Tedinblogi

Maailmassa näyttää oleva kahden lajin uskontoja. Perinteisemmät kuuluvat näin: en tiedä, mutta uskon. Se toinen malli on täysin loogisesti tämä: en usko, mutta tiedän. Ensimmäinen lähtee inhimillisestä riittämättömyyden kokemuksesta. Kautta aikain ihminen on saanut tuta olevansa pieni ja häviävä, mutta kuitenkin sellaisella ymmärryksellä varustettu, että tajuaa ettei ymmärrä kaikesta kuin ihan vähän. Jälkimmäinen lähtee ihmisen suurista onnistumisista. Viime vuosisatoina, ehkä noin kymmenen sukupolven aikana, olemme hylänneet uskomisen ja ruvenneet tietämään. Tämä on ollut perin tehokasta. Sitten valistusajan olemme saaneet käyttöömme erilaisia keinoja toimittaa paikasta toiseen ajatuksia ja materiaa yhä vain nopeammin. Tämä meidän loogisesti hieno maailmannäkemyksemme, joka perustuu tieteeseen, on kummallinen. Yhtäältä se uskoo, toisaalta se ei usko. Arkielämässä on täysin järkevää ja käytännöllistä ajatella, että sen voi uskoa, minkä näkee ja kokee. Aina on kuitenkin niitä j...

Vaimo: "Mies! Oletko ollut vieraissa! Tunnusta oitis kaikki paha!" Mies: "Vitut tunnustan!"

Olen lukenut ja yrittänyt ymmärtää, mistä on tekstianalyysissä on kyse. Silloin opiskeluaikana homma vaikutti hyvinkin helpolta. Nyttemmin tuntuu siltä, että kaikki asiat määritellään negaatioiden kautta. Asiaa äX siis pidetään tärkeänä, mutta se määritellään kertomalla, mitä se ei ole. Olenkohan siis tyhmä, kun oikein pääse juoneen mukaan? Luulisi, että erityisesti tekstin analysoinnissa olisi tarpeen välttää monitulkintaisuutta siinä määrin kuin se on mahdollista. Ja sitä kai voi kutsua tieteeksi, että leikellään kirjoista virkkeitä, suljetaan ne laatikkoon ja ravistamisen jälkeen nostellaan ne liimattavaksi uudelleen uuteen järjestykseen. Ymmärtäminen on työn este. Kun teksteillä kuuluu olevan lähes rajattomasti merkityksiä, jotka koko ajan pakenevat lukijaansa ja joista oletetaan tehtävän lukuisia tulkintoja, ja kaikki tämä vielä yritetään kertoa jollakin kummallisella metaforakielellä, voinko syyttää itseäni, että koko puuha tuntuu jokseenkin vaikealta? ...

Alkaisi olla aika uudistaa tätä blogia. Tapasin taannoin erään kustannustoimittajan, joka lupasi katsella tekstejäni ja kommentoida niitä. Yritin ohjata hänet parhaina pitämieni tekstieni pariin. Aika ajoin netissä seikkaillessani olen maininnut blogistani, ja sana- ja ajatusleikeistä innostuneet ihmiset ovat tavanneet juuttua lueskelemaan näitä esseenteelmiä. Uskon, että näillä jutuilla on oma edes jokin arvo, vaikkei tästä ole mitään tuhansien ja taas tuhansien lukijoiden suosikkia tullutkaan. Yksikään näistä kirjoituksista ei viimeistelty. Monet ovat vain keskinkertaista kiukuttelua. Uusien ajatusten syntyminen vaatii kovaa lukemista, ja useimmat uusina pitämäni ajatukset osoittautuvat pian moneen kertaan kirjoitetuiksi ja käsitellyiksi. Esseiden tuottaminen on taiteilua ainakin siinä mielessä, että innostus vaihtelee ja ideat käyvät toisinaan vähiin. Ja nyt ne tosiaan ovat vähissä. Olen kuitenkin aloittanut väitöskirjan tekemisen, mikä edellyttää ahkeraa lukemista. Uskoisi...

Tän ehtoon tilanne. Ensimmäisen kerran ikimaailmassa maalarinteippi ei repinyt valkoista maalia. Harmajaista meni lopulta triljoona kerrosta, vaan tuosta on hyvä aamulla jatkaa.

Enimmät muovinpalat liimailtuina toisiinsa, saumat kitattuina ja hiottuina ja noin viisi valkoista maalikerrosta päällä. Olisikohan tähän mennessä mennyt kymmenkunta työtuntia. Ja huomenna illalla pitäisi olla siirtokuvat päällä...

Siinä se nyt odottaa.