Diva

Siskollani on kissa, joka ei kuulu joukkoon. Hänen muiden kissojensa joukkoon, nimittäin. Viisivuotias katti on nimeltään Diva, muistuttaa ainakin joiltakin tahoilta tarkasteltuna pientä leopardia ja on rodultaan bengali. Bengalit taas kuuluu olevan jonkinmoinen kissamaailman muoti-ilmiö. Kalliita niiden pennut ainakin ovat. Mikään yltiösosiaalinen tuo Diva ei ole, pikemminkin arvonsatuntevan etäinen. Kelpo kissa kuitenkin.

Koska se ei tule toimeen siskoni muiden kissojen kanssa, tai ne eivät tule toimeen Divan kanssa, lupasin ottaa sen kokeeksi kotiini. Minulla ei ole ennen ollut omaa kissaa, joten en taatusti täytä niitä vaatimuksia, joita rotuyhdistyksen kissamaiset jäsenet asettivat kunnon bengalikatin henkilökunnalle. Mutta ajattelin että tulkoon, koska siskoni kanssa tekemään sopimukseen kuului palautusoikeus. Saa sitten nähdä, kuinka kova kouluttaminen minussa on kissaparalle.

Epälooginen johtopäätös

Idealisti on siis ihminen, joka uskoo jonkin aatteen olevan itseään ja omia ajatuksiaan mahtavampi. Jos ei tartu logiikan lillukanvarsiin, voi kai päätellä, että realisti on ihminen joka uskoo olevansa mahtavampi kuin menneiden vuosisatojen ajattelijat.

Idealismia ja ideologiaa

Ideologiat ovat yhteistä harhaa! Ne ovat vääriä todellisuuden kuvia ja siitä vaarallisia, että vaikeuttavat omakohtaista ajattelua, jopa estävät sen kokonaan! Ainoa oikea ideologia on individualismi!

Montakohan kertaa olen täällä blogissani pauhannut individualismia vastaan? Lienee oikea hetki tunnustaa olevani aikani lapsi. Minä olen varmasti ankarampi individualisti kuin moni minua sosiaalisempi ja ihmisiin myötäsukaisemmin suhtautuva. Jo se on jonkinlaista oman egon pönkittämistä, että kirjoitan omia mielipiteitä asioista, joiden luulevan olevan sen arvoista. Se tietenkin on toinen seikka, moniko näitä lukee, mikä taas kertoo osaltaan näiden arvon.

Mutta takaisin asiaan. Ideologiat ja idealismi ovat siis nykyään poissa muodista. Partiolaisuus, kommunismi, porvarismi (siis poliittisena aatteena, ei välittömän oman edun tavoittelun nimenä), kristinusko, islam, budhalaisuus, palokunta-aate ja mitä kaikkea niitä lieneekään... ovat poissa muodista. Niissä yksilö sitoutuu johonkin, jota ei ehkä ole itse ajatellut, ja sehän on kriittisyyttä palvovana aikana tuomittavaa. Kriittisyys-sanan voisi mielestäni kuitenkin korvata sanalla "nihilismi". Kriittisyydeksi kutsutulle nihilismille on ominaista etsiä vikoja ja moitittavaa kaikkialta. Se on siis eräänlainen egoismin ääri-ilmentymä. Nihilistiselle kriittisyydelle on ominaista keskittyä olemassaolevien asioiden huonoihin puoliin tarjoamatta mitään omaa tilalle.

Individualismi on äärimmäistä egoismia. Hyvää on vain se, minkä itse määrittelee hyväksi. Kovin ymmärrettävistä syistä hyvää on ainakin raha omalla tilillä (niin minunkin mielestäni), harrastevälineet (juu, minäkin haalin sellaisia), iso ja komea asumus (sellaista en halua, koska en pidä isojen rakennusten siivoamisesta tai pihatöistä. jos joku muu tekisi ne seikat, niin kyllä kelpaisi). Muitakin individualistisen hyvän lajeja muistan maininneeni aikaisemmissa pohdinnoissani. Sanotaan nyt vaikka hyvä olo, jota voi ostaa noudattamalla erinäisiä käytännön ohjeita, kuten käyttämällä kuntoiluun melkoinen osa siitä ajasta, jonka voisi käyttää esimerkiksi lasten kanssa leikkimiseen. Tai vielä nurjempaa: kauneus sanan siinä merkityksessä, että käyttämällä tolkuttomia aikoja tälläytymiseen tarjotellaan mielikuvaa ainakin kahden edellämainitun individualistisen hyvän menestyksekkäästä pyytämisestä.

No, noiden seikkojen lisäksi individualismi on tervettä kriittisyyttä. Esimerkiksi sitä, että jos kannattaa jotakin aatetta, myöntää itselleen sen puutteet, eikä ajaudu jonkin liikkeen ajatusten vuoksi täydelliseen edesvastuuttomuuteen. Tervettä kriittisyyttä omaa aatettaan kohtaan on vaikka se, että kommunisti myöntää kohtuullisten kannustimien merkityksen ihmiselle; tai liberalisti ymmärtää, että kilpailu on johonkin asti tervettä, mutta lopulta elintasokilvoittelun jatkuva koveneminen aiheuttaa yhä lisää syrjäytymistä, mikä puolestaan johtaa siihen, ettei kaikkea mahdollisesti saatavissa olevaa hyvää ehkä saavutetakaan.

Niin. Mikä siis on hyvää? Materiaalinen turvallisuus varmasti on sitä. Olemme saaneet nauttia vuosikymmeniä siitä, että Suomessa vain pieni vähemmistö näkee suoranaista nälkää tai on asunnottomia. Hyvää varmasti on myös jonkinlainen sosiaalinen tasa-arvoisuus. Yhteiskunnan vakaus vaarantuu, jos materiaalinen ja muu hyvä jakaantuu kovin epätasa-arvoisesti. Vallitsevan järjestyksen ylläpitämiseksi se edellyttää ankaraa panostusta vallankäyttäjien turvallisuudentunteeseen, joka tietenkin on pois yhteisen hyvän tavoittelusta. Historiasta tiedämme, että jotkut kansat tai ryhmät ovat olleet orjuutettuina satojakin vuosia. Kaiketi epätasa-arvoa tulee aina myös olemaan, mikä ei kuitenkaan oikeuta alistamista. Siitä, miten asiat ovat, ei tule päätellä, kuinka niiden pitäisi olla, tokaisi Hume giljotiininsa äärellä. Hyvää on myös oikeus uskoa hyvään. Siis: hyvää on se, ettei ole kyyninen tai apaattinen.

Individualistin heikkous on hänen individualisminsa, usko omien kykyjen rajattomuuteen. Nykyään, ja kaiketi aina, on ollut muotia haukkua niitä aatteita, joita ei kannata, vaikka oma maltti ei riitä kyseiseen aatteeseen perehtymiseen. Osa ideologioista on tietenkin rehellistä sumutusta. En edes epäile, etteikö joku kyllin karismaattinen henkilö saisi tanssitettua melkoista joukkiota oman pillinsä mukaan, käyttäen apunaan joitakin myöhempää hyvää lupaavia ajatusrakennelmia. Mutta etupäässä näen asian niin, että harva meistä on niin älykäs, että pystyisi osoittamaan jonkin vuosikymmeniä tai -satoja vanhan ideologian silkaksi tyhmyydeksi. Tai ainakaan minä en usko yhdenkään aikamme ihmisen olevan sellainen järjen jättiläinen, että pystyisi osoittamaan kaikki vanhat uskomusjärjestelmät palokunta-aatteesta islamiin ja kristinuskosta suhteellisuusteoriaan turhaksi typeryydeksi. Niitä ovat sentään hioneet sukupolvet toisensa jälkeet, koetelleet ja monissa kohdin ehkä myös väärinkäyttäneet, mutta osoittaapa sekin - omalla nurjalla tavallaan - ideologian käyttömahdollisuuksia. Aatteita, jotka eivät hivele egoa tai järkeä, voi tietenkin yrittää väittää tyhmiksi, mutta ainoastaan typerä uskoo oman väitteen olevan sama kuin vallitseva todellisuus (mitä väitettä ei tässä kohden saa soveltaa itseensä...). Mutta niin... ideologioiden markkinoilla väkivaltaisin saattaa sittenkin olla paras myyntimies.

Idealisti on ihminen, joka uskoo jonkin ideologian viime kädessä olevan omia ajatuksia ja tarpeita mahtavampi. Henkilö, joka muotoilee ideologian omia tarpeitaan vastaavaksi, on huijari - mahdollisesti tosin taitava sellainen. Kuten sanoin, valistunut tai kriittinen idealisti oivaltaa ja tunnustaa ajamansa ideologian puutteet ja pyrkii kenties osaltaan kehittämään aatetta tai ainakin soveltaa tietojaan parhaansa mukaan. Mutta jos joukko ihmisiä tunnustaa samaa ideologiaa ja toimii sen hengessä, he muodostavat vahvan, toimintakykyisen ryhmän. Tämän toimintakyvyn maksimointiin kai pyritään kieltämällä kilpailevat ideologiat vaikka sitten väkivallan uhalla. Tällöin tosin ideologia ei ole enää ole ideologia vaan huijausta, joten tässä mielessä sosialistiset valtiot kaiketi olivat huijausta, mutta käytäntö näyttäisi osoittavan myös kapitalistisen ideologian jossain mielessä kestämättömäksi.

Eestin (Joo. Hurskastelijat painostavat käyttämään nimeä Viro, mutta Eestin eestinkielinen nimi lienee Eesti Vabariik, ja Eesti on oikein taipuisa sana suomalaisessakin suussa.) valtio itsenäistyi Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä. Suurvallan hajoaminen ja lukuisien pienten, itsenäisten valtioiden syntyminen oli niin nopea prosessi, että nyt parikymppisten polven on vaikea käsittää. Vanha itäblokki hajosi kymmenessä vuodessa ihmeellisen vähällä verenvuodatuksella. Toki ajankohta oli edullinen Eestin laulavalle vallankumoukselle, enkä väitä, että kaikki NL:n hajoamisesta koituvat seuraukset olisivat jo toteutuneet. Silti tilanne olisi voinut johtaa esimerkiksi ankaraan sisällissotaan entisellä Neuvostoliiton alueella. Väitän että osa laulavan vallankumouksen vähäisestä väkivallasta perustui juuri yhteiseen unelmaan ja näkemykseen yhteisestä hyvästä. Yksi riittävän suurisuinen nationalisti olisi saattanut saada kuolevan suurvallan näyttämään sotilaallista voimaansa vielä kerran.

Mistä syystä tuon läntisen lintukodon poliisi on helisemässä esikaupunkien väkivallan edessä? Miksi muualta kotoisin olevien vähemmistön hulttiopojat polttavat autoja ja särkevät ikkunoita yöstä toiseen? Näkisin, että noita lähiörikollisia yhdistää jonkinmoinen ideologia. Ruotsin valtio, mahdollisesti sen kansalaiset ja ainakin sen poliisilaitos muodostavat yhteisen vihollisen. Ideologia voi olla hyvinkin yksinkertainen: meitä vituttaa ja siksi pistelemme omaisuutta päreiksi. Poliisi pyrkii estämään vitutuksen purkamisen, joten sitä pitää vihata ja kiusata kaikin mieleen tulevin keinoin.

Entäpä jos Ruotsin kantaväestöllä olisi sellainen ideologia, että maahan voi tulla, mutta maassa eletään maan tavalla. Autoja ei poltella ja ikkunat pidetään ehjänä. Lähiöiden kaduilla partioisi joukottain asiaansa uskovia vapaaehtoisia, jotka olisivat vakuuttuneita, että Ruotsi on hyvä maa. Siis jonkinlainen suojeluskunta tai kansalliskaarti lähtisi siitä, että jos maa on saavuttanut monessa mielessä hyvän aseman, sitä ei kannata uhrata joillekin väkivaltanilkeille - siinäkään tapauksessa, että pystyy ymmärtämään ja hyväksymään joittenkin tulokkaiden turhautumisen. (Eikö ole mukava ratkaista ongelmia täältä etäältä, kun ei itse tarvitse olla ensimmäisessä partiossa marssimassa johonkin Hisingeniin...) Nojatuolifilosofiaa tai ei, niin kauan tuo ns. nuoriso kyykyttää muuta väestöä, kuin mitään sitä vastustavaa ideologiaa ei ole. Jos periruotsalaisen ideologiaan kuuluu, että poliisin pitää hoitaa nuo muutamat tuhannet juipit ilman että itse joutuu tekemään mitään, väkivallalle ei tule loppua. Ja kyllä meillä täällä Suomessa voi sama olla edessä. Johonkin Jakomäkeen tms. on lopulta pakko mennä ihan porukalla tekemään selväksi, että jos ei halua elättää samaa väkivaltaa, jota aikanaan lähti karkuun kotimaastaan, on viisainta ruveta käyttäytymään tavalla, joka ylläpitää niitä yhteiskuntia, joissa sentään vielä voi kulkea kaupunkien kaduilla jokseenkin turvallisin mielin. (Tämän myönnän olevan ongelmallinen katsanto: maahanmuuttajalla tai hänen lapsellaan ei todellisuudessa ole samoja mahdollisuuksia kuin valtaväestöllä. Väkivalta ja rikollisuus vain eivät paranna tulokkaiden asemaa.)

Sisällissota syttyi, kun sosio-ekonominen epätasa-arvo kärjistyi ja kun alistetussa asemassa olevia yhdistävä aate sai jalansijaa. Yhteenotto oli, kuten kotimaamme historian lukeneet tietävät, verinen ja katkera. Itse yhteenottoa piti seurata vielä toinen yhteiskunnallinen kriisi ja mullistus, ennen kuin kaksi väestönosaa alkoi sopia saman valtakunnan alueelle edes kohtuullisella sovinnolla. Nämä pari historiallista seikkaa muistaen päädyn siihen, että valtaa käyttävän väestönosan on hyvä panostaa huono-osaisten asemaan aivan konkreettisesti ja sortumatta mihinkään hurskastelevaan hyväntekeväisyyteen.

Yhteiskuntamme ei ole moniarvoistumassa. Se on pääosaltaan paskapuhetta. Arvot ovat muuttumassa ja esiintyy erilaisten ideologioiden kilpailua, joka saattaa olla väkivaltaistakin. Vankan ideologian yhdistämä vähemmistö voi saada aikaan yllättävän mullistuksen, jos valtaväestö on tahdotonta karjaa joka luulee oman egonsa olevan voittamaton ja pistämätön. Vielä viheliäisempää on, jos jonkun ääliömäisen mutta iskukykyisen fanaatikkoporukan toimien vastareaktiona väestön valtaosa alkaa kannattaa jotakin toista, yhtä lyhytnäköistä aatetta. Joku mielestäni hassahtanut tutkija sanoi hiljan televisiossa, ettei natsismin kaltaista ilmiötä voi syntyä nykymaailmassa. Ovatko ihmiset tosiaan tulleet niin paljon älykkäimmiksi luopumalla yhteisöllisyydestään ja luulemalla nihilismiä viisaudeksi ja egoismia hyväksi?

Jotta en sortuisi egoistiseen nihilismiin, minun olisi kaiketi viisainta ryhtyä muotoilemaan poliittista aatetta - ideologiaa.

Metallia, perkele

Muuan tohtorinjämä oli äsken illan pääuutislähetyksessä. Oli todennut - kaiketi vallan ansiokkaassa väitöskirjassaan, että metallimusiikkia voi tarkastella klassisen musiikin tutkimusmetodein. Vastaavia sointurakenteita on löydettävissä, samoin moodien käyttöä jne. Mikäs uutinen tuo oli? Asia on ollut tiedossa ainakin vuodesta 1993. (Tädää! Walser: Running With The Devil. Wesleyan Universiyt Press 1993.)

Lisäksi hän oivalsti, että sähkökitan särösoundi vaikuttaa sointurakenteiden tulkintaan. Mikä hiton uusi oivallus tuo on? Särösoundi tuottaa resultanttiääninä soitettuja intervalleja alempia säveliä ja lisäksi se korostaa eräitä yläsäveliä. Soundi ja harmonia eivät ole toisistaan erillisiä asioita. Tuon se jätkä olisi voinut lukea minun 10 vuotta vanhasta gradustani.

Tuntuu ihan vitun hyvältä olla täällä syrjäytyneenä ja kuulla noita näppäriä tutkimustuloksia jonkun valopään väitteinä. No, tässä näemme: 1) Tiede on perseestä. 2) Työn tuloksista eivät hyödy ne, jotka työn tekevät, vaan ne, joilla on oikeat kaverit ja/tai suurin suu.

Musta nahkatakki

"Mun räikein vaatteeni on tummansininen", sanoi Ami-ystäväni kypsässä 15 vuoden iässä. Sittemmin olen nähnyt hänen yllään mm. räikeän harmaita ja räikeän maastonvihreitä vaatteita.

Minun räikein vaatteeni on pinkki huppari. Uutena se oli räikeän pinkki, eikä kukaan mies taatusti pitänyt mitään pinkkiä. Ostin sen purjehdusreissulla Hangosta vuonna 1991. Kallis se oli, mutta siihen aikaan kova hinta ja näkyvä merkki paidanrintamuksessa tarkoitti myös hyvää laatua. Se EI ole La Coste eikä Benetton. Kyseinen merkki on yhä myynnissä urheiluliikkeissä. Se on ollut vaihtelevasti käytössä ja yhä ehjä, joskin toki kymmenien tai satojen pesujen ja auringonpaisteen haalistama.

Pinkki on perityttömäinen väri, etenkin vaatteessa. Pinkki huppari on kuitenkin kestänyt kauemmin kuin mustat nahkatakkini. Ensimmäisen mustan rotsin onnistuin kinuamaan 13-vuotiaana isältäni. Se oli aikaa, jolloin silloinen nahkatakkimuoti oli tulossa. Isäni on vaatetusalan ammattilainen, joten halutessani minun olisi niinä vuosina ollut naurettavan helppo pysyä muodin kärjessä. Ei olisi tarvinnut kuin kysyä, mitä messuilla tällä kertaa käskettiin kiskoa ylleen.

Sittemmin minua pänni, että kyseinen takki tuli muotiin. Se ei ollut mitenkään aggressiivisen näköinen. Vetoketjut olivat hillityt, kauluksessa ei ollut käänteitä eikä vetskareita hihansuissakaan. Selkälipuista tai bändien lamiskoista ei ollut puhettakaan. Ensinnäkin en olisi halunnut ja toisekseen, äitini olisi siitä koituneessa selkkauksessa sortunut raskaaseen henkiseen väkivaltaan.

Seuraava rotsi oli aggressiivinen. Perinteinen prätkärotsi. Se oli isäni jonkin hankkeen mallikappale, ja ulkoisen aggressiivisuuden sijaan sen paras puoli oli erittäin räikeä vuorikangas. Samaa vuorikangasta minulla on eräässä nahkaliivissä, joka saattaa olla tallessa. Jos muistan ja kyseinen liivi löytyy, julkaisen kuvan siitä kankaasta. Sitä takkia käytin yhdessä mustien farkkujen ja maihinnousukenkien kanssa vuodesta 1989 jonnekin 90-luvun alkupuolelle Mainittakoon, että varkut pestiin välillä ja kengät tuuletettiin.

Seuraavaa mustaa nahikaista en muista. Sääli. Sitä seuraava on kuitenkin tuolla eteisessä yhä. Suunnittelin sen yhdessä isäni kanssa vuoden 2000 tienoilla. Siinä on hiukan vinoon kulkeva metallivetskari, joka ulottuu aivan leuan alle asti, ja pystykaulus, sekä vetoketjut hihansuissa ja taskuissa. Vyötä siinä ei ole, eikä toki olkapolettejakaan.

Tätä tekstiä aloittaessani muistelin, että edellinen takki jäi lyhytikäiseksi, mutta eipä niinkään. Nykyinen takkini on vuodelta 2005, ostin sen tarjouksesta. Se on turkkilaista tuontisälää ja sellaiseksi melko tyyris. Hinta taisi olla liki 200 euroa. Ja malliltaan perinteinen prätkärotsi karkeine vetoketjuineen. Se on muuten pitänyt värinsä yllättävän hyvin ja on jokseenkin ehjä. Että se kotimaisesta laadusta. Tästä voi päätellä, että ainoa hyvä isäni tekemissä takeissa on ollut varsinaisen työn laatu ja parissa takissa se, että olen saanut itse osallistua suunnitteluun.

Mikä saa aikuisen miehen pitämään kapinallisuuteen ja synkistelyyn helposti liitettävää vaatekappaletta? No ulkonäkö on tietenkin tärkeä seikka. En ole erityisen kovapintainen tapaus, joten ehkä tarvitsen hauraan egoni suojaksi kiukkuisen vaatekappaleen. Minulla ei myöskään ole sosiaalista painetta pitää pukua ja sen päällä miesten pitkää takkia. Pitämällä mieleistäni vaatetta en menetä mitään. Mustat nahkatakit ovat lämpimämpiä kuin esimerkiksi ruskeat, harmaat tai punaiset. Erityisesti sen huomaa, kun joskus helmikuussa aurinko yrittää ensimmäisen kerran edes hiukan lämmittää. Lisäksi se suojaa tuulelta erinomaisesti. Olen pitänyt nahkatakkeja purjehtiessa ja ne ovat olleet siinä muutoin hyviä, mutta ehkä hieman jäykkiä. Jotkut pelkäävät nahkavaatteiden kastumista. Tokihan ankara liottaminen irrottaa nahasta suoloja ja saattaa aiheuttaa venymistä ja muuta, mutta vähäiseltä vähäiseltä sateelta nahka suojaa oivasti. Hyvälaatuinen nahka ei hätkähdä maltillista kosteutta. Eikä muistaakseni edes ukkossadetta mitenkään merkittävästi. Moottoripyörällä ajaessa - pitkiä matkoja vesisateessa - se suojaa yllättävän hyvin, vaikka kastuukin.

Tyyliseikkoja: musta, aggressiivinen nahkatakki näyttää yllättävän hyvältä suorien housujen ja siistien kenkien kanssa, kunhan takkikin on siisti. Musta nahkatakki näyttää yllättävän hyvältä tervaisten työfarkkujen kanssa, kunhan ei edes kuvittele pyrkivänsä itseään laadukkaaksi luulevaan ravitsemusliikkeeseen. Verkkarien kanssa se ei esteettisesti sovi, mutta on sitä niinkin tullut käytettyä. Kitaralaukun kanssa se on aivan välttämätön. Jos kantaa kitaralaukkua ja on pukeutunut mustaan nahkarotsiin, naama saa olla vaikka ydinpommin jäljiltä ja muut vaatteet mistä tahansa - ja jotain särmää on silti tallella. Edellyttäen kuitenkin, että osaa sitä kitaraa myös soittaa.

Ajattelin pyytää isääni tekemään vielä yhden rotsin, tuon nykyisen rinnalle. Jos hän ei enää jaksa tai halua, niin suotakoon se hänelle. Ulkoasu voisi olla mahdollisimman lähellä Battle of Britain -elokuvassa saksalaislentäjien käyttämää rotsia:

http://www.filmjackets.com/forum/viewtopic.php?t=763&highlight=&sid=5fd4dcbcd9480139cee3dcfc0a019b6f

Ja kaikkien moralistipaskiaisten tiedoksi: en sympatiseeraa natseja, en äärioikeistolaisuutta enkä räikeää rasismia. Mainittakoon, että eräästä maassamme asuvasta vähemmistöstä minulla on nurjia kokemuksia. On tullut muutaman kerran ajettua takaa takkivarkaita (sic!). Siitäkin väestönosasta tunnen monia ystävällisiä, isteäni ahkerampia, tunnollisia ja mukavia ihmisiä.

Kuvan rotsista voisi jättää pois Luftwaffeen ja Saksaan viittaavat symbolit. Rintaan tai hihaan voisi mielelläänkin laittaa jonkin lentokoneen silhuettikuvan. Tai sitten Mälar 30 -purjeveneen. Ehkä tuollainen takki sopisi neljääkymmentään lähestyvälle. Kaipaan ehkä yhä egolleni pönkitystä, mutta toisaalta olen jo kyllin vanha kantaakseni rohkeasti kannattamieni asioiden symboleita. Elämästä puolet on takana. Ei minun jälkimmäisellä puoliskollakaan tarvitse tässä asiassa nöyristellä ketään. Pistetään sitten puku ja ulsteri, jos siitä on jotakin ilmeistä etua.

Musta nahkatakki on ja pysyy. Joskus se on muodissa ja sellaisetkin pinnalliset pitävät moista, jotka luulevat olevansa itsenäisiä. Olen kaiketi ennenkin todennut, että pinnallisuus kaiketi perustuu tarpeeseen kuulua joukkoon, mikä on syvällinen sosiaalinen tarve, eikä siksi vähällä halveksittavaa. Jo minunkin 25 vuotta kestäneellä nahkatakkiurallani on ollut aikoja, jolloin se ei varsinaisesti ole ollut muotia. Ainoa joka on osoittanut jotakin mökötystä mustan nahkatakin käyttämisestä, on äitini. Muutoin saamani palaute on ollut aina positiivista. Ne, jotka eivät pidä mustasta nahkatakista ja siihen liittyvistä ajatuksista, ovat pitäneet ajatuksensa omana tietonaan. Takki on täyttänyt tehtävänsä egoni pönkittäjänä. Ja ulkonäköseikoista sen verran, että eräässä nuoruuteni vaiheessa sain huomiota tytöiltä omiin tarpeisiini riittävästi, eikä musta nahkatakki ollut ainakaan haitaksi.

Nyt jotkut ehkä ajattelevat, että keski-iässä olisi aika lakata käyttämästä moista. Takin hyvät ominaisuudet pysyvät. En millään usko, että joistakin halpisrievuista tehdyt takit kestävät kovaa käyttöä samalla tavalla. Lisäksi ne kastuvat eivätkä suojaa tuulelta. Ja kuten sanoin, nahkatakki on lämmin. Melkoisen kovaan pakkaseen saa mennä nahkarotsin kanssa, jos alla on villapaita. Kyllä tarkenee. Eikä minusta vieläkään ole tullut seesteinen aikuinen. Haluan yhä osoittaa, etten kuulu kravatti-lipittäjien kerhoon. Voi olla, että tulee aika jolloin rahani eivät riitä uuteen mustaan rotsiin tai sellaisia ei enää saa, mutta toistaiseksi pidän sellaista. Ylpeydellä, selkä suorana. Turvassa maailman pahuudelta. Niin kauan kuin on sellainen takki, kukaan ei pääse ihan iholle asti.

Meritarina II

Tällä paatilla seilattiin vuasikaudet Mäntyluadon ja Hullin väliä. Viätiin sahatavaraa ja tuatii jotai kans. Sit yks kerta ku oltiin töijätty Mäntyluatoo, jo ennen ku purkamine alko, ukko käski koko väen messii. Sanoi että retari on antanut uuden määräyksen. Seilataan Hullii, puretaan kakkosneloset, siirrytään tyhjänä Rottikseen, ja siältä täyttä hökää Bostoniin. Ja isoympyrää pitkin.

Mitäs me, oltii hetki hiljaa. Ihmeteltii, että millä helevetin tavaralla voi olla nii kiire, ett rahdataan tämmönen vanha kiulu kuskaamaan Rotterdamista Bostoniin jottai nii kiireellist, että pitää Islannin ja Gröönlannin vedet koluta. Mut ei me marmatettu. Ei skönarin leipä niin levee oo, että oltas sen takii otettu ulosmaksu. Eikä semmosii nykyää enää noin vain oteta. Jos seilaa, ni tyästäs joutuu pitää kaikil tassuillas kii.

Mänskäs sitte lastattiin pariss päiväss. Siält seilattii sunnuntaina, mää muistan, ja seuraavana sunnuntaina oli se risukuarma ulos paatist Hullissa. Se oli toinen päivä joulukuuta, ku aamusti seilattiin ulos siält. Ja parin päivän päästä oltii Rottiksessa. Siäl me saatiin tiukka määräys, et paatist ei saa poistuu ku tunniks ja vaan kaks miästä kerrallas. Kaks jumalatont nosturii ajettiinmöljälle siihen paati viäree ja sit tuli helveti isoi lavettei, ja niiden pääl jottai konei. Diisseleilt ne näytti, mutta ei me arvattu mennä niit liikaa kattomaa. Sotilaitaki siin kävi. Mää jo arveli, että vallanko hämäyksen vuaks jottai ydinaseit kuskattas tämmösell vanhal lotja. Ku on nii häviäväv värinenki. Räikeen oranssi... Juu, annastas, poika, viäl toinen tupakki.

Niiren koneitte lastaamine oli hiras homma. Ens ruuman pohjalle hitsattii semmoset jumalattomat tassut tai jalat. Sit niit koneit nostettii ruumaan, kaks jokasee. Niitä oli siis kahreksa. Ja sitten jotai piänempii vehkeit lisäks. Tyyri ravas prykän ja ruuman välii kaks päivää. Ukko roikku puhelimes koko ajan, ja meklari ja sen kallis mersu seiso kaijall kans jatkuvasti.

No sehä o selvä, että ku semmosii satojen tonnien vehkeit nostellaa, ni ei niitä voi kiihdyttää minkää moiseen vauhtii. Mikä helvetti ne siinä vaijeri varas pysäyttäs heilumast? Rikkoo vaik koko paatin viäl. Kahrel isol kraanal ne sai päiväs kaks konetta kyytii. Ne laskettii niille tassuille millileen ja sit tiätenki hitsattii kii. Ja surrattii vaijereil nostokorvakkeist kans. Neki, siis ne nostokorvat, oli semmosii miähe sääre paksusii liäriö upotettun siihen koneen päätyy. Helvetti, en oli jyhkeit vehkei.

Sit ko ne isot koneet oli kyyris, ni niiden väliin sit surrattiin jotain piänempää koneenosaa, ku oli isois puulaatikois. Tyyri kyttäs joka lootan kiinnityksen, ja iltamyähäl ku ahtausäijät oli pois, ni me käytiin kans kattomas, ett uskalletaanks me lainkaan nukkuu koko reissu aikan. Viikkoki pohjosel Atlantil o pirullist valvoo. Siäl saattaa vaik vähä puhaltaa.

Seuraavan aamun ne nosturimiähet oli taas viiden, kuuden aika hommissas. Pualen päivän jälke koneet oli sisäl ja viide, kuude aikaa ne pikkuvehkeet kans. Me pantiin luukut kii, ja sit kuultii, e täkil tulee viäl muutama kontti. Ajettiin niiden kohdalt maalit pois täkistä ja sit hitsattii kontit kii täkkii ja sauman pääl taas maali - ainaki sen verra, ettei poosu pääse vittuilee. Ja surrattii hyvi kii.

Ja illal sit ulos laskuvede mukan. Alkumatka sujui oikee hianosti. Pohjammeri oli nii kaunis, aina ku ei yhtä öljynporauslauttaa ollu näkyvil. Oikeen semmonen viiltävän kirkas ilma ja harmaa meri ja tuski minkäälaist aaltoo. Meill oli helpot päivät. Prykal oli tyyry ja ukko vuarotelle, ja sit yks täkkäri. Poosun kanss päiväl tehtii vähä remppaa, tiätenki. Vaihdettii uudet touvit föörin ja ahterin springei varte ja mitä siinä tehtii. Jumalattomii pleissei aina kaks äijää köytt kohti.

Kokki meil oli tavallise hyvä. Tai koko porukka siinä paatissa oli hyvää, en mä sillä. Mutta ei niin karmeaa ilmaa ollu, ettei se keittiönherra jottai lämmintä ois saanu tehtyy. Ja kaffeeta sill oli aina, tai kaakaoo, varsinki jos oli paha sää. Se jotenki osas sen hommas paremmi ku muut. Mä ole kuullu, et o semmosii kipparei ku ei koskaa tee haverii. Ei seilaa karil eikä jouru pahimpii myrskyihi. Sit o semmosii sotakonelentäjii, ku jotenki aavistaa vaa, et koska pitää väistää. Just sillo kone pyärähtää pois tähtäimest, ku viholline laukasee. Nii, ja lääkäreit on kans - vartoos, mää kaaran vähä lisää - joitte potilaat vaa paranee. Eikä kukaa osaa sanoo, miks nää o nii taitavii. Mutt tää meirän kokki oli just semmone omall alallas. Jostai se tiäsi ain laittaa kaikil mialuista ruakaa, ja ain se tiäsi, mitä miähet pystyy syämää ku stormaa. Ja sit se viäl osas aina sanoo kaikil pari luantevaa sanaa. Sil ett se hoiti byssansa nii hyvi ja oli ain hyvä kaveri, se piti koko miähistön miälialan ylhääl. Ei me oltu hualissamme tai hermona, vaik joskus Pohjammerel paatti rullas nii, että prykän siivet oli vuarotelle meres. Me seilattii vaa, vaik välis hyvi hiljaa ja varovasti.

No nii, mutta tää Bostoni reissu jatku sit nii, ett yks yä heti ku oltii tultu Pohjammerelt Shetlanni ohi Atlantil, ni tyyri katto sääfaksii ja meni vähä hiljaseks. Koht siihe tuli sitte itte ukkoki, ja kyl mää tiäsi jo, mist o kyse. Pahan näköne matalapaine siäl oli Njuufaundlandi sivul. Yleensä nua pahat matalapaineet yritetää kiärtää pohjosen kautta. Siäl ruukaa olla kylmä, mutta nätimpi tuuli. Nyt vaa jouduttii sit seuraamaa, ett mihi se kulkee ja mihi me voiraa väistää. Lastil oli kiirus, eikä meil olis ollu aikaa jäädä moneks päiväks sen matalapaineen etelän pualel myrskyy ja aallokkoo.

Seuraavan päivän se näytti viäl pahemmalt. Faksi povaili kuudenkymmene solmun lounaistuulii pahimmillas, mutt ukko päätti jatkaa vaa, vaik hetki hetkelt näytti varmemmalt, ett sitä matalapainett ei päästä kiärtään pohjosen kautta. Se olis viäny meirät jonneki Gröönlannin jäätiköl.

Ja siin Gröönlannin eteläpualel se sit alko. Olisko se sit ollu neljäs meripäivä, tai viides. Yän aikana tuuli oli kääntyny ensi etelää ja sit vähä lounaasee. Mää meni prykäl vahtii kuurelt. Aallot oli jo aika isoi ja pärskeet löi prykän ikkunoihi asti. Sit ku vähä alkeni ni näki sen sään. Aina ku tuli puuskaa, ni se repi semmose vaahtohunnu aaltoje huipuilt. Mentii eteenpäin sentään hiljakseltas viäl, muutama solmu geepeeässän mukaa.

Pualilt päivilt Niämine tuli ja päästi mut prykält poijes ja mää menin poosun kanssa sit viäl korjaamaa yhren manusluukun täkille. Tyä oli siinä vaihees jo vaikeet. Oisko se luukku ja vastapaino sen sata kiloo painanu, mää piri sitä aloillas ja poosu hitsas korvakkee kii. Sit mää vein tyäkamppeet kuivauskomeroo ja painelin koijaa torkuille.

Tää oli sitä aikaa, ku oli jo nää yhtenäispäällystöt. Meil oli siitä syystä kaksikin tyyryä, mut vähä silleen erikoisesti, että kakkone hoiti konepäällikö hommat. Kippari sit taas osallistu kans vahdinpitoo. Nykyään taitaa ukko jo olla vahdissa vuarollas vähä kaikis piänis paateis, mut sillo se ei aina ollu nii. Mut meill tosiaa kakkone ja yks miäs oli koneella, ja kakkone kävi sit ain vaa välil tekemäs vahdi prykäl.

Förstii me vaan puhuteltiin tyyryksi. Mut se oli vähä erikoine porukka muutenki, ku vuadet seilattii yhdes. Se Niämine just oli poruka nuarin. Tuli pualikkaana paattiin ja jäi sin. Ens sen palkka nostettii täysmatruusin tasol, ja sillä se sit seilas mont vuat. Sit tuli varustamost paperi, et vaikka joka paatis o ruukattu pitää ainaki yhtä pualikast, ni olkoon ny Niäminenki vaa täysmatruusi. Pätevä miäs, kloppipojast asti seilannu kaike maailma vehkeil.

Mut nii. Takasi asiaan. Mää tuli sitte taas ehtoosti prykälle merivahtii. Myrsky oli friskannu aika lail, ja tuuli tosiaan huiteli ankarimmillas sitä kuuttakymment solmuu. Seistii paikallamme, keula tiätenki kohti aaltoi. Ei meiän viäl ollu paha, mutta eihän se ny kivakaa o, ku semmosii kymmentä metrii korkeit aaltoi vyäryy vastaa, joskus varmaa yliki. Tuli taas pimee, mut nyt kerran oli sit taas kakkonen kans prykäll. Katto ai välil lyysari, et täkil o kaikki kunnos.

Kyll tommonen myrskytuuli ja aalto, kyl sill on vähä jumalato voima. Ei luulis, että vesi saa rikki sentää teräksest tehry kontin. Mutt niin vaan näky sen lyhdyn kans, ett yks kontti oli jo lähteny. Ei ollu jäljel ku se pohja. Nii et oltii me iha kunnol se siihe hitsattu. Mut ei me oltu ees kuultu mitää.

-Se olisi voinut tulla kulma edellä ikkunasta sisään, tuumas kakkonen. Mää sanoi, ettei olis ollut eka kerta. Ja oikeen jos vauhdilla tulee kulma edel, ni kai se voi mistä vaan kansirakentee pellistäki tulla. Kulma o terävä ja sillä on faartti ja monta tonnii vettä takanas. Sit me oltiiki taas tovi hiljaa. Ukko vaa kävi prykäl ja himmeessäki valos näki silmist, et se oli jo valvonu.

Sit tuli Lumperi ja päästi mut vapaalle ja mää tiätenkin taas hyttiin torkkumaa. Mää ole seilannu kauan, kohta kolkyt vuatta, ja osaan nukkua melkoses myräs. Mut tää rupes jo olemaa siin ja siin. Muutama tunni mää siin piahtaroin aaltoje tahdis erestakas pitki punkkaani ja pääti sit mennä messii. Kokki ruukaa jättää meil yäpalaa, se ku o vanha aja päivämiäs ja nukkuu yäs. Tai ainaki muutama tunni iltayäst aamukarvanteel, kun sit taas palaa pannujes ääree.

Siäl oli sit täytettyi sämpylöit ja kaffeet termaris jäljel ja muutama omena pomppi edes takas jääkaapis. Pumppasi itelleni pualikkaan kupin kaffeeta, täyteehä sitä ei myrskys voi ottaakka. Ja sen perää haukoin sämpylä ja otin ompu matkaan, aattelin että menen ylös katsomaa, onks äijät väsyneit. Niämine istu ruari takan, tyyry vahtipäällikö paikal ja poosukin siellä kekkaloitti haalareissas. Ukko ei ain oikee tykkää, jos työhaalareis ollaa prykäl, mut aina ei sekää ehri vahtimaa. Eikä se uskalla poosulle kovi niinku pahasti sanoo. Poosu oli viimisii miähii ku oli iha nuarena lähteny meril. Se oli seilannu nelkyt viis vuat. Jumalaut, se o ura se, ja eläkettähä se jo odottiki.

Mut ku prykäl oli kaik reeras ja miähet hyvillä miäli, nii mää aatteli et menen alas kattomaan, oliskos konemiähel jottai hanket. Ainaha tämmöne myrä saa jottai rikki, jos ei muuta, ni saa siivota rikkuneit kanamunii kylmiö seinilt. Siäl oli iha rauhallist. Kone kävi ja genu kans iha rauhas. Karmee jytinä vaa kävi ku aallot hakkas paati kylkii ja pohjaa, ja pääkone aina höökäsi, ku potkuri aallo pääl haukkas ilmaa. Mut kyll Wärtsilä koneit o osannut tehrä, ei meil ollu mittää hätää.

No mää sitte aattelin vielä, ett menen kattomaa, onks kokki jo noussu ja tarvitteeks se jottai lai helppii. Siin ku olin nousemas konehuaneen leidareil ni tuntu ku paatti tärähti. No enhän mä sitä niin ihmetelly, kyllä se aalto saa aika pahoi jysäyksii aikaa, ku se sopivasti lyä vaik kylkee vaste. Mut jottai kummaa siin kuitenki oli. Se aallon jysäys on semmone kumea. Tää oli semmonen, niinku metalline. Mää jäin sitä kuuntelee siihe käytävää sitte, ja sit tuli tyyrykin alas päi.
-Kuuleks saman ku mä, mä sanoi.
-Tommonen merkilline pauke, sanos tyyry.

Se oli ottanut komerost ja käsivalasime ja sit me mentii peräkanaa ruumaa. Ekas ruumas kaikki oli hyvi. Siäl oli ihan kuivaaki. Mut se ääni kuulu kyl kovempaa. Seuraavas ruumas kävi jo sit niin helvetin kauhia rytke.
-Mahtaaks tonne seuraavaan ruumaa iljetä ees kattoo?
-Älä ainaka heti avaa ovee. Kuunnellaas ny, mä sanoi sil.

Jumalaut, sitt se kuule jysähti siihe laipioon ku o ruumie välil. Se laipio o sentää toista kymmentä millistä plootua ja siihen on sitten vielä hitsattu jäykisteit ja vahvikkeit. Oli niinku joku kranaatti olis koittanu siitä laipiost läpi. Laiva tärisi jalkoje all, ja laipioon tuli tommonen miähe pään kokone paukura.

-Ootas, sano tyyry, ja otti lamppus. Mää vartosi, että myrsky kallisti paati niinpäi, et me oltii siäl yläpualel. Sit mää avasi ove ja näin et valo siäl palo viäl. Tyyry kurkkas sinn, mutt veti pääs vähä äkkii takas. Lyätii ovi kii ja otettii vähä välimatkaa, ja ku paatti taas keinahti nii päi, et me oltii ylempän, ni katottii molemmat sin.

Jestas, se oli näky. Siäl ruuman pohjas seilas semmonen jumalato akseli vapaan. Mitä mä sanoisi, se oli vaik viis metrii pitkä ja parin, kolmenkymmene sentin vahvunen. Ku paatti keikku rajusti, ni sehä otti siin ruuman pohjal semmosii spurttei, ettei sinne hirvinnyt mennä. Ja kun se perkele oli ihan suoraki, ni millä hitolla me se oltas siäl saatu kii?

Sit siihe tuli poosu ja se oli kans aavistanu jotai. Sil oli jo vaijerii ja semmost ohkasta, lujaa köyttä mukan. Siinä me sit kateltiin, ku se pomppoili ees taas siäl ruuman keskel. Välil peräännyttii edellisee ruumaa ja auninkoitii, et jos sen ympäril saisi pari köysilenkkii just sillon ku se makaa paikallas. Ja niin me sit tehtiin. Mää tein ison halvlsaakin köydestä valmiiks, ja kun se perkeleen torpeedo lähti ruuman toiselt pualelt, ni mä katoin suunnillee, et mihi se pysähtyy. Matkalla sen pää sit toppas johonki, ja se lähti käänty kiärimään pitkittäi. Tuli niinku jumppatyttö pitki permantoo. Mää ehdi sen nähdä, mutten väistää, ja jumalauta ku sen akselin pää löihin siihen paatin sisäkylkeen mun viäressäni. Jos olis hätä ollu, ni kyl olis housuun tullu.

Onneks sen pää jäi vähä kannatuksel, ni mää sain sen köyde siihe ympäril. Sit laiva taas jo kallistu ja poosu anto köyde juasta käsies välis. Onneks sil oli paksut hanskat. Seuraava aalto oli iso ja laiva keinahti rajusti. Se pötikkä lensi ku ohjus, jysäytti toista niistä isoista koneista jotka oli siäl ruumas ja jäi sen varaan makaamaan. Poosu veti köydestä löysät sisään ja mää hyäkkäsin taas sen kimppuun ja sain sen toisestaki päästä kii.

Aateltiin että nyt me se vähitelle saadaan aisoihin ja pistetää kii, mitä meillä siinä ny tarpeita sit oli. Siihe oli tullut kaikki muutki paitsi kakkone ja Faagerlunti. Kokkiki siäl oli silmät pyärein. Ja kyllähän me sitä saatiinki surrattua kii, minkä se ny oli mahdollista semmoses ahtaas paikas, ku heiluu näin pualelt toisel. Varmaan nelkytviis astetta kummalleki pualel. Ukko siin tais jotai sanoaki, että prykän siipi oli jo käyny vedes kerra. Pistettii lisää köysii ja vaijereit sen akseli ympäril ja katottiin, että onks se tehny reikii kylkii. Ei ollu. Pilssis oli vettä sama verran ku meijän flikan akvaarios.

Sitte me noustii siältä ylös ja kokki hihku syämään jo pian sen jälkee. Se oli viäläki onnistunu laittamaa puuroa. Ens sai syärä puuron, missä vaan pysty sen verran olemaan paikallaan, et sai syätyy. Kaffee oli vaan pikakahvii, mutta sitäki taas sentää saatii. Näkkäripaketti oli kuitenki päätyny pitki messii ja oli siäl pöytie jalois kosteen korppujauhon.

Päiväki oli siin valjennu, ei me oikein edes tajuttu, että sen akselin kanssa oli lopultas kolme tuntii riahuttu siäl ruumas. Mää nousi taas prykäl. Mul oli viäl pari tuntii vahri alkuu, mut Faagerlunti oli ollu väliin yksinki siäl ylhääl, ni mää päästi häne huilaamaa. Aalto oli noussu lisää ja prykänsiipi pyyhkäsi vähä välii aallo huippuu. Ilma oli pärskeit harmaanas, mutta viäl kone jakso pitää paati hallinnas. Aalto toises jälkee löi keulaa, ja sev verra sin täkil näky, ett yhtäkä konttii ei enää ollu kyydis.

Ehtoopäiväl kuulu veehooäffältä kutsu. Sit vast meki nähtii, että siinä ihan näkösäll oli toinenki paatti. Se oli matkalla Nykiin ja toine pääkone oli sipannu. Mut jos mää siit keskustelust jotai kuuli ja tajusi, ni ei niil välitönt hätää ollu. Kippari kuulu sanova, että tähytää päivät tarkasti ja yäl vaikka pidetää vähä väliä, ettei ajeta pimees kolarii.

Se hätä tuli siin jossai illasuus. Ruumast rupes taas jytke kuulumaa, ja ku me päästii sinne asti, ni laipio oli jo saanu monta iskuu. Taas ku tuli sopiva hetki ni mä avasi sen ruuman oven ja kerkisi nähdä, et se oli saanu nuijittua rikki toise iso koneen kiinnityksii. Vaijerit oli jo poikki ja monta tassuu irti. Mää pisti ove kii, ettei se akseli tuu pääll, ja sit kuulu taas oikeen helvetillinen jysäys ja parkasu. Taas tuli sopiva hetki ja mää avasi ove. Se kone oli iha selvästi liikkunu. Sit mä en kerinnykkää ku puhelimee huutamaa, et hitsausvehkeet alas ja niin pian ku voi. Se oli tiätenki turhaa. Ei niitä noin vaa lennätetä semmosess keikkuvas hullumyllys, painavii vehkeit. Ku taas oli sopiva hetki ni mä avasi sen ruuman oven. Ehdin just nähdä ku se kone kallistu päi sitä viäreist konetta. Ehdin aatella, ettei sitä enää kiinni hitsata, ku paatti kallistu taas toisee suuntaa ja kone lähti tulemaan mua kohti. Äkkii vaa alta pois ja juasten herättämää koko väki.

Siinä ei sitten kauan kestäny, ku se kone oli hakannu kylkeen reiän, eikä me voitu enää mennä sinne. Kippari kurkkas siitä ovesta ja mäkin ehdi nähdä, et siäl oli vettä jo paljo. Aika vähin ääni ukko vaa sanoi, ett paatti pitää valmistautuu jättämää. Me haettiin jokanen pelastautumispuku ja kokki toi hätäeväät ja vettä. Me oltii prykäl kaikki ja miätittii, saadaanko me veneit laskettuu ollenka siin kelis. Vai pitääkö vaa heittää lautta ja yrittää sit leidareit pitki alas meree ja siit vielä jotenki suariutuu sin lauttaa sisäl.

Asia selvis jollai tapaa aika pian. Jumalato jyske ja jytinä ruumas jatku, ja koht keula ei enää oikeen noussu aallon pääl. Sit tuli muutama muita jyrkempi aalto, kaksi oikeen hirveetä. Laiva katkes, keulaosa sojotti styyrpuurin pualel. Sit laiva käänty kylki kohde aallokkoo, ja jos se toinen pualisko ei olis kääntyny siihe viäree, ni varmaa olis kantrannut koko kiulu ja saman tiän ylösalasi muutamas sekunnis.

Muutama seuraava aalto irrotti sit keulaosan kokonaa. Valokaaret vaa suihki katkenneitte sähkökaapelie pääst ja tuli pimeetä. Sit varavirta lähti käyntii ja saatii taas jotai valoo. Me oltii perä kohti aaltoi ja mää lähdi tyyryn ja Faagerlunti kans pistämää pelastuspaattii laskuvalmiiks. Hätä oli tiätenki hirvee, odotettii, että koska kiulu kellahtaa kyljelles. Nyt, kato, ku keulaosa puuttu, ni se kellu silleen perä helveti syväl ja rullas pualelt toiselle ihan järjettömästi.

Kippari pauhasi puhelimes, kakkonen painu alas konehuaneesee vaik kippari kiälsi. Hän oli vissii kekannut jo, ettei me mihinkää olla just uppoomas. Sit meki tajuttii, et kone käy ja nyt se ruumien väline laipio osottaa kelist pois päi. Hyväl onnel se vois vaik kestää. Niinku sit kestiki. Mutta helvetisti se laivanpualikas siinä heilu. Välil tuntu et mennää kyljellee ja ehkä se jonkun ison aallo kohdal se yheksyt astetta kallistuiki, mut käänty sit pystyy ku aalto meni menojas.

Niämine ku o paljon pikkupaatienki kans kulannu huamas, et me voidaa ohjaamal vaikuttaa siihe heilumisee. Pidetää kone vetämäss taa päi ja aina käännetään ruari tappii siihe suuntaa, mihi laiva kallistuu. Kakkone ja koneäijä kyl pelkäs, että ruarikone väsyy moisess, mut siit se vaa lähti. Joku hydraulipumppu siällä alhaalla vuasi, mutta sai ne senki kuntoon.

Siinä meni sit jonku aikaa, ni semmone iso amerikkalainen potkurikone lensi meirä yli, ihan matalal. Kysyi, että keitäs me ollaa ja miks paatti o oranssi. Kippari sano niil että, tää paatti o ollu oranssi 15 vuat. Lentokone vastas, et ne ettii sinist laivaa ku o katkennu. Se oli se mikä me nähtii edellisen päivän. Ja se meni pohjaa. Siit ei koskaa kuulunu muuta ku et me nähtii kaukan yksi pelastuslautta. Mutta ei me pystytty sen lua ohjaamaa. Iltapäiväl siin pärräs helikopteriki samois hankkeis, kysy että haluttaisko me kyyti pois siält. Ei me sit voitu ku pitää äkkii laivaneuvostoo siin. Se onki ainoo kerta ku mä ole siin tilaisuures ollu. Sehä piretää sillo ku kippari ei hätätilassa pysty tai haluu päättää koko miähistön pualest. Suunnilles sillon ku puhe o siit, et kualeeks kaikki vai vaa vaa joku. Me sit päätettii, et jäädää puurii. Et se o suurempi riski koittaa noukkii meit kopteri kyytii paati päält taik merest. Sovittii et kopteri tulee taas muutama tunni pääst, jos ei enne hälytet. Ja et yritetää saara ainaki yks lautta auki ja ehjän meree, ett siält o sit helpompi noukkii kopteri kyytii taik pelastuslaivaa.

Voittekste te tajuta mitä sit tapahtu! Kokki nousee prykäl ja sil o semmone alumiinen termoskassi mukan. Ja joka äijäl kaks hampurilaist! Kippari viäl ehti huutaa kopteril, ett jos ne laskee vinssivaijeri, ni pistetää niil hiukopalaa. Äijät nauro ja mä kuulin ku lentäjä sano "juu eint got ei trabl. Et nähdää Maunt Pöörlissä tai Halifaksis.

Seuraavan yän tuuli moinas. Mää ole joskus ennenki ollu myrskyn silmäs ja se o melkee pelottavin hetki. Tiätää, et koht tuulee taas iha yhtä kovaa, mut toisest suunnasta. Hetken hakkaa hullu ristiaallokko ja se rassaa helvetist. Ja niihä siin kävi. Aikamme pompittii ku ongenkoho siin aallokos. Ku o tyynt, ni tuule paine ei sille pyri kallistaan laivaa. Se heiluu iha valtoimenas. Oli hiljast, vaik kuin aallot moukaroi paattii. Sit tuli taas tuulenpuuska, ja muutamass minuutis ilma oli taas täyn lentävää vaahtoo.

Koht tuli kakkone ylös, ja sil oli vissiin kaikki laivan patjat. Ne se survo yhtee komeroon ja kävi sinne pitkälles. Se oliki hyvä nukkumapaikka. Siäl pysy paikallas vaik laiva kui heilu. Ei me kukaa nukuttu, mut kyl siin sai levätä ja vähä torkkuu. Ukko ei ollu levänny sekuntiaka myrsky alun jälkee, ja seki maltto vissii puali tuntii siäl vuarollas huilii.

Viäl seuraavan päivän se jakso tuulla. Illal moinas ja sit meil oliki uus probleemi. Tähä asti myrsky oli pitäny paati nii päi, et perä osotti tuulee. Aallot oli tiätenkin takonu rikki kaike mitä peräkannel oli. Mut nyt me keikuttii aallokos taas, ja ohjaamine oli pirun vaikeaa. Olihan se sitä tiätenkin siin myrskysilmäski, mut siinä ny ei ollu mitään järkevää kulkusuuntaa. Nyt me oltii tuule kääntymise jälkee peruuteltu hissuksee luateesee.

Oli jo pimeet, ku kippari ilmotti, että meille o kyyti rantaan. Kanadalaiset pelastuspaatit tulee hakemaa meidät ja avomerihinaajat tua rantaa sen mitä meidän paatista o jäljell. Aallokko oli jo loiventunu paljo ja me laskettii yks lautta alas ja laukastii se. Koht rupeski mahdottomat lamput valasee, ja pelastusristeilijä kurvas liki. Me oltii kaikki kunnos ni päätettii, että odotetaa se hinaaja kans ja autetaa tää holkki kii siihen, ennen ku mennää. Ja nii me tehtiin. Muutama tunti siinä meni, mutta yällä me sit kiinnitettiin hinaajan trossit kii ja siirryttiin leidareit lauttaa ja siitä sit sinne risteilijää. Siällä oli jos vaik mitä hoitajaa paikal ja sit määki vast tajusi tosissani pelästyy. Kaike huvittavint oli se ku Niämine siäl risteilijäs pelastuspukuu riisues kaivo sen taskust pualiks säyry hampurilaise. Siit se sai sit viäl kuul Ganderi lentoasemal ja vissiin Vantaal asti, ett majoneesit valu pitki lahjetta.

Meritarina

Marraskuussa Jumala näki hyväksi tulla kylmien säiden. Kun rannat olivat usein riitteessä ja luntakin sateli, isäntä arveli, että elukoiden syötävät riittävät hyvin siksi kunnes pääsemme rekipelillä hakemaan Strömholmenissa niitetyt ja sinne pikkuiseen latoon jätetyt heinät ja lehtikerput. Nostimme verkkopaatin heti ensimmäisen lumisateen aikaan. Paatti on jo vanha, isäntä on jo kaatanut tukit uutta varten, ja mestari kävi etsimässä keulapuuksi sopivan juurakon jo juhannuksen aikaan. Niin me aloimme talvitöihin silloin marraskuussa. Paatinlaudat sahasimme ja monta muutakin askaretta teimme, joita emme suviaikana ole ehtineet.

Toisin kuitenkin kävi. Joulukuussa tuli lauha sää. Lounainen tuuli puhalteli vaihtelevasti, eikä ilma juuri kylmennyt, jos kohta ei lämmennytkään. Heinä riitti hyvin, mutta arvelin kuitenkin, että Strömholmeniin kannattaisi mennä niin pian kuin mahdollista. Isäntä oli siinä sahatessamme tovin vaiti, kuten aina, kun minä ehdotan jotakin työtä tehtäväksi. Ehkä hän ei pidä siitä, että renki puhuu isännän asioita. Mutta kyllä hän muistaa, että olen ikäni ollut tämän talon töissä. Vanha isäntä halvaantui pari vuotta sitten, eikä juuri enää liiku kuin pikkulaan ja joskus talliin tervehtimään hevosia. Niin nuori isäntä otti talon harteilleen ja kiirehti häitäänkin.

______

Nyt on tapaninpäivä. Herramme antoi joulunkin olla lauha, mutta muutamana aamuna on jälleen rannat olleet riitteessä. Päivisin vallitsee harmaa, sumuinen hämärä ja yöt ovat hiiskumattoman hiljaiset. Kuu ei paista eivätkä tähdet tuiki. Joulujuhla oli kuitenkin hyvin mukava. Söimme haukea, lauloimme ja pääsimme kuin pääsimmekin kirkkoon. Vanha pari jäi tänne kotimiehiksi ja pikku Linan lapsenvahdiksi. Nuori isäntäväki, heidän veljensä, minä ja Hanna-piika sovimme viisistään jollaan ja seilasimme mantereelle. Vanhaisäntä kovin varoitti jäämään sukulaisiin, jos tuuli päivän aikana tyyntyisi. Mutta se ei tyyntynyt, ja niin me iltapäivällä seilasimme autereisella merellä takaisin kotiin.

Eilen tapahtui niin, että Södergårdin toinen lato paloi. Heinät saimme menneenä suvena pitää kauan seipäillä, eikä niistä oikein hyvät tullutkaan. Ja niin kaiketi Södergårdin heinäsuovassa on alkanut kuumuus nousta ja lopulta paloi heinät niineen. Eilisen pöyhimme omissa ladoissamme, eikä heinä aivan raikkaalta vaikuttanut. Kuumaa siellä ei ollut, joten kiitimme Jumalaa, ja isäntä lupasi Strömholmenin heinät Södergårdille, koska siellä näyttää nyt olevan suurempi tarve.

Olemme aamulla jo hätäisesti levittäneet tervaa verkkopaatin pohjaan ja jollan olemme työntäneet jo veteen. Tarkoitus on ehtiä tuomaan tänään kummankin paatin täydeltä heinää ja vielä huomenna lisää. Isäntä on nuoruudestaan huolimatta harkitsavainen mies ja tavallisesti hänen työnsä luonnistuvat hyvin. Söderin rengin piti tulla jo aamulla tänne auttamaan venehommissa, mutta vielä häntä ei ole kuulunut. Niin me isännän kanssa päätämme kokeilla, saisimmeko raskaan verkkopaatin kaksin veteen. Se on jo ehtinyt kuivua ja vähän rakoilla, ja toivomme että se turpoaisi edes vähän ennen kuin meidän pitää lähteä. Minä tosin vetelin lapsalvaa pahimmilta näyttäviin saumoihin, jos se edes vähän vähentäisi vuotoa.

Niin me työnnämme sitä molemmilta laidoilta ja saamme kuin saammekin sen liukumaan veteen. Joutessamme haemme mastot ja seilit rantapuodista, ja sitten kuuluukin askeleet polulta. Tulija onkin Söderin isäntä itse, joka vanhan isännän tapaan kulkee rauhallisesti.

-Jäi se renki sänkyyn. Sairas on, kuumeen kourissa, sanoo mies.

-Että sekin riesa, vastaa meidän isäntäme.

-Vilustutti itsensä siellä palopaikalla, vai tulesta ja savustako tauti lienee. Mutta siellä hän nyt lepää, en minä häntä halunnut pakottaa.

Nostamme mastot pystyyn ja työnnämme paatin vesille. Vetäisen airoilla muutaman kerran ja sitten voimmekin levittää seilit. Kevyt pohjatuuli on puhaltanut sumut ja niin seilaamme selälle. Tästä on Strömholmenille joitakin virstoja, tiima varmasti menee, ennen kuin siellä pääsemme rantaan ja saamme lastauksen alkuun. Isäntämiehet ovat hiljaa, ja kun en ole minäkään poikanen enää, istun hiljakseen föörin puolella.

Välillä tulee tyyni. Soudamme isännän kanssa ja Söder pitää perää. Alamme olla Strömholmenin lähellä. Näillä paikkeilla on meren pohjassa laakso, ja kun vesi on nousussa tai laskussa, Strömholmenin ympärillä voi käydä yllättävän vahva virta. Siitä saari on saanut nimensä ja niin sitä on vanhastaan kutsuttu. Kotilahti jää täältä nähden Byholman taakse, ja tuolla lännessä aukeaa avoin meri. Idässä, etäällä, on naapuripitäjän luotoja. Meidän holmamme ovat äärimmäisiä metsäisiä tai pensastoisia saaria avomeren partaalla. Myrskysäällä tässä lyö jo miehen korkuinen aalto. Silloin saa verkkopaatilla seilatessa olla tarkkana.

Kohta Söder päästää meidän isännän ruospinniin ja valmistaudumme rantautumiseen. Keräämme seilit, paluumatkalla emme heinäkuorman takia ehkä pääse lainkaan seilaamaan. Klyyvarit voimme nostaa soutua keventämään, jos tuuli on vetävä. Siinä rannan tuntumassa käy melkoinen virta.

-Jos nyt tuuli tyyntyy, meille tulee kiire, arvelen ääneen.

-Silloin ei kauan kestä, kun meri jäätyy.

Heti rantaan päästyämme nautimme eväitä. Kotoalähdöstä on aikaa, ja kohta tehdään lujasti töitä. Leipä on lujaa, ja meillä on sen lisäksi suolasilakkaa. Ja jos yhtään Söderiä tunnen, hänellä on mukana hiukan lämmikettäkin. Nuori isäntä on lähes raitis, mutta minä en ole koskaan sylkenyt lasiin enkä pulloon. Juopottelun synnistä minua ei voi syyttää, mutta hörppy joskus keventää mieltä ja pistää veren kiertämään.

Ryhdymme työhön. Ladossa on kahdet purilaat, joita voi edes jotenkin vetää kivikkoisella polulla. Söder kuormaa purilaita, minä vedän ne rantaan ja isäntä survoo heinää jollaan. Kukaan ei ole jouten. Sillä aikaa kun me kuormaamme paatteja, Söder tekee uutta kuormaa. En ole enää nuori, mutta työ sujuu sentään vielä voimalla. Jollaan sopii parikymmentä purilaskuormaa, ehkä hiukan enemmänkin. Verkkopaattiin niitä menee useampi kymmen, joten hien saa antaa virrata, jotta valmista tulee.

Niin tulee jolla täyteen, ja isäntä sanoo, ettei niin kiire ole, etteikö levättäisi. Me olemme lujia miehiä ja jaksamme pitkään, mutta niin se on, että jos ei ajoissa lepää, voimat hupenevat ennen kuin työ. Istumme hetken rantakivillä ja kukin kaivelee piippunsa esiin. Polteltuani nousen käydäkseni laskemassa veteni, ja samalla ajattelen poiketa kalliolla tähystämässä. Tähystäminen, se on täällä elämän ehto. Pitää tietää, millainen sää on tulossa ja on hyvä nähdä, keitä selällä liikkuu. Ainahan joku voi olla apua paitsi, suurta tahi pientä.

En mitenkään voi sanoa pitäväni siitä, mitä näen luoteen puolella. Taivas on jo leveälti sinisenä, ja vähäinen tuuli on tyyntynyt.

-Meidän pitää lähteä pian, sanon, kun palaan isäntien luokse.

-Niinkö Lasse arvelee, vastaa Söder vain, mutta nuori isäntämme nousee myös kalliolle, ja palaa heti kohta.

-Kyllä sieltä nyt on kylmä tulossa, arvelee hänkin.

Söder kopauttaa piippunsa tyhjäksi ja sanoo -Ei me sitten pitkäksi aikaa jäädä. Vaan kun olemme tänne kerran tulleet, niin lastataan nyt vielä vähän. Kyllä minä maksan korvauksen näistä heinistä selvänä rahana.

-Kun ei vain kävisi niin, ettei rahaa enää tarvita.

-Eipähän hätäillä, jos vaikka lastaamme kunnes pilvenreuna on yllämme. Reippaasti soutaen joudumme kyllä kotirantaan ajoissa, Söder sanoo kokeneemman isäntämiehen vakaalla tunnolla.

Niin me ryhdymme taas toimeen. Söder sitoo entistä suurempia purilaskuormia, minä vedän niitä puolijuoksua rantaan ja nostelen jättikahmaloin verkopaattiin. Isäntä ottaa vastaan ja survoo suopaa tiiviiksi. En tiedä montako kuormaa olen jo juoksuttanut, tusinan varmasti, ehkä kohta kaksi, kun toviksi taas oikaisen selkäni. Huomaan, kuinka kylmä on, ja kuinka lahden pohjukassa veden pinta on saanut riitteisen kannen.

-Nyt meidän pitää Jumalan nimeen lähteä, sanon. Emännät kotonat ovat kohta huolissaan. Nuori isäntäkin taukoaa toviksi työstään ja katsoo lahteen, vaan ei sano mitään. Harmaat silmät ovat vakavat ja rintakehä nousee ensin ja painuu sitten huokaukseen. Kohta astelee myös Söder vetäen viimeistä purilaskuormaa perässään. Hänenkään ei tarvitse puhua mitään. Minä juoksutan purilaan latoon, suljen oven ja riennän juosten käkkyrämäntyjen sivuitse rantaan.

Isännät ovat jo paatissa. Jolla hinausköysi on taas suuspantin raossa kiinni ja minä kohotan paatin keulaa, työnnän ja olen jo astumassa, kun jalkani lipeää punaisella rantakivellä. Hetken hoipun toinen jalka paatissa ja toinen meressä ja ehdin lukea hätäisen rukouksen, etten juuri nyt kastuisi kokonaan. Lopulta makaan partaalla ja toinen jalkani on hyisessä vedessä. Söder vetää minut paattiin ja minä istun heinäkasaan, riisun saappaani ja puristan vedet jalkaräteistäni.

Niin alkaa soutu. Matka käy hitaasti, mutta työ pitää minut lämpimänä. Strömholm käkkyrämäntyjen suojaamine, kellastuneine niittyineen jää taakse veto vedolta. Vastainen virtakin kohta helpottaa, ja jos Luoja suo, saamme vielä edes pienen, myötäisen tuulenvireen. Nyt, kun emme ehtineet lastata verkkopaattia täyteen, voisimme myös seilata.

Välillä vaihdamme paikkoja. Kukin soutaa vuorollaan ja yksi saa levätä ohjatessaan paattia. Idästä nousee hämärä. Toivottavasti Hanna tai emäntä hoksaa tuoda kotirantaan lyhdyn, niin on helpompi ohjata. Näitä ajattelen samalla kun huomaan, että airon varteen, ylemmäs, osaan joka ei käy soutaessa vedessä, kertyy jäätä. Söder istuu ohjaamassa, ja nuori isäntä vetää toisella airoparilla hänkin kuin härkä. Leveät hartiat keinuvat eteen ja taakse, karvalakki makaa heinäkasan päällä ja hiki virtaa helminä. On kiire. On totisesti kiire, eikä rukoilemaani tuulenviriä tunnu.

Hetket kuluvat, kohta avoin selkä muuttuu paljaiden kallioluotojen pirstaloimaksi. Täällä käymme keväällä linnustamassa ja hakemassa untuvia. Joinakin keväinä ajojäiden aikaan hylkeitä on nuijittu näinkin lähellä kotia, mikä on ollut siunaus. Kaukaa selältä ja ulapalta hylkeen hilaaminen kotiin on tavaton työ. Myrksyävällä merellä luodot tarjoavat suojan pahinta aallokkoa vastaan. Jos selältä suoriutuu tähän asti, on yksi huoli vähemmän. Tuuli voi jatkua hurjana rantaan asti, mutta tästä alkaen aallot muuttuvat vähitellen vähäisemmiksi.

Nyt luotojen läheisyys ei tunnu yhtään sen paremmalta kuin äskeinen taivaan sini. Ulompana saattoi käydä jonkinlainen virta, täällä vesi seisoo. Se tarkoittaa sitä, että se myös jäätyy. Ja nyt kun rannat ovat lauhasta huolimatta olleet aamuisin jäässä, selkäkin jäätyy jos vain tulee kunnon pakkanen. Ja sehän tuntuisi tulevan.

Isäntä vetää riuskasti, mutta airot ovat nekin jo vanhat, ja yksi niistä katkeaa hänen vedossaan. Sielunvihollisen nimi karkaa hänen huuliltaan. Ulommainen luoto, Norrgrynnaksi kutsuttu, on jo jäänyt. Veden pinnassa on pienen pientä riitettä. Rauhoitan mieltä lukemalla Isä meidän puoliääneen. Jos ei olisi tällainen hätä, veisaisimme virttä soututahdin ylläpitämiseksi ja mielen kevennykseksi. Laulaen moni pelko pysyy loitolla. Mutta nyt ei veisata. Nyt kuunnellaan, kuinka veden liplatus keulassa muuttuu hienonhienoksi ritinäksi ja helinäksi. Harmaa, matala sumukerros lepää seisovan veden yllä. Merisavu. Pakkanen on kiristymässä, meri on jäätymässä.

Olemme juuri vaihtaneet vuoroja. Istun nyt vuorostani ohjaamassa. Hämärä on jo niellyt rantojen yksityiskohdat, läntisellä taivalla punnerrus tummuu. En enää näe lähelle, postillaa en juuri saa luettua, en varsinkaan hämärässä. Mutta tässä illan viime kajossa näen, että meren pinta on nyt kokonaan jääkuoren alla. Kuori on sitkeä ja paatimme jättämät laineet saavat sen taipumaan hienokseltaan. Silloin näen vaalean pilkan jäävän jälkeemme.

-Nyt se alkoi höylätä lautoja, sanon. Soutu taukoaa ja nuori isäntä ketterimpänä siirtyy paatin keulaan.

-Jo täällä on neljännestuuman kolo, hän sanoo kuristuneella änellä.

-Paksuko on paattisi lauta siellä, kysyy Söder.

-Eiköhän tuo viisi kahdeksasosaa ollut, kun isän kanssa aikanaan sahattiin näitä.

Olemme hiljaa hetken ja katsomme toisiamme. Ohuen jään reuna on jäytänyt puolet laudan vahvuudesta. Tiesimme odottaa sitä, mutta matkaa on vielä kaksi tai kolme virstaa. Vaikka jaksaisimme soutaa jään halki, se höyläisi kylkilaudat ennen kuin ehtisimme rantaan. Ja kaunka kestää, että jää kantaa miehen?

On pakko muuttaa työtapaa. Yksi soutaa, yksi rikkoo äsken katkenneella airolla jäätä edestä ja yksi pitää suuntaa yhä. Niin jatkamme, mutta matkanteko on hidasta, hyvin hidasta. Måsgrynnanin luoto edessämme ei kasva, vaikka olemme särkeneet jäätä ja yrittäneet soutaa. Yön on varmasti jo pitkällä ja pakkasta on niin, että veneelle avaamamme railo jäätyy perässämme heti umpeen. Jäätä on kertynyt myös paatin kylkeen, ja vaikka särjemme jään veneen edestä, se silti veistää lastuja laudoista.

Lopulta ei auta kuin pysähtyä. Keula on puhkeamassa, emmekä millään pysty äyskäröimään, soutamaan ja särkemään jäätä.

-Nyt ei auta kuin syödä ja pitää itsensä lämpimänä, nuori isäntä sanoo. Söder ottaa viinalekkerinsä esiin, minä veistän viimeisen leivän palan kolmeen osaan ja syömme ne. Silakat jätämme aamuun. Osa viinasta kaadetaan veden joukkoon, ettei se jäätyisi. Nyt nuori isäntäkin ottaa osansa siitä, mitä jäi jäljelle. Kohta kaivaudumme kaikki heiniin, ja minä nukahdan pian, koska päivä on ollut raskas.

Herään hirveään paleluun. Taivas on yhä pimeä. Pian molemmat isännätkin nostavat päätään. Lyömme käsiämme yhteen ja hieromme jalkojamme saadaksemme veren kiertämään. Syömme suolasilakan mieheen. Kovin on apea tämä huomenateria. Päälle ryyppäämme viinalla jatkettua vettä. Mikään ei auta paleluun.

-Jaahah, saan sanottua, otan aironpätkän ja kolautan jäätä sillä. Pätkä kimmahtaa kädessäni ja pieni toivo herää mielessäni. Nousen veneen partaalle ja lasken toisen jalkani varassa painoni jäälle. Kuuluu risaus, ja jääkansi halkeaa. Emme siis voi jatkaa matkaamme jalkaisin, emmekä tietenkään lähtisikään riitteen päälle pimeällä.

-Päivällä voi mennä luodolle, Söder saa sanottua. Olemme taas tovin vaiti.

-Mitäpä siellä, kysyn. Taas olemme vaiti pitkään.

Kuluu taas aikaa. Eilen kylmettämääni jalkaa kipristeli, mutta nyt se on loppunut. Kun ei vain jäätyisi kokonaan. Päivä alkoi kajastaa idässä, tai lähinnä kaakossa. Nousemme seisomaan ja lämpimiksemme veisaamme, kerromme tarinoita, huudamme kuin mielipuolet ja otamme niitä puolikkaita askeleita eteen ja taakse, jotka heiniä puolillaan olevassa veneessä ovat mahdollisia. Aika kuluu verkkaisesti, hyvin verkkaisesti.

On pohjaton nälkä. Hyinen, viinansekainen vesi saa suun ja ruokatorven kouristelemaan, eikä sitä voi niellä sellaisia määriä, että se menisi vatsaan asti. Olemme laulaneet kaikki osaamamme laulut ruokottomista sällien lauluista virsikirjan virsiin. Tarinat on kerrottu ja on niin hyisen kylmä, ettei puhuminenkaan oikein suju. Jo pitkään on tuntunut, ettei jaloissa ole voimaa. Jo kauan sitten Söder veti viinakorttelinsa taas esiin ja joimme sen loppuun.

Ajattelen saunaa ja ajattelen ruokapöytää. Ja sitten ajattelen Hannaa. Olemme olleet kauan samassa talossa, minä kolmekymmentä vuotta, Hannakin jo kymmenen. Minä olen rauhallinen ja tasainen, en vihastu. Hanna on eloisa ja laskee mielellään leikkiä, mutta tulistuu myös herkästi ja on silloin kuin pisteliäs kyy. Siitä ajatus palaa ruokapöytään tai saunaan. Ja näitä kolmea ajatusta olen saanut seurata siitä asti, kun herkesimme laulamasta.

Herää tuuli ja virkistymme. Se tuntuu hyiseltä, mutta odotamme että se rikkoisi jään ja ajaisin sen lauttoina rantaan. Levitämme purjeet, ja vasta kun vene alkaa vuotaa keulastamme, tajuamme tyhmyytemme. Kylmä on vienyt järjen. Vene liikahti juuri sen verran, että nyt vene vuotaa. Vaan saimmepahan syyn pysyä liikkeellä, kun on pakko äyskäröidä jatkuvasti. Keulassa olevista heinistä kastuu ja jäätyy ja vasta kun aurinko on jo sivuuttanut etelän ymmärrämme siirtää jäiset heinät, ankkurin ja painolastikiviä veneen perään niin, että vuotokohta nousee jääkannen yläpuolelle. Kuuluu rutinaa kun vene vaihtaa asentoaan jäiden puristuksessa. Sitten tuuli taas tyyntyy.

Palelemme, palelemme ja palelemme. Vartalomme hytisevät. Ajatus ei kulje ja niskaa kivistää ankarasti. Jalat ja kädet ovat tunnottomat. Lopulta Söder sanoo jotakin, mikä kuulostaa siltä kuin hän sanoisi että kotiin. Näen kun hän nousee veneestä jäälle, mutten osaa vastata mitään enkä saa lähdettyä hänen mukaansa. Muistan aamulla nähneeni selällä vielä utua, merisavua. Nyt sielläkin on hyisen kirkasta. Strömholm erottuu oikein hyvin, aivan kuin se olisi taas tuossa lähellä.

Jää päästää parkuvia ääniä, kun Söder astelee etäämmälle veneestä. Hän hoipertelee ja on liukastua, mutta jatkaa kohti lähintä luotoa. Seuraan hänen kulkuaan ja yritän toivoa parasta. Ehkä lähden hänen peräänsä, jos hän selviää luodolle asti. Vähä vähältä hän pienee silmissä, kohta hänen yksittäisiä liikkeitään enää erota. On vain musta, hoikka hahmo, jonka liikkumisen ymmärtää, jos välillä katsoo hetken muualle. Kun hän lopulta on lähellä luotoa, näen hänen kaatuvan ja katoavan. Kaatumiskohdasta nousee hienoinen höyry, eikä häntä enää näy.

On taas hämärää. Olemme nyt olleet yön ja kokonaisen päivän tässä, ja Söder on kuollut. Se asia pyörii mielessäni herkeämättä. Söder on kuollut, Söder on kuollut, Söder on kuollut. Isäntä vuoroin istuu, vuoroin kyykkii ja vuoroin seisoo veneen perässä. Hänen kulmakarvansa ja lakkinsa otsa on huurussa ja liikkuminen on vaivalloista. Hän horjahtelee ja lopulta suistuu vatsalleen partaan päälle. Yritän auttaa hänet jaloilleen, mutta voimani ovat vähissä. Lopulta hän makaa heinissä veneen pohjalla, ja jää sinne. Yritän houkutella hänet ylös, jaloilleen. Sanon, että yöllä pääsemme kotiin. Tai yritän sanoa. Leukani ja suuni ei tottele ja ääneni on pihinää.

Lopulta hän vääntäytyy istumaan. Silmät toljottavat suoraan eteen päin ja minä autan hänet jaloilleen. Halaamme toisiamme lämpimiksemme ja hetken se auttaa. Sitten on taas kylmää ikuisesti. Lopulta emme jaksa seistä ja kaivaudumme selkä selkää vasten heiniin. On pakko saada levätä. On pakko. Silmiä painaa ja jalat eivät kanna.

Tulee vielä yksi aamu, eikä vartaloni enää tärise. Nousen istumaan ja katselen ympärilleni. Aamun valjussa valossa otan veneen partaasta kiinni ja vääntäydyn vatsalleni sen varaan. Jalkani tottelevat, lasken ne jäälle ja vantista tukien nousen houjuen seisomaan. Jää kantaa, ajattelen. Otan askelen, sitten toiseen ja sitten kolmannen, ja sitten tulee ihmeellisen lämmin. Kuuma suorastaan, ja joka paikkaa pistelee ja kirvelee hirvittävästi.

Vasta sitten muistan isännän ja palaan vaivalloisesti veneelle. Yritän herättää hänet, mutta hän ei nouse eikä vastaa mitenkään. Ymmärrän, että hän on kuollut, hänkin. Sydän ei kestänyt kylmää, tai henki. Niin minä lähden kotiin. Otan askeleita yhden toisensa jälkeen ja minun on niin kuuma, että on pakko riisua lakki, takki, rukkaset, villapaita ja lopulta olen pelkissä housuissa täällä jäällä ja otan askeleita. Sitten liukastun ja päähäni sattuu. Näen luodon.

Södergårdin Alfred-renki tuli Mellangårdiin jo illalla. Emännän ja vanhan parin kanssa he puhuivat pakkasesta. Monta kertaa illan aikana he kävivät rannassa, ja lopulta tapahtui se mitä he pelkäsivät. Meri jäätyi. He nousivat kallioille tähystämään ja huusivat heinämiesten nimiä, mutta meri oli hiljainen ja tyyni.

Illalla Mellangårdin vanha isäntä luki postillaa vapisevalla äänellä ja huokaili. -Jaa, kun vain ei poika jäisi sinne. Jää tuo Peter isännäksi tänne, ja vielä menee vuosia ennen kuin hänestä siihen on. Eva, nuoren isännän nuori vaimo, istui tuvan penkillä ja itki. Hän oli raskaana ja hädissään. Hanna keitti puuroa ja oikeaa kahviakin. Odotettiin. Käytiin rannassa ja taas odotettiin. Kaukana merellä näkyi usvaa, mutta luodot erottuivat hyvin.

Aamulla Södergårdin renki tuli Mellangårdiin ja sanoi lähtevänsä jäälle, mutta Mellangårdin väki kielsi jyrkästi. Kolme miestä oli jo vaarassa, jos neljäskin menetettäisiin, pientä kylää lyötäisiin liian ankarasti. Päivän he toimittivat asioitaan, söivät ajallaan ja kukin kävi vuorollaan rannassa kokeilemassa jään kestävyyttä.

Illalla he olivat kaikki rannassa ja arvioivat jäätä jälleen. Päivällä oli tuullut hienoisesti ja Högbergiltä oli kuin olikin nähty purjeet parin luodon takana. Mutta kun ne eivät illansuussakaan olleet siirtyneet, heidät kaikki oli vallannut suru. Miehet olivat siellä voimattomina veneessä, joka ei pääse jään läpi ja jää taas ei kanna miestä ja siellä oli kylmä. Nurkat ja puut paukkuivat pakkasessa.

Seuraavana päivänä Söderin renki tuli suksien kanssa Mellangårdiin, otti mukaansa lämmintä maitoa pulloon joka pakattiin moneen villasukkaan, ja leipää ja silakkaa ja reen. Hevosta jää ei vielä kantaisi, mutta varovainen suksimies jo voisi pärjätäkin. Takkinsa molempien hihojen läpi renki pujotti narun ja narun päihin sitoi naskalit, jos vaikka putoaisi jäihin sittenkin.

Seisovan pakkasen saattelemana hän laskeutui jäälle ja alkoi hiihtää. Jää ei juurikaan narissut eikä taipunut. Hän eteni hitaasti ja muisteli tuntemiaan virtapaikkoja. Kotilahdelta päästyään hänen ei tarvinnut kiertää kuin pari luotoa, ja vene näkyi etäällä, Purjeet olivat yhä ylhäällä.

Varovaisesti sauvalla jäätä tunnustellen hän pääsi perille. Mellangårdin isäntä makasi veneessä heinien seassa kasvot kohti taivasta, oikea käsi rinnan päällä. Lasse-renki oli kappaleen taapertanut kappaleen matkaa kohti Larsonin torppaa. Mellanin renki ei vain käsittänyt, miksi Lasse oli ripotellut vaatteensa mennessään. Söderin isäntää ei näkynyt missään. Ei heinien joukossa eikä jäällä lähimainkaan. Hänet löysi viikon päästä Mellangårdin nuorempi poika, joka heinänhakumatkalla poikkesi keventämään itseään luodon rantaan. Ruumis näkyi jään läpi.

Hiekkalaatikolla

Työnteko on päätetty lopettaa maassamme. Omistaminen näyttää olevan kannattavampaa kuin konkreettisten asioiden valmistaminen tai toisten pelveleminen. Niinpä taloudellista eli valtiollista käytännönvaltaa käyttävät tahot ovat päättäneet, että töitä ei enää kannata tehdä. Kaiketi maailma on tullut valmiiksi ja jäljellä on enää vallitsevien voimasuhteiden muutosten estäminen. Niinpä vallanpitäjät ovat päättäneet pistää pystyyn uuden syrjäytysaallon. Muutamat eivät enää katso materiaalisen hyvän jakamisen kannattavan.

Tilanne on kuin hiekkalaatikolla, jossa on jo tovi tapeltu leluista. Hiekkalaatikon valtiaat ovat kaksi kahdeksanvuotiasta, jotka päättävät, milloin ja millä leluilla kahdeksan kuusivuotiasta saa osallistua leikkiin. On vain ilmennyt ongelma. Koska kuusivuotiaat yrittivät liittoutua ja riistää kahdeksanvuotiaiden väkivallan uhalla halussaan pitämät lelut ja olivat jopa voittaa, kahdeksanvuotiaat päättivät rikkoa lähes kaikki lelut. Nuorempien kannalta loputtomilla voimillaan he kiskoivat autoista pyörät ja akselit, katkoivat hiekkalapioista varret, särkivät pienet muoviämpärit ja polkivat hiekkakakkumuotit halki.

Ikävä kyllä leluhanat ovat menneet kiinni. Kahdeksanvuotiaiden odottamia uusia autoja ja lapioita ei ole tiedossa. Maailmanmarkkinoilta eli vanhemmilta niitä saisi vain entistä huomattavammin kovemmin ehdoin. Pitäisi itsekin vaivautua johonkin, kuten opettelemaan käyttämään pölynimuria ja tiskaamaan pieniä tiskejä. Ja sehän ei käy. Kostoksi jatkuvasti lisääntyvät leluvirran laantumisesta isot naperot pitävät jäljelläolevat roinat itsellään.

Hiekkalaatikolle saataisiin jäljellä olevilla leluilla aikaan ihan mukavat leikit, ellei kaksi kahdeksanvuotiasta keksisi toisilleen oikeutuksia hassata leluja ja pyrkiä pitämään ehdotonta valtaa. Niinpä he eivät myöskään pääse nauttimaan siitä ilosta, mitä kuusivuotiaat voisivat tuottaa osallistumalla hiekkalinnan rakentamiseen.

Näin. Tällaista aikaa me elämme. Joidenkin mielestä kannattaa korottaa omaa materiaalista hyvinvointiaan samalla kun jaettavaa hyvää on yhä vähemmän. Ilmeisesti isoisoisien kokemukset ovat unohtuneet ja luotetaan siihen, ettei meillä päin lähdetä kaduille. Köyhät kyykytettiin viimeksi vuonna 1918 kovin ankarasti, mutta varakkaillekaan tuosta keväästä ei taatusti ollut hyötyä. Jottei hiekkalaatikolla syntyisi nujakointia, pitäisi erinäisten jo hiekkalaatikkoikänsä sivuuttaneiden muistaa, että liiallisesta omimisesta koituu levoton tilanne. Asia on vain siitä kehno, että koska laki on varakkaiden puolella, kaikkinainen suora puuttuminen varakkaiden varallisuuteen on laitonta, ja sitä tilannetta varten on olemassa omasta mielestään nipinnapin kohtuullisesti palkatut porukat, joiden vallanpitäjät antavat luvan äärimmäisessä tilanteessa käyttää aseita: heittää hiekka silmille, tai 7,62-millisiä luoteja.

Viitisenkymmentä vuotta sitten pidettiin yleislakkoa. Isoisät olivat oppineet isiensä läksyn. Jos aina antaa periksi, röyhkeät kyllä vievät mammonan häpeilemättä. Provokaatio kuitenkin antaa vallanpitäjille luvan käyttää väkivaltaa. Jos olen oikein ymmärtänyt, yleislakkomellakointia varauduttiin hillitsemään jopa konetuliasein. Hiekkaa olisi siis saatettu viskoa silmille oikein aikuisten lapiolla tai käyttää lapiota lyömäaseena.

Jostain pitäisi nyt laskeutua sellainen samallainen äiti, kuin tulee hiekkalaatikolle rauhanturvaajaksi. Rauhaanpakottaminenhan tapahtuu sillä ehdolla, että lelujen valtiaat jakavat jäljellejääneet lelut yhteiseen käyttöön ja luopuvat viiikkorahoistaan siksi kunnes ne pari autoa, ämpäri ja lapiota on maksettu. Lisäedellytys on, ettei osaton enemmistö kostotoimenpiteisiin. Muussa tapauksessa loputkin lelut viedään loppupäiväksi varastoon ja kaikki naperot pistetään kotiarestiin.

Jostakin pitäisi nyt tulla suuri äiti tai isä, joka ylivertaisella auktoriteetillaan lopettaisi kissanhännänvedon ja tekisi selväksi, että jos yhteinen leikki ei suju, niin kaikki saavat nuolla näppejään, eikä karkkia tarvitse odottaa lauantaisin. Toivoni lienee turha, joten seuraan jännityksellä, millaista häränpyllyä yhteiskunta tällä kertaa heittää. Joko tämän laman jälkeen jotkut laskevat, että ruokaa ei kannata kotimaassa tuottaa, ja jos sitä tuotetaankin, sitä ei kannata myydä Suomessa, koska ulkomailta saa paremman hinnan - riippumatta siitä, kärsiikö joku Jakomäessä tai Hervannassa nälkää. Vai vastako seuraavan laman jälkeen saavutetaan tuo oman vaurastumisensa nimeen vannovien oikeistopopulistien ihannetila?

Kävely

Olen jo pitkään ajatellut, että lähtisin kävelemään. Haluaisin tutustua ihmisiin, keskustella heidän kanssaan esimerkiksi näistä ajatuksista, joita olen täällä blogissa pohtinut ja pyrkiä tekemään jotakin hyvää ihmisille. Pieniä palveluksia tai jotakin sellaista.

En tiedä, kauanko minulla riittäisi sanottavaa, mutta toistaiseksi näitä ajatuksenjämiä pyrkii päähäni, ja kävely tuntuu edistävän niiden syntymistä. En tosin tiedä, kiinnostaisivatko ne niin monia, että jaksaisin moista kävelyhanketta, mutta ideani tosiaan olisi kulkea jalan paikkakunnalta toiselle, tai vaikka fillarilla. Ja ehkäpä tarkoitus ei olisikaan, että esittelisin itse hyvinä pitämiäni ajatuksia, vaan että saisin ihmisiä kokoon rakentavassa ja lämpimässä hengessä - esimerkiksi hetkeksi pois täältä tietokoneitten ääreltä.

Epärealistisissa haaveissani kuvittelen että saisin liikkeelle pieniä joukkoja, jotka ehkä kävelisivät osia matkoista mukanani, kävelyhän saa ajatuksen luistamaan, kunhan se ei ole niin rankkaa, ettei jaksa ajatella. Sellaisellekin liikunnalle toki on tarpeensa. Tai ehkä tapaisin ihmisiä jossakin mukavassa paikassa ja yrittäisin ylläpitää henkevää keskustelua. Keskustelun tarkoitus ei olisi vain osoittaa retorisia kykyjä, vaan haluaisin jotenkin auttaa ihmisiä.

Asia on nimittäin niin, että kerran meistä jokainen täältä lähtee. Kaikille ei suoda mahdollisuutta tehdä tiliä elämästään, mutta uskoakseni, jos se tilinteon hetki suodaan, olisi paljon parempi olla jos voisi ajatella tehneensä toisille hyvää koko sydämestään.

En oikein toisaalta tiedä, mitä osaisin tehdä. Olen niin turhautunut itseeni ja kyvyttömyyteeni tässä yhteiskunnassa, ettei itseluottamus aina riitä edes ulko-oven avaamiseen. Näen kuitenkin, etten ole yksin tämän murheen kanssa. Jotensakin tiedän, että osaan kuunnella ihmisten murheita ja näen myös, etteivät kaikki virka-auttajat ole tehtäviensä tasalla. Uskoakseni elämme aikaa, jolloin olisi tarvetta niille jotka edes haluaisivat olla hyväsydämisiä. Niin vaikeaa kuin se minullekin on - minkä seikan voi todeta esimerkiksi lukemalla tämän blogin tekstejä.

Olen netissä ja muuallakin saanut tavata niin paljon synkkämielisiä, murheellisia ja toivottomia ihmisiä, että haluaisin ilahduttaa heitä jotenkin. Jos osaisin, tekisin jotakin, joka soisi edes hetken lievityksen pahaan oloon, eikä aiheuttaisi krapulaa seuraavana aamuna. Ei sillä, että paheksuisin kohtuullista alkoholinkäyttöä, mutta liikaa juominen auttaa nousuhumalan ajan, ja sen jälkeen vain pahentaa tilannetta.

Toki minulla on ne vanhatkin haaveet olemassa, purjehduslomat rannikolla ja muuta sellaista. Kaiketi tämä ajatus perustuu kuitenkin haluun tuntea itsesnä tarpeelliseksi ja hyväksytyksi ja käyttää niitä lahjoja, joita Jumala on antanut. Elämä on vain kerran, ja parhaat evääni tuntuvat olevan yhä pussissa, kun en tiedä, miten niistä nauttia.

Tiede lisää tuskaa

Ei tarvitse olla edes nähnyt yliopistoa, että ymmärtää tieteen olevan tiedonmuodostusta tai -hankintaa. Kantasanahan on sama. Vastaavasti epävarmoista asioista sanotaan, että jokin kai on jotakin. Epävarmojen asioiden kanssa touhuaminen on siis kaidetta.

Professori Jack Blunt työryhmineen (Blunt et al 2004, 258-262; 311-312) on päätynyt tulokseen, että valtaosa yliopistojen tuottamasta tiedosta päätyy välittömästi julkistamisensa jälkeen unholaan tai tuottaa vain inhimillistä tuskaa ja hämmennystä. Tieteen ja tiedon aiheuttaman tuskan tarkastelu ja määrittely kattaa suurimman osan teoksesta, mutta kaiketi sille on syynsä.

Bluntin ja kumppanien johtopäätös ei ole mitenkään yllättävä. Kulahtanut sananlasku on jo kauan kertonut tiedon lisäävän tuskaa. Tiedettä ei siis tässä asiassa ole tarvittu tiedon tuottamiseen vaan olemassaolevan tiedon oikeuttamiseen ja perustelemiseen. Sinällään se ei ole huonoa tieteilyä, onhan tieteilijänkin oikeutettua kysyä ja tutkia, miksi jokin asia on kuten on. Tieteen tulos ei ole se, että kappaleet putoavat, vaan sen oivaltaminen, että kappaleet pyrkivät toistensa läheisyyteen. Paino- eli vetovoima pitää maailmankaikkeuden koossa.

Pääpiirteissään tiedon ja tuskan välisessä yhteydessä on kyse joittenkin ihmisten kyvystä luoda uhkakuvia sirpaloituneesta tiedosta - nykysuomeksi informaatiosta. Kyse ei ole vainoharhaisesta hulluudesta, vaan tiedon lisäämässä tuskassa kyse on nimenomaan varteeotettavien, pelottavien tulevaisuusnäkemyksien luomisesta. Sairaan mielen tuottamasta pelosta nämä uhkakuvat erottaa se, että myös muut kuin vision luoja pystyy ymmärtämään ne, ja kenties myös hyväksymään.

Tiedon lisäämän tuskan kääntöpuoli on tiedon lisäämät mahdollisuudet. Näitähän me tavalliset ihmiset odotamme tieteeltä. Kauppamiehet ovat jo vuosia hiillostaneet yliopistoja tuottamaan innovaatioita, siis kaupaksi käyviä oivalluksia tai ainakin tutkimustuloksia, joiden perusteella tavallinenkin insinööri osaa kehittää myyntimenestystuotteen. Välittömän kaupallisen menestyksen lisäksi innovaatioiden toivotaan tuovan menestystä esimerkiksi juuri sairaudenhoidossa, opetuksessa, sodankäynnissä ja monilla muilla yhteiskunnallisen elämän aloilla, joiden katsotaan olevan yhteiskunnalle hyväksi.

En ollenkaan kiistä tiedon hyvyyttä, kun sen tarkoitus on hyvä. Ikävä kyllä melkoinen osa tieteellisestä tiedosta on juttua, joka on tehty tieteilijän itsensä aseman pönkittämiseksi yliopistomaailmassa. Näin uskallan väittää, koska en ole niin tavallinen tallaaja, ettenkö olisi joskus ollut töissä yliopistossa - ja tutkijana, en vahtimestarina. En voi olla vakuuttumatta siitä, että tieteen saralla kilpailu on kilpailun itsensä vuoksi, aivan kuin yritysten välisessä kilpailussa ei perimmältään ole kyse siitä, tarvitaanko firmojen kauppaamia tuotteita, vaan siitä, että pyritään kahmimaan markkinoilta mahdollisimman paljon rahaa omaan taskuun. Tiede on jopa niinkuin sotaa: voitettavana on vain poltettu maa. Viis siitä, tuottaako tutkimus kohteelleen tai joillekin muille hyvää vaiko pahaa, kunhan tutkimustulos on hieno ja sääntöjen mukaisesti oikeutettu.

Tiede lisää tällä hetkellä tuskaa ainakin Suomessa myös niin, että työvoimaviranomaiset ovat helisemässä työttömien akateemisten kanssa. Mistä löytää töitä maistereille, jotka eivät osaa käyttää sirppiä ja vasaraa, saati sitten sorvia, joiden ääreen heidät voisi lähettää. Kun opiskelin, joskus 15 vuotta sitten, kasvatussosiologiaa opettanut professori Kivirauma kertoi jokseenkin huolestuneena siitä, että opetusministeriön tavoitteena oli antaa ammattikorkeakoulu- tai yliopistotasoinen koulutus 70 prosentille nuorista. Näkemys perustui yltiöoptimistiseen tulevaisuudenvisioon, että tulevaisuuden Suomi on osaamisen ihmemaa, jossa luodaan hienoja idoeoita tuotteista, joita teetetään halvan työvoiman maissa ja myydään kalliilla... niin... minne? Kaiketi neljänsiin maihin. Kuinkas kävi? Nousukauden lopuksi oli kauhea pula tavallisista kunnon ammattimiehistä. "Putkimiehiä ei saa Puolastakaan", kuten muistan tuskitellun. Jopa minä kelpasin lyhyeksi ajaksi puusepän hommiin, ja minun peukaloni eivät ole edes keskellä kämmentä. Ne kasvavat otsasta. Nyt, koulutususkovaiset päättäjät, kaivelkaapa vain kuvettanne! Miksi teidän EI pitäisi kärsiä typeryydestänne, kun tuhannet tai ties-kuinka-monet nuoret akateemiset, jotka uskoivat teihin, ovat vailla työtä? Taisitte helposta rahantulosta hurmaantuneina uskoa, että itse valitsemanne tieto lisää mahdollisuuksia. Varoituksen sanat, ne harvat, eivät teitä kiinnostaneet. Mitäs parista proffasta, jotka ovat asettuneet vastahankaan omalla alallaan!

Tiede lisää tuskaa myös niin, että monien tieteilijöiden työt tosiaan pistetään hyllyyn pölyttymään, kuten Blunt ja nuoremmat kollegansa arvelivat. Silpputieto toki joutaa silpputiedon varastoon, mutta eikö olisi aika varoittaa tieteilijöiksi pyrkiviä siitä, kuinka pahalta tuntuu, kun pitkän työn tulos jää hyllyyn makaamaan? Ainoa ilo siitä on meriitti omien meriittien listalla. Tieteessä eletään vaihetta, jossa tietoa on niin paljon, että tutkimushankkeet tuottavat toisistaan riippumatta samoja tuloksia. Johonkin rajaan asti tämä tietenkin todistaa tiedon olevan oikea, mutta laajassa mittakaavassa kyse on turhasta työstä. Yhteiskunta, joka todistuttaa todistuttamasta päästyäänkin olevansa oikeassa jossakin asiassa muistuttaa kovasti sitä ihmistä, joka on kärähtänyt rattijuopumuksesta ja hokee itselleen ja poliisille juoneensa vain ne tavalliset, ja että jos jotain ongelmaa on, se on alkometrissä tai poliisin asenteessa.

Kun tilanne on sellainen, että saatavilla oleva irtotieto mahdollistaa yltiöoptimististen tai -pessimististen näkemysten luomisen ja käyttämisen tuhoisalla tavalla, niin eikö olisi hiukan syytä hillitä tätä tieto- ja tiedeuskovaisuutta? Tiedoksi kutsuttua informaatiota on niin paljon enemmän kuin kukaan yksittäinen ihminen pystyy käsittelemään, että hyväkin tarkoitus johtaa puutteellisiin johtopäätöksiin ja vakaviinkin erehdyksiin. Tai jos tulos ei ole ihan noin kurja, niin ainakin on muodostettavissa jatkuvasti vastakkaisia näkökulmia samaan asiaan, minkä seurauksena johtopäätösten teko on mahdotonta, käytännön toiminnasta puhumattakaan. Jäljelle jää vain tuska ja kränääminen. Pääosa tieteestä näyttää siis mutkikkaalta joopas-eipäs-kiistelyltä, jolle ainakaan minä en osaa arvostaa.


...paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua ja jatkuva tutkistelu väsyttää ruumiin (Saarn. 12:12).


Lähde:

Blunt, Jack et. al (2004): Wisdom and Knowledge - Academic Production of Human Life. Oxford Academic Press, Oxford.