Metaskeema

Seuraava ajatus ei ole ilmainen. The following idea is not free.

METASKEEMA

Harva ihminen on nero. Tekisi mieleni väittää, ettei sellaisia ole olemassakaan. Vaan en väitä, koska se johtaisi neron määrittelyn kierteeseen. Sellainen on olemassa netissä ja painetussa kirjallisuudesta entuudestaan. Jotkut sen sijaan ovat toisia näppärämpiä oppimaan uusia asioita ja muodostamaan uudenlaisia ajatusrakennelmia. Jonkun ihmisen älykkyys voidaan osoittaa älykkyysosamäärällä, vaikka monet pitävät sitä liian yksinkertaisena. Ihmisen älykkyys kattaa muutakin kuin ne ajattelun lajit, joilla ÄO määritellään.

Skeema

Arvoisa lukija! Muistanet kännykkäliittymäiskulauseen "Elämä on!" Jotkut ehkä muistavat erään tietyn elämä-on-sarjaan kuuluvan mainoksen. Siinä kaksi murrosikäistä tyttöä makailee neitsytkammion permannolla ja kolmas lähettää heille kaupasta tekstiviestinä levynkannesta kopioimaansa laulun sanoitusta. Kopioitsijatytön toiminnan hintavuutta arvioi levyosastolla valikoimia tutkaileva aikamies: "Eiks toi o melko kallista?" Tyttö vastaa: "Mutsis on." Paitsi että mainos on poskettoman hyvä esitys pissismin kärjistymästä, siinä esiintyy loistava esimerkki skeemasta.

Skeema yksinkertaisimmillaan on valmis käyttäytymis- tai puhekaava. Mainoksen teinitytöllä on kaiketi tapana reagoida samalla tokaisulla kaikkeen, mistä ei pidä. Tuttua käytöstä, eikö! Teinityttö ei ehkä ole niin tyhmä, kuin kuvailuni perusteella voisi päätellä. Hän voisi ja osaisi vastata asiallisesti ja hän voisi myös osoittaa sisällöltään asiallisella lauseella, että pitää miehen esittämää kysymystä ärsyttävänä - esimerkiksi tungettelevana. Todennäköisesti mainoksen tyttö - siis sekä hänen fiktiivinen persoona että häntä näyttelevä todellinen teinityttö - tietää ainakin jollain tasolla, että asiaton vastaus ärsyttää ja todennäköisesti päättää keskustelun.

Edellisen perusteella skeemat ovat siis tehokkaita malleja. Niitä käytetään, koska ne säästävät harkinnalta ja vaivannäöltä. Kutsukaamme itseämme kuinka harkitseviksi tahansa, valtaosa kaikista teoistamme tapahtuu valmiiden mallien perusteella. Skeemat helpottavat paitsi käyttäytymistä ja konkreettisia valintoja, myös ympäröivän maailman hahmottamista.

Lähes missä tahansa laajemmassa Suomen yhteiskuntaa käsittelevässä mielipiteidenvaihdossa ilmenee vakiona seuraavat ajatukset: asiat ovat vialla, koska maahanmuuttajia hyysätään ja asiat ovat vialla koska on olemassa SDP tai koko vasemmisto. Myös EU:n vetäminen mukaan lähes minkä asian tiimoilla tahansa on osoitus suhteellisen jäykästä skemaattisesta ajattelusta. Jotkut ihmiset ovat muodostaneet sosiaalisen strategian, joka perustuu jyrkkien mielipiteiden esittämiseen. Ehkä he ajattelevat sellaisen olevan jämäkkyyttä ja määrätietoisuutta (vaikka minusta se on jääräpäisyyttä ja sulaa ajattelukyvyttömyyttä eli tyhmyyttä).

Psykologisen teorian mukaan skeemat eivät ole jäykkiä, vaan niitä muokataan tarpeen mukaan. Karkeasti sanottuna kyse on siitä, että kun haluaa esittää jäykän poliittisen mielipiteen mistä aiheesta tahansa, edeltävästä keskustelusta pitää tehdä skeemaan sopiva johtopäätös. Jos sellainen osoittautuu vaikeaksi, on muutettava skeemaa tai tyydyttävä keskustelun kulkuun huonosti niveltyvään kannanottoon. Jälkimmäinen on huono taktiikka. Se saa kannanoton näyttämään aiheettomalta ja tavoiteltu jämäkkyys alkaa totisesti vaikuttaa tyhmyydeltä.

Skeemoja valitsemalla luodaan turvallisuutta.

Metaskeema

Alussa kyseenalaistin nerouden ja nerojen olemassaolon. Tekoni perustui mielessäni olevaan skeemaan: "Kyseenalaista toisten ihmisten arvostamia asioita." En käytä tuota tapaa usein, mutta olen huomannut, että jonkinlainen hämmentäminen on tehokas keino hankkia huomiota ja kenties yllättää positiivisesti. Tällä kertaa tosin en yllätä positiivisesti, elämä on... Arvelen että on olemassa monen tasoisia skeemoja. Yksinkertaisimmat ovat jotakin sen kaltaisia, että valo syttyy kun painaa katkaisimen yläreunaa. Skeema kyseenalaistuu helposti ulkomaanmatkoilla. Joissain maissa on tapana asentaa katkaisimet toisin päin. Ylimmän tason skeemat ovat siis alemman tason skeemoja tai niiden valintaa ohjaavia malleja.

Normaali, skeemanmukainen toiminta älykkyystestiä tehdessä on täyttää testi ohjeen mukaan. Näin toimitaan, koska ei ole tullut mieleen tai ei ole kykyä kyseenalaistaa testiä tai testitilanteen mielekkyyttä. Testin vilpittömästä täyttämisestä on kenties tarjolla palkkio tai sen sen kyseenalaistamisesta koituu rangaistus. Jos tällaisia pakotteita ole ja testi tuntuu tarpeettomalta, on myös mahdollisuus valita en-täytä-tätä-skeema.

On myös kuviteltavissa ÄO-testitilannetta ohjaava metaskeema, jonka käyttö tosin edellyttää joko testin syvällistä tuntemista tai ehkä poikkeuksellista älykkyyttä. Ja älykkyys tarkoittaa tässä tapauksessa nimenomaan testin mukaista älykkyyttä ja kykyä nähdä tavalla tai toisella testin rakenne. En pidä tällaista mahdottomana, sillä testin laatija tuskin on ollut maailman älykkäin ihminen. Superälykkö voi siis valita metaskeeman perusteella toimintatavan, joka esimerkiksi osoittaa testin olevan naurettava.

Koska jo alussa esitin, että älykkyystestit ovat vaillinaisia, lienee syytä tarkastella jotakin muutakin metaskeemaan perustuvaa toimintatapaa. Mielessäni liikkuvat monien armoitettujen kirjoittajien kyky yllättää ja nostaa esiin virkistäviä näkökulmia. Nyt esitän tämän esseen kannalta ratkaisevan väitteen: älykkäimmälläkään kirjailijalla (tai tutkijalla tai taidemaalarilla tai...) ei ole loputtomasti uusia näkökulmia. Sen sijaan hänellä on joitakin metaskeemoja, joiden perusteella esittää noita käänteentekeviä, luovia ideoita tai ainakin sellainen metaskeema tai peräti meta-metaskeema, joka auttaa etsimään yllättäviä näkökulmia ja ratkaisuja.

Ehkä äärimmäinen esimerkki metaskemaattisesta ajattelusta olisi meta- tai ylikielellinen ajattelu, jossa ajattelija voi hahmottaa luonnollisen kielen perusteet ja toimintatavat niin laajalti, että pystyy leikittelemään koko kielijärjestelmällä kuten vaikkapa taitava muusikko kuulemillaan sävelmillä. Koska minä en kuitenkaan moiseen kykene, olen kielen vanki. Voin kyllä koota kuvitteellisen maailmankaikkeuden, mutta kielestä en pääse, 42, vaikka välillä ajattelenkin visuaalisia, musikaalisia, taktiilisia tahi muita aistimellisia aatoksia.

Voin siis ideoida metaskeeman. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minulla itselläni olisi sellainen. Keskinkertaisuuteen on ajattelun työssä tyytymiseni. Toisaalta, enpä ole yrittänyt. Jos joku ihminen tässä maailmassa on haistanut yleisten ajattelutapojen tai jopa syvällistä tutkimusta ohjaavia ajattelutapoja, hän on kuitenkin saavuttanut laaja-alaiset ajatuksensa kovalla työllä. Ja mitä teen minä? En ainakaan ajattele, vaan maalaan venettä tai rassaan moottoripyörän ketjuja. Joskus sentään valokuvaan vanhoja laivoja, vaikka tokko minulla on aavistustakaan visuaalis-esteettisistäkään metaskeemoista. Koska on puoliyö, lienee aika mennä katsomaan ikiomaa, suoraa metaskeemalähetystä. Hyvää yötä, yökyöpelit!

Birger Jarl

Birger Jarl Skeppbron rannassa. Sieluni palajaa takavuosikymmenille, aikaan ennen syntymääni.

Lähde liikkeelle

Olen erityisesti junassa istuessani usein ajatellut liikkeelle lähtemisen ihmettä. Ihan siitä vain istuessani, kuluttamatta elimistöni voimia juuri muuhun kuin elintoimintoihin ja mietiskelyyn. Mikä seikka muuttaa paikoillaan olon liikkeeksi? Tai tiedän toki, että voimahan se on. Voima on massa kertaa kiihtyvys, kuten peruskoulunsa huolella suorittaneet muistavat. Tästä seuraa, että jos meillä on massa ja siihen vaikuttaa voima, massa, tuo mystinen olio, alkaa kiihtyä eli kerätä nopeutta. Liike ei välttämättä ole suoraviivaista. Se ei siis tarkoita välttämättä sitä, että voiman vaikutuksesta massa lähtee väistämättä etenemään voiman vaikutussuuntaan. Etenkin lyhytaikaisesti vaikuttava voima taitaa saada aikaan pikemminkin värähtelyä tai pyörteilyä massassa, kuin massan muodostaman kokonaisuuden, kappaleen, yksituumaista ja -suuntaista liikettä.

Tarkemmin ajatellen yksisuuntainen liike on mahdollinen vain kiinteästä aineesta muodostuvassa kappaleessa. Jos voima vaikuttaa kaasuun tai nesteeseen, tuloksena on pyörteitä, virtaa tai kumpaakin. Erityisesti kuitenkin olen ajatellut kiinteän kappaleen liikkeellelähtöä, vaikka toisaalta, myös kaasun tai nesteen pienimmät partikkelit, joiden tasolla liikkeen voi katsoa esiintyvän, voidaan hahmottaa kiinteinä. Tästä sivumennen seuraa se, että käsitteet kiinteä, nestemäinen tai kaasumainen ovat mittakaavaan sidoksissa olevia asioita ja siitä johtuen suhteellisia. Jos meillä on fantasiljoonan junanvaunun muodostama kasa, jonka yhteen kohtaan kohdistetaan voima, tuloksena voi olla junanvaunukasan käyttäytyminen jäykän nesteen tavoin. Oletkos ennen tullut pohtineeksi tällaista!

Koska en ole fyysikko vaan ihminen, ajattelen useimmiten junat, laivat, lentokoneet ja muut ajoneuvot kiinteiksi yksiköiksi. Olen toki tietoinen, että juna saattaa venyä lähtiessään liikkeelle. Tämä arveluni perustuu siihen luuloon, että mekanismeissa, joilla vaunut kiinnitetään toisiinsa tai veturiin olisi hiukan väljää. Kun veturi alkaa vetää, juna venyy kunnes kaikki väljä joka välistä on kadonnut. Ja ehkäpä niissä on myös joustimia. En tiedä, en ole juna-asiantuntija tai edes rautatieinsinööri. Jonkinmoisia nykäyksiä matkustaja voi junan kiihdyttäessä kuitenkin tuntea, joten aivan suoraviivaista kiihtyminen ei ole.

Pohtimatta enempää, paljonko joustoa erilaisissa ajoneuvoissa esiintyy, siirryn kiihtymisen kummallisimpaan vaiheeseen, liikkeellelähdön täsmälliseen hetkeen. Yhtenä hetkenä kappale, kulkuneuvo, seisoo aloillaan. Seuraavassa hetkessä se liikkuu hyvin hitaasti ja sitä seuraavana vähän nopeammin. Kummallinen asia on se ensimmänen liikahdus, jos sitä edes niin voi sanoa. En tässä vaiheessa tyydy väitteeseen, että paikallaanoloa seuraavalla hetkellä kappale on siirtynyt hitaimpaan mahdolliseen liikkeeseen, koska en pysty kuvittelemaan hitainta mahdollista.

Peruskoulunsa huolella suorittaneet muistavat, että kiihtyvyyttä kuvataan matemaattisella kaavalla matka jaettuna ajan toisella potenssilla. Kaava sinällään antaa mahdollisuuden nollasta lähtevään kiihtymiseen, jossa viimeistä paikallaanoloa seuraa nopeus, jonka voi kuvata luvulla 0,00...1. Siis nolla pilkku ääretön määrä nollia ja yksi. Ajatuksessa on silti outoutensa. Se ei poista sitä seikkaa, että yhtenä hetkenä juna on paikallaan ja seuraavalla se liikkuu. Päädytään pohtimaan sellaisia asioita, että kuinka pieniin osiin ajan tai matkan voi jakaa. Sehän on päivän selvää, että hyvin pieniin. Esimerkiksi ångsrtöm on hyvin pieni, se soveltuu molekyylissä olevien atomien välisten sidosten mittaamiseen. Nykyfysiikka tosin käyttänee vielä pienempiäkin mittoja ja joka tapauksessa hahmottaa asioita, joiden mitat ovat paljon pienempiä. Esimerkiksi yksi femtometri on 1/100 000 ångströmistä. Kumma, että näillä minimaalisilla mitoilla on kovin ruotsalaiselta kalskahtavia nimiä. Kuinka suuri on Tukholma? Neljännesfemtoneliömetrin...

Voisiko ratkaisu olla niin yksinkertainen, että materiaalin joustavuuden takia vaikka junanvaunun koukku jo liikkuu yhden femtometrin tuntinopeudella ennen kuin pyörä alkaa pyöriä? Tai todennäköisesti on, mutta entä jos ajattelemme täysin kiinteää kappaletta ja oletamme, että voima kohdistuu sen kaikkiin osiin niin, että kappale ei veny eikä pauku? Käytännössä moinen ei tietenkään ole mahdollista, koska harvemmin olioon kohdistetaan voimaa useammalta kuin yhdeltä laidalta. Tämäkään ei selvitä kummaa intuitiotani. Intuitio tietenkin voi olla väärä ja lisäksi pitää huomata, että arkisen ajattelun kannalta koko tämä pohdintani on täysin turhaa.

Epäilemättä myös aika on jaettavissa suorastaan minimaalisiin hetkiin. Lyhyin fysiikan käyttämä ajanjakso on Planckin aika. Sen verran valon nopeudella liikkuvalta fotonilta kuluu Planckin pituuden taittamiseen. Riittänee, että silmänräpäys on verrattain pitkä hetki verrattuna Planckin aikaan. Näin ainakin uskon. Kun siis juna lähtee asemalta, montako Planckin aikaa on kulunut, että koko juna on saavuttanut keskimäärin nopeuden, joka vastaa femtometriä vaikkapa vuodessa. Leikimme hyvin, hyvin pienten asioiden kanssa. Oikeastaan jopa merkityksettömän pienien, halusin vain pohdiskella, millaisia nimiä todella pienillä ajan ja matkan mitoilla on. Planckin aika on kuitenkin siitä vekkuli hetkonen, että sitä lyhyempien hetkien käsittely onkin sitten kvanttien kanssa touhuilua. Niistähän minä en tajua muuta kuin että klassinen ajan käsitys ei enää päde, eikä myöskään olemassaolo klassiseen aikaan sidottuna. Tappamatta Schödingerin kissaa (ole hyvä ja googlaa, en jaksa selittää...) arvelen, että koska kvantit voivat siirtyä tasolta toiselle (miltä tasolta?) toiselle ilman havaittavaa siirtymistä, on siis olemassa hetki, jona juna ei liiku ja Planckin tuokion kuluttua se on siirtynyt ilman välivaiheita liiketilaan.

Femtometrien ja Planckien kanssa touhuamisen jälkeen on pakko pohtia sitä, mitä on voima. Se nyt on selvä, että kyseessä on jonkinlainen vaikutussuhde, jopa vuorovaikutus, koska, kuten peruskoulussa kerrottiin, jokaista voimaa vastaa vastavoima. Kyse ei ole mistään mystisestä jinistä ja jangista vaan siitä seikasta, että jos veturi kiihdyttää vaunuletkaa vaikka sadan kilonewtonin voimalla, vaunuletka tekee veturin työn vaikeaksi panemalla vastaan sadan kilonewtonin voimalla. Veturin koukku venyy kumpaankin suuntaan useita femtometrejä. Jos et usko, ota käsiisi vieteri ja venytä sitä. Käyttämäsi voima siirtää käsiäsi etäämmäs toisistaan. Joudut pitämään vieteristä hyvin kiinni ja käsissäsi tunnet vieterin pyrkimyksen vetäytyä takaisin kokoon voimana, joka painaa sormiasi. Jos vieläkään ei kirkastu, ota puutarhaletku, laske vettä täydellä paineella ja päästä irti sen suuttimesta. Letkun pää aloittaa veikeän tanssin, eikä suinkaan siihen suuntaan, mihin vesi kunakin hetkenä letkun suusta juoksee. Valitettavasti ei myöskään takaisin siistille kiepille telineeseensä.

Veturit ovat tehokkaita, paitsi vetämäänsä kuormaan nähden. Ja vaikka tehoakin riittäisi, on vielä vaarana vetävien pyörien pidon menetys. Tästä en nyt taita peistä enempää, koska siinä aiheeksi tulisi kappaleiden välinen erillisyys, mikä ei sovi tähän aiheeseen. En kuitenkaan missään tapauksessa kehota voitelemaan ratakiskoja siitä, missä veturi yrittää saada vaunuletkan liikkeelle. Sellainen olisi sangen ilkeää veturia kohtaan. Voitelun vuoksi veturin ja kiskojen välinen vuorovaikutussuhde katoaisi ja voima kuluisi vain pyörien pyörimisnopeuden kiihdyttämiseen. Vähääkään voimaa ei välittyisi vaunuihin, mikä on tarkoituksena. Periaatteessa kai olisi hyvä, että veturi liikkeelle lähtiessään voisi ponnistella kaikin voimin. Tällöin ensimmäiseen Planckin matkaan ei kuluisi kovin montaa Planckin aikaa. Liikkeellelähdön käytännössä kohdataan sellaisia seikkoja kuin massan hitaus ja rakenteiden kesto. Voima on massa kertaa kiihtyvyys: mitä suurempi kiihtyvyys, sitä suurempi voima. Mitä suurempi voima, sitä lujempi rakenne tarvitaan. Onko myös niin, että mitä suurempi voima, sitä suuremman nopeuden kappale saavuttaa ensimmäisen Planckin ajan kuluttua liikkeellelähdöstä? Kuta ärhäkämpi veturi ja mitä vähemmän vaseliinia sen pyörien ja kiskojen välissä, sitä vähemmän laiskottelemaan taipuvaisilla vaunuilla on sanomista omaan liiketilaansa. Kaikki tämä vastaansanominen tai liikkumiseen myöntyminen on kuitenkin olennaista vasta, kun Planckin tuokio on vierähtänyt.

On siis kaksi tilaa: paikallaan pysyminen suhteessa välittömään ympäristöön tai sitten liiketila. Edellinen on sitä, että juna seisoo maapallon pinnalla, jälkimmäinen taas sitä, että juna liikkuu. Olennaista ei ole se, että juna liikkuu maapallon, maapallo auringon, aurinkokunta linnunradan ja linnunrata galaksien kaveripiirin mukana. Liike on siis suhteessa johonkin, ja se voi olla olla olemassa tai olematta. Arkinen kokemuksemme liikkeelläolosta tai paikallaan pysymisestä ei siis ole joutavaa. Se selittää sen, miksi matkustan junalla Joensuuhun, enkä pyri sinne omin jaloin. Valitettavasti se selittää myös sen, miksi en pyri juuri minnekään omin voimin. Tunnen syvää sympatiaa junanvaunuja kohtaan.

Laatu-Aatu Hys-hys-maassa

Edessäni kuuluu olevan hiljaisuuden myyntiä. Mainittakoon tässä vaiheessa, että en ole ikinä yrittänyt kaupitella mitään bensiiniä tai tupakkaa vaikeammin myytävää. Taannoin leikin erään ikuisuuksien takaisin nettituttavani kanssa ajatuksella äänten myymisestä. Intuitioni mukaan äänten myyminen olisi helpompaa, koska ääni on substanssi. Siis: ääni on jotakin kun taas sen puute, hiljaisuus, ei ole mitään. Ääni on värähtelyä, jonka olemassaolo riippuu materian olemassaolosta. Pienen pienet hiukkaset, vaikka (.):t värähtelevät toisiaan vasten muodostaen aaltokuvion, joka saavuttaa kuuloelimemme. Korvamme ja hermostomme tuottavat ilmiön, jonka ymmärrämme äänenä. Ja kun (.) eivät väräjä, ei ääni kuulu, ja on hiljaista.

"Kukaan ei enää tarviste mitään" lukee esinaiseni kirjahyllyn reunassa. Itse olen kirjoitellut blogiini, että kaikkea on liikaa. Materian vähyydestä ei ehkä ole tullut arvoa, mutta eräistä substansseista eroon pääsemisestä ollaan näemmä valmiita maksamaan.

"Bästa tystnaden i stan" lukee puolestaan Turun kaupunginkirjaston kahvilan oven pielessä niin, että teksti oli luettavissa kirjaston suuntaan kuljettaessa. Hiljaisuutta on siis sekä hyvää että parempaa ja jopa kaupunin parasta laatua. Kirjaston hiljaisuudella, silloin kun sitä ilmenee, onkin eräs huomattava laadullinen etu: se on käyttäjälle ilmaista. Nykyään on tosin kovin epämuodikasta sanoa, että jokin on ilmaista. Aina joku muistaa muistuttaa, että joistakin varoista maksuttomatkin palvelut maksetaan. Toinen kovin muodikas seikka tässä mainitussa hiljaisuusmainoksessa on tuo parhauden tuominen esiin. Laatu on nykyään työelämän muotisanoja. Ehkä kotimaista laatua pidettiin ennen itsestään selvänä, mutta nykyään sen olemassaolo on totuttu kyseenalaistamaan.

Lienee siis paikallaan luoda hiljaisuuden laatustandardi. Tässä kirjastossa voi nauttia standardin PIENI 9001 mukaisesta, hyväksytystä ja sertifioidusta laatuhiljaisuudesta. Se on jo erittäin hyvää hiljaisuutta, josta kauppiaan passaa pyytää isoja summia. Kaupallinen hiljaisuus saavuttaa kuitenkin usein vielä huomattavasti korkeampiakin laatuluokkia. Harvinaisia eivät ole luokan PIENI 69007 -luokankaan ylelliset atmosfäärit.

Immateriaalisten tuotteiden kauppa ei tietenkään ole mitään uutta, vaikka edellä laskinkin leikkiä olemattoman asian myymisestä. Hiljaisuus todella on käynyt harvinaiseksi. Ja koska hiljaisuus ei ole äänten puutetta, sillä on olemassa myös laadullisia ominaisuuksia. Tästä voinee päätellä, että laatu on ominaisuus, joka voi olla vain olemassaolevalla. Jos ei ole, ei ole laatua.

Hiljaisuus on siis äänten vähyyttä ja merkityksellisyyttä. Vähyys korostaa harvojen kuultavien äänien merkitystä. Hiljainen mieli taas ei ole lyhytjänteisten ärsykkeiden temmellyskenttä vaan mieli, joka on keskittynyt ja jonka sisältö on laadultaan hyvää. Kirjasto on loistava hiljaisuuden paikka. Siellä on tarjolla ärsykkeitä enemmän kuin kukaan pystyy eläissään käsittelemään. Mitään ei kuitenkaan tyrkytetä. Ei edes hiljaisuutta itseään.

Miten voin myydä hiljaisuutta, jos sitä saa ilmaiseksi kirjastosta? Voisinko kenties käyttää kirjastoa esimerkkinä korkealaatuisesta hiljaisuudesta. Korkealaatuiseen hiljaisuuteen ei siis kuulu merkityksellisten ärsykkeiden kieltäminen, vaan niiden tarjollaolon salliminen.

Onko laatu sama asia kuin merkitys? Jos näin on, mitä siitä sitten? Mitä näin abstraktilla asialla tehdään, kun hiljaisuutta kaupitellaan? Onko laadukasta hiljaisuutta edes mahdollista myydä? Kun elämämme häly ja ylenpalttiset ärsykkeet aiheutuvat tehokkuudesta ja kiireestä tuottaa ja etenkin saada yhä enemmän, miten ihmeessä laadukasta hiljaisuutta ylipäätään voi kaupitella? Eikö tässä ole jotakin ristiriitaista? Kysehän näyttää olevan siitä, että jopa hiljaisuudesta yritetään tehdä osa sitä samaa hälyä, jota hiljaisuudeen paetaan. Toisaalta asia on niinkin, että hiljaisuutta ja merkityksellisyyttä voi kai käyttää hyödykseen sortumatta massahysteriaan. Eikä kaiketi ole turhaa sekään, että se, joka tekee työtä ja tarjoaa mahdollisuutta merkitykselliseen hiljaisuuteen, saa sentään toimestaan elannon.

Jos hiljaisuudesta tulee todellinen myyntivaltti, muoti-ilmiö, se kutsuu luokseen ihmispaljouden. Osaako ihmispaljous ylläpitää merkityksellisiä ja laadukkaita ääniä, vai tuleeko heidän mukanaan keskikaljateltat, lakukauppiaat ja ruletit? Ja entä ne kaikki ihmiset, joiden pitää päästä tehokkaasti hiljaisuuden ääreen, rentoutua merkityksellisen tehokkaasti ja poistua jälleen tehokkuuden ääreen voidakseen pian ostaa seuraavan elämyksen.

Minä en todella tiedä ratkaisua tähän ongelmaan. Tuntemani professori tapaa toisinaan sanoa, että kakkua ei voi samaan aikaan syödä ja säästää. Olen joskus vastannut, että ainahan voi ottaa vain puolet jäljellä olevasta. Tässä asiassa sekään ei päde. Hiljaisuuden kahdeksasosa ei liene laadukasta. Tässä asiassa määrä todella on laatuseikka. Hiljaisuus pitää saada kokonaan tai ainakin siitä pitää saada vähintään 5/6. Pelkkien mielikuvien myyminen ei onnistu. Hiljaisuuden nimellä ei voi myydä lisää melua. Hälyn väsyttämät asiakkaat eivät palaa. Yksien vauraus ja rauha riippuu siitä, että toiset pitävät kovaa hälinää.

Minä en keksi hiljaisuuden myyntiin mitään muuta keinoa kuin vähään tyytymisen tai suoranaisen tehottomuuden. Tervetuloa! Voit maksaa tähän. Emme tarjoa juuri mitään, mutta päivällistä voit hakea kello 18. Huusin takaa lähtee polku mäelle. Viimeinen lähtijä sammuttaa valon. Muista pistää lakki päähän. Vältä äänekästä keskustelua kello 20 jälkeen.

Olet täällä. Täällä on mitä on. Jos keksit jotakin, älä kailota sitä, koska kaikki eivät halua sitä kuulla. Koe omat elämyksesi!

Varsinainen Suomi

Mitä on suomalaisuus?

Näkymä Kolilta. Mannerheimin johdolla saavutetut torjuntavoitot sodissa. Karjalanpiirakkaa. Mämmiä. Ikivanha laulunrenkutus: "Vaka vanha Väinämöinen." Metsä. Suomalaiset ovat metsien kansaa. Suomalaiset asuvat metsässä, suomalaiset turvautuvat metsään, suomalaiset ovat menestyneet metsän takia. Suomalaisuus on Savo, Häme, Pohjanmaa, Keski-Suomi ja Karjala. Suomalaisuus on järviä ja savolaismallinen soutuvene, jolla käydään kokemassa verkkoja ja jonka lasikuituista versiota monet käyttävät päiviensä päättämiseen juhannuksen aikaan.

Rannikolla asuvat ruotsalaiset, jotka puhuvat väärää kieltä, ovat varakkaita, äänekkäitä, teennäisen hyväntuulisia ja pitävät huolen siitä, etteivät metsäsuomalaiset vain saavuttaisi sitä hyvää, minkä rantaruotsalaiset ovat saavuttaneet.

Suomi on kummallinen paikka. Missään täällä ei pääse kovinkaan kauas merestä. Jos kuvittelee olevansa kaukana merestä ollessaan lapin erämaassa, ei silti ole etäämpänä kuin muutaman sadan kilometrin päässä. Missä on suomalaisten meri?

Suomalaisista kohtalainen osa asuu rannikolla. Ennen vanhaan sisämaassa asuvien osuus oli suurempi, mutta siitä huolimatta tuo kaskiviljelyn, runonlaulun ja vaaramaisemien suomalaisuus on liian kapea näkemys. Se on luotu, koska on tarvittu jokin leimallinen suomalaisuuden malli, joka erottaa meidät venäläisyydestä, eestiläisyydestä ja skandinaaveista.

Varsinainen Suomi ilmenee Varsinais-Suomessa. Peltoviljely, meri, opillinen sivistys ja vauraus ovat niitä asiota, jotka tekivät Suomesta sen hyvän maan, joka tämä oli. Ja on toki yhä, kunhan vähän huolehdimme asioista. Idealistinen Väinämöisen Suomi on juuri sitä takapajuisuutta, jota nyt kenties väheksymme niissä kulttuureissa, joissa uskotaan ties mihin henkiin, ryypätään, naidaan lähisukulaisia ja uhrataan vaivoja tarpeettomaan väkivaltaan.

Kalevalassa ja Väinämöis-kulttuurissa ihannoidaan täsmälleen vääriä  asioita. Vaikka on hienoa, että kansallisromanttinen aate sai noin 150 vuotta sitten muutamat oppineet keräämään köyhän kansan tarinoita, meidän pitäisi muistaa, että se on täsmälleen sitä, mistä olemme tieten tahtoen pyrkineet eroon.

Nyt, kun globalismi ja EU:n luomat poliittiset paineet ovat luoneet jonkinlaisen uhkan suomalaisuudelle, voimme hyvinkin tarvita uutta suomikuvaa. Alvar Aalto on haudattu. Kalevala tarinoineen on kiehtova, mutta auttamatta mennyttä mytologiaa. Formulakuskit ja lätkätähdet ovat kansansuosikkeja, mutta enimmäkseen he turvottavat omaa kukkaroaan. Edes satunnainen euroviisuvoitto ei ole kuin pieni, pinnallisesti yhdistävä sattumus. Kyllähän nekin suomalaisten yhteishenkeä pönkittävät muutaman illan, mutta sepä siitä sitten. Kohta taas syrjäytetään väkeä ja kilometritehtaalle joutuneita haukutaan häviäjiksi ja vätyksiksi. In Finland we have this thing called reilu meininki.

Vanhaan suomalaisuuteen kuuluivat kyläyhteisöt, joissa harvat olivat talonpoikia. Useimmat olivat jonkinlaisia pieneläjiä. Heistä ei Kalevala kerro. Kalevala kertoo Väinämöisen voitosta, antaa ohjeet vaimon pieksämiseen ja pyrkii osoittamaan, että ihminen on juuri niin kurja kuin hän alun alkaen sattuu olemaan. Sitäkö me haluamme ihailla, vaikka viime vuosikymmenet ovat opettaneet jotakin vallan muuta.

Sivistys. Se opetti meille, että eniten yhteistä hyvää saavutetaan yhteiseen hiileen puhaltamalla. Nyt, kun olemme palaamassa luokkayhteiskuntaan, jossa alimmat työskentelevät ylimpien hyväksi, olemme palaamassa myyttien aikaan. En tiedä, millaisiksi suomalaisten tulevat myytit muodostuvat, mutta oletettavasti niissä kerrotaan rahan synnystä, osattomien huonoudesta, seksuaalisista kummallisuuksista ja äideistä, jotka itkevät isoisilleen uhitelleita poikiaan jostakin tyhjästä kumpuavan rahavirran partaalla.

Jotkut puhuvat sydämen sivistyksestä, koska eivät ole saaneet tai kyenneet haalimaan opillista sivistystä. Onko mitään muuta sivistystä olemassakaan, kuin sydämen sivistys? Mitä auttaa suuretkaan tietomäärät, jos niitä käytetään vain eripuran kylvämiseen siinä maailmankolkassa, jossa elää? Korpisuomalainen Kalevala on hyvä säilyttää, mutta siitä pitää ottaa opikseen, ei sortua katteettomaan ihailuun. Saatamme kyllä vastakin tarvita jonkinlaisia Väinämöisiä, Mannerheimejä, Rokkia tai Kekkosia, mutta sydämen sivistyksellä voisimme sentään pitää esikuvat esikuvina – tekemättä heistä kansallisia jumalia.