Marjatalle

Kirjoitanpa tässä jonkinmoiseksi tavan vastaisesti. Osoitan tämän tekstin yläasteaikaiselle äidinkielenopettajalleni Marjatta Knuutilalle. Olisin lähettänyt hänelle sähköpostin tai kortin, mutten löytänyt sähköpostiosoitetta enkä sittenkään rohkene lähettää korttia.

Marjatta Knuutila - 1980-luvulla opettajia ei vielä puhuteltu etunimeltä - ei ehkä ollut maailman hohdokkain opettaja. Eikä äidinkieli kuulemma ole helpoimpien opetettavien aineiden joukossa. Eräässä aikaisemmassa blogitekstissäni totean, että valtaosaa oppilaista ei varmastikaan kiinnosta lauseenjäsennys tai sijamuodot. En tiedä, kuinka tuo opettajani jaksoi vuodesta toiseen yrittää selvittää vastahakoisille oppilaille kaikkia -tiivejä ja muita sellaisia. Mutta jos oikein olen ymmärtänyt, hän jaksoi työssään eläkkeele asti, mikä ei ainakaan nykyisessä koulumaailmassa liene itsestäänselvyys.

Muistan hänet rauhallisena naisena, joka harvoin suuttui, ja jonka tunneilla yleensä vallitsi rauha. Ehkä niillä joidenkin mielestä oli tylsää, mutta minä nautin. Tai niin muistan, koska olin yleensä poissa koulusta ne päivät, jolloin olin väsynyt ja masentunut. Muistan kuitenkin jo ala-asteelta tunnelman, joka luokassa saattaa toisinaan vallita. On keskipäivä tai iltapäivä jo, ehkei kuitenkaan viimeinen oppitunti, jolloin kaikki ovat jo väsyneitä. Aurinko paistaa ja valaisee luokan, eikä kukaan ole äänessä. Ahkerat ja tunnolliset oppilaat tekevät tehtäviään, vähemmän odotustenmukaisetkin ovat ainakin rauhassa. Itse olen todennäköisesti lukeutunut tuohon ensimmäiseen ryhmään, koska olen aina menestynyt kouluissa. Tosin voinen tässä yhteydessä kertoa, että jokseenkin minimaalisella omaehtoisella työpanoksella. Tuohon luokkahuoneen tunnelmaan kuuluu myös opettaja, joka näyttää unohtuneen lukemaan jotakin kirjaa. En muista, lukiko Marjatta Knuutila noina hetkinä, vai tarkastiko kenties kokeita. Nykyään tuota tunnelmaa kai kuvattaisiin flow-ilmiöksi. Tylsä nimitys niin kauniille tilanteelle. Minusta nimittäin tuntuu, että noina hetkinä mikään ei virrannut, vaan tuntui vallitsevan jonkinlainen siunattu seisahtuneisuuden tila.

En tiedä enkä ymmärrä, mikä seikka joistakin ihmisistä tekee hyviä opettajia ja toisista ei. Onko kyse asenteesta: muistan kuulleeni jonkun matematiikanopettajan sanoneen, että hän opettaa oppilaita, ei matematiikkaa. Taitaa olla niin, että matematiikan opettamiseksi tarvittaisiin Einsteinen asenne. Sen sijaan oppilaita pystyy opettamaan jokseenkin kaikki aikuisen aseman ottavat, menestys tietenkin saattaa vaihdella. Ehkä voisin sanoa Marjatta Knuutilan opettaneen itseäni äidinkielellä.

Mutta miten moinen auktoriteetti olikin mahdollista? Hiljainen, useimmiten tyynen oloinen nainen, olemukseltaankin jotenkin vaatimaton, hallitsi koko luokan. Saman porukan kanssa isokokoiset, reipasotteiset miehetkin olivat välillä tekemisissä. Mihin tämän arvostamani naisen auktoriteetti perustui? Hänen ei usein tarvinnut korottaa ääntään. Tosin muistan hänen tehneen sen, mutta nyttemmin olen ajatellut, että se oli hallittua rajan osoittamista. Toisaalta koska olen monin sanoin jo tähän mennessä sanonut, kuinka arvostan häntä, pystyn osoittamaan suopeutta myös sille, etteivät ne harvat äänenkorotukset ehkä olleetkaan hallittuja. Yhdentekevää, olen sitä mieltä, että nykyään siedetään liian huonosti muiden ihmisten tunteita. Tai tunteideenpurkauksista tehdään kiusaamisen aiheita. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että toisilta siedämme sellaisia enemmän kuin toisilta. Ehkä tämä arvostamani opettajapersoona oli konstailematon. Hän yksinkertaisesti näytti, miltä tuntuu. Saattoiko olla niin, että opettajan ja oppilaiden keskinäisestä kunnioituksesta kumpusi keskinäinen myötätunto. Ja voisiko auktoriteetti perustua kunnioitukseen? Yleensä kai auktoriteetin katsotaan perustuvat jonkinlaiseen ylemmyyteen tai paremmuuteen.

Pidin ainekirjoituksesta jo ala-asteella. Ja Marjatta Knuutilan kannustavat kommentit varmasti syvensivät kiinnostustani kielellistä toimintaa kohtaan. On tietenkin helppo olla innostunut asiasta, jossa on edes hiukan lahjakkaampi kuin useimmat. Opettajaani kohtaan kokemani kunnioitus ja kiitollisuus varmasti perustuvat siihen, että omien piirteideni vuoksi minun oli helppo tulla toimeen hänen kanssaan. Monet muut tuskin jakavat tätä kiitollisuuttani. Toivottavasti nämä muut kuitenkin muistavat muita opettajia edes joskus. Niin kelvollinen kuin menestykseni matematiikanopinnoissani on ollutkin, en koe erityistä kiitollisuutta yhtäkään matematiikanopettajaa kohtaan.

Hyvät opettajat lienevät rohkeita persoonallisuuksia. Virkamieslehtorien uskoisin piankin kuluttavan itsensä loppuun nykyisessä elämänmenossa, niin kurjia kuulumiset koulumaailmasta ovat. Hyvä aineenopettaja ei ehkä opeta ainettaan. Äidinkielen saralla siihen on suomessa pystynyt kai lähinnä Eemil Nestor Setälä, joka pystyi jo koulupoikana esittämään niin taitavasti suomen kieliopin perusteet, että kuuluu joutuneen itse opiskelemaan kouluaikanaan omia opinkappaleitaan. Sen sijaan hyvä aineenopettaja pystyy tarjoamaan virikkeen oman alansa opiskeluun. Hyvä opettaja saa ainakin jotkut oppilaansa innostumaan asiastaan. Kiitoksia siis Marjatta Knuutilalle!

Raivo, himo ja kiihko

Joku hurskas on sanonut, että jos raivostuttaa, pitää purkaa kiukku hillitysti ja hallitusti, vaikkapa pieksämällä nyrkkeilysäkkiä. Ehkä joku lukija ymmärtää, mitä olen seuraavaksi sanomassa. Jos joku ei ymmärrä, tyytyköön hän ymmärtämättömyyteensä. Sietäköön sitä. Tämä teksti aiheuttaisi ääneen kerrottuna niin ankaraa kukkahattuvastustusta, että suun puhuminen puhtaaksi olisi mahdotonta. Täten olen tunnustanut kukkahattumahdin. Raivon olemus ei siis ole hillittyä kanavoimista kukkahattumoralisteja ärsyttämättä. Raivo on läheistä sukua seksuaaliselle kiihkolle - mikä puolestaan lienee edes joillekin tuttua. Se ei kysele järkeä, eikä sitä järjen äänellä tyydytetä eikä edes vaimenneta. Ja sen tukahduttaminen tulee kostautumaan kuten tulivuoren tukkiminen.

Raivon tyydyttäminen vaatii vapautumista hillinnästä ja hallinnasta. Joka luulee kokeneensa raivon mutta on saanut sen purettua taputtelemalla sievästi hiekkasäkkiä, on kuin seksuaalisesti kylmä ihminen, joka on muodon vuoksi kokeillut itsetyydytystä. Seksuaalinen kiihko tyyntyy, kun se on tyydytetty ankaralla aktilla välittömästi. Heti. Kiihko ei anna aikaa vaihtaa kukkamekkoa, sijata vuodetta, pestä hampaita, eikä sen vallassa oleva katsele itseään ulkopuolisin silmin ja mieti, näytänkö ääliöltä naidessani itseltäni ja siltä toiselta ihmiseltä tajun kankaalle. Ikävä kyllä jotkut imiset eivät ilmeisesti ikinä koe tuollaista välitöntä seksin halua. Ehkä he ovat juuri samoja, joiden tunnekapasiteetti ei yllä ankaraan ja välittömään vihaan. Vihastuneen ihmisen kehoittaminen purkamaan raivonsa nyrkkeilysäkkiin on kuin neuvoisi äärimmilleen toisen ihmisen - miehen tai naisen - kiihottamaa ihmistä tyydyttämään itsensä siististi toiletissa. Vedä vessa ja pese kädet.

Raivo vaatii tyydytyksekseen väkivaltaista tunkeutumista ulos moraalisesta hillinnästä. Se janoaa aggressiivista kostoa. Sen voi tietenkin tukahduttaa, mutta vihan väkivaltainen alistaminen ei johda muuhun kuin entistä ankarampaan raivoon ennemmin tai myöhemmin. Raivo tyyntyy, kun vastustaja on nujerrettu. Kun vastustaja on lannistettu, jos ei kokonaan, niin ainakin siltä osin, ettei vastustaja enää erehdy toista kertaa nostattamaan samaa ankaraa kiukkua. Julma raivo ei ole muiden ihmisten leikin asia. Sen aliarvioiva tukahduttaminen karskilla ja tylyllä ylivoimalla johdattaa hiljaiseen myyräntyöhön, joka johtaa itsemurhiin, koulumurhiin, järjettömään käyttäytymiseen liikenteessä, lasten pahoinpitelyyn, vanhusten laiminlyöntiin ja vaikka fasististen symbolien tuhrimiseen alikulkutunneleihin.

Todellinen, tulinen raivo on erityisesti ja nimenomaan vastakkainasettumista sovinnaisuuden kanssa. Sitä ei voi purkaa taiteen sääntöjen mukaan, sikä silpominen, murskaaminen, herjaaminen, kiroilu ja solvaukset ovat sen esteettiset ominaisuudet. Taide siis on tavallaan kiihkoon ja raivoon verrattavissa oleva tila. Tulinen raivo on pelottava kuin ydinräjähdys. Ankara viha hyväksyy sen tosiasian, että kumpuavat teot voivat johtaa ankariin tuomioihin. Sen hyväksyminen ei ole ehkä avointa, mutta jos näin sivusta ajattelee maltilla, niin uhma on nimenomaan samaa, kuin raivon vaatima epäsovinnaisuus.


(El Greco: Kristus ajaa kauppiaat temppelistä. n. 1600)

Onneksi en ole piessyt ketään ikinä, saati sitten tehnyt mitään vielä väkivaltaisempaa. Olen hyvin temperamenttinen luonne, kiukkupussi. Lapsuudestani muistan monet kerrat, kuinka joku aikuinen kukisti kiukkuni ja vaati anteeksipyyntöjä ennen kuin olin siihen valmis. Joillekin aikuisille olen jo pystynyt antamaan anteeksi ja haluaisin luopua kaikesta siitä tukahduttamisen kaunasta. Vaan kun en pysty. Raivon tukahduttaminen on välttämättä alistamista ja mitätöintiä. Ja varsinkin se on sitä, jos vihastumisen syitä käydä läpi. Jotkut raivostuvat helpommin kuin toiset. Ani harva kuitenkaan tyyten syyttä. Jos haluaa rauhan laskeutuvan, pitää sopia kaksi asiaa: alkuperäinen erimielisyys ja raivon vallassa tehdyt vahingot. Toisen ihmisen raivostuminen ei anna oikeutusta omille virheille.

Jokainen voittamatonta seksuaalista kiihkoa tuntenut joutuu kantamaan seuraukset, kuten raskauden, jollekin sivulliselle aiheutetun pahan mielen, tarttuneet taudit tai mitä seurauksia seksillä voikin olla. Samoin raivostumiseen kuuluu vastuu seurauksista. Särkyneet esineet korjataan tai korvataan, raivon kohteeksi joutuneelta pyydetään anteeksi ja jos joku raivon vallassa pahoinpitelee toisen, menköön oikeuteen, kärsiköön rangaistuksen ja maksakoon korvaukset.

Ihmiset ovat tylyjä toisilleen, ymmärtämättömiä ja itsekkäitä. Jotkut kylmätunteiset nauttivat herkempien kustannuksella hankkimastaan vallasta. Se on pirullinen kierre, joka voi johtaa kohtuuttomaan purkautumiseen. Sen kierteen tuloksena ammuskellaan kouluissa ja räjäytellään ihmisiä ostoskeskuksessa. Syylliset ovat ymmärtäneet päättää päivänsä. Kylmät julmurit jatkavat elämäänsä, sillä hehän eivät ole hulluja, jotka murhaavat, silpovat ja polttavat. Mutta olivatpa kukkahattujulmurit moraalisesti kuinka loistavia tahansa, raivoa tulee aina olemaan. Ja armotta tukahdutettu raivo tulee vastasuudessakin aiheuttamaan tekoja, joita oikeassaolijat pitävät kohtuuttomina. Onneksi he näyttävät osaavan edes järkyttyä.

Keikalle

Haluaisin päästä soittamaan keikalle. Olisi mukava sieltä lavalta antaa jonkun naisen ymmärtää, että jahka tässä vielä soitan muutaman biisin, pistän sähkökitaran laukkuun ja nain hänet tajuttomaksi.

Niinä päivinä kun joku feministi on näkemyksillään onnistunut ärsyttämään, voisin jättää sen fanitypsyn kylmästi ilman. Muussa tapauksessa tekisin sen lämpimästi ja tekaistua myötätuntoa osoittaen.

Narsisti

Julminta mitä pahalle ihmiselle voi tehdä, on ottaa hänet taivaaseen. Koko elämänsä paha ihminen on tavoitellut omaa etuaan, polkenut heikompiaan, valehdellut kanssaeläjistään, esi-isistään ja jälkeläisistään; hän on varastanut, huijannut, pahoinpidellyt ja raiskannut. Hän on menestynyt loistavasti. Riittävän pahana ihmisenä hän on välttänyt vankilan, konkurssin ja psykiatriset osastot. Hän on niin paha, että ei joudu tämän maailmallisen taivalluksensa kanssa useinkaan vastuuseen teoistaan.

Jotenkin ne vankilan ja siviilin välillä ravaavat pikkurikollisetkin ovat parempia kuin ilkiöt, jotka onnistuvat ensin oikeuttamaan itselleen pahat tekonsa ja sitten vielä elämään ilman seuraamuksia. Koulu- ja työpaikkakiusaajat, vilpilliset saarnamiehet ja kauppiaat, ja keitä tuohon arvostelemaani kerhoon nyt kuuluukin, ovat tavallaan vilpittömän pahoja. Ehkä äärimmäistä narsismia voisi pitää tuollaisen sallitun pahuuden ilmenemänä. Nyt on kuitenkin tehtävä selvä ero parin asian välille: narsistinen persoonallisuushäiriö ja yleinen tarve määritellä epämiellyttävät ihmiset narsisteiksi ovat eri asiat.

Pitänee kuvitella jonkinlainen taivas. Se on muuten vaikeaa. Taas pitää tehdä ero parin asian välillä. Kristillisen uskon mukainen taivas on jotakin muuta kuin me pystymme ajattelemaan. Inhimillisen ajattelun taivas lienee kuva jonkinlaisesta maanpäällisestä paratiisista. Kukaan ei sairasta, sadetta ilmenee vain öisin, ja ainakaan ikäviä töitä ei tarvitse tehdä. Tai ehkä kaikki työ paratiisissa tuntuu aina mukavalta. Mikään mukava puolestaan ei ala ikinä kyllästyttää. Kukaan ei soita sähkökitaraa, harppuja vain rimputellaan. Mitä nyt symbaaleita välillä helskytellään kepeästi. Hopparitkin osaavat puhua, eivätkä tarvitse viittomakieltä. Yo! Kukaan ei kuole. Islamilaisten paratiisissa kuuluu olevan tarjolla neitsyitä urheille marttyyreille. Siinä on yksi ongelma: neitsyt on neitsyt vain johonkin hetkeen tai kokemukseen asti. Jos aikaa on ikuisuus ja neitsyitä marttyyrimiesten nautittavana vaikkapa 40, niin kunkin neitsyen nautinnan väliaika on myös ikuisuus. Siihen nähden voi ajatella, etteä neitsyet voi käyttää (onpa julma ilmaus) heti tai ei ikinä. Mutta eipä mennä liiallisuuksiin ikuisuuden olemuksen pohdinnassa. Seksistä tietenkin voin jatkaa. Kannattaa lukea Laulujen laulu - Korkea veisu, kuten edellisessä raamatunkäännöksessä seisoo. Siellä on, paitsi mitä ilmeisin vihje nuoren naisen masturboinnista tahmeista sormista, koko joukko mitä hedelmällisimpiä ja mausteisimpia seksimetaforia ja -kiertoilmauksia. Maanpäällisessä taivaassa siis poimitaan ihania hedelmiä valkeissa vaatteissa. Joko se tarkoittaa, että poimitaan ihania hedelmiä valkeissa vaatteissa tai sitten se viittaa ihmiskehon nautintoihin, joita ei kuitenkaan pidetä pahana. Hedelmissä ei ole matoja: hedelmissä ei ole matoja tai seksiin liittyvissä anatomisissa yksityiskohdissa ei ole pahaa hajua tai loisia ja taudit eivät varsinkaan tartu. Raskauden mahdollisuutta en tässä pohdi pitkälti. Jos se on mahdollista, synnytys käynee tuskattomasti ja lapset ovat oikeita enkeleitä. Siis oikeita enkeleitä, eivät pelkästään hyvin käyttäytyviä, kiharakutrisia pampersvauvoja. Käärmeelläkin on taas jalat, eikä se pure ketään. Se on vähän viheliäistä, että Ilmestyskirjassa mainitaan, ettei pahuuden kukistamisen jälkeen merta enää ole. Missäs minä sitten purjehdin valkealla purrella, joka ei milloinkaan lahoa eikä tarvitse pohjaansa haitallista myrkkymaalia kasvillisuuden tarttumista vastaan. Ehkä merta ei ole, koska täydellinen hyvyys ei siis voi käsittää purjevenettä. Purjelentokone ei muuten tarvitse ympäröivien olosuhteiden vuoksi myrkyllisiä pintoja. Niitä ehkä on ja nousevia ilmavirtauksia riittävän jokapaikassa. Hyvän ja pahan tiedon tai hyvän- ja pahantiedonpuuta ei tarvita, sillä moraalille ei enää ole tarvetta. Kaikkihan on hyvää.

Nytpä yritän sijoittaa käärmeen tuohon inhimillisen ajattelukyvyn mahdollistamaan paratiisiin. Pyydän Jumalalta valtuutuksen ja poimin tuosta yhden narsistin kesken elämänsä. Noin. Siinä hän ajoi autollaan päin sillan pilaria. Omaiset vähän itkevät, etäisemmät läheisevät peittelevät mielihyväänsä. Kuolema on ahneuden palkka, siitäpä sai! Sääli kaunista autoa. Tosin saastuttava peli sekin oli. Sulattoon vain, taottakoon Mersu kääntöauraksi!

Noniin. Miksi pahat eivät pääse taivaaseen? Pahaa he eivät pysty enää tekemään. Mutta noin kokeeksi seurailen tuota ajatuskoetta. Siinä hän nyt seisoo, komea mies, valkoisissa vaatteissa. Tukka on tumma ja vähän kihartuva. Leukaperät ovat jykevät, eikä yhtäkään hammasta puutu. Joka ainoa on tallella, eivätkä viisaudenhampaatkaan ole risat, eikä ikenet tulehtuneet. Ihania naisia parveilee ympärillä. Poissa ovat raskausarvet, halvat hajuvedet ja klimppiset ripsivärit. Myski vain tuoksuu, ja mirha, sillä naiset haluavat tuoksua noille seikoille, ja enkö antaisi naisille sitä iloa! Hän haukkaa omenaa. Se maistuu omenalta. Ja koska hän tajuaa olevansa paratiisissa, hän odotti saavansa yliluonnollisen makuelämyksen. Yksi ongelma tuossa on, jota pikku narsistimme ei tajua. Koska paratiisi on pantu kokoon kerrassaan luonnollisista seikoista, kuten omenapuista, omenatkin ovat kerrassaan luonnollisia. Ne maistuvat omenalta. Se ei narsistille riitä, että omenoissa ei ole matoa. Niinpä hän heittää omppunsa veteen, josta sen jokin kiitollinen luonto- eli paratiisikappale nauttii. Puu ei ole moksiskaan. Kohta se kasvattaa uuden ompun tilalle. Mies ottaa toisen omenan. Tiedämme, mitä hän ei tiedä. Se maistuu omenalta. Mikä pettymys. Paratiisin omena maistuu omenalta. Mutta kuten määrittelin, tässäkään omenassa ei ole matoa.

Sallitut hedelmät ovat sallittuja ja niinpä antisankarimme päättää vietellä ihanan naisen. Onneksi hänellä on valkoinen puku. Olkoon se nyt armani-leikkauksella. Tai vaikka oikein frakki. Kangas on hienoa. Ei hiosta, ei paina, eikä ole kylmäkään. Lisäksi miehellä on ranteessa Rolex ja tukka on hyvin. Eikö näin eväin pitäisi hedelmän poimimisen eli ihanan naisen viettelyn onnistua? Tokihan hän naisen saa, hänhän on paratiisissa. Seksi tuntuu seksiltä. Tosin ainakin näin sivusta katsoen vaikuttaisi siltä että nainenkin nauttii. Hehän ovat paratiisissa. Miehen erektio kestää, ja he kumpikin saavat orgasmin. Yhtäaikaisuudella ei ehkä ole väliä, kumpikin tyydyttyvät. Ja siinä se. Seksi maistui seksiltä. Niinpä mies maistaa päärynää ja toteaa sen maistuvan päärynältä. Niin hän osaa päätellä, että kirsikat maistuvat kirsikalta sielläkin, perunat perunalta, pihvit pihviltä, jos paratiisissa esiintyy lihansyöntiä. Mutta ehkä ihmisen paratiisi on pahojen nautojen helvetti.

Mies nousee vuorelle. Tokihan hän vuorelle nousee, sillä hän on paratiisissa. Jalat eivät matkalla väsy. Vuoren huipulla on purjelentokone ja joukko riuskoja miehiä komeissa puvuissa, tummat tukat kiharalla tai vaalea tukka suorana tai pää miehekkäästi kaljuna, kaikki hiukset päässään tai siis ei, lihakset pullollaan ja pää täynnä suurta viisautta. Miekkosemme pujottautuu ohjaamoon, riuskat miehet antavat koneelle alkuvauhdin. Mitään näin ihanaa mies ei ole eläissään kokenut. Hän liitää ja kaartelee taivaalla jos jonkin moisten lintuin seurassa ja laulaa soinnikkaalla äänellään kauniita lauluja. Taikka reippaita. Ja kun hän on liidellyt ilmojen teitä kylläkseen siltä kerralta, avautuu alaviistossa ihana kukkaniitty. Ja tasainen! Sinne hän antaa koneensa liitää, ja se pysähtyy puiden katveeseen. Ystävälliset ihmiset tervehtivät häntä ja tarjoavat hänelle hedelmiä. Ja mahdollisesti pihviä. Sitä en nyt tässä vaivaudu miettimään, miten ne purjekoneet saadaan vuorten laelle. Ehkä niitä voidaan lennättää myös radio-ohjauksella, mihin saattaa perustua myös miekkosemme äkillinen luulemus lentokoneenhallintataidostaan. Joku vain taiten luki hänen ajatuksensa siitä, minne lentää.

Koska paratiisissa kaikkea on kyllin eikä mikään inhimillinen ole vierasta, paitsi pahuus, mies haluaa toteuttaa niitä mielitekoja, joita paitsi on jäänyt maailmallisessa elämässään. Niinpä hän syöpöttelee voimatta pahoin, juopottelee voimatta pahoin, seksittelee sortumatta elosteluun ja saa pian kaikesta kylläkseen. Mehän muistamme, että emme ottaneet hältä narsismia, vaan sijoitimme hänet paratiisiin sen kanssa. Mulletännekaikkihetinyt. Mitä hän vielä voi haluta? Mitä narsisti haluaa? Enemmän! Lisää! Kaiken! Enemmän kuin muilla! Egolle pönkkiä. Lisää purjelentoa, lisää seksiä, korkeampia vuoria, lisää viiniä! Seksiä ja laatuviskiä purjelennolla! Pihvejä ja olutta seksin kera! En mä osaa keksiä mitä tommonen äijä vielä voisi haluta!

Yksi pikku juttu...

Mikään ei tyydytä. Pikku narsistimme turhautuu. Miksi, vaikka sanoin, että paratiisissa ei mihinkään kyllästy? Narsistille oli siis tärkeintä oman egon pönkittäminen. Mikään ei kelpaa, ellei se osoita hänen omaa paremmuuttaan. Hänelle kelpaa vain täydellinen. Mutta vaikka hän kuin lensi, söi, joi ja nautti lihan iloista, hän ei saanut tuta maallisen elämänsä suurinta päämäärää: olla parias, ylivoimainen. Vaikka hän mitä olisi tehnyt, hän ei ollut enempää kuin kukaan tai mikään muu paratiisissa. Kaikki muutkin olivat kauniita ja komeita. Kaikilla oli kaikkea. Kaikki osasivat laskea leikkiä, mutta mikä kurjinta, sitä ei koskaan tehty jonkun polkemiseksi lokaan.

Aika kuuluu olevan suhteellinen käsite. Kysykää Einsteinilta. Minä olen vain ajatellut ajan olevan tapahtumien peräkkäisyyttä, en mitään absoluuttista. Narsistinen mies puhkesi ajattelemaan, että maanpäällisessä elämässä oli paljon puutteita, mutta siellä jotkut palvoivat häntä; monet palvelivat, koska hän oli julmin keinoin hankkinut valtaa ja vielä useammat kadehtivat, koska hänellä oli hieno auto, purjevene, huvila Välimerellä ynnä kauniita naisia. Ja ennen kaikkea: hänellä oli ympärillään ihmisiä, joita alistaa ja piinata. Kuulen hänen ajatuksen, ja koska tätä Luojalta saamaani valtuutusta on jäljellä, toteutan hänen toiveensa. Toteutan myös erään nuoren lääkärin toiveen. Menestyvä mies tuodaan hänen hoitoonsa henkihieverissä. Toimenpidehuoneessa meno on kuin Teho-osasto-sarjassa. Intuboidaan ja tyrkätään adrenaliinia suoneen ynnä tutkaillaan silmäteriä Maglite-valaisimella. Ja katso! Annan ihmeen tapahtua. Anteeksi te kaikki tämän ihmisen kiusaamat, palautan hänet keskuuteenne.

Äijä-parka: haluaa kuolla päästäkseen sinne missä kaikki toiveet, paitsi se pahuus toteutuu, jotta voisi näyttää niille, jotka eivät ole siellä ihailemassa hänen yltäkylläisyyttään.

Kuuvannokka

En ole aikoihin lisäillyt tänne kuvia. Mutta koska kevät vielä tänäkin vuonna tulee, pistän tänne muutaman kuvan Kuuvannokasta Ruissalosta. Vuosi on 2004.





Mainio jäkälä.




Tässä vähän etäämpää




Kallionposki




Mukava möllötyskivi. Harmi että oli niin iso, etten saanut moottoripyörällä kuljetettua kotiin. Mutta sielläpä on edelleen muittenkin ihailtavana, jos kuka moisen kiven mukavuuden äkkää.

Varoitus!

Sipinen: älä laita ruokaa suuhun... läski on lähempänä, kuin luuletkaan!

(S.Sipinen http://chatserver2.suomi24.fi:8080/chat/?uid=660706&cid=772&cs=3564526331308895468, 6.1.2009)

Spring comes

Spring comes. I do not.

Perimmäinen sukupuolten välinen ero

Tasa-arvoa on tavoiteltu nyt jo useamman vuosikymmenen ajan. Jotakin kehitystä on sillä saralla varmasti tapahtunut, mutta yksi on varma: tasa-arvostelu ei tee naisista miehiä. Ja vielä vähemmän - Luojan tähden - päin vastoin. Kymenkunta vuotta sitten meinasi ilmetä miesten hamemuoti. Muistan nähneeni muutaman rokkaripojan mustassa nahkarotsissa ja mustassa pitkässä hameessa. Ehkä se kaupungissa tosiaan onnistui. Yksi hamemies oli nähty myös Oriveden kahden ristikkäisen kadun muodostamassa keskustassa. Koko kylä päivitteli. Mies, joka sattuu olemaan ammatiltaan rockmuusikko, erityisesti rocklaulaja, saa meikata. Voi tietenkin olla, ettei hänen kannata poiketa lähiöbaariin, tai ainakaan sen vessaan, mutta joissain tapauksissa meikkaavaa miestä siis siedetään.

Nykyään voi nähdä koti-isän, mutta edelleen tavallisempaa ole se, että nainen on kotosalla, kun mies käy ansiossa. Taikka en tiedä käyvätkö miehet enää ansiossa. Taitavat jotkut pikemminkin luoda uraa. Palkaksi riittää, että sillä saa paljon tavaraa. Kuten kotiinsa 78 erilaista sähkölaitetta. Edelleen naiset taitavat tehdä leijonanosan kotitöistä, vaikka naiset ovat kehittäneet erilaisia kiristyskeinoja niiden tasaisemmaksi jakamiseksi.

Pääsääntöisesti se, mikä on sallittua miehille, on sallittua myös naisille. On kuitenkin monia asioita, jotka ovat sallittu vain naisille, kuten yritin tuossa osoittaa. Tai jotka nyt vain näyttävät lankeavan naisille. On kuitenkin yksi naisten asia, jonka käyttäminen on jo kauan ollut miehille ihan sallittua ja luontevaa, mutta päinvastainen järjestys siinä asiassa on alkanut ilmetä vasta viime vuosina, nimittäin polkupyörä.

Miehet ovat tarpeen vaatiessa ja kauan saaneet ja voineet pyöräillä naisten pyörällä. Sehän on vallan kätevä etenkin ikämiehille, joiden voi olla vaikea kankeine jalkoineen nousta miesten pyörän päälle. Aavistelisin, että naistenpyörän rungon muotoilu periytyy ajalta, jolloin naiset pitivät hametta lähes poikkeuksetta. Miestenpyörän rungon ylempi putkihan olisi nostanut hameenhelmaan sääsyttömästi liki vyötärön korkeudelle. Ehkä miestenpyörään liittyy myös joitakin fallisia piirteitä, lähteehän siinä tuosta haarainvälistä eteenpäin pitkähkö jäykkä putki. Oli miten oli, vaikka naiset ovat käyttäneet housuja jo vuosikymmenet, olen vasta viime vuosina nähnyt naisten käyttävän miestenmallista fillaria.

Naisten pyörän muotoilulle esitin äsken yhden perusteen. Pitänee tässä saman tien perustella miestenpyörän muotoilua, joka ei varsinkaan varttuneempaa väkeä ajatellen ole yhtä näppärä. Ymmärtääkseni kyse on lujuudesta. Miestenpyörän runko on muotonsa takia jäykempi ja tukevampi, mistä johtuen se voidaaan tehdä kevyemmäksi. Tai toisaalta voidaan odottaa, että se kestää kauemmin kuin naistenpyörän runko. Jos nyt rungon käyttöikä varsinkaan vanhemmissa polkusissa mikään ongelma olikaan. On kai myös muistettava ja huomioitava, että naiset keskimäärin ovat miehiä pienikokoisempia, ja miestenpyörät on vuosikymmenet tehty suunnilleen keskimittaisia miehiä silmällä pitäen. Tosin runkoja on eri kokoisia, mutta tyydytään nyt tähän keskikokoajatukseen. Etenkin ennen vanhaan miesten pyörät olivat pitkiä ja muutoinkin tanakasti tehtyjä. Äitini kutsui sellaista pyörää makuuvaunuksi.

Appiukolla oli sellainen vanha fillari. Pyöräilin sillä joskus siellä Oulussa. Se oli kevyt polkea ja vakaa ajaa. Ehkä sillä ei saanut samanlaista vauhtia Oulun ainoassa alamäessä, kuin 21-vaihteisella nykyfillarilla, ja siinä ainoassa ylämäessä sitä mieluummin talutti, koska riittävää voimaa kevyen äijän ja raskaan pyörän saamiseksi mäen päälle ei tahtonut löytyä. Mutta muutoin se oli oikein mukava ajokki. Pinta oli vähän kolhiintunut, mutta veikkaisinpa, että noita nykyfillareita saa tuon vanhan pyörän käyttöiän aikana ostaa melkoisen rivin. Joku laatutietoinen senkin ajokin sitten vohki. Ties vaikka olisi ollut ennakkoluuloton nainen.

Kuolema

Tämä on elämän puoliväli. Mitähän haluaisin vielä tehdä ja saada aikaan? Loistava tulevaisuus on auttamatta takana, enkä ole varmaan koskaan erityisesti halunnut valtaa tai rahaa. Ei sillä, ettenkö nauttisi hallinnantunteesta, joita nuo tarjoavat. Muut ovat vain halunneet niitä enemmän kuin minä. Olen myös joskus ollut vihainen osattomuudelleni, mutta se on ollut tilapäistä. Tällä hetkellä omistan oikeastaan kaiken mistä olen haaveillut. Hyvä polkupyörä nyt olisi sellainen tarpeellinen, mutta ilmankin olen pärjäillyt.

Haluaisin kirjoittaa kirjan. En pöytälaatikko- tai kovalevyromaania, vaan sellaisen kaunokirjallisen opuksen, jonka joku kustannusyhtiö kustantaa ja jonka ainakin suurimmat kirjastot ostavat kokoelmiinsa. Haluaisin saada Tu-114:n ja kaksi L-39:n pienoismallia valmiiksi. Haluaisin purjehtia Ruotsiin Höga kustenille. Haluaisin käydä ainakin muutamalla keikalla soittamassa rockyhtyeen kanssa.

En vieläkään tiedä, haluanko lapsia. Olisi syytä ruveta haluamaan, jos meinaa elämänsä aikana nähdä heidän aikuistuvan. Lapset edellyttäisivät säännöllistä töissäkäyntiä tai ainakin säännöllisiä tuloja. Työelämä on ollut minulle mahdottoman vaikeaa. Yrityksestä ei ole ollut puutetta, mutta kuten niin monta kertaa viime aikoina olen selittänyt, en oikein kuulu joukkoon.

Puhuvat siitä lamasta. Eilen olin ensimmäistä kertaa huolissani siitä. Minulla on haluamani omaisuuden lisäksi jonkin verran velkoja. Juuri sen verran, että ansioita pitäisi olla niiden hoitamiseksi, mutta palkkatyöläisen kannalta suhteellisen vähän. Ne olisi mukava saada maksettua.

Enemmän minua kuitenkiin mietityttää se, että olemme kenties lähestymässä jonkinlaista yhteiskunnallista murrosta. Historiassa sellaiseen on ruukannut kuulua inhimillistä hätää. Kukapa sellaista itselleen haluaisi, saati sitten läheisilleen? Olen myös mietiskellyt maapallon ilmasto-ongelmia. Kaikennäköisiä väitteitä on liikkeellä: jotkut odottavat perikatoa jo lähivuosina; toiset eivät edes suunnittele vähentävänsä kulutustaan, koska oma kulutus on vain mitätön sivuseikka, ja ilmastopuheet silkkaa öljykauppiaiden hintakeinottelua. Väittäisin, ettei tarvitse kuin katsoa ulos. Samalla kuitenkin muistan, että jotkut eivät usko vaikka näkevät. Ja aniharva näkee, ellei usko. Kiistelylle ilmaston ja länsimaisen elämäntavan tulevaisuudesta ei kuitenkaan taatusti ole tiedossa loppua ennen kuin tapahtuu jotakin todella järisyttävää.

En ole enää moneen vuoteen työntänyt ajatusta omasta kuolemastani tuonnemmaksi. Masennus voi aiheuttaa kuoleman, eikä itsemurha ole sen ainoa mekanismi. Olen useammin kuin kerran kuullut velvollisuudentuntoisista nuorehkoista miehistä, joiden sydän on pettänyt jatkuvan stressin ja ahdistuksen vuoksi. 12-20 prosenttia potilaista masennuspotilaista kroonistuu. Kuulunen heihin, tai riski ainakin on korkea, onhan tätä piisannut jo vuosia. Täsmälleen ottaen mielialani on verrattain hyvä useimpina hetkinä. Keskittymiskykyäkin löytyy taas, kuten tästä blogista käynee ilmi. Mutta mitään päätöksiä en tahdo saada tehtyä, enkä muutakaan varteenotettavaa aikaiseksi. Nukun puolet vuorokaudesta. Ulos en halua mennä, enkä kaipaa ihmisiä kummemmin. Chat on auki, mutta etupäässä riitelen ihmisten kanssa. Uusivuosi meni, ja ajattelin, että ehkä se oli viimeinen uudenvuodenjuhlani. En halua olla liian dramaattinen, enkä näin järjellä ajatellen pidä tuota ajatusta edes kovin todennäköisenä. Mutta kuten sanottu, masennukseen myös kuollaan.

Olen seuraillut kiihkoateistien touhuja. Änkeävät tuonne hengellisille keskustelusivuille sivistämään ja opettamaan. Monet vetoavat järkeen ja kutsuvat uskontoja saduiksi, koska eivät halventavampia nimityksiä löydä. Huvittavaa siinä paasaamisessa on se, ettei noilla paasaajilla oikein edes ole argumentteja, joitten perusteella keskustella. He vain haluavat ärsyttää. Reppanat.

Luin tässä hiljattain erään kirjoituksen, jota voisi kutsua vakaumukselliseksi teknokratiaksi. Kirjoittaja uskoi, että ennen pitkään aivot skannataan solun tarkkuudella ja sillä keinoin ihminen saa ikuisen tai ainakin monisatavuotisen elämän. Kaikki kunnioitus sille, että joku muukin on uskaltanut kirjoittaa oman uskontunnustuksensa. Se on toinen lukemani henkilökohtaisen maailmankatsomuksen esitys. Ensimmäinen on omani. Tietyllä tavalla tuo teknokratiamaailmankatsomuksen kuvaus oli hyvin looginen. Olisin saattanut jopa uskoa siihen, ellen uskoisi, että ihmisellä on taipumus sotkeutua omaan näppäryyteensä. Lisäksi kyseisessä maailmankatsomuksessa on tietyt lääketieteelliset ongelmat - gerontologit älköön vaivautuko.

Tässä nyt siis katselen maailman menoa oman elämäni rajallisuus mielessäni. Johdonmukaisella ajattelulla on saatu paljon hyvää aikaan: lääketiede on kehittynyt taikauskosta tavoitteelliseksi toiminnaksi, kulkupelit kulkevat, valot palavat ja vilkkuvat, kotona on lämmin (vaikkakin viileämpää kuin keskus- tai kaukolämmitteisissä taloissa), on tämä tietokone ja -verkot. Ja mitä kaikkea näitä teknisen kehityksen saavutuksiksi laskettavia seikkoja nyt onkaan. Tässä noin 40 neliömetrin asumuksessa on kuutisenkymmentä verkkovirralla toimivaa sähkölaitetta. Eikä meillä edes ole nenäkarvatrimmeriä tai erillistä dvd-soitinta. Se, että johdonmukaiseen ajatteluun ei mahdu mukaan kiusalliset perusteet, kuten ympäristöongelmat, on siis se seikka, joka nähdäkseni johtaa ojasta allikkoon. Saman taidan todeta joka toisessa kirjoitelmassani. Ovatko omatkin argumenttini niin vähissä? Sataisi edes lunta...

Itsekusetuksen ja oman kuoleman nousseen todennäköisyyden perusteella en voi kuin ihmetellä, mitä turvaa tuo teknoideologia kenellekään pystyy antamaan.