Kapitalistinen realismi, ja muukin.

Luin juuri ilmauksen "kapitalistinen realismi".  Sillä tarkoitetaan siis sosialistisena realismina tunnetun taidesuunnan kapitalistista vastinetta: kulttuurintuotantoa, jonka tarkoitus on lujittaa kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän asemaa. Sosialistinen realismi on naiivia ja pateettista. Peli on selvä: sen tarkoitus on tyrkyttää eliitin määrittelemää näkemystä vallitsevasta yhteiskunnasta ja sen totuuksista. Kapitalistinen realismi ei ole naiivia. Ei. Se uppoaa meihin kuin häkä humalaisen päähän. Ja toisinaan se saa meidät tuntemaan itsemme fiksuiksi.

Millaisia siis ovat kapitalistisen realismin teokset? Samassa tekstissä mainittiin mainosten olevan kapitalistisen realismin teoksia. Ajatus on kiinnostava. Mainoksia ei tavallisesti pidetä taiteena. Ne eivät ole samalla tavalla arvostamisen kohteena kuin vaikkapa taulut, romaanit ja sävellykset. Ne kuitenkin esittävät jotakin todellista, kuten vaikka lauantaimakkaran, ja jotakin fiktiivistä, kuten sen, että lauantaimakkara aiheuttaa kotoisuuden - vaikka eihän se aina niin tee.

Yhteistä sosialistisella ja kapitalistisella realismilla on ihannointi. Ensimmäinen ihannoi avoimesti. Jälkimmäinen on hiukan mutkikkaampi, eikä ihme, onhan sillä ollut enemmän aikaa kehittyä. Mainokset luovat mielikuvia tuotteista ja synnyttävät tarpeita. Mainonta ihannoi materiaa ja itsekkyyttä. Mainonnan keinoihin kuuluu hämmästyttäminen joskus hyvinkin absurdilla tavalla. Samoin siihen kuuluu vetoaminen tarpeisiimme, kuten ravinnon, suojan tai seksin tarpeeseen. Ruokakaupat mainostavat herkullisten ruoka-annosten kuvin. Asuntoja kaupitellaan kuvin, joissa elementtien väliin on rakennettu onnela. Autoja, stereotypian mukaan, markkinoidaan vähäpukeisin naisvartaloin ja suorituskykytaulukoin.

Synnyttikö sosialistinen realismi tarpeita? Kuvaukset ensimmäistä traktoreista ja reippaista työläisistä kyllä julistivat valtionjohdon kuvitelmaa. Ehkä se synnytti kolhoosin työntekijöissä tarpeen ponnistella entistä kovemmin, että siihenkin kolhoosiin saataisiin traktori. Tai synnyttääkö mikään realismi tarpeita? Onko realismi pikemminkin vain olemassaolevan toteamista? Pitääkö realismiksi kutsutun ilmiön olla tällainen tapahtumista erillinen, viileä arvioitsija?

Ehkä mainokset tosiaan ovat kapitalistista utopiaa täydellisestä maailmasta. Tämä nyt ei ole kummoinenkaan oivallus. Jos tässä nyt jokin ero on, niin kapitalistisessa realismissa teokset ovat individualistisia. Jokainen hankkikoon onnensa itse, vaikka sitten osamaksulla. Sosialistisessa realismissa kyse on kollektivismista: tarvetta pyritään tyydyttämään yhteisin ponnisteluin. Teoksissa kuvataan usein ihmisten joukkoa työssä tai taistelussa. Historia on osoittanut kapitalismin olevan tehokkaampi keino mammonan lisäämiseksi ja sen teostenkin uskon olevan vetoavampia.

Yksi merkittävä ero sosialistiselle ja kapitalistiselle realismille lisää:  mainokset tarjoavat toisinaan oivalluksen iloa. Sosialistinen realismi oli valtion johdon ohjaamaa ja ennalta arvattavaa. Noita turruttavia teoksia näkee ihan piisalti menemättä venäläisiin syrjäkyliin. Mitähän neuvostokansalaiset oikeastaan ajattelivat tuosta säännellystä taiteestaan? Kokivatko he oivalluksen iloa nähdessään maalauksen, jossa naapurikolhoosin ensimmäinen traktori kyntää? Onkohan vain tämä länsimaisen mainonnan tarjoama oivalluksen ilo kuitenkaan sen kummempaa kuin manipulointia. Ihminen, joka oivaltaa jotakin kovin ponnistuksin, tuntee itsensä fiksuksi. Kiitos vain tuote X:n, nyt minäkin tunnen itseni älykkääksi. Melkein voisin Mensaan hakeutua... tai ainakin ostaa X:n.

Tavallaan tämä kapitalistisen realismin nostattama tarve kuitenkin törmää Humen giljotiiniin: siitä, miten asiat ovat, ei tule päätellä, kuinka niiden pitäisi olla. Mainoksella meille luodaan tarve: koska nyt olemme tavallisia, meidän tulisi olla varakkaita ja ostaa Mersu. Maailma tarvitsee esikuvia - siis minuakin... Me vain emme ole köyhiä. Meidän todelliset tarpeet saada mitään entistä enemmän ovat aika mitättömät. Tosin absoluuttinen köyhyys on ehkä palaamassa keskuuteemme. Sosialistisessa realismissa tilanne on hiukan toinen. Kun sosialismia ruvettiin pystyttämään, rutiköyhät saivat lupauksen paremmasta elämästä konkreettisesti. Köyhyys vaihtuisi vaurauteen tai ainakin kohtuulliseen toimeentuloon, kunhan tavoitellaan kommunismia. Köyhyyden perusteella ei edelleenkään voi päätellä vaurauden paremmuutta, mutta vetoan siihen, että melkoinen osa venäläisistä (ja suomalaisista ja puolalaisista jne...) eli absoluuttisessa köyhyydessä. Sairaudet ja nälkäkuolemat olivat se peruste, jonka perusteella Humen giljotiinilta riistetään sen terä tässä yhteydessä.

Olivatko sosialistin johtajat vilpittömiä? Uskoivatko he todella, että sosialismi tuo onnea ja että lopulta siirrytään kommunismiin, jossa kaikille annetaan tarpeen mukaan ja kultakin vaaditaan hänen kykyjensä mukaan? Entä uskovatko kapitalismin johtajat siihen, mitä kapitalismin alemman tason juoksupojat mainoksissa kertovat? Tuoko kapitalismi onnea? Yhdistääkö näiden kahden järjestelmän johtajia pikemminkin tarve ja halu manipuloida kansanjoukkoja omaksi edukseen?

...niin, mihin tämän kaiken pitää johtaa? Mikä meitä motivoi? Hyvä, tosi ja oikea? Oma perse? No, jatkuva taloudellinen kasvu nyt kuitenkin on virallista liturgiaa. Yhdet kritisoivat sitä väittäen (realistisesti), ettei se ole mahdollista. Toiset jankkaavat jatkuvan kasvun välttämättömyyttä, kenties miettimättä, onko se mahdollista ja millä ehdoin. Onko kapitalistisen realismin perimmäinen hyvä loputon "lisää"?

Entä millaista on kapitalistisen realismin taide? Onko sellaista suuntausta olemassakaan, että voimme osoittaa tämän taulun olevan kapitalistista realismia? Tekisi mieleni väittää, että emme. Ylipäätään taide ei ole taipunut kapitalismin vaan individualismin manifestiksi. Ja pidettäköön nämä kaksi -ismiä nyt erillään, vaikka niillä kytköksensäkin on. Ja voimmeko vain tämän individualismin perusteella voisimme ehkä väittää taulun edustavan kapitalistista realismia. Lisäksi nykytaide ei näytä suosivan realismia, paitsi inhorealismia. Se pyrkii vain ilmaisemaan tekijänsä henkilökohtaisia oivalluksia. Ja jos tässä nyt halutaan käyttää taiteilijan vapautta osoittamaan kapitalistista realistisuutta, niin haistatan pitkän paskan. Taiteilija voi olla vapaa, mutta kapitalismi ei ole vapauden manifesti, vaan erilaisten hyödykkeiden orjuuden. Tai turhakkeiden.

Niin, että taidan ostaa vielä yhden sähkökitaran. Ehkä minusta sillä tulee parempi kitaristi.

Äärimmäistä lannistamista

-Pännii! Saanko kiukutella?
-No et saa!
-Ei sitten.

Soitinkokeilemo

Jotkut puhuvat, että lapsi, nuori tai muutoin vain toisten ihmisten mielivallan alainen valitsee itselleen soittimen. Mieleeni tulevat ne lapset, jotka vanhempien kunnianhimon vuoksi juoksevat piano- tai viulutunneilla, kunnes tulevat siihen ikään, että saavat sanottua vanhemmilleen vastaan. Ehkä vanhemmat luulevat suurenkin tilaisuuden antavansa lapselle, kun pakottavat kitkuttamaan tai kilkuttamaan jotakin soittopeliä alle kouluiästä jonnekin murrosikään asti. Lapsi oppii muutaman kappaleen soittamaan, mutta ei halua koskaan esittää sitä kenellekään. Lopulta vanhemmat antavat periksi. Soittotunnit ovat kalliita siinäkin tapauksessa, että lapsi on saatu muilutettua kunnalliseen musiikkioppilaitokseen.

Soittouran kannalta parhaassa tapauksessa suurieleisen kultturellit vanhemmat eivät tykkänään tärvele jälkipolvensa musiikki-intoa. Ainakin joitakin kiehtoo omaehtoinen bänditoiminta. Soitetaan kavereiden kanssa, mitä haluaa ja miten halutaan. Viis veisataan musiikinteoriasta ja säveltapailusta. Ja mitä niitä pakollisia kiusankappaleita musiikkioppilaitoksessa tyrkytetäänkin, ikään kuin peruskoulu ei jo tarpeeksi vaivaisi lapsia?

Aivan vilpittömästi uskon, että jotkut lapset ja nuoret nauttivat viulun tai pianon soittamisesta. Monet rakastavat jopa klassista laulua, vaikka laulutunnit ovat nöyryyttäviä, kun opettaja ei mitenkään voi tunkea sormiaan syvälle oppilaan suuhun ja sanoa, että pidä sitä kurkkuasi näin. Niinpä opettaja kertoo mystisiä vertauskuvia korkeista ja kapeista O-kirjaimista, ja oppilasparka yrittää sitten tajuta, että mitähän opettaja tarkoittaa. Niin. Jotkut rakastavat laulamistakin ja oppivat hyvässä opetuksessa ja etenkin siitä huolimatta.

Musiikki on lahjakkaiden laji. Niin minunkin äitin opetti, ja ensimmäisen oman soittimen hankinkin vasta muutettuani kotoani. Tätä traumaa olen purkanut ennenkin tässä blogissa, joten ei noista omakohtaisista kokemuksistani sen enempää. Paitsi että minä en ole lahjakas.

Näyttää siltä, että soittimet tekevät pesän joidenkin ihmisten syliin. Tai jos kyse on pianosta tai peräti uruista, niin sitten varmaan soitin sulkee jotkut ihmiset syleilyynsä. Jotkut ihmiset vaipuvat käsiinsä saamansa soittimen ääniin. Ne äänet eivät ole välttämättä mitään sulosointuja, mutta pitkällinen soittimen näpelöinti, puhaltelu, paukuttaminen ja koskettelu johtaa vääjäämättä tietynlaisten kytkösten syntymiseen aivoissa. Jos soittaa tietyllä tavalla, tietää ennakolta, millaisen äänen on muodostava. Tällaisen oppimisen nopeus kyllä riippuu soittajan lahjakkuudesta, mutta keskinkertaisetkin oppivat kyllä. Ja kun tähän rimputtelun ja plinkuttelun tahi vinguttamisen tarpeeseen saadaan yhdistettyä edes jonkinlaiset tavoitteet, esityskelpoista musiikkia syntyy väistämättä.

Olen varma, että lapsi tai nuori ei väkisin tyrkyttämällä valitse mitään soitinta. Yhtä vähän kuin minä valitsen itselleni urheilulajia. Soitin nimittäin valitsee soittajansa. Jokin soitin tuottaa mukavia ääniä, tuntuu hyvältä käsissä ja koko ruumiissa, näyttää kauniilta ja tuoksuu hyvältä. Jonkin soittimen kanssa vain viihtyy. Mutta lähtökohta ei ole se, että ihminen pohtii, että olisiko klarinetti minun soittimeni, vaiko cembalo sittenkin. Asia selviää kokeilemalla. Minä esimerkiksi rakastuin cembaloon ensimmäisellä kerralla, kun moiseen pääsin käsiksi. Valitettavasti en ole sellaiseen sittemmin käsiksi päässytkään. Käytännön syistä cembalo ei valinnut minua. Kitara on säilynyt pääsoittimenani, enkä valita.

Olen visusti sen kannalla, että soitto-oppilaan pitää tavoitteista huolimatta saada rauhassa plinkuttaa, vinguttaa, vonguttaa, paukuttaa ja näpelöidä soitintaan. Jos soittohommat menevät kurssitutkintokappaleiden väkinäiseksi kertaamiseksi kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen, peli on menetetty. Tavoitteita voidaan asettaa vain sen mukaan, mikä soittoniekasta tuntuu miellyttävältä. Perheenjäsenille on tietenkin raskasta kuunnella päämäärätöntä äänitehtailua, mutta sellaista elämä on. Ajanmittaan siihen äänenpitoon tulee kyllä tolkkua. Se toki riippuu soittajasta, että kuinka pian ja minkä vaiheiden jälkeen.

Jossakin pitäisi siis olla soitinkokeilemo. Paikka, jossa voisi altistua eri soittimille ja katsoa, minkä pelin valitsemaksi tulee - vai päätyykö laulajaksi. Sieltä pitäisi myös voida poistua reippain mielin siinä tapauksessa, että hyvälläkään tutustumisella ei tule minkään soittimen valitsemaksi. Kaikista ei tule soittajia. Vika ei ehkä edes ole siinä, mitä sanomme musikaalisuudeksi tai musiikilliseksi lahjakkuudeksi. Jos ei, niin ei. Tosin arvelen, että lahjakas alkaa aika äkkiä löytää iloa soittimista.

Älkää nyt, hitto vieköön, pakottako niitä mukuloita sinne pianotunneille, jos piano ei lapsenne kanssa viihdy. Jossain määrin voi tietenkin tarjotella mahdollisuutta altistua eri soittimille, mutta on ihan hyvä tajuta, että lapsi onkin kenties lahjakas keskimatkojen juoksija tai näppäräjärkinen suupaltti, josta aikanaan tulee rivouksia laukova stand up -koomikko. Mitä tulee viimeksi mainittuun, niin soittaahan Ismo Leikolakin keikoillaan kitaraa. Ei hyvin, mutta riittävästi, että huumori kukkii. Kitaran on varmaan valinnut Ismon. Tosin piano nyt olisi vähän erikoinen stand up -koomikon soitin. Ajatelkaa nyt: sieltä Leikolakin huutelisi, pianon takaa näkymättömistä, kuinka aamulehti työntyy ahtaassa kämpässä opiskelijapojan perseeseen.