Filosofi, osta puuvene!

Filosofi! Osta puinen vene, mieluiten vähän jo lahoamaan päässyt. Pysyt kummasti kiinni konkretiassa. Professoreille, rehtoreille ja varttuneille tutkijoille puuveneen pitäisi olla säädetty pakolliseksi. Naistutkijoille nimenomaan moottorivene, jossa on yli 40 vuotta vanha keskimoottori, että he joutuisivat edes joskus tapaamaan tavallisia miehiä. Aikanaan jokainen filosofi haudattaisiin veneessään. Se olisi oiva muistutus jälkeenjääville. Kirjat voivat jäädä hyllyyn pölyttymään, mutta paljon muutapa ei sitten jää...

Ekoterrorismi

Olen erinäisiä kertoja maininnut huoleni ilmakehän, merien ja elollisen tulevaisuudesta. Hiljattain kytkin ekokatastrofinenteet elintaso-odotuksiin, ihmisten suhteettomaan epätasa-arvoon, väkivallan uhkaan ja sen käyttöön.

(Suojelupoliisille tiedoksi jo tässä vaiheessa: ei minusta enää tule kettutyttöä tässä iässä.)

Oletetaanpa, että rajun ympäristökatastrofin todennäköisyys lähimpien vuosikymmenten aikana on joltinenkin, sanotaan vaikka, että suurempi kuin jättimeteoriitin iskun tai uskonnillis-poliittisista syistä syttyvän ydinsodan. Koska lähdin oletusten teille, niin esitänpä toisenkin sellaisen: moinen katastrofi ei tietenkään aiheuta sellaista tuhoa kuin täysimittainen ydinsota. Sehän on inhimillisesti täysin kestämätön ajatus. Sen jälkeisellä luonnolla ei ole mitään merkitystä. Palaan tähän myöhemmin. Aprikoin siis, mikä moraalinen oikeutus ekoterrorismilla on.

Terrorismi on tällä hetkellä minkä tahansa valtion alueella asevoimien ja muiden järjestystä valvovien organisaatioiden tukeman hallinnon vastaista toimintaa. Se voi olla laillista tai laitonta. Ensimmäisessä tapauksessa voidaan puhua potentiaalisesta terrorismista, jälkimmäisessä terrorismista itsestään. Mikään uutinen ei liene se, että terrori tai sen uhka ovat hallituksen hyväksymän järjestelmän ulkopuolisia poliittisia keinoja. Terrorilla uhkaavat tietoisesti, tai sitä käyttävät, ne, jotka eivät usko saavansa ääntään kuuluviin laillisin keinoin.

Vihreät olivat jonkinlainen vaihtoehtoliike Koijärven aikoihin. Sittemmin se on sulautunut osaksi konsensuspolitiikka - jonka kai katsotaan jo päättyneen. Siellä jossakin vähän vasemmalla siivellä se näyttää kuitenkin roikkuvan, sen vähän suuremman vihreää väriä tunnustavan puolueen äärellä. Taitaa odotella lähinnä kekkosentuomiota, kuten vasemmistoradikaalit aikanaan. Kohta joku ilkeä pääministeri järjestää heille hiukan hallitusvaltaa, ja jos hallituksessa meinaa pysyä, on kyettävä hallitusyhteistyöhön. Olenkohan väärässä, jos arvelen sen vievän loputkin mahdollisuudet tarjota vaihtoehtoja? Kaiken järjen ja kohtuuden nimessä uskottelen itselleni, että hallituspaikkakaan ei vie kaikkia aseita taistella uusliberalismia ja teknokratiaa vastaan.

Näyttäisi siltä, että saastuttamisen vastustaminen ja monet inhimillisesti (vaan ei esimerkiksi eläimellisesti) vähäisemmät ympäristönparannushankkeet kilpistyvät ahneuteen. Hallitusta on turha syyttää niin kauan kuin se nauttii kansan vapaasti (?) valitseman eduskunnan tukea. Eikä teollisuutta passaa syyttää niin kauan kuin turhaa sälää ostellaan, vieläpä kiihtyvällä tahdilla, kuten liber(t)alistit näyttävät toivovan. Suoraan sanoen: näyttää siltä, että demokratia ei tarjoa vaihtoehtoa, ja silloin mahdollisuudeksi jää toiminta, jota ei enää sanota radikalismiksi vaan terrorismiksi.

Tämän ajattelumallin perusteella huoli tulevaisuudesta oikeuttaa laittoman toiminnan. Tosin voi tietenkin kysyä, ovatko kauhukuvani perusteltuja. Ja kuten ympäristöäni joitakin sekunteja tarkkailemalla voin todeta, niitä varmasti pidetään tyhmyytenä. Kas, ihminen mukavuudenhalussaan on hanakka keksimään oikeutusta yksityisautoilulleen, etelänlomilleen, moottoriveneilylleen ja mitä kaikkia esimerkkejä olenkaan käyttänyt. Mukavuudenhaluiset esimerkiksi esittävät, että kun teollisuuden kannattavuus paranee, se panostaa ympäristöön. Tähän asti tekniset uudistukset on aika tehokkaasti tehty tyhjiksi kulutusta lisäämällä. Niin muodoin en usko oikeistolaisuuden olevan vähenevän saastuttamisen avain.

Mutta mikä on suojeltavan ympäristön arvo? Onko niin, että luonnolle arvon antaa ihminen, ja jos ihmiskunta tekee itsemurhan, niin sillä ei ole mitään väliä, mitä jää jäljelle. Maa olkoon ihmisen jälkeen autio, ja säteily liikkukoon autiudessa? Omana kantanani tahdon täten ilmoittaa, että kastematojen kärsimys ei minua kovasti liikuta. Tai liikuttaa vain sikäli, että lajien välinen kilpailu ei ehkä takaakaan sitä, että jokin muu laji hoitaa kastemadon - tai jonkin muun - tehtävät. Liito-orava jo herättää jonkinmoista sympatiaa, ja valaiden takia olen valmis vuodattamaan muutaman kyyneleen. Skorpioneista ei ole suurempaa väliä, hyttysten merkitystä en ymmärrä alkuunkaan. Minusta maailma olisi parempi paikka ilman niitä. Mutta joku minua etevämpi ekologi voi tietenkin sivistää minua tässäkin asiassa. Minun kantani on, että ihminen ei saa tuhota jääkarhujen, valaiden, leijonien, kottaraisten, tikkojen, katkojen, pyhien pillerinpyörittäjien, saniaisten, honkien, seetrien ja levien valtakuntaa. Sen sijaan sinilevien vallankumousta olisi tietenkin hyvä hillitä. Ja vaikka en antanut hyttysille armoa, niin osana kokonaisuutta nekään eivät ansaitse tietoista joukkotuhoamista.

Ympäristöterrorismi on saava hiljaisen tukeni, jopa siinä tapauksessa, että se vaikuttaisi minun arkeeni - niin kauan kuin sen vaikuttimena on aito huoli ympäristön tilasta, eikä sitä käytetä henkilökohtaisena koston välineenä ketään vastaan. En tosin jaksa surra erinäisten suuryritysten ja niiden kanssa ymmärtääkseni kytkeytyneiden puolueiden ja järjestöjen johtoporrasta, vaikka jonkinlaisen ihmisarvon niillekin suon. Tehtäköön vielä selväksi se, että tällainen nyky-yhteiskunta ei mielestäni ole hyvä. En erityisemmien arvosta tätä ns. hyvinvointia - enkä sitä paitsi pidä vallitsevien olojen äärimmäisen vastakohdan esittämistä minään varteenotettavana vasta-argumenttina. Senhän joku kuitenkin tekisi. Puhuisin pikemminkin maltillisuudesta, ei jo hankittua tietämystä ja osaamista pidä hukkaan heittää. Pikemminkin näen ongelmaksi sen, että noita seikkoja ei huomioida tarpeeksi. Vallitsevien olojen puolesta argumentoidessa valitaan saatavilla olevasta tietämyksestä vain se, joka miellyttää. En siis puhun luolamiesaikaan palaamisen puolesta. Luolamiesyhteiskunnassa meistä ei pärjäisi kuin Turkka Aaltonen, ja hänkin lienee niin iäkäs, että joutuisi tyytymään etupäässä neuvonantajan osaan.
En näe mitään erityistä syytä tukea yhteiskuntaa, joka ei arvottaa kaiken rahassa, ja joka ei ilmeisesti juuri tuosta syystä mitenkään varteenotettavasti reagoi laajenevien kansanosien masentumiseen ja osattomuudentunteisiin. Sen sijaan kapiaisin vähemmän materialistista yhteiskuntaa, jossa jokaisen parhaita avuja ja jo saavutettua tietämystä pyritään hyödyntämään ja jossa jaksetaan ajatella, ettei lisääntyvä kulutus lisää hyvinvointia, saati sitten korjaa lisääntyvästä kulutuksesta koituvia ympäristöongelmia - eikä ympäristöongelmista koituvia sosiaalisia ongelmia.

Onpa paskaa tekstiä. Ei mielipiteiltään, mutta rakenteeltaan. Menköön julki silti, eihän näitä juuri kukaan lue. Tämä jamppa hiihtelee yliopiston kirjastoon. Hyväilkää itseänne, saatte syyttä itseänne myös veneerisistä tartunnoista!

Vitun Kälviä

Katselin eilen Fuckin Åmål -elokuvan. Satunnaiselle lukijalle kerrottakoon, että Åmål ei kaiketi tarkoita mitään erityisempää. Se on pikkukaupunki läntisessä Ruotsissa. Toki nimen voi suomentaa sanalla "jokimaali". Olen nähnyt sitä verrattavan Kälviään, mutta Åmål ei ole ihan niin pieni paikka. Ei kyllä paljon suurempikaan. Olkoon siis vitun Kälviä, vaikka täsmällisempi suomennos lienisi helvetin Nurmes.

Elokuvaa voisi kuvailla monella tavalla. Useimmat näyttävät keskittävän huomionsa kahden 14-vuotiaan tytön keskinäiseen rakastumiseen - siis toisiinsa. Taivastelemistahan siinäkin riittää: joittenkin mielestä sen ikäiset eivät rakastu oikeasti, tai jos, niin ei se kuitenkaan ole muuta kuin teinien teineyttä. Ja jos moinen aiheuttaa tunteita teinissä, niin ei niitä kannata vakavasti ottaa. Eihän sen ikäiset vielä maailman pahuudesta mitään tiedä.

Leffaa voi pitää myös aikuisten tunkeutumisena teinien huoneisiin. Mikäänhän ei ole yhtä kiellettyä ja kiinnostavaa kuin se, mitä yli 12- mutta alle 16-vuotiaiden huoneissa tapahtuu. Katsoja saakin nähdä viiltelyn, itkemisen, lukkiutumisen, vaatteidenvaihdon, meikkaamisen angstin, hämmennyksen ja ilon. Lisäksi nähdään ensimmäinen yhdyntä, tai ainakin sen jälkitila - ei tosin raskautta, vaan se kolkko seikka, ettei se tuntunut juuri miltään. Jonkin moinen lohtu kaikille niille, jotka eivät ole saaneet olla yhdenkään tytön ensimmäinen. Ja kenties kolaus monikorkkaajien itsetuntoon. Etenkin kun leffassa muistetaan esittää myös pohdinta ensirakastajien kestosta.

Ehkä se myös on jonkinlainen muistutus siitä, että 14-17 -ovat joskeenkin yhtä tyhmiä kuin vanhempansa: käyttävät toisinaan alkoholia enemmän kuin olisi tarpeen, kiroilevat, kiusaavat toisiaan, provosoivat vanhempiaan ja jauhavat paskaa tyttöjen varhaisemmasta kypsymisestä muistamatta, että naiset ovat määritelleet sen kypsymisen. Ja unohtaen tyyten, että mopojen kanssa koheltaminen on sentään verrattain harmitonta ihmissuhteissa sähläämiseen verrattuna.

Fucking Åmål, vitun Kälviä, helvetin Nurmes... Mitä näin? Kasan nättejä tyttöjä - se ainoa ruma istuikin pyörätuolissa, eikä oikeasti edes ollut ruma, ja sankeita prihoja. Erittäinkin siitä se oli kiusallinen pätkä, että se muistutti, mistä kaikesta jäin paitsi nuorena. Minua ei pyydetty bileisiin, en seurustellut, en käyttänyt alkoholia enkä tehnyt muutakaan kohtuutonta. Parhaat murkkuvuodet kuluivat masenteluun ja vittuuntumiseen. En ole homoseksuaali, kuten Åmålin päähenkilöt, mutta eipä minulla ollut rohkeutta muuhunkaan. Nitistivätkö ne muutamat ala-asteaikaiset mulkut iloni jo ennen kuin tulin kyseiseen ikään? Niin tai näin. Jonkinmoinen katkeruus heräsi.

Matti Mäkelä, kohtalon, Jumalan tai sattuma johdatuksesta parhaimman yliopistoaikaisen opettajani nykyinen aviomies, kirjoittaa jotakin siihen tyyliin, että haluaisi nelikymppisenä miehenä neitsyen tyttöystäväkseen ja mitähän muuta... Tunnistan itseni. Haluaisin kuitata kymmenkertaisena ne hölmöilyt, jotka 23 vuotta sitten jäivät hölmöilemättä. Olisin ehkä oppinut, että harvoin maailma vallan mahdottomasti satuttaa, vaikka aina ei menisikään suunnitelmien mukaan. Ja ehkä osaisin olla ärtymättä teennäisestä kypsyydestä, jota näen tai olen näkevinäni joka puolella. Siis siitä, että ei voi hassutella, laulaa, nauraa tai kyseenalaistaa mitään, koska se olisi epäkypsää. Ja kai se epäkypsää onkin. Eihän sillä käytöksellä valkotiilisiä omakotitaloja maksella.

Viinaa ei tee mieleni kovin paljon juoda. Se lienisi hyväksi turhien estojen poistamiseksi. Minulle vain tulee siitä niin hiton paha olo, että joutaa olla vähemmällä. Ajoittainen saunaolut tai aterian kanssa nautittu tilkka ei juurikaan vaikuta kontrolliini. En väitä, että joisin satunnaisia oluitani (1-4 viikossa) maun takia. Kyllähän se toki hyvältäkin maistuu, mutta alkoholitta en taitaisi sitä juoda. Viheliäistä. Että pitääkin olla kohtuukäyttäjä. Voisin harkita kohtalaiskäyttöä, mutta muuan hyvin tärkeä ihminen tuskin innostuisi siitä, rahalleni on muuta käyttöä, ja kuten vihjaisin, en sanottavasti tarvitse alkoholia. Juon siis sitä - kuten aivan kaikki muutkin, absolutistit mukaan lukien - riittävästi.

Åmål, Kälviä, Nurmes, Turku. Taidan mennä ja syödä perunoita ja silliä. Onhan, helvetti vieköön, suvi: sataa vettä, myrskyää ja on kylmä. Vallitsevaan mielentilaan auttaisi kohtalainen kohellus. Missä aikuiset voivat koheltaa viinatta ja ilmaiseksi? Kävellessään sivistyneesti jokirantaa, lenkkeillessään, kusettaessaan koiraa - kun muita eivät pysty --eikä minulla ole moista --- ja hoh. Haluaisin nauraa, naida, syödä, laulaa ja laskea leikkiä. Opetelkaa te muut kypsät aikuiset vaikka latinaa, jos se sitten niin saatanan ihanaa ja kypsää on. Esimerkiksi Ori-vitun-veden kesäkoulussa.

Näin se käy

Ilmestyskirja kertoo, kuinka maailma loppuu. 1. Mooseksen kirja kertoo, kuinka se alkoi. Jotkut hiustenhalkojat näkevät vaivaa yksityiskohdista, kuten kuluneesta ajasta ja tapahtumien alkusyystä. Alkusyy on sama kuin loppusyy, sattuma tai Jumala. Ihan kuinka vain. Arvailen ilmestyskirjan olevan oikeassa. Osaamme odottaa tuomiopäivänpasuunaa.

Jumalan kuvat, nuo ihmisenkuvatukset, sen aiheuttavat. Nuoruudessani pelättiin ydinsotaa. Sitten tuli liennytyspolitiikka ja Neuvostoliiton hajoaminen. Joitakin ydinaseita kai purettiin, mutta eiköhän suurvalloilla liene yhä kapasiteettia poistaa kaikki elämä palloltamme.

Vähitellen on alettu ymmärtää saastuttamisen laajuus. Jotkut uskovat karmeimpiin uhkakuviin. Onneksi minä en. Jos uskoisin niihin, päättäisin olla katsomatta ihmiskunnan itsemurhaa ja päättäisin päiväni oitis. Mutta en usko siihenkään, että nykyinen elämänmeno jatkuisi. Aurinko polttaa, jäät sulavat ja metsiä vain tapetaan - jos ei muuten, niin soijapeltojen tieltä nyt ainakin.

Jossakin vaiheessa miljoonat lähtevät liikkeelle. Se on vasta promille maailman väestöstä. Ihminen on ahne, ja me, jotka omistamme, olemme valmiit laajoihin tuhotoimiin siirtääksemme oman kulttuurimme loppua muutamalla vuodella. Lopulta kymmenet ja sadat miljoonat lähtevät. Aseita riittää, ihminen on osoittanut erityisen luovuutensa lähinnä tappamisessa. Seksitapoja en usko olevan yhtä monia kuin listimisen keinoja. Jo silkka väestövirtojen määrätietoinen hallinta aiheuttaa järjettömän ympäristökuorman lisääntymisen tässä tilanteessa, jossa pitäisi tähdätä kulutuksen ja päästöjen syytämisen hillintään. Lentokoneilla lennetään, panssareilla ajetaan ja teollisuus, jonka tuotanto ruokkii niitä joilla on jo kaikkea, jatkaa entisestään. Hulluimmat jaksavat yhä puhua taloudellisen kasvun välttämättömyydestä ja siitä, että köyhien näännyttäminen on hyväksi maailmantaloudelle: ihmissukua tervehdyttävää karsintaa. Kehtaan tosin epäillä, että tervein osa väestöstä kuolee ensin - terveimmät lähtevät keskuudestamme ihan itse.

Miksi ihminen tukahtuu omaan paskaansa? En tiedä, onko kyse jostaki kollektiivisesta itsetuhovietistä, enkä tässäkään tekstissä rupea leikkimään psykoanalyytikkoa. Vielä vähemmän leikin aivotutkijaa, joka ährästää kuvannustensa parissa. Muuan automies valaisi tilannetta asenteellaan. Hän ei aikonut luopua autoilusta, koska teollisuus saastuttaa eniten. Ilmeisesti hän ei ostanut teollisesti valmistettuja tuotteita.

Kun toimiensa uhria ei näe, voi huoletta toimia tavalla, joka aiheuttaa kuolemia vaikka siitä syystä, että itse saa pitää vielä yhden sähkölampun päällä. Kun tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa riittävän pitkillä syiden ja seurausten ketjuilla, pääsee helpolla. Jos herra X ajaa autolla, se on nykyisen taloudellisen liturgian mukaan tuottavaa toimintaa, koska jonkun pitää valmistaa auto, tuottaa polttoaine, rakentaa tiet, ohjata liikennettä ja järjestää autoiluun liittyvät hallinnolliset seikat, kuten rekisteröinnin ja vakuutukset. Minusta kyse on silkasta tuhlauksesta. Samalla vaivalla voisi tehdä jotakin, mikä ei saastuttaisi ja kenties toisi jotakin hyvää jollekulle.

Samaa typerää talousajattelua voisin havainnollistaa kehottamalla katsomaan ympärille. Jos tätä tekstiä joku lukee, niin ainakin hänellä on tietokone. Todennäköisesti se sijaitsee lämpimässä asunnossa tai työpaikassa, joka on täpösen täynnä välittömästi tarpeetonta mutta kaiketi mukavaa sälää, kuten tulostimia jotka toimivat viikon, salaattilinkoja, säkkituoleja, partakoneita, tiskikoneita ja mitä kaikkea... Katso ympärillesi ja vastaa minulle: mitä muka puuttuu? Joiltakin puuttuu päivittäinen ruoka, mutta tyttäresi pitää silti saada muotifarkut, kun ei kuulemma ole mitä päälleen laittaa. Mitä nyt kaapillinen tai kolme. (No, minullakin on purjevene...jos laskee, paljonko yhtä purjehdustuntia kohden ajetaan autolla, käytetään muoveja, teetetään turhaa työtä ja haalitaan turhia, hienoja laitteita, en voi kuin nauraa ilkeästi purjehtimisen ympäristöystävällisyydelle. Halpaakaan se ei ole. Purjekerran hinnalla saa tavattoman määrän polttoainetta. Väittäisin, että ympäristöystävällisin kyytipeli on puilla lämpiävä höyryvenho)

Talous, turvallisuus ja hyvinvointi tappavat meidät. Valitan. Hyvinvointi on vaarallisin iskusanamme. Ei siksi, että lapsellis-oikeistolaiseen ajatustapaan se aiheuttaisi laiskuutta eli kannustinloukun, vaan siksi, että sen ylläpito on kohtuuttoman kuormittavaa luonnovaroja ja ihmisten fyysisiä ja etenkin psyykkisiä resursseja ajatellen. Hyvinvointiahan ei voi vastustaa, eikä turvallisuutta. Niiden vastakohdat ovat pahoinvointi ja turvattomuus. Kuka sellaista haluaisi itselleen tai edes läheisilleen? Mutta kun perimmäiset hyvämme muodostavat ajatusrakennelman, jonka ulkopuolelle ei nähdä ja jonka ulkopuolinen elämä torjutaan kaikin mahdollisin keinoin, lienemme kykenemättömät irtaantumaan sovinnolla kohtuuttomasta elämästämme. Mersun ostaminenhan tuo lisää rahaa hoivakoteihin ja Afrikan nälkää näkeville lapsille. Aamen.

Jos olisin minä, muuttaisin maaseudulle ja pyrkisin saamaan käyttööni viljelysmaata. Tällä menolla kaupungeista tulee surmanloukkuja, joissa ei itketä eikä kiristellä hampaita vaan kuollaan nälkään ja väkivaltaan. Tosin tämmöinen ei liene ihan ensi vuoden tulevaisuutta, mutta kuka tietää, ehkä kuitenkin vielä meidän aikamme tapahtumia. En tosin tiedä, millä viljelysmaita voisi puolustaa, mutta arvelisin rottweilerin olevan taloudellinen ase. Tiivis yhteisö ja riittävä etäisyys lienevät oivimpia puolustautumiskeinoja. Vielä jää kuitenkin ihmeteltäväksi, kuinka ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan meillä päin. Ymmärtääkseni olemme armollisimmilla leveysasteilla. Pituuspiirit lienevät suurempi uhka. Ja kun nämä kaikki seikat ottaa huomioon, montako lisävuotta etäisyys ja yhteisöllisyys tuovat?

Jotensakin tuntuu, että ekoterrorismi on myöhäistä. Niin kauan kuin luksusloma ei yhdisty omaan, henkilökohtaiseen pahoinvointiin, radikaalikapitalismi ei hellitä. Surullista, linkolalaisen surullista. Pentti taitaa olla ajatuksineen etuajassa, mutta pahoin pelkään hänen olevan oikeassa. Toivoisin toki muuta. Jäljelle jää siis ekofasismi tai ekodiktatuuri - mainitsemani yhteisöt. En tarkoita, että niiden pitäisi olla diktaattorin ympärille järjestäytyneitä, mutta melkoi yksiviivainen poliittinen aate niissä tullee olemaan: selviytyminen vielä vuoden ja ehkä seuraavan.

Jos maailmanpoliittinen tilanne ympäristösyistä ja taloudellisen epätasapuolisuuden vuoksi käy huomattavan epävakaaksi, voi syntyä tarve ohjata väestövirtoja ydinasein. Ydinaseella uhkaaminenhan on turhaa, ellei sitä ole valmis myös käyttämään. Niin muodoin turvallisuus ja hyvinvointi voivat hyvinkin koitua kohtaloksemme.

Jotensakin absurdisti ajattelen, että lamassa saattaa piillä pelastus. Jos talouden pikku notkahduksesta tulee riittävän raju, ja tapahtuu laajoja yhteiskunnallisia muutoksia esimerkiksi niin, että jonkinlainen vasemmistolaisuutta muistuttava aate saa sijaa niillä seuduin, joilla materiaalinen hyvämme polkuhinnalla tuotetaan, voi olla, että saamme lisävuosia. Mutta vain siinä tapauksessa, että tästä saatanallisesta hyvinvoinnin ja turvallisuuden rallista ei tule kaikkien huvi ja mielenturruke.

Jatta-ystäväni! Muistin sinua tätä kirjoittaessani.