Aatteen väri

B-ystävälleni tokaisin, että jos eläisimme 60- tai 70-lukua, olisin varmaan kommunisti. Minähän olen aatteelliseen idealismiin taipuvainen, vaikka nykyään vähän vierastankin erilaisia järjestöjä ja puolueita. Näen ne pikemminkin vahvojen yksilöiden temmellyskenttinä kuin aidosti aatteellisina yhteisöinä. Pikemminkin näyttää siltä, että aatteet tarjoavat iskusanoja, joihin yhteisöjen jäsenet haluavat uskoa ja joita voidaan käyttää kriitikittömien hallintaan. Pyydän arvoisaa lukijaa huomioimaan, että tämä on kärjistys. Ihminen on  yhteisöllinen, ja täydellisessä individualismissa, joka ilmenisi kaikkien kilpailuna kaikkia vastaan, parhaiten varmaan menestyisivät ne, jotka tajuaisivat asioissaan liittoutua kaverinsa kanssa. Ja saahan moni järjestö paljon hyvää aikaan.

Tapanani ei ole paljastella saamieni yksityisten viestien sisältöä. Tänä yönä, kello 3.47, teen poikkeuksen, koska viestin kirjoittaja on minullekin vieras, siis kerrassaan anonyymi. Hän sanoo kommunismin vaikuttavan lähinnä vitsiltä, eikä ymmärrä ilmapiiriä, jossa se on herättänyt kaiken sen karkeasti huomion, jota se takavuosikymmeninä herätti. 

Aiheesta on varmasti kirjastokaupalla poliittisen historian kirjoittelua, enkä minä ole kovinkaan laajalti opiskellut kyseistä alaa. Miksi minä siis vaivaudun seikkailemaan viisaampieni labyrinteissä? Näyttää siltä, että ihmiset eivät keskimäärin ymmärrä paljon mitään politiikasta. En minäkään paljon, mutta olin hereillä yhteiskuntaopin tunnilla vuosina 1986 - 1987. Onneksi opettajani oli pitkän linjan vasemmistolainen, joka jaksoi selittää asiaa. Ei sillä, että minä olisin yläasteiässä tuntenut kommunismin asiaa kovin omakseni, mutta opinpahan jotakin. Ehkä on niin, että asiaa selitetään kovin vaikeasti. Ja olisiko niin, etteivät nyt jo aikuisuuteen ehtineet, sanotaan 1980-luvulla syntyneet, hekään joutuneet perehtymään koulussa tähän aatteeseen.

Selvitetäänpä ensin pari termiä. Kapitalismi on yksityisomistukseen ja yksityiseen eduntavoitteluun perustuva yhteiskuntajärjestelmä. Omaisuus ja tuotantovälineet kuuluvat etupäässä yksityisille ihmisille ja heidän muodostamilleen ryhmille. Kommunismissakin omaisuuden ja tuotantovälineet omistaa ryhmä: valtion kansalaiset. Äärimmäisessä kommunismissa ei ole yksityisomistusta, suoranaisen vallan käyttäjiä, yhteiskuntaluokkia eikä edes rahaa. Kaikki talkoilevat yhteisen hyvän eduksi parhaansa mukaan ja kaikille annetaan hyvää heidän tarpeidensa mukaan. Sitten on sosialismi. Sille on kaksi keskeistä tulkintaa. Nykyään se on kommunismin ja kapitalismin välisellä jatkumolla se välille jäävä aate, maltillista vasemmistolaisuutta. Reaalisosialistissa valtioissa, siis etupäässä Neuvostoliitossa, sillä tarkoitettiin todelliseen kommunismiin johtavaa siirtymävaihetta. Sosialismista on erilaisia versioita ympäri maailmaa, joko puolueiden ohjelmina tai sitten muutamien valtioiden johtavana aatteena. Joskus kommunismia ja sosialismia käytetään toistensa synonyymeinäkin.

Mikä sai huomattavat ihmisjoukot 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa omaksumaan nyttemmin vitsinä pidetyn aatteen? Seikkoja on monta, mutta tässä jokunen: luokkatietoisuus, toivottomuus, yhteiskunnallisten olojen kärjistyminen, toivo paremmasta ja kaiketi myös karismaattiset johtajat. Edetäänpä kohta kerrallaan.

Luokkatietoisuus: köyhät ihmiset alkoivat katsoa, ettei heidän huono osansa ole Jumalan säätämä, vaan seurausta yhteiskunnan järjestelmällisestä syrjinnästä. Nähtiin maailmanlaajuinen, yhteinen köyhien ja riistettyjen työläisten joukko. Euroopassa siihen kuuluivat teollisuustyöläiset ja ainakin tahi etenkin Suomessa vuokraviljelijät, siis torpparit ja heidän lisäkseen mäkitupalaiset ja suoranaiset loiset.

Toivottomuus: vähäosaisen osa 1800-luvulla oli todellinen kurjuus. Kansan muistissa olivat nälkävuodet 1860-luvulla, jolloin nälänhätä Suomessa tappoi merkittävän osan väestöstä. Käsittääkseni Kainuussa noin neljänneksen. Maanomistus oli alkanut keskittyä ja torpparilaitos laajeni. Torppari oli siis vuokraviljelijä, joka suoritti käytössään olevasta maa-alasta vuokraa päivätöinä maan omistajalle. Vuokran suuruutta ei säännelty mitenkään. Yksinkertaisimmillaan torpparin ja isännän välinen sopimus, kontrahti, kuului, että aina tullaan töihin kun käsketään, tai töllistä pois. Torppareilla ei ollut mahdollisuutta kilpailuttaa sopimuksia ja etsiä maata vuokralle isännältä, jonka vaatimukset olisivat olleet kohtuulliset. Jos yksi torppari lähti, hänet oli helppo korvata seuraavalla, vielä kurjemmista oloista tulevalla. Teollisuustyöläisten tilanne ei tainnut olla paljon kummempi. Varmasti tehtaalta sai lähteä pois, mutta ei ollut mitään vaihtoehtoja. Äärettömän pitkiä työpäiviä ja nälkäpalkkaa oli tarjolla joka paikassa. Asuinolot kaupungeissa olivat luokattoman kurjat. Esimerkiksi Porin palon (1852) jälkeen merkittävä osa kaupunkilaisista asui joten kuten katetuissa maakuopissa.

Olojen kärjistyminen liittyy äskeiseen: rikkaat rikastuivat, köyhät köyhtyivät. Perinteinen porvaristo rikastui ja talonpojistakin vielä monet pärjäilivät, mutta huomattava osa väestöstä ei kuulunut mihinkään säätyyn, eikä heillä siis ollut edustusta valtionhallinnossa, eikä sen puoleen muuallakaan. He olivat tuotantoväline vailla ihmisarvoa siinä kuin raamisahan teräkin. Ajan ideologian mukaan heitä piti holhota ja pitää Herran nuhteessa. Heidän inhimillisiä tarpeitaan ei tunnustettu juuri muulta osin kuin mikä oli välttämätöntä heidän pitämisekseen joten kuten työkykyisinä. Parhaimmissa tapauksissa he olivat ylemmille kansanluokille jaloa mieltä tuottavan hyväntekeväisyystyön kohteita.

Toivo paremmasta: etupäässä Karl Marxin ja Friedrich Engelsin nimiin pistetyn teollisen ajan kommunismin juuret ovat huomattavan vanhat. Luokatonta, tasa-arvoista yhteiskuntaa suunnittelivat ainakin Platon ja sittemmin varhaiset kristityt. Tarjolla oli riistetyille ja hädänalaisille ihmisille materiaalista turvallisuutta, vapautta, valtaa ja tasa-arvoa. Siis nälän ja kurjuuden loppu! Minäkin olisin kannattanut!

Karismaattiset johtajat: kansainvälisesti merkittävin sosialisti- tai kommunistijohtaja oli tietenkin Vladimir Iljitsh Lenin. Hän pystyi puhumaan laajat kansanjoukot ajamansa aatteen kannattajiksi. Oletettavasti Lenin tiesi, että tavallisen ihmisen poliittinen ja yhteiskuntateoreettinen ajattelu on melko yksinkertaista, ja hän osasi asettaa sanansa kuulijakunnan mukaan. Suomessa ei ollut Leninin kaltaiseen asemaan noussutta yksittäistä kommunistijohtajaa, mutta innokkaita puhujia ja suoranaisia agitaattoreita riitti täälläkin. Ja kuten edellä esitin, vastaanottavaisuutta riitti. Voisin varovaisesti yleistää: kansanliike syntyy, kun on karismaattinen johtaja ja kauniita ajatuksia. Aatteen sisällön ei ehkä ole paljon väliä, kunhan se lupaa jotakin hyvää tarvitseville.

Nyt tulee B:lle siis vastaus lyhyesti: ilmapiiri, joka kannatteli kommunismia ja sosialismia, oli usko tasa-arvoisen ja hyvinvoivan yhteiskunnan ihanteeseen, joka riistämisen sijaan perustui yhteistyöhön. Uskoisin siis, että rivikommunisti ei vastustanut kilpailua, vaan nimenomaan riistoa, vähävaraisten raakaa hyväksikäyttöä. Kilpailu, jonka nykyään katsotaan olevan yksi talousjärjestelmän kantavista voimista, ei ollut mikään keskeinen käsite. Kapitalistien ei katsottu kilpailevan keskenään, vaan heidän arveltiin riistävän vähäosaisia yhteistuumin.

Mihin kommunismi kaatui? Ehkä siihen, että Suomessa lähetetyt tv-mainokset, jossa K-kaupan Väiski leikkasi muhevaa, punaista lihaa, näkyivät myös Eestiin. Tai jos katsotaan vähän laajemmin, niin siihen, ettei sosialismi tuonutkaan sitä hyvää, mitä se lupasi. Kapitalistisissa länsimaissa tavallisellakin pulliaisella näytti menevän huomattavan hyvin verrattuna itäblokin maan tavalliseen tehdastyöläiseen - kuten menikin.

Leninin oppi poikkesi Marxista muunmuassa siinä, että Marx odotti kommunismin toteutuvan vääjäämättömästi olettamiensa yhteiskunnallisten lakien perusteella. Lenin ei ollut näin optimistinen. Hän katsoi, että vanha feodaalinen yhteiskuntajärjestys (Venäjällä) ei kaadu kuin vallankumouksella - siis väkivalloin. Proletariaatin diktatuuriksi kutsutun ilmiön piti olla tilapäinen väkivaltainen järjestelmä, jolla vanhaa valtaa estettäisiin nousemasta uudelleen. Kommunismiin ei siis päästäisi, jos ihmisten annettaisiin toimia vapaasti. Väkivaltajärjestelmä jäi koko reaalisosialismin ajaiseksi järjestelmäksi. Kriitikot toimitettiin vankileireille orjatyöhön ja kuolemaan. Reaalisosialismi oli pelolla ylläpidetty yhteiskuntajärjestys. Pelon ylläpitämiseksi itäblokin valtioilla oli käytössään lukuisa määrä keinoja. Ehkä pelätyin oli Stalinin 30-luvulla toteuttamien vainojen ilmiantojärjestelmä, jossa kuka tahansa voitiin toimittaa vankileirille ilman mitään oikeudenkäyntiä. Eri lähteiden mukaan vainoissa kuoli 1,5 - 10 miljoonaa neuvostokansalaista. Puolitoista miljoonaa kuulostaa vähältä, koska jo Belomorskaja-kanavan kaivamisessa arvellaan kuolleen 250 000 vankia. Siis noin yksi per kaivettu kanavametri. Tilanne oli siis sellainen, että jos jouduit naapurisi kanssa riitoihin ja naapuri sattui olemaan hallinnon kätyri, synkät miehet tulivat piankin hakemaan ja matka kohti Magadania alkoi.

Miksi materiaalinen hyvinvointi ei noussut, kuten kommunistit toivoivat? Työ ei ollut tuottavaa. Tuotantojärjestelmiä ei kehitetty. Luotettiin siihen, että kyllä väestömassat saavat aikaan. Maataloudessa tehtiin osaamattomia uudistuksia ja sen kehitys oli taitamatonta. Yhtenä perusteena oli järjestelmän aiheuttama kannusteettomuus: teitpä työsi hyvin taikka huonosti, sait saman palkan. (Toista se on nykyään: jos teet työsi hyvin, palkka ei nouse. Jos teet sen huonosti, niin viimeistään yt-neuvotteluissa tavataan.) Ahkeruus ei kannattanut, eikä kilpailemalla saavuttanut etuja.

Mitä tästä kaikesta kirjoittelusta opimme? Nytkin hyvinvointi ja mammona näyttävät kasautuvan harvojen käsiin. Syrjäytyneiden joukko kasvaa. Vaikka on olemassa menneeseen maailmaan nähden toimiva sosiaalietuuksien järjestelmä, peukaloruuvia kiristetään vähä vähältä. Monet ovat vaipumassa epätoivoon. Poliittista ja etenkin taloudellista valtaa käyttävät eivät näytä ymmärtävän, että jos muodostuu väkijoukko, joka kokee, ettei mitään menetettävää enää ole, yhteiskunnallinen ruutitynnyri on valmis. Sen räjähdyksen kustannukset lankeavat myös hyväosaisille. Kommunismi tuli ja pääosin myös meni. Jos elintasoerojen syveneminen kärjistyy, on kai ajan kysymys, milloin joku käärii suunnilleen samat ideat uuteen pakettiin ja uuden nimen alle ja onnistuu karismallaan kaupittelemaan ne ihmisille, jotka ovat valmiit väkivallan käyttöön. Käden käänteessä tällainen ei tietenkään tapahdu, mutta turhautuneiden ihmisten kapinoita on ollut pitkin historiaa. Useimmat niistä on kai tukahdutettu verisesti. Aatteen väri on punainen.