Aivot, tietokone ja maailman meno

Suuret sanat eivät suuta halkaise, mutta suureta ajatukset halkaisevat pään. Koska pääni on yhä ehjä, ja haluan niin olevan jatkossakin, kirjoitan ajatukseni tänne, että se lakkaa kiilaamasta kallonpuoliskojani etäämmälle toisistaan.

Artikkelissani Put put ja mur (Julkaistu teoksessa Kuultava menneisyys [Toim. Outi Ampuja ja joku muu, jota en muista] vuonna 2005) rinnastan petrolimoottorin sykkeen vanhan ajan verkkaiseen elämänmenoon ja bensiinimoottorien pärinän ja tietokoneiden prosessorien gigahertzit nykyajan kiihkeyteen, jota pidän huonona asiana. Laajennan tätä näkemystäni nyt hiukan. Read Montague (nimi jaksaa yhä huvittaa minua) kirjoittaa opuksessaan Miksi lukea tämä kirja, että ihmisen aivot ovat kuin hidas tietokone, joka kuitenkin pystyy erittäin moniin rinnakkaisiin tehtäviin samaan aikaan (Korjaus: Nyttemmin väitän, että aivot ja keskushermosto pystyvät vain joihinkin tietoisiin prosesseihin samaan aikaan, kuten kävelyyn ja purkanjauhantaan tai lukemiseen ja nenänkaivuuseen. Muut mahdolliset rinnakkaiset prosessit ovat sitten tiedostamattomia, kuten ruumiin lämpötilan säätely). Ainakin toistaiseksi nämä tavallisten ihmisten arkikäytössä olevat tietokoneet suorittavat joitakin tehtäviä erittäin vikkelästi. Montague tuo myös esiin sen seikan, ettei keskushermosto kestä kiivasta laskentaa, koska pää kuumenee. En tiedä, tarkoittiko hän aivan konkreettista kuumenemista vai ylipäätään jonkinlaista ylirasittumista ja sietokyvyn ylittymistä. Ilmiö, jos se todella on olemassa, on kuitenkin rinnakkainen kotitietokoneen kuumenemiselle. Jos konettaan kovin kuormittaa, se tuottaa itselleen haitallista lämpöä, ja jos tuuletin hajoaa, myös koneen prosessori on vaarassa hajota.

Myönnän avoimesti, että käsitykseni ihmisen huonosta sopeutumisesta jatkuvaan kiireeseen ja muutokseen on jotensakin epäselvä, jopa mystinen. Esitän kuitenkin hypoteesin: jokaista merkittävää, laaja-alaista muutosta on seurannut sota. Yhtäältä kyse on opportunististen ja väkivaltaisten johtajien pyrkimyksestä käyttää mitä tahansa uutta mahdollisuutta päämääränsä harkitsemattomaan tavoitteluun. Toisaalta sota voidaan tässä ymmärtää ihmiskunnan sisäisenä hämmennyksenä. Kun ei oikein tiedetä, mitä uudella välineellä tai mahdollisuudella tehdään, niin riidellään ainakin sen käytöstä tai sen käytön vuoksi.

Yllä olevien ajatusten takia minusta on tullut hitauden puolustaja. Ehkä se perustuu osin kiireettömään luonteeseeni. Olen toki temperamenttinen ihminen, mutta kuitenkin harvoin perusasenteeltani kiireinen. Joskus toki on kiire junaan tms., mutta en ole pitänyt viikoiksi ja kuukausiksi ennakkoon täytettyä kalenteria hyvänä. Pikemminkin olen aina nauttinut valinnanvapaudesta. Kiireisistä ihmisistä voi näyttää, että olen saamaton vätys. Enkä edes usko, että he ovat kokonaan väärässä. Hitautta puolustan kuitenkin sillä, että kiireiset ihmiset ovat taipuvaisia tekemään erehdyksiä. Vakuuttuakseen ratkaisujensa perusteista he voivat esimerkiksi jättää relevantteja perusteita heppoisin perustein huomiotta. Tästä on joukottain esimerkkejä.

Otetaanpa ensinnä 1990-luvun taitteen lama. Sitähän perusteltiin talouden ylikuumenemisella. Ihmisten talous on ihmisten toimintaa, ja tarkoittamani ylikuumeneminen on helppo havainnollistaa. Kuvitellaanpa osakekauppoja hierovia pörssityöläisiä. Pörssikauppa perustuu osakkeiden arvojen vaihteluun joko vallitsevan rahan tai toisten osakkeiden arvoon nähden, ja ostamalla ja myymällä sopivasti voi ansaita. (Tällä kertaa jätän huomiotta sen, onko omistaminen ja kaupanteko sillään mikään hyväksyttävä elinkeino.) Kun jossakin ilmenee mahdollisuus pikaiseen tuloksentekoon, pörssihait ryntäävät apajille. Ensimmäiset voittavat eniten. Apaja on poikkeuksellisen tuottoisa vain hetken, joten jatkuvasti on oltava valppaana ja etsittävä seuraavaa raha-apajaa. Mitä kiihkeämmin kauppa käy, sitä paremman voiton ensimmäiset saalistajat voivat saada. Mitä suuremmat voitot on tarjolla, sitä kuumempina hait jälleen hyökkäilevät. Syntyy siis ketjureaktio, joka aiheuttaa kaikkien osakekaupasta etuja haalivien mahdollisen ylikuumenemisen. Jossain vaiheessa koko pörssihulluus alkaa osoittaa romahtamisen merkkejä, ja silloin kaikki haluavat realisoida arvopapereihin sidotun omaisuutensa, mikä johtaa automaattisesti niiden arvon romahtamiseen. Kaikki haluavat myydä, kukaan ei halua ostaa. Kauppatieteilijät varmastikin tuntevat koko liudan pörssin toimintaa tasapainottavia ja hillitseviä mekanismeja. Pyydänkin siis pitämään mielessä, etten kuvittele tätä kuvausta pörssin toiminnasta realistiseksi kuvaukseksi, vaikka aavistelenkin kuvaukseni pörssiromahduksesta olevan jokseenkin oikea. Välitön, kiihkeä taloudellisen edun tavoittelu on siis yksi esimerkki ylitehokkuuden aiheuttamasta kriisin siemenestä ihmisten luomassa järjestelmässä.

Toinen vastaava seikka on ympäristön saastuminen. Olemme ottaneet käyttöön teknisiä järjestelmiä ymmärtämättä niiden kokonaisvaikutuksia. Nautimme moottoripyörien kiihtyvyydestä, lentomatkoista etelän lämpöön, kalliiden autojen suomasta statuksesta ja isojen omakotitalojen kalliista, lämpimästä avaruudesta. Innovaatiota seurannut nautinto on ollut saatavissa niin paljon aikaisemmin kuin sen aiheuttamat ongelmat, että olemme ehtineet muodostaa nautinnostamme itsestäänselvyyden. Laskunmaksu on kuin kulutusluotto: se lankeaa – ja toisinaan ankaran koron kanssa. Tosin yhteiskuntamme näyttää olevan sellainen, että takaisinmaksut ja korot langetetaan vähäosaisimpien maksettavaksi.

Ihminen on siis taipuvainen käynnistämään itseään ja yhteisöään kuormittavia prosesseja. Hääräämme, raadamme ja rehkimme kiireisinä, vaikka meidän pitäisi touhuta rauhallisesti ja katsoa avoimesti, mitä toimistamme seuraa. Arvelenkin, että nämä yhteiset prosessimme ja projektimme perustuvat osittain yhteisvastuullisuuden harhaan. Prosessin käynnistäjät ja sen aiheuttamista ongelmista kärsivät eivät ole samoja ihmisiä. Vaan koskapa kiihkeät kehitysintoilijat olisivat hitaasti innostuvia kuunnelleet, kun tuhat hyvää asiaa tuntuu olevan käsillä välittömästi? Epäröintihän näyttäytyy heille tympeänä patavanhoillisuutena ja typeränä takapajuisuutena. Ja kuitenkin ylikuumeneminen näyttää olevan yhteydessä sydänkohtauksiin ja mahdollisesti myös psyko-sosiaalisiin ongelmiin. Idealismini mukaan pitäisi siis löytää auktoriteetteja, jotka toppuuttelisivat kiivaimpia touhottajia ja osoittaisivat heille sen, että ihminen on kuin hänen aivonsa: parempaa jälkeä syntyy, kun hissukseen hoidellaan asioita ja yritetään huomioida asioita mielummin laajalti kuin kapealti. 

Aikamme ei suosi yleisneroja. Pikemminkin oletetaan, ettei sellaisia ole enää olemassakaan, koska jo yksittäisten alojen tietämyksen määrä ylittää sen, mitä lahjakaskaan voi elämänsä aikana omaksua. Siitä, miten asiat ovat, ei kuitenkaan saa päätellä, miten niiden tulisi olla. Vaikka oikeastaan kyllä teen niin – tosin perustellusti. Kapean asiantuntijuuden ongelma on liian nopea ja liian kapea-alainen prosessointi. Esimerkiksi tietoverkkojen kehittämisestä olemme kovin tohkeissamme: entistä yksityiskohtaisemmat pornokuvat siirtyvät näytöille entistä nopeammin. Emme lainkaan huomioi, että eksperttimme kehittävät vekottimia nopeammin kuin tavalliset käyttäjät oppivat niitä käyttämään. Nostin siis esiin pornografian. En väitä, että pornoriippuvuus johtuu yksin netin olemassaolosta. Pornografisen materiaalin historia on pitkä ja kaiketi myös laaja. Mutta porno olkoon esimerkkinä siitä, mitä liian nopea kehitys aiheuttaa. Työpaikoillakin ihmiset nauttivat viestintäsalaisuuden suojaa. Jonkin verran sitä on rajoitettu, mutta monilla työpaikoilla työntekijä voi surffailla pornosivuilla helposti. Tämä on pois työtehosta. Äsken juuri sanoin, että olemme ylitehokkaita ja liian kapea-alaisia. En kuitenkaan tarkoita, etteikö työtä pitäisi tehdä ahkerasti. Pikemminkin kyse on siitä, että työtä pitää tehdä polttamatta itseään loppuun, pitkäjänteisesti harkiten, ja uudistuksia pitää punnita rauhassa. Pornon helppo saatavuus kuitenkin ruokkii yhtä aikamme ongelmaa, pornoriippuvuutta. Joillekin ihmisille se aiheuttaa ongelmia: töissä olisi voinut tehdä töitä rauhassa ajallaan, mutta aika kului työn kannalta asiattomilla sivuilla. Toisaalta, viestinnän helppouskin on osa tätä samaa tietoverkkojen myötä syntynyttä ongelmaa. Syydämme toisillemme sähköposteja (ja blogitekstejä) enemmän kuin kukaan ehtii käsitellä. Emme tehokkuudeltamme ehdi tehdä töitä, koska sähköpostien perkaamisen jälkeen pitää joutua strategiapalaveriin ja sieltä edustuslounaalle aluejohtajan henkiseksi tueksi.

Nyt työnnän pääni Humen giljotiiniin: laaja-alaista tietämystä eli yleissivistystä pitäisi ruveta jälleen arvostamaan. Ongelma taitaa olla yleissivistyksen sopimattomuudessa välittömän hyvän tavoittelijoille. Se tuo valtaa ja vaurautta kovin hitaasti, jos lainkaan. Pikemminkin yleissivistys on kuin vaativa harrastus, joka tuo iloa vasta kun asiaan on perehtynyt kunnolla. Pikailon tavoittelun ongelma on sama kuin liian helpon palapelin surkuhupaisuus. On toki nautinnollista rakentaa palapeli kerralla ja vaivatta, mutta pelistä tulee tylsä nopeasti, ja pitää etsiä uusi ilon lähde. Jos ottaa tavakseen etsiä pelkästään helppoja ilonlähteitä, iskee pian tympääntyminen. Yleissivistys ja hitaus ovat siis haasteita, joista voi odottaa suurempaa ja pitkällisempää palkkiota kuin helpoista peleistä.

Ja voi voi, kun itsestäni olisi ihanteideni täyttäjäksi... nyt kauppaan ostamaan ruokaa ja vähän olutta pikaiseksi riemuksi!

Taajuuskaistakuuntelu

Joitakin vuosia sitten ostin Tukholmasta vanhan, puisen purjeveneen. Seilasin sen vapun aikaan veljeni kanssa tänne Suomen puolelle. Siinä seilatessamme tulimme pohtineeksi, että millä tavoin ihminen kuulee. Veljeni sanoi jotakin sen suuntaista, että ensin tulee tunne ja vasta sitten tajuaa hiljaisena kuuluvan äänen.

Veljeni maininnan perusteella olen kehitellyt uutta tapaa kuunnella. Konsti ei ole ollenkaan monimutkainen. Se perustuu siihen, että tietoisesti kuuntelee eri taajuusalueita. En ole rassannut mieltäni hertziluvuilla, vaan jaan kuuntelemani taajuudet eri kaistoihin kokemuksen perusteella. Matalin kuuntelemani taajuus on selvästi lauluäänialaani matalampi, ja sillä voi kuulla esimerkiksi etäisten laivojen dieselmoottorien jylyn. Seuraava vastaa suunnilleen puheeääneni korkeutta tai ambitusta, jolla voin mukavasti laulaa tuttuja melodioita. Sillä kuulee vaikka pienempiä moottoreita. Seuraava kaista on suunnilleen naisten lauluäänestä lintujenlauluun. Kuten arvata saattaa, sillä havaitsee esimerkiksi lintuja merellä. Sitä seuraava kaista vastaa suunnilleen tinnitustani. Sille kaistalle sattuu usein tuulen kohinaa, aaltojen kohahtelun korkeat taajuudet ja muuta sellaista. Viimeisen kaistan hahmotan vain hyvin korkeina ääninä, vaikkapa heinäsirkkojen sirityksestä ylös päin.

Toisinaan skannailtuani taajuuskaistani havaitsen tosiaan jotakin. Koska olen käyttänyt tätä metodia lähinnä merellä havaitakseni muun liikenteen, seuraavat kysymykseni ovat useimmin, että mikä, millä suunnalla, kuinka etäällä ja kuinka nopeasti. Tavallisin havainto kevyen tuulen vallitessa on pienehkö, nopea moottorivene 1/2 – 2 kilometrin etäisyydellä, joka ei liiku oman veneeni suuntaan tai pois siitä. Isot laivat yleensä näkee ennen kuin kuulee, elleivät ne ole aivan läheisen saaren tai niemen takana. Purjeveneitä ei juuri kuule. Kevyellä tuulella ne ovat hyvin hiljaisia kyytipelejä, kovemmalla tuulella tuulen kohina korvissa, silmälaseissa ja oman veneen rakenteissa vaikeuttaa havaistemista. Lisäksi murtuvien aaltojen kohahtelu saattaa tuoda oman lisänsä kuuntelemisen vaikeuteen.

En pysty väittämään, että aina huomaisin sen tunteen, jonkinlaisen pienen levottomuuden, joka kenties voisi olla etäisen äänen ensimmäinen aistimus. Mutta joskus niin käy. Arvelisin, että kyse on siitä, kauanko pysyn vireänä. Jos vaivun ajatuksiini, äänilähde saa tulla hyvinkin lähelle, ennen kuin tosiaan havaitsen sen. Kävi mielessäni, että mahtaisiko sotilailla olla tietoa siitä, kauanko ihmiset tavallisesti pystyvät kuuntelemaan tarkkaavaisesti. Sotilaallehan on eduksi huomata äänimaiseman poikkeamat aikaisin vaikkapa pimeässä metsässä. Toisaalta sotilaalliseen toimintaan liittyy merkittävä stressi. Arvelen, että se yhtäältä motivoi pysyttelemään terävänä, mutta toisaalta myös väsyttää ja rasittaa. Lisäksi ihminen, siis kaiketi myös sotilas, turvautuu kuulohavainnointiin etupäässä silloin, kun näköhavainnointi ei onnistu – siis pimeässä ja mahdollisesti myös tiheän kasvillisuuden keskellä. Tosin ihminen on siitä yksinkertainen, että käyttää näköään, jos ylipäätään jotakin näkyy. Niinpä arvelen, että vaikkapa pusikossa sotilas turvautuu näköönsä, vaikka kuulo olisi tulevien tilanteiden kannalta tuotteliaampi kaukoaisti. Joka tapauksessa pimeä metsä, jossa vaanii kuolemanvaara, lienee poikkeuksellisen stressaava ympäristö. Toisaalta muistan lukeneeni sellaisen sotilaspsykologisen näkemyksen, että stressaantuminen riippuu sotilaan asenteesta. Itsensä puolustamiseen jämähtänyt sotilas pelkää jopa sotatilanteeseen nähden kohtuuttomasti. Tällöin on helppo kuvitella pimeyden olevan erittäin pelottava. Toisaalta sotilas voi olla liikkeellä aktiivisena, hyökkäävänä osapuolena, jolloin pimeys on turva, ja kuulohavainto voi olla odotettu merkki toiminnan alkamisesta.

En tiedä, harjoitetaanko tällaista järjestelmällistä kuuntelemista missään. Jos ei, aika olisi.

Byssan koukku

Seinässä on koukku. Se on aivan tavallinen teräskoukku, varmaankin valamalla valmistettu. Koukku puolestaan erottaa museolaivan keittiötä, byssaa, ja miehistön tiloja, skanssia. Oletan, että koukku on siinä kattilan tai pannun ripustamista varten, koska se on valurautaisen hellan läheisyydessä. Byssa tosin on kokin valtakunta, ja kokkihan ripustaa koukkuihinsa mitä haluaa. Koska hella on lähellä, mitään helposti syttyvää siihen ei varmastikaan ole ripusteltu.

Koukku on siis osa byssaa, joka taas on osa keulakajuuttaa, ja molemmat ovat osa museolaivaa. Museolaiva Sigyn on kyllä vähitellen muuttumassa itsensä kopioksi, kun lahoja osia korvataan uusilla. Koska kunnossapito tehdään mahdollisimman täsmällisesti alkuperäisten rakenteiden mukaan, laiva säilyttää historiallisen arvonsa ja merkityksensä - tai ainakin huomattavan osan niistä.

Laiva ei ole seilannut vuosikymmeniin, mutta yhdestä byssan koukustakin kokenut purjehtija osaa ruveta hahmottamaan äänitapahtumaa. Meren aallokossa Sigynin kokoiset laivat keinuvat, kuten tekevät paljon suuremmatkin alukset. Keinuntaa ilmenee monenmoista. Vaikka purjeet tasaavat sivuttaista keinuntaa, laiva voi sopivissa sääoloissa kallistella puolelta toiselle tai ainakin olla vuoroin enemmän, vuoroin vähemmän kallellaan jommalle kummalle puolelle. Lisäksi laiva keinuu pitkittäin, sillä aallot tulevat harvoin suoraan sivusta. Vuoroin siis laivan perä nousee ja laskee. Ja näiden lisäksi koko laiva voi nousta ja laskea suurimpien aaltojen ja maininkien mukana, ja jos myötäaallokko on vaikea tai ruorimies kokematon, sen kulkureitti on kiemurteleva. Vielä pitää muistaa, että aallokon myötä veden aiheuttama noste vaihtelee. Se kohdistuu kuhinki rungon kohtaan vaihtelevasti ja saa laivan taipumaan eri tavoin. Kaikki nämä liikkeet aiheuttavat erisuuntaisia kiihtyvyyksiä.

Koukkuun on ripustettu raskas paistinpannu, jolla kokki voi paistaa lihaa tai kalaa koko miehistölle. Laiva kallistelee ja keinuu, ja paistinpannuun vaikuttaa mutkikas erisuuntaisten kiihtyvyyksien järjestelmä. Tätä järjestelmää mutkistaa entisestään se, että aallokko ei juuri koskaan ole säännöllinen. Sen voi havaita aallokkoa katselemalla, ja toisaalta jokainen merta kulkenut tietää, että joidenkin aaltojen kohdalla laiva keinahtelee rajummin kuin toisten. Tästä kaikesta seuraa se, että koukkuun ripustettu pannu heilahtelee puolelta toiselle ja välillä sen laita koskettaa seinää, toisinaan taas irtautuu siihen. Aina, kun pannun reuna törmää seinään, syntyy ääni, jonkinlainen kolaus. Ja kun pannu hankautuu seinää vasten, syntyy jonkinlainen rahina.

Seinä on vajaan tuuman, siis parin sentin vahvuista, lautaa. Välittömästi sen toisella puolen, juuri koukun kohdalla, on yksi koija, siis merimiehen makuupaikka. Koija on korkealaitainen, kapea vuode, jonka voi erottaa verholla muusta skanssista. Se, mikä on merimiehen koijassa, on hänen yksityisyytensä suojissa. Se, minkä hän unohtaa skanssin pöydälle, on koko miehistön käytettävissä. Koija on siis se paikka, johon uupunut merimies pyrkii mahdollisimman nopeasti merivahdin tai työpäivän päätyttyä. Nyt pitää muistaa, että kun Sigyn seilasi, merimiehen elämä oli kovaa. Vahtivuorot seurasivat toisiaan pääosin tasaisessa rytmissä. Neljän tunnin työvuoroa seurasi neljän tunnin lepovuoro.  Miehistö oli kuitenkin pieni laivan kokoon nähden, joten toisinaan myös vapaavahdin aikana joutui töihin. Merivahti ei yksin suoriutunut purjeiden käsittelystä tai laivan kääntämisestä. Etenkin myrskyssä tällaiset toimenpiteet saattoivat katkoa lepoaikoja tavan takaa. Lisäksi pitää muistaa, että koija, tuo yksityisyyden tyyssija, saattoi kallistella puolelta toiselle useita kymmeniä asteita ja nousta tai laskea metritolkulla. Lisäksi se saattoi olla kylmä ja märkä.

Ihmisen kuulo on valikoiva. Kun jokin ääni jatkuu ja jatkuu, sitä ei enää huomaa, jos se ei ole erityisen voimakas. Sama koskee tasaisesti toistuvia ääniä. Sen sijaan epäsäännöllinen toistuminen on huomiotaherättävää. Kun huomaa, että pannu kolahtelee ja raapii pään takana olevaa seinää, jää odottamaan äänelle jatkoa. Tämä lienee jonkinlainen psykologinen taipumus. Esimerkiksi liikennetutkijat puhuvat paljon siitä, että tien odotetaan jatkuvan mutkan takana sellaisena kuin se on ollutkin, ellei mitään vihjettä muusta ilmene. Kaikki olisi suhteellisen hyvin, jos kattilan kolahtelu olisi jotensakin tasaista – vaan kun se ei ole. Juuri, kun kolaus tai napaus on toistunut muutaman kerran säännöllisesti, rytmi katkeaa. Voi mennä joltinenkin tovi, ennen kuin se jälleen kuuluu. Merimies, joka yrittää levätä, alkaa odottaa seuraavaa kolausta. Laivan liikkeet antavat jonkinlaisen vihjeen siitä, milloin se voisi kuulua, mutta koska liikekään ei ole säännöllistä, odotus on usein turha. Satunnainen kolahtelu häiritsee tehokkaasti unta.

Seinässä on siis koukku ihan hyvästä syystä. Pannu pysyy kuivana ja on helposti saatavilla. Nykyään pannut tosin on kannettu museon varastoon, joten koukulla on vähän yksinäistä. Perin valitettavaa on se, että monikin museolaivan vieras tajuaa kyllä sen käytännöllisen merkityksen keittiön varusteena. Harvempi tulee ajatelleeksi näitä sivuvaikutuksia. Olisikohan Göteborgin vanhan laivatelakan ollut syytä palkata edes osa-aikainen äänimaisematutkija?