsynyt. Minä en kuitenkaan usko siihen, että kotitöiden lisääminen lisää seksiä. Se johtaa vain siihen, että naista alkaa ärsyttää entistä pienemmät puutteet kodin siisteydyessä, ja hän alkaa vain esittää lisää vaatimuksia. Kotityöt pitää jakaa kokonaisuus huomioiden reilusti ja tavoitteiden pitää olla yhteiset. Jos toista ei häiritse sukat ruokapöydällä ja toinen hepuloi parista murusta sohvalla, mitään yhteisymmärrystä ei tietenkään ole saavutettavissa. Seksin sotkeminen tähän ei ole mitään muuta kuin huo... kaupankäyntiä, vieläpä niin, että viime kädessä toinen osapuoli ei kuitenkaan ole halukas suorittamaan omaa osuuttaan kauppasopimuksesta. Tulos tässä halujen epätasapainoon perustuvassa kaupassa ei lopulta tyydytä kumpaakaan osapuolta.

Koko tämä hirvittävä ritirimpsu yrittää tuoda esiin näkökulmaa, jota naisten on vaikea ymmärtää: mies ei katso seksillä saavuttavansa samaa kuin nainen. Mies ei katso saavansa seksillä sitoutettua naista itseensä. Pikemminkin hän pelkää, että nainen kuitenkin lähtee varakkaamman ja komeamman matkaan. Miksi sitoutua johonkuhun, jonka vastavuoroisesta sitoutumisesta ei ole takuita? Tämäkin on kärjistys. Luulisin monen naisen huolena olevan se, että ottaako mies nuoremman ja kauniimman. Tässä ajatuksessa ja ilmiössä on muuten jälleen tuo nuoruus ja kauneus. Ehkä puolet maailman miehistä tosiaan on jotakin -fiilejä, sanottakoon nyt poliittisen korrektiuden takia sitten vaikka, että hebefiilejä. Takaisin asiaan: prostituoitua ei kohdella tasavertaisena ihmisenä, koska siihen ei ole käytännöllistä mahdollisuutta. Kyse ei ainakaan aina kaiketi ole siitä, että seksin ostaja haluaisi olla ilkeä, vaan siitä, ettei mahdollisuutta muuhun ole. Ostamalla seksiä mies ei saavuta mitään, hän vain huojentaa tarpeensa. Vaikka olen kyllä lukenut sellaisiakin näkemyksiä, että ostaessaan prostituoidun aikaa ja palveluksia monet miehet ostavat seksuaalisen kokemuksen lisäksi hellyyttä ja huomiota. Käytössä on lyhenne GFE, girl friend experience. Ostaja haluaa myyjän tavalla tai toisella toimivan kuin tyttöystävä. Jotta tämän tekstin suoltaminen joskus loppuisi, tyydyn vain toteamaan, että minusta on kurjaa, että tuokin kokemus on siis kauppatavaraa.

Mitä hyöytä on tästä kirjoittamisesta? Maailmassa jäävät tästä huolimatta miljoonat ihmiset vaille ruokaa ja yhtään tyttöä ei jää tämän takia hyväksikäyttämättä.

LISÄYS: Miksi jotkut suhtautuvat niin hirveän kielteisesti seksiin ja seksuaalisuuteen? Joillekin ei näytä riittävän se, että eletään itse ilman seksiä, vaan lisäksi pitää pyrkiä vaikuttamaan muiden seksuaaliseen toimintaan. Seksuaalisuuden sääntely on toisinaan tärkeää esimerkiksi taloudellisista syistä (Rikas saattaa menettää rikkauksiaan, jos jälkikasvu kiksauttaa väärää...), terveydellisistä syistä jne. Mutta se, että jotkut haluavat säännellä toisten seksuaalisuutta, koska itse ovat aseksuaaleja tai peräti seksuaalikielteisiä, on minusta ajattelematonta. Esimerkiksi maksullisesta seksistä puhuttaessa  on tavoitteena ollut oston kriminalisointi. Jos ostajan pitää ruveta pelkäämään poliisia, seksikauppa siirtyy maan alle, jossa se toki osittain on nytkin, ja lieveilmiöt vain lisääntyvät. Minä otan nyt lopultakin jaarittelemattoman kannan: aina, kun joku suhtautuu kielteisesti seksiin, hän sulkee seksuaalisen tyydytyksen mahdollisuuden joltakulta muulta. Jos kieltäytyjiä löytyy kummastakin sukupuolesta - tai potentiaalisista kumppaneista - yhtä paljon, kieltäytymisellä ei ole negatiivisia seurauksia eräässä tietyssä tapauksessa. Nimittäin silloin, kun kielteiset löytävät toisensa ja jättävät muut rauhaan. Kaikissa muissa tapauksissa pitää lähteä siitä, että kumppanit pyrkivät etsimään toimivia ratkaisuja myös silloin kun jompi kumpi ei halua. Yksi ratkaisu on ilotalo - kunhan huolehditaan siitä, että työntekijät todellakin ovat siellä omasta vapaasta valinnastaan, eikä (epävirallaisen) TE-toimiston määrääminä....

Sisko ja tähdet

Ihmisellä on hyvä olla sisko. Kirjoitin kevättalvella 2014 tänne tekstin "Päivä naisena", jossa pohdin, millaista olisi, jos saisin kokeilla elää päivän naisena. Tekstistä tuli pitkä ja sekava filosofinen jaaritelma, mutta en ole poistanut sitä. Ei se ehkä ole hyvä teksti, mutta kuitenkin päässäni vilisseiden ajatusten dokumentti. (Dokumentti on ainetta, jota dokataan, vähän kuin linimentti tai sementti ovat aineita toisiin tarkoituksiin. Elementti ja pigmenttikin ovat olemassa. Pigmentti on sikailuainetta.)

Viime vuosina olen kokenut syvenevää yhteenkuuluvuutta siskoni kanssa. Olemme jokseenkin saman ikäiset: minä olen noin 10 kuukautta vanhempi. Olemme joskus ilahduttaneet tietämättömiä puolituttuja, että ei, emme ole kaksoset, vaikka olemmekin sisarukset ja samana vuonna syntyneet. Täsmälleen ottaen olemme puolisisarukset. Olemme kuitenkin huomattavan samanlaiset monilta piirteiltämme - sillä erolla, että siskoni on kaunis. Olemme molemmat temperamenttisia, viihdymme luonnossa, emme ole huomattavan sosiaalisia jos kohta emme erakoitakaan, emme motivoidu toimimaan ulkoisen kunnian tähden ja vaikka mitä. Minun on hyvä olla siskoni kanssa. En yleensä joudu selittelemään hänelle tekojeni syitä laajemmin kuin haluan. Käymme mukavia ja syvällisiä keskusteluja, kunhan moisille passeli tilanne ilmenee. Ja mikä vielä tärkeämpää, voimme olla yhdessä puhumatta paljon mitään. Vaikka tuohon päivä naisena -problematiikkaan ei mitenkään voi vastata, että olisin kuten siskoni, niin jotakin vihiä hänestä kyllä varmasti saa.

Mukavien asioiden lisäksi meitä yhdistävät erinäiset ikävät seikat. Kummallakin on keskittymis- ja mielialahäiriöitä ja kummallakin on myös fyysisiä sairauksia, jotka rajoittavat arkea paljonkin. Lisäksi kumpikin meistä on iltavirkku ja aamutorkku. Se muuten helpottaa yhteisiä hetkiä, että alamme haukotella samaan aikaan - eli myöhään.

Olimme päivän Tampereella. Kävimme Lenin-museossa, koska meininkini on ollut poiketa siellä jo pitkään. Museo on pieni, ja lähinnä se esittelee Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden vaiheita, mutta myös Neuvostoliiton historiaa. Olisin odottanut, että Leninistä olisi ollut enemmänkin esineistöä ja tietoa nähtävissä. Siskoni jaksoi pällistellä oranssia neuvostokahvisärviisiä ja rangaistusleirin pienoismallia ja monta muutakin juttua aivan yhtä kauan kuin minäkin. Lisäksi nauroimme museomyymälässä tarjolla olleelle Lenin-hiuspinnille. Siskoni seitsemänvuotias tytär olisi varmaan ilahtunut ikihyviksi sellaisesta! Museon jälkeen kävimme kahvittelemassa ja Pispalassa kävelemässä ja katselemassa maisemia ja puutaloja.

Meistä kumpikaan ei ole pitkämielisyydestään tunnettu, mutta siskoni ei näyttänyt vähääkään hermoilevan, vaikka ajelin uteliaisuuttani ventovieraita pikkukatuja käymiemme paikkojen välillä. Sellainen on minulla toisinaan tapana. Saan vain päähäni, että poikkeanpa tuonne, koska en tiedä mitä siellä on. Tuli sitten seikkailtua muunmuassa Pyynikillä ja Amurissa. Amurintiikeriä emme nähneet. Murinatiikereitä olemme kumpikin.

Hortoilimme Tampereelta tyyssijoillemme mutkallista reittiä. Jossain vaiheessa paluumatkaa minua alkoi väsyttää ja tokaisin tuolle elämäni naiselle, että haluaisin jonnekin missä on pimeää, hiljaista ja lämmintä. Ajeltuamme vielä muutaman kilometrin poikkesin erään pikkutien päähän. Siinä me sitten istuimme autossa ja katselimme tähtiä. Minä kuuntelin lähinnä tinnitustani, hän varmaan kaikkea muutakin. Ainakin hän kuuli päätietä lähestyvät autot aikaisemmin kuin minä.

Tähdet tuikkivat taivaalla. Lisäksi tuikkivat lentokoneet. Niitä meni sinne tänne vilkutellen valoillaan matkallaan. Juttelimme niistä, ja siitä kuinka tähdet etenivät puiden latvustojen välissä Telluksemme pyörimisen myötä. Olin välillä hiljaa, hengittämättä ja liikkumatta. Halusin kuunnella siskoni hengitystä ja olemista ylipäätään. Hän vaikutti rauhalliselta ja rentoutuneelta. Olin siitä hyvin iloinen, koska tiedän, ettei hänen elämäänsä kuulu kovin paljon rauhallisia hetkiä.

Tovin mykkyyden jälkeen sanoin asian, joka on mietityttänyt minua pitkään: kun aikansa katsoo yhtä tähteä, niin alkaa näyttää siltä, kuin se liikkuisi sinne tänne pienellä alalla. Olen kerran aikaisemminkin sanonut sen ääneen, mutta silloinen juttukaverini piti minua pöljänä. Siskoni on toista maata, joten hän totesi huomanneensa saman. Ilahduin kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, etten olekaan pöljä ja toisekseen siksi, että siskollanikin siis on toisinaan tapana tuijotella - kaiketi siis ainakin tähtiä. Tuijottaminen ei taida olla hohdokkainta ajanvietettä eikä ainakaan kovin hyödyllistä, jos hyödyllä tarkoitetaan maineen, mammonan ja materian saamista. En tiedä, onko kukaan muu havainnut tuota tähtien näennäistä liikehtimistä - oletettavasti ne eivät liiku niin. Pikemminkin ajattelen, että liikkeen mielikuva syntyy jostain havainnon muodostumiseen liittyvästä seikasta. Ehkä vähäisenkin tuulenvireen mukana liikkuu erilämpöisiä ilmamassoja, joiden rajoilla tähden valo taipuu milloin mitenkin. Tähän ilmiöönhän perustuvat merellä nähtävät kangastukset, jotka nostavat saaria ilmaan ja muuta jännää. Tai ehkä tähden liike johtuu silmän, näköhermon tai aivojen näkökeskuksen toimintaan liittyvistä seikoista. Tai jos yksittäisen, tuijottelun kohteena olevan tähden liike sitten johtuu hulluudesta, niin kaiketi olen siskoni kanssa samalla tavalla hullu. Ajatus on minusta mukava, koska pidän hänestä niin paljon.

Istuimme pimeässä autossa kohtalaisen tovin. En katsonut kelloa, mutta varmasti siinä puoli tuntia meni, ehkä tuntikin. Alkoi tulla viileä, ja olemme molemmat vähän vilukissoja, joten käynnistin auton ja ajelimme kotinurkille. Olisin kyllä halunnut vielä istuskella siellä, mutta lähtöpäätöksen tehtyäni ajattelin myös, että eiköhän sitä huvia ole toistekin tarjolla, jos haluaa. Parempi lähteä ennen palelua, niin jää mukavampi muisto.

Home sweet home

Lapsena asuit kotona. Kodissasi asuivat todennäköisesti isä ja äit ja varmaan sisaruksia myös. Ja sitten tietenkin koira, kissa, hamsteri, marsku, akvaariokala, pölypunkki, hämähäkki ja muurahainen. Koti oli jotakin pysyvää. Kotiin palattiin päiväkodista, koulusta, mummolasta, mökiltä ja matkoilta. Kotona oli kodin tuoksu ja valaistus. Muutokset olivat yleensä hitaita ja vaiheittaisia, joten tavaratkin tekivät kodin. Jos joskus uusi sohva tulikin, niin muu osa kodista pysyi tuttuna. Tai jos muutettiin, niin tutut tavarat tekivät uudesta asunnosta kodin.

Koti oli myös turva. Kun koulussa kiusattiin, tultiin kotiin ja mökötettiin aikansa. Kotona oli lämmin, siellä ei satanut eikä maailman pahuus kuulunut sinne, paitsi jos aikuiset katsoivat uutisia. Eikä uutisten kaukaiset tapahtumatkaan häirinneet kodin rauhaa, ei edes Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus.

Jossain vaiheessa alkoi itsenäisyyden kaipuu. Joku muutti kotoa 16-vuotiaana, toinen vasta 25-vuotiaana. Odotukset olivat ehkä korkeallakin, kun nuori mies tai nainen, oikeastaan poika tai tyttö vielä, lähti kohti ensimmäistä omaa asumustaan. Vanhempien sananvalta päättyi tai ainakin hupeni merkittävästi. Jotkut vanhemmat eivät tätä tosin oikein tajunneet, vaan soittelivat vielä vuosien ajan usein ja kyselivät huolestuneina pärjäämisestä. Menitkö ajoissa nukkumaan? Sujuiko tentti? Saitko kesätyöpaikan? Oletko tavannut ystäviä - ja jos, niin ovatko he vanhemmille mieleisiä?

Kun lähdit kotoa, loppui turva. Kaikki lakkasi olemasta itsestään selvää. Ymmärsit aivan uudella tavalla, että jos et maksa laskuja, asuminen loppuu lyhyeen. Jääkaapissa ei ollut herkkuja, ellet itse ostanut niitä. Jos olit nuori mies, toit kotoa rakkaimmat esineesi ja harrastevälineesi. Jos olit nainen, sisustit kotisi kenties hyvinkin pienellä budjetilla. Ensimmäisten itsenäisesti asuttujen kuukausien mittaan pienessä opiskelija-asunnossa kuitenkin oli verhojen väriin sopiva päiväpeite. Mutta mikään ei enää ollut, kuten ennen. Sellaista se aikuistuminen on: rakennat kotia, mutta lapsuutta et saa takaisin. Omassa opiskelijaboksissa oli kyllä vapaus, mutta aika nopeasti sen rajallisuus kävi ilmi: kukaan ei kysynyt, milloin palasit illanvietosta, mutta se ei mitenkään vaikuttanut siihen, että maanantaina pitää raahautua opintojen pariin heti aamulla. 

Jotkut joutuivat luopumaan kodista jo hyvin pienenä, jos saivat kodin turvaa koskaan kokeakaan. Vanhempien tulehtuneet välit, alkoholismi, psykologiset ja sosiaaliset ongelmat, väkivalta ja köyhyys tekivät lapsuudesta aivan toisenlaisen kokemuksen kuin sillä hyväosaisella lapsella, jolla oli oma, tilava huone vanhempien omistamassa hyväkuntoisessa omakotitalossa. Edes opettaja ei tajunnut turvattoman lapsen elämää, vaikka osasi puhua asiantuntevasti lapsen perusturvallisuudesta ja osoittaa myötätuntoa muutamin sanoin. Kuitenkin turvattomasta kodista tuleva, oireileva lapsi oli opettajalle taakka, ja sen lapsi huomasi.

Lapsuuden ja teini-iän päätyttyä aletaan etsiä sitä turvaa ja jatkuvuuden tunnetta, jota lapsuudenkoti edusti. Jotkut tuntevat saavansa sitä hyvästä ansiotasosta. Toisille kodin viihtyisyys tuo illuusion siitä, että asiat ovat kuten ennen, eikä mikään - ehkä - voi kotona mennä vikaan. Ajatelkaa asuntomarkkinoita: ennen myytiin asuntoja, jopa huoneistoja. Niillä viitattiin seinien, katon ja lattian rajaamiin yksityisiin tiloihin, joihin kotinsa saattoi perustaa. Nykyään myydään koteja: mielikuvaa siitä, että ostamalla tämän asunto-osakkeen tai kiinteistön, olet turvassa maailman pahuudelta ja kaiken väliaikaisuudelta.

Vuosikaudet rakennat sitä turvaasi, ensin opiskelijaboksissa, sitten tyttöystävän kanssa yhdessä vuokratussa kaksiossa ja lopulta omanssa ensiasunnossa, joka varmaan vielä vaihtuu tilavampaan. Maksat lainaa, ostat huonekaluja, viihde-elektroniikkaa, kodinkoneita, ajoneuvoja ja koriste-esineitä. Ajan mittaan opiskelemaan lähtevän lapsen mukaan pakkaamat tyynyliinat kuluvat loppuun. Joudut hankimaan uusia. Vähä vähältä se materiaalinen - ja määrältään kuitenkin aika vähäinen - jonka toit lapsuuden kodista, kuluu, särkyy ja katoaa. Samaan tahtia hupenevat monet kotoa tulleet henkisetkin asiat. Lopetat uutisten katselun puoli yhdeksältä, koska samat jutut on jo vuosikymmenet nähnyt taustoineen netistä. Niin uskottelet itsellesi, vaikka jotenkin tajuat, että noissa "taustoissa" ilmenee samat Wikipediasta lainatut näkemykset artikkelista toiseen, ja jopa suorat lainaukset. Et enää soita sunnuntaisin mummolle. Mummosta on tullut hauras vanhus, eikä hän enää osaa puhua kuin parista asiasta. Lakkaat lukemasta kirjoja iltaisin, koska et kerta kaikkiaan jaksa. Tai oikeastaan jaksaisit, mutta elämäsi täyttää lastenhoito, koiranhoito, parisuhteenhoito ja lopulta joskus kolmannenkymmenen ikävuoden tuolla puolen se joku muu hoito, josta ei puolisolle puhuta. Kotona oli isä ja äiti, tai ainakin äiti, joka oli joskus vähän hankala ja asetteli rajoituksia, mutta oli kuitenkin turvallinen. Aikuisena kotonasi on puoliso, jolta ei saa seksiä ja niinpä haet lohtua vieraasta sängystä. Samalla tajuat, ettei puolisokaan kaiketi ole pysyvä ilmiö, ja menet Vauva-lehden Aihe vapaa -palstalle vaahtoamaan individualismin ilosanomaa: parisuhteeseen kuuluu kaksi täysin itsenäistä ihmistä, joilla ei missään tapauksessa saa olla mitään riippuvuussuhdetta toisiinsa missään mielessä.

Kotisi ikääntyy. Välillä olet työttömänä, eivätkä rahasi riitä edes asuntolainan korkoihin. Joudut myymään hienon autosi, etkä saa siitäkään itsellesi koko myyntihintaa, koska rahoitusyhtiö omistaa sen yhä. Ja kun lopulta saat uuden työpaikan ja ostat jälleen ehomman auton, huomaat, että turvapaikassasikin on ongelmia. Tiskikoneen imuletku on tihkuttanut vuosikaudet. Keittiökalusto, puoli seinää ja osa lattiaa on purettava. Kuivaaminen kestää kuukausimääriä, ja koko hankkeen hinnaksi tulee viiden kuukauden nettoansioita vastaava summa. Otat lisää lainaa, ja samaan aikaan työnantajasi alkaa puhua yt-neuvotteluista. Home, sweet home: mold, sweet mold!

Kuolemattomuus

Kokevatko kuolemattomat kipua? Jos, voiko kipu siis olla ikuista? Ehkä olen sittenkin iloinen, että joskus kuolen. Ei sillä, että haluaisin muutoin, mutta tästä kivusta olisi kiva päästä. Elävän osa on kuolema. Telomeerit katkeilevat, solut eivät uusiudu vanhaan malliin. Kulumme pois. Mutta onko kuolema elämän välttämätön edellytys? Kerro, sinä viisas! Apua!

Haiden haavat paranevat kuulemma nopeasti, ja ainakin jotkut hait ovat huomattavan pitkäikäisiä. Wikipedian viisauden mukaan holkerit voivat elää 400 - 500 -vuotiaiksi. Ne ovat huomattavan verkkaista elämää kylmässä vedessä viettäviä haikaloja. Onko hitaus pitkän iän salaisuus? Missä määrin nopeus, nopea eläminen ja nopea kuoleminen ovat valinnan asioita? Voisiko tällainen äkkipikainen oppia holkerin kaltaista rauhallista hitautta? Vai onko tällainen äkkinäisyys jotenkin rakenteellisesti ohjelmoitu elimistöön ja sen myötä väistämätöntä?