Vanhat kaverit

Muutaman kerran vuodessa kaipaan vanhoja kavereita. Minne katosivat pihakaverit Päivi, Pia, Kari, Marko, Maarit, Toni, Taru ja naapuritaloyhtiön Mira? Entä koulukaverit – siis ne jotka eivät kiusanneet minua? Missä Jussi, toinen Jussi, Jarkko... Entä partiokaverit? Ja miksi minä luettelen nimiä, jotka eivät merkitse kenellekään lukijoistani mitään? Mutta miksei edes sattumalta tiet käy yhteen uudelleen. Suomi on kuitenkin pieni paikka.

Yhdeksännellä luokalla tapahtui jotakin hämärää. Olin lintsannut usein ja paljon seitsemännestä luokasta alkaen. Viimeisen yläastevuoden viimeisinä kuukausina olin tunnollisesti joka päivä koulussa, mutta olin ajautunut jotenkin erilleen kavereistani. Samojen naamojen kanssa vietin välitunnit kuin aikaisemminkin, mutta suhteemme oli muuttunut. Minusta oli tullut ulkopuolinen. Läheisin luokkakaverini jakoi aikaa monille sellaisille, jotka aikaisemmin eivät kuuluneet meidän neropattien ryhmään. Emmehän me itseämme neropatteina tosin pitäneet, mutta ehkä puheenaiheemme ja puuhamme poikkesivat useimpien ikäistemme poikien edesottamuksista.

Yläasteen jälkeinen kesä meni enimmäkseen merellä ja partioleireillä. Jossain vaiheessa ehdin olla pätkän bensiininmyyjänäkin siinä. Monet ovat kuvanneet peruskoulunjälkeistä kesää jonkinlaiseksi vapauden huipentumaksi, ja olenhan minäkin kirjoittanut kokonaisen romaanin, jossa aihetta sivutaan (milloin lähetän sen kustantamoon?) Se oli viimeinen kesä, jona nuoruudenkaverit olivat sellaisia läheisiä ystäviä, joita heistä murrosiän vuosina oli tullut.

Sen kesän jälkeen aloitin lukion. Jaksoin kolmisen viikkoa. Sitten se loppui. Luokallani oli paras yläasteaikainen kaverini, muuan vanhempi kaveri ja lisäksi pari vanhaa koulukaveria, jotka olivat yläasteen rinnakkaisluokilta. Toinen heistä oli kaunis tyttö, minkä takia hänet muistankin. Mutta koulunkäyntini siis loppui siltä erää siihen, ja lukionhan sain suoritettua lopulta vasta paljon myöhemmin. Samana syksynä aloin siis jotenkin vieraantua parhaista kavereistani. Mitään välirikkoa ei tapahtunut, he vain löysivät minua kiintoisampaa seuraa. Jatkoin partioharrastusta kasvavalla intensiteetillä, mutta kuukausi kuukaudelta minusta tuli yksinäisempi. Toki reissasin porukan mukana leireillä, retkillä ja purjehduksilla, mutta vähitellen aloin oikeastaan johtaa reissuja nuoremmille partiolaisille. Siinäkin jäin vähitellen yksin, mutta en toki oikein tajunnut sitä. Siinä vaiheessa iloitsin menestyksestäni harrastuksessani. Jossain vaiheessa jotkut partioporukasta kuitenkin jättivät minut kutsumatta yhdessä kaavailemilleen reissuille. Olin varmaan hankala tyyppi, tai jotakin sellaista. Tosin he eivät koskaan puhuneet suutaan puhtaaksi.

Seuraavana keväänä muutimme uuteen paikkaan. Aloitin jälleen lukion, ja jälleen jätin sen muutaman viikon kuluttua. Sen jälkeen olin todella yksin, paitsi että hääräsin partiossa. Talvelta, joka alkoi, kun olin 17, muistan pitkät öiset kävelyt meren rannalla, valvotut yöt ja peitevärimaalaukset, joista suurin on yhä tallella. Se on melko angstinen teelmä, mutta en ole hennonut heittää sitä pois. Kuvan aihe ei ole yksinäisyys vaan painajainen, mutta kyllähän se kuvastaa synkeää mielialaani. Ehkä olin silloin jo masentunut.

Aikuisena olen seurannut nuorten kehitystä. Näyttää siltä, että jossakin 15 - 17 vuoden iässä monien muidenkin kaverisuhteet muuttuvat. Pitäisi ehkä kysyä joltakin sosiologilta, että tunnistavatko he tällaisen ilmiön, vai kiinnitänkö minä huomiota vain itselleni tuttuun ilmiöön. Toivoisin, että joku vastaisi tähän, mutta tämä blogini on hyvin hiljainen tietoverkon nurkkaus, jossa harva jaksaa käydä pölyttelemässä ajatuksiani. Jos tällainen ilmiö kuitenkin on, niin pitääkö sen antaa olla, vai voisiko sen tunteminen auttaa kasvattajia tai nuoria itseään, että edes jotkut voisivat välttää yksinäisyyden?

Duuni

En ole kirjoittanut tänne moneen kuukauteen. Yhtä ja toista on tapahtunut. Töitä on tehty ja harrastuksia harrasteltu. Tässäkään tekstissä en esitä isoja ajatuksia. Maailma on luotu ja ihmisen mahdollisuus tai mahdottomuus ymmärtää kaikkeutta on tutkailtu. Nyt siis kuulumisia.

Sain uuden työpaikan. Muuan paikallinen terveys- ja sosiaalialan yhdistys haluaisi leipoa minusta toiminnanjohtajansa. Mikään suuri järjestö ei ole kyseessä, mutta kuitenkin jo toimintansa vakiinnuttanut kerho. Vuosi sitten aloittelin pienellä palkalla eräässä toisessa yhdistyksessä. Mitä ihmettä on tapahtunut puolessatoista vuodessa?

Syksyllä 2013 masennuin jälleen. Eikä se ole tykkänään helpottanut. Ei tule helpottamaan ikinä. Olen katsellut maailman menoa mustin miettein ja kärsinyt ahdistuksesta. Olen nukkunut yöstä toiseen kuin tukki tai valvonut hermostunein miettein.

Voisin ryhtyä ylistämään itseäni. Krenaavasta mielestäni huolimatta olen ollut aktiivinen. Mutta ei, mihinkään oman erinomaisuuden esittelyyn minulla ei ole aihetta. Päivittäinen jaksaminen on lyhytaikaista. Töissä pitää välillä monta kertaa mennä vaikka vessaan piiloon lepäämään, eikä minun työni ole raskasta – paitsi toisinaan fyysisesti. Ehkä kuitenkin kehtaan todeta, että olen syytänyt hakemuksia, soitellut niiden perään, kokenut pettymyksiä, vetänyt vesiperiä ja kokeillut kepillä erilaisia jäätiköitä. 

Rajallisinkin voimavaroin olen siis noussut masentuneesta työttömästä toiminnanjohtajaksi puolessatoista vuodessa. Tai noussut ja noussut. Tosiasia on se, etten tiedä, otanko sen työn. Haluan ensin tietää, missä tilassa yhdistyksen toiminta ja talous on. Mutta minut on kuitenkin jo valittu siihen työhön, joten olen onnistunut vakuuttamaan sen kerhon väen. Jos yhdistyksen tila on epätoivoisen vaikea, saatan hyvinkin jatkaa nykyisessä työssäni. En enää uhraa omaa, huteraa mielenterveyttäni esimerkiksi paremman palkan vuoksi. Ja pitää tässä todeta, että pienenkin yhdistyksen toiminnanjohtajalle maksetaan enemmän kuin mitä olen koskaan aikaisemmin tienannut.

Luvattu liksa ei ole mitenkään kummoinen. Ehkä lähinnä tavallinen suomalaisen työntekijän palkka. Se, että en uhraa itseäni palkan alttarille johtuu siitä, että nykyiselläkin tulen toimeen. Saan jopa säästöön pieniä määriä. Totta kai mahdollisuus parempiin ansioihin on minusta kiva, mutta korkeampi palkka ei tee minusta onnellista kuin hetkeksi. Saan  kyllä mielitekoihini menemään vaikka millaiset summat. Haluni vain eivät tule tyydytettyä millään rahalla, koska – kokemukseni mukaan – minun pitäisi aina saada enemmän ja hienompaa.

En väitä, että onnen avain olisi pelkästään tyytymisessä. Niin buddhalainen en ole. Jonkinlainen tavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttaminen varmasti tyydyttää. Kyse on pikemminkin kohtuudesta. Mikä tavoite on lopulta vaiva arvoinen? Olen purjeveneiden ja moottoripyörien kanssa hakannut päätäni seinään tarpeeksi. Merellä ja tiellä on kyllä mukavaa ja hienot ajopelit nautittavia, mutta niiden ylläpito on aiheuttanut enemmän tuskaa kuin käytöstä on koitunut iloa. Mitkä siis ovat kohtuullisia tavoitteita työelämässä ja vapaa-ajalla? Rahan perässä en ole koskaan juossut. Työelämässä minulla ei vissiin ole ollut ikinä muita tavoitteita kuin jaksaa vielä yksi päivä. Tai edes seuraavaan kahvitaukoon asti. Toiminnanjohtajan työssä tähtäimen pitäisi olla vähän pitemmällä, edes kuluvan toimikauden lopussa. Jos ajattelen, että uusi työ toisi tyydytystä, onnen avain ei ole tyytymisessä. Vähäistä kunnianhimoa on siis oltava. Ehkä tämmöinen kunnianhimon pohtiminen kuitenkin on merkki masennuksen helpottumisesta. Olen kuitenkin nöyrä sen ilmiön edessä: kuten sanoin, lopullisesti se ei parane koskaan.

Sitten muita kuulumisia:

Romaaninteelmäni käsikirjoitus on valmistunut. Se on viimeisiä viilauksia vaille valmis kustannusyhtiöön lähettäväksi. Haluaisin antaa sen luettavakseni eräälle ystävälleni, joka sai minusta mittansa täyteen pari vuotta sitten. En haluaisi tungetella, mutta kun hän on poikkeuksellisen terveellä järjellä varustettu ihminen, joka tapaa perustella kantansa ja sanomisensa. O'ou, luetkohan enää näitä juttujani... Ja lopulta: voinko pyytää näin isoa palvelusta ihmiseltä, jonka kanssa lähdimme eri suuntiin ovet paukkuen, tai ainakin melkein?

Kuuntelutin sävellyksiäni laulunopettajallani. Hän käski minun tyrkyttää niitä jonnekin esitettäväksi tai julkaistavaksi. Kun muistan, ettei yhdenkään sävellyksen synty ole ollut tuskallisen vaikea, ja aina niistä on tullut kiitosta, on kai todettava, että minulla on lahjoja sillä saralla. Mikään Sibelius Akatemian säveltäjämiekkonen en ole, eikä minusta sellaista tule. Näillä musiikillisilla lahjoilla ei päästä edes sen opinsaunan valintakokeisiin. Toisaalta, en ole kuullut kovin paljon kiitosta Sibiksen käyneiden säveltäjien teoksista, paitsi toisilta saman koulun kasvateilta. Ja muutamia heistä minä siis olen tuntenut.

Kuten blogini alussa kirjoitan, en lupaa tälle mitään jatkoa. Sitä jatkoa on tullut kohta kuusi vuotta. Toivon kuitenkin, että ajatuksia alkaisi taas tulla mieleeni, sillä blogini on tavannut olla mieleinen keino järjestellä ajatuksia ja kummastella maailmaa.

Kiitoksia sille, ken jaksoi tähän asti lukea!