Naiskauneutta, osa Y

Kyllä. Minulla on lupa tämä kuvan julkaisemiseen. Tekijänoikeudet ovat minulla ja malli on antanut kirjallisen suostumuksen. Arvatkaas piruuttanne, kuka...

Reductio ad absurdum

Vanha sanonta: "Joka pieremättä kusee, se naimatta kuolee", on selvästi virheellinen. Olen kussut pieremättä, ja silti nainut.

Reductio ad absurdum on päättelytapa, jonka mukaan väite on väärä, jos siitä seuraa jotakin mieletöntä. Pieremättä kusemisesta ei seuraa naisenpuutetta. Jokin muu väite siis pitää paikkansa pieremisen ja naimisen suhteessa. Voimme siis mitä varmimmin pitää totena väitettä: "Joka kusematta pieree, se kuolematta nai."

Naiskauneutta, osa X

Olen väsynyt kauniisiin naisiin. Heitä on liikaa. Joka paikassa tulee vastaan kaunis nainen, ja jos ei tule, niin ohitapa jokin myyntipiste! Kauniit naiset katsovat kaupiteltavien lehtien kansista, televisiosta, netistä, patsaista, tauluista, reliefeistä, luolamaalauksista ja tatuoinneista. Minä olen väsynyt siihen. Se ei tarkoita, ettenkö rakastaisi kauniita naisia, mutta väsyyhän sitä moneen muuhunkin asiaan, josta pitää kovasti. Olen joskus väsynyt seksiinkin - tilapäisesti.

Minä rakastan kauniita naisia kaikin tavoin: romanttisesti, platonisesti, yyberseksuaalisesti, palavasti, etäältä, läheltä, päältä, alta, edestä, takaa. Minä ihailen heitä kohtuuttomasti. Ajattelen kauniita naisia ylen aikaa ja lähes tauotta - paitsi jos ajattelen sähkökitaroita, purjeveneitä, moottoripyöriä tai läheisiäni. Ajattelen heitä paljon enemmän kuin ilmastonmuutosta tai maailmanrauhaa. Olen tässä asiassa täysin kohtuuton.

Todelllisuudessa olen hyvin maltillinen. En huutele kauniille naisille, enkä edes rumille. En kähmi heitä humalassa tai ruuhkabussissa. Panen kyllä merkille, kun näen kauniin naisen ja katsonkin, mutta en tuijota. Enkä kuolaa, leukani pysyy kuivana, vaikka mikä kaunotar tulisi vastaan. En myöskään arvostele kauniita naisia, enkä rumia. En moiti, että muuten kaunis, mutta liian pienet rinnat. Minä pidän pienistä rinnoista, mutta en valikoi naisseuraani rintojen koon perusteella. Enkä väitä naista rumaksi, jos hänellä on kauniit kasvot, mutta isot rinnat. En myöskään yleensä arvostele naisia miespuolisille. Voin sanoa, että joku nainen on mielestäni kaunis, ja jossakin erittäin harvassa tapauksessa voin mainita, etten pidä jonkun naisen ulkonäöstä. Jälkimmäistä kartan tietoisesti. Minusta on kuitenkin moukkamaista moittia ketään oikeastaan mistään syystä, paitsi tietoisesta huonosta käytöksestä. Moitin silti. Mutta yritän kohdella kauniita(kin) naisia ihmisiksi.

Kauniit naiset ovat lisääntyneet. Siis... varmaan monet heistä ovat saaneet lapsia, mutta heidän itsensä lukumäärä on myös noussut. Syitä on kaksi: itse olen vähemmän kranttu kuin ennen ja naiset ovat oppineet meikkaamaan taitavasti. Katselin, kuten kai edellisessä tekstissäni mainitsin, meikkausvideoita Youtubesta, ja tulokset olivat hämmästyttäviä. Jopa sellaisista naisista, jotka eivät kasvoiltaan minua erityisemmin miellytä, tuli sopivalla käsittelyllä kaunottaria. Ja minä kun ennen väitin, että meikatkaa vain, kyllä se kasvojen perusmuoto sieltä alta näkyy. Pyörrän puheeni. Meikkaus tekee ilmeisen usein ihmeitä. Jopa röpönaamaisista miehistä saadan kaunottaria, parrattomista korealaispojuista puhumattakaan.

Yläkerran Isännälle kiitos, olen saanut elämäni aikana tutustua moneen kauniiseen naiseen ja joitakin heistä tunnen yhä. Ehkä haluni kohdella heitä ihmisiksi huutelun, kähmimisen ja arvostelun sijaan perustuu juuri tuntemiseen. Kauniiden naisten haloilmiö on edes jossain määrin kaikonnut mielestäni. Osa heistä on lapsellisia - ja näkemykseni mukaan osa heistä on lapsellisia juuri kauneutensa vuoksi: asiat ovat lutviutuneet helpolla, koska kaikkihan kauniita haluavat auttaa. Jos on aina päässyt helpolla, on vaikea ymmärtää toisten vaikeuksia. Toisaalta olen myös tutustunut lapsuudestaan asti hyväksikäytettyyn kaunottareen, joka ei osannut luottaa yhtään kehenkään. Hänelle kaikki miehet, minäkin, olivat uhkia. Naisiinkaan hän ei erityisesti osannut luottaa. Hän eli, ja elää, etupäässä eläinten kanssa. Yksi mielestäni kaunis nainen oli myös harvinaisen mukava. En tiedä, millainen hänen avioliittonsa ja muu elämänsä on. Ihmettelin kuitenkin, mikä tarve hänellä on olla mukava kaltaiselleni rumalle ja dorkalle möttiäiselle. Mutta ehkä hän nyt vain pitää ihmisistä. Ehkä minun ei kannata analysoida ihan kaikkea, vaan joskus tyytyä luottamaan ihmisten vilpittömyyteen.

Kaikesta tästä kauniiden naisten ylitarjonnasta ja heihin tutustumisesta johtuen olen alkanut ihailla meikkaamatta kauniita naisia. Ongelma on vain siinä, että sellaiseksikin voidaan nainen meikata. Ja ehkä mieskin. Jos olisin etsimässä parisuhdetta, alkaisin kulkea ihmistenilmoilla juuriharja kädessä...

Pyhä työ

Ja milloinka olisi kirkko rakennettu kiroamatta kertaakaan?

Päivä naisena 2

Transvestiitti on mies, joka pukeutuu naiseksi. Periaatteessa myös nainen, joka pukeutuu mieheksi, on transvestiitti, mutta sukupuolijärjestelmämme on rakentunut niin, että naiset saavat pitää miesten vaatteita, mutta päin vastoin tilanne on jotensakin kinkkinen.

Aivan ensimmäinen kummasteluni kohde on tuo sanonta "pukeutua naiseksi". Puku miehen tekee, kuulemma, mutta mitkä ovat ne vaatteet, jotka muuttavat miehen naiseksi? Haluan sellaiset lainaan yhdeksi päiväksi. Ainakin. Tai haluan edes nähdä ne vetimet. Vaan ei, eihän niitä ole. Jos mies kiskoo ylleen  mekon, sukkikset ja silkki huivin ja sujauttaa jalkansa korkkareihin - jos sattuu löytämään kokoa 44 - niin eihän hän naiseksi muutu. Hänestä tulee vain naurettava transu, homo, mikä lie. Hyi, minä en ainakaan tunne yhtään sellaista!

Koska tämä päivä naisena -teema on jäytänyt minua, katselin Sinäputkesta, kuinka korealaispoikia meikattiin ja puettiin naistenvaatteisiin. Lopputulos oli hämmentävä. En olisi erottanut lopputulosta oikeasta naisesta. Itse asiassa epäilin, että lopputuloskukuvissa ei ollut videon alun söpöpoju, vaan hänen siskonsa tai tyttöystävänsä tai... joku nainen kuitenkin. Suomalaisen kaljamahaisen äijän kun meikkaa ja pakkaa mekkoon, saa mekkoon pakatun miehen, jolla on meikit naamalla. Parransänki näkyy pohjamaalin läpi. Että ei, ei onnistu päivänaisena, vaikka omistaisikin mekon ja meikkiarsenaalin ja korkkarit kokoa 44 - jos sellaiset jostakin löysi.

Nainen, joka pukeutuu miestenvaatteisiin, on nainen, joka pukeutuu miestenvaatteisiin. Mies, joka pukeutuu naistenvaatteisiin on naiseksi pukeutunut mies, eli transvestiitti. Ja tässä vaiheessa voimme jättää halventavat nimitykset pois. Yleiseksi olettamaansa moraalisen kantaan nojautuen esitetty vittuilu ei ole yhtään sen fiksumpaa kuin mikään muukaan loukkaaminen. Minua ihmetyttää tämä seikka, että mitä pahaa on transvestismissa. Miksi transvestiitteihin suhtaudutaan alentuvasta ja alentavasti? Onko naisissa ja naisena olemisessa jotakin alempiarvoista? Jopa naiset väheksyvät transvestiitteja, vaikka itse ovat naisia ja käyttävät samoja vaatteita. Jutun ydin on tietenkin siinä, että Oikea Nainen on jotakin arvostettavaa, mutta transvestiitti on jotakin halpaa, koska ei voi olla Oikea Nainen.

Joillekin on täysin mahdoton käsittää, että vaikka sukupuolia biologisesti on kaksi, ja joillain ani harvoilla ihmisillä on ilmeisiä kummankin sukupuolen fyysisiä piirteitä, sukupuolten välinen ero on silti veteen piirretty viiva. Heidän järkiparkansa riittää siihen, että ihmisen housuista voi löytyä pillu tai kulli, ja muulla ei sitten ole väliä. He eivät edes välitä kuulla, että on ihmisiä, joilla on erilaisia kummankin sukupuolen fyysisiä piirteitä. Sellainen tieto sotisi heidän tietojärjestelmänsä koherenssia vastaan - ja ristiriitojahan ei voi sietää mitenkään. Jos on vittu, on nainen; jos on kyrpä, on mies. Useimmiten näin onkin. Oikeastaan lähes aina. Mutta jossakin on pieni vähemmistö, jolla on fyysinen piirre, jota emme näe: jalkojenvälikoneensa kanssa toista sukupuolta olevat aivot. Ja olen antanut itseni ymmärtää, että trans-ihmisillä on ainakin toisinaan todettavissa oleva poikkeama. Heidän vinttikamarinsa ei ole täsmälleen samassa järjestyksessä kuin useimpien kullinomistajien.

Kaikkein paskinta näyttää olevan se, että keskimäärin kullinomistajien aivot ovat saatanan tyhmät. Ilmeisesti pallit laskevat kaikkea muuta paitsi spatiaalista ja matemaattista älykkyyttä. Sateenkaarikansasta on pidetty paljon melua viime vuosina. On Pride-tapahtumia ja sateenkaarilippuja ja ankaraa kampanjointia sukupuolineutraalin elämän puolesta. Minä en ole kaikesta siitä samaa mieltä. En esimerkiksi ymmärrä syksyllä esillä olleita ajatuksia sukupuolineutraaleista kouluista. Monikohan 12-kesäinen tyttö haluaa pojat samaan pukuhuoneeseen liikuntatunnilla? Moniko 9-vuotias poika hyppää mielummin narua kuin pelaa futista? Tiedän - sellaisia poikia on, mutta he eivät uskalla toteuttaa haluaan. Mutta heitä on vähän. Koko tilanne on ristiriitainen: yhtäältä on tärkeää, että trans-ihmisille, homoseksuaaleille ja ketkä kaikki nyt queer-porukkaan haluavatkaan kuulua, lakataan huutelemasta ja soittamasta suutaan. Toisaalta, jos lähipiiriin ei kuulu yhtäkään tällaista ihmistä, minkä ihmeen takia tuntea mitään tunteita asian vuoksi? Miksi väheksyä päiväänsä naisena viettäviä miehiä? Miksi vatvoa ajatuksia kahden naisen kanssa rakastelemisesta ja sitten soittaa suutaan, kun kaksi lesboa eivät kelpuutakaan jotakuta helvetin könsikästä sänkyään ja ihoaan tahmaamaan?

On korrektia olla tuijottamatta. Ei ole korrektia kohdella kuin ilmaa. On kohtuullista olla ihmisiä kohtaan ihmisiksi. Isäni naapuriin muutti kaksi naista. Ostivat siis talon ja muuttivat siihen asumaan. Oitis kylällä pauhattiin, että siihen muutti lesbopari. Voihan olla, että he ovat lesbopari. Ja jos, niin mitä siitä sitten? Entäpä jos he ovatkin siskokset? Tai kaksi heteronaista, jotka päättivät yhdessä ostaa talon? Mitä helvettiä se meille muille kuuluu? Mutta näkyypä vain vaivaavan kylänmiesten kyrpäaivoja. En ole tavannut kumpaakaan näistä tulokkaista. Toisen kanssa vain tervehtinyt kaukaa. Olisiko minun pitänyt kysyä, että oletteko te lesboja? Ja nuoletteko toisianne vai hierotteko pillujanne vastakkain mielummin? Entä mitä muita seksitapoja teillä on? Ei kuulu minulle eikä Toivolan Mikolle. Kuuluisi, jos he todella ovat lesboja ja minun pitäisi tehdä jotakin, mikä liittyy jotenkin heidän seksuaaliseen suuntautumiseen. Ihan yhtä vähän minulla on aihetta väheksyä miestä, joka toivoo vaatetuksen ja meikin muuttavan naiseksi edes vähän ja hetken ajaksi. Päiväksi naisena.

Pilkuntarkka

Ymmärrätkö, teinipissis, mikä ero on ilmaisuilla kvg ja k,v,g?

Sen siitä saa, kun ei pidä korviaan auki, kun äidinkieltä opetetaan. Kvg, katso vittu Googlesta, tarkoittaa käskyä katsoa vulva Googlesta. Tein niin. Pistin kuvahaulle hakusanaksi "vittu". Jokin surkea piirrostöherrys löytyi. Pornoa löytää helpommin varsinaisilta pornosivuilta.

Katso, vittu, Googlesta on ilmaus, jolla ääliönä pidettyä neuvotaan katsomaan Googlesta se asia, jonka selittämistä ääliönäpitäjä ei katso kertomisen arvoiseksi. Jos kerran asian voi kuitata vittuilemalla, niin onkohan se kovin tärkeä?

10 vuotta

Blogini täyttää tänään 10 vuotta.

Tämä on blogin 398. julkaisu. Pääosa näistä on esseitä, mutta joukossa on muutama runo, valokuvia, sanaleikkejä ja joitakin lyhyitä tekstejä, joita on vaikea lokeroida. Bloggerin tilaston mukaan blogiani on luettu 38 388 kertaa Sivuston reunassa näkyvän laskurin mukaan käyntejä on 15 586. Kumpaahan pitäisi uskoa? No, karkeasti sanoen sivuillani vieraillaa 5 - 10 kertaa päivässä. Ei mikään varsinainen suosikkisivusto. En tosin ihmettele, monet teksteistäni ovat abstrakteja ja virkkeeni polveilevia. Useimmat nettisurffailijat eivät varmaan jaksaa keskittyä tai innostua näistä teksteistä erityisemmin. Ja toisaalta, eivät nämä ole tiedettä, eikä se ole tarkoituksenikaan. Käytän lähteitä harvakseltaan ja esitän päättelyni metodit vielä harvemmin.

Minulla ei ole harmainta aavistusta, ketkä blogiani lukevat, paitsi yksi tietty ihminen, jonka kanssa syksyn mittaan olen vaihdellut sähköposteja. Alkuaikoina tätä seurasivat sisarukseni ja muuan hyvä ystäväni. Valitettavasti hekään eivät jättäneet elonmerkkejä. Muuan chat-tuttavani, nuori naine, ja edelleen nuori nainen, seurasi myös aikansa, mutta hänkään ei ole jättänyt enää vuosiin merkkejä itsestään. Tuo tilastosivu, jolle pääsen siis ainoastaan minä, kertoo, että noin puolet kävijöistä tulee ulkomailta. Tähänkään en ihan täsmälleen luota. Olen pikemminkin pohdiskellut, että sijaitseeko noissa maissa reitittimiä, joita pitkin joidenkin kävijöiden nettiliikenne kulkee. Tavallisimmat ulkomaat, joita tuo tilastoaparaatti mainitsee, ovat peukalotuntumalta Yhdysvallat, Venäjä, Saksa ja Ranska. Eksoottisempiakin kaukomaita listalla on vilahtanut. Mutta miksi joku tulisi noista maista lukemaan blogiani, jossa on harvoin mitään englanniksi ja vielä harvemmin jollain muulla vieraalla kielellä?

Kirjoittaessani ensimmäistä blogitekstiäni 25.11.2008 olin masentunut ja sairaslomalla. Välillä tilanne on ollut ajoittain parempi, mutta jälleen olen pitkällä sairaslomalla, tällä kertaa elämäni pisimmällä. Lääkärit ovat epäilleet töihinpaluutani, mutta ainakin toistaiseksi vakuutuslääkärit ovat olleet sitä mieltä, että minulle ei makseta mitään eläkeluontoista etuutta. Eläkevakuutusyhtiö on jopa ehdotellut ammatillista kuntoutusta, mutta tällä hetkellä tilanne on aivan mahdoton. Olen koko syksyn kärsinyt pahoinvoinnista, huimauksesta ja erilaisista kivuista. Viikon ajan ehti jo olla helpompaa, mutta tämä päivä on jälleen ollut karmea. Lääkärit eivät tunnu pitävän tilannetta vakavana.

Aikaisemmin syksyllä ajattelin, että julkaisen juhlan kunniaksi jotakin mahtavan hienoa ja riemukasta. Jotakin sellaista, kuin blogini alkupäässä on, kuten riemukas ajatusleikki maailman olemuksesta, ihmisen syvimmistä salaisuuksista tai kielemme suurimmista hauskuuksista. Valitan, ei onnistu. Järki ei juokse. Hienot tai hauskat ajatukset eivät synny väkisin ponnistelemalla. Ne edellyttävät valveutunutta mieltä, lukuintoa ja sitä, että jaksaa antaa ajatusten muhia mielessään. Käytännössähän tämä kirjoittaminen menee niin, että mielessäni on jokin teema ja pari eri näkökulmaa. Ryhtyessäni kirjoittamaan en yleensä tiedä, kuinka laaja teksti on tulossa. Alkuperäiset ajatukset herättävät uusia mietteitä ja muistikuvia, ja niin teksti vähitellen muotoutuu. Tällaisen useamman kappaleen laajuisen esseen kirjoittaminen vie suunnilleen puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Useimmiten tekstiä tuntuu lopulta suoltuvan niin, että kirjoitus on vain pakko lopettaa. Jos tekstiä ei tule, en myöskään istu koneeni äärellä vaivaamalla päätäni sillä, että mitähän tästä vielä sanoisin. Joskus olen sitten kirjoitellut jatko-osia esseilleni, jos on tuntunut, ettei kaikki tule kerralla sanottua tai jos lähiaikoina mieleeni on tullut vielä uusi mietteitä samasta teemasta. Joissain tapauksissa kirjoitan pari erillistä tekstiä samasta teemasta, jotka voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Olen antanut itselleni luvan siihen. Tämä ei ole tiedettä, vaan kaikki perustuu arkiajatteluuni.

Toivotan mahdollisille lukijoilleni hyvää loppusyksyä. Adventin aikakin on käsillä, mutta joulutoivotukset jätän sentään sittempään. Jos jaksoit lukea tämän tekstin, tai edes tämän viimeisen virkkeen, ole kiltti ja jätä jokin terveinen, sitä varten täällä on kommentointimahdollisuus!

Pahan synty

Kirjoitin edellä pitkän ja sekavan tekstin prostituutiosta ja naisten, tai oikeastaan tyttöjen, hyväksikäytöstä, seksuaalimoraalista ylipäätään ja mitähän kaikkea tuohon yhteen ja samaan soppaan sotkinkaan. Teksti on sellaista kaaosta, etten ihmettele, jos kukaan ei lue sitä, mutta annan sen olla tuossa julki.

Jotenkin tämä teema, naisten seksuaalisuuteen liittyvä hyväksikäyttö, askarruttaa minua. Linjani on ollut sellainen, että jos joku haluaa tehdä ilotytön työtä vapaaehtoisesti, niin tehköön - kunhan se todella on vapaaehtoista. Vaikeampi kysymys on, että entä jos oli töissä 1990-luvun alkupuolella dublinilaisessa pesulassa, niin mitä siitä pitäisi ajatella. Pesulatyössä ei ole samaa syvälle psyyken kiemuroihin käyvää jännitettä kuin seksityössä.

Magdalene's Laundries -pesulat olivat katoliseen kirkkoon kuuluvien järjestöjen ylläpitämiä pesuloita, joissa työskenteli ja asui langenneita naisia. Irlannissa ne perustettiin 1700-luvulla ja niiden toiminta päättyi 1900-luvun mittaan. Näemmä jotkut esittävät myös tietoa, että Magdalenan pesulat olisi perustettu vasta vuonna 1922, Irlannin itsenäistymisen yhteydessä. Irlannin lisäksi niitä oli myös muualla maailmassa. Irlannissa niiden merkitys kaiketi oli suurin, ja valtio tuki näiden laitosten toimintaa. Näitä pesuloita ylläpitivät nunnat. He johtivat laitoksia ja hoitivat niiden liiketoimia. Laitoksiin suljetut naiset eivät saaneet työstään palkkaa, heitä ei päästetty pois näistä laitoksista, työolot olivat karmaisevat, ruoka oli kurjaa, puhuminen oli kielletty, heiltä kiellettiin oman nimen käyttö, laitosten asukkaita pahoinpideltiin ja käsittääkseni kukaan tai mikään ei säädellyt, kuinka pitkäksi ajaksi nainen suljettiin tällaiseen laitokseen. Useimmissa tapauksissa kyse oli vuosista tai vuosikymmenistä. Jos tällainen langennut nainen oli raskaana pesulaan tullessaan, lapsi syntyi siellä ja joskus myös kuoli. Myös moni nainen kuoli näissä hyväntekeväisyyslaitoksissa, ja ymmärtääkseni moni kuolema johtui työtapaturmasta tai laitoksen ankeista oloista. Kyse on siis ollut täysin sumeilemattomasta orjuudesta, jota ylläpiti täsmälleen ne, joiden olisi pitänyt osoittaa laupeutta. Lisäksi Magdalenan pesulat olivat kannattavaa liiketoimintaa, joka tuotti voittoa ylläpitäjilleen, katolisille sääntökunnille. Ehkäpä näitä pesuloita ei lopettanutkaan modernin ihmiskäsityksen vapausihanne vaan pesukoneiden yleistyminen. 

Ja keitä olivat nämä langenneet naiset? Tavallisia irlantilaisia tyttöjä ja naisia, jotka tulivat raskaaksi ennen avioliittoa. Sillä ei ollut merkitystä, johtuiko raskaus raiskauksesta vai naisen omasta tahdosta tapahtuneesta yhdynnästä. Osa orjista oli näiden naisten laitoksessa syntyneitä lapsiaan. Laitoksissa oli myös mielenterveysongelmaisia. Heidän lisäkseen sinne saattoi joutua myös niin vähäisistä syistä kuin että osoitti avoimesti olevansa jotensakin seksuaalinen. Äärimmäisen kommentin mukaan jopa se riitti, että oli huomattavan kaunis. Summa summarum: pelkästään se, että oli hedelmällisessä iässä oleva irlantilainen naimaton nainen, aiheutti jo jonkin tasoisen riskin päätyä Magdalenan pesulaan.

Miksi? Miksi, Taivaan tähden? Irlanti on yhä seksuaalisuuden suhteen konservatiivinen maa. Menneinä vuosikymmeninä perheeseen syntyvä avioton lapsi oli niin suuri häpeä, että raskaana olevat tyttäret haluttiin poistaa. Edes raiskauksien uhreilla ei katsottu olevan ihmisarvoa. Tämä on muuten minusta kirkuva vääryys: minkä taivaan tähden viattomat väkivallan uhrit joutuvat häpeämään ja rangaistuksi! Tällaisen ilmiön olemassaolo kertoo minusta siitä, miten tavattoman vaikea asia seksuaalisuus ja siihen liittyvät moraaliseikat ovat. Pitkin maailmaa asia on niin syvä kunnian kysymys, että mitään kohtuullista tolkkua siinä ei näemmä voi käyttää. Näin siis oli Irlannissakin pitkälle 1900-luvulle, joissain tapauksissa hyvin lähelle vuosisadan loppua. Viimeinen Magdalenan pesulan työntekijä lienee nainen, joka pakeni laitoksesta 14-vuotiaana vuonna 1993. 1993! Hän on siis syntynyt noin vuonna 1978, joten hän on minua selvästi nuorempi.

Miksi nuo naiset eivät karanneet? Jos joku onnistuikin, poliisi toimitti hänet takaisin pesulaan. Eikä näillä naisilla ollut keinoja elättää itseään laitoksen ulkopuolella. Kukaan ei ottanut heitä töihin, eikä heillä välttämättä ollut minkäänlaista ammattitaitoakaan. Heitä myös syyllistettiin: vähän samaan tapaan kuin seksiorjille pitkin maailmaa väitetään, että orjat ovat ostosummansa velkaa hyväksikäyttäjilleen, Magdalenan pesuloiden orjien katsottiin olevan itse syyllisiä orjuuttamiseensa. Langenneisuus oli se syy, jolla orjille perusteltiin orjuuttaminen.

Miksi nunnat kohtelivat näitä naisia niin tavattoman julmasti? En tiedä, tohdinko verrata pesuloiden toimintaa Pohjois-Korean vankileireihin, mutta rinnastus pyrkii mieleeni. Magdalenan pesulat toimivat niin pitkään, että niissä orjapiiskureina toimineita nunnia varmasti vielä elää. Oma kysymyksensä on, että pitäisikö heidät saattaa oikeuteen. Sitä varmasti Irlannissa on pohdittu. Pääkysymys kuitenkin on se, että mikä tekee tavalliset ihmiset julmureiksi. Luin kirjan miehistä, joista tuli Saksan keskitysleirien vartijoita ja murhien toimeenpanijoita. Heidät koulutettiin tehtävään vähä vähältä. Aluksi he häpesivät juutalaisten tappamista. Joukko oli jaettu kahteen: ne, jotka saattavat maastosta ja kylistä löydetyt juutalaiset tapettaviksi ja ne, jotka suorittavat murhan. Tämä siksi, että miehet eivät kyenneet murhaamaan ihmisiä, joiden kanssa he joutuivat tekemisiin saattaessaan heitä tapettaviksi. Vähitellen miehet kuitenkin kyynistyivät ja lakkasivat pitämästä juutalaisia missään arvossa. He menettivät empatiakykynsä.

Olen löytänyt vain yhden lähteen, jossa haastatellaan pohjoiskorealaisen vankileirin vartijaa. Hän kertoo, että vartijat opetetaan olemaan pitämättä vankeja ihmisinä. He pystyvät pahoinpitelemään ja tappamaan vankejaan äärettömän julmilla ja tuskallisilla tavoilla. Arvelisin, että täsmälleen samalla tavalla seksiorjakauppiaat kyynistyvät ja alkavat pitää naisia vain kauppatavarana, joiden arvoa nostaa kauneus ja nuoruus. 

Järjestäytyneeseen pahuuteen näyttäisi siis johtavan indoktrinaatio. Vähä vähältä leirin vartijat tai pesulan nunnat on pakotettu uskomaan, että he ovat oikeassa ja että heidän uhriensa kohtalo on uhrien syytä: että heidän, nunnien tai vartijoiden oikeutettu tehtävä on valvoa uhrien ansaitseman rangaistuksen toteutumista. Tai siis... toteuttaa vaaditut kauheudet. Aivopesu ja mielenhallinta ovat mutkikas kokonaisuus, johon kuuluu tunteiden, ajatusten, käyttäytymisen ja tiedonsaannin hallinta. Tähän liittyy läheisesti ryhmäajattelu. Sen ydin on siinä, että yksilöt ajattelevat kuten arvelevat toisten odottavan heidän ajattelevan. Kun kukaan ei sosiaalisen paineen takia uskalla ilmaista henkilökohtaista ajatustaan, voidaan päätyä tilanteeseen, jossa toimitaan ryhmänä tavalla, jota yksikään ei henkilökohtaisesti halua. Siispä joukossa tyhmyys tiivistyy.

Minkä takia me olemme alttiita tällaiselle? Kaiken maailman capot ja väkivaltaiset nunnat ja niin edelleen lienevät jokseenkin tavallisia ihmisiä. Varmaan jotkut ovat alttiimpia kuin toiset. Yksi näkökulmani on siis sellainen, että näiden väkivaltakoneistojen käsikassarat, ne työläiset, vartijat tai nunnat, jotka käytännössä toteuttavat järjestäytyneen väkivallan, ovat lähinnä piruparkoja. Heitä ajaa kenties pelko joutua omin käsin kaltoinkohtelemiensa orjien asemaan. Heidän omakin asemansa on tukala: en löytänyt paljon tietoa Magdalenan nunnista enkä Pohjois-Korean leirien vanginvartijoista. Tappamiseen erikoistuneita SS-miehiä ajoi pelko rintamalle joutumisesta. Pitkän etsimisen jälkeen löysin hyvin lyhyen maininnan noista Magdalenan nunnista. Heitä oli haastateltu anonyymeinä. Kuitenkaan he eivät tajunneet, mitä heidän pitäisi pyytää anteeksi. Tämä on ristiriitaista: he eivät halua kertoa, keitä ovat, joten he osaavat pelätä. Ja kuitenkin he väittävät, ettei heillä ole mitään anteeksipyydettävää. Olen joskus lukenut, että aivopesun tulokset eivät ole kovin kestäviä, mutta tämä yksityiskohta saa miettimään asiaa uudelleen. Ehkä tulosten pysyvyys riippuu niiden kestosta.

Joskus olen pohtinut, että onko joillain ihmisillä ankara väkivaltavietti. Ainakin väkivalta on jokseenkin kaikissa ihmisissä ilmenevä toimintamalli. Biologisessa mielessä väkivaltaisuus voi olla kilpailuetu. Kuitenkin kulttuurit säätelevät väkivaltaa eri tavoin ja myös onnistuvat siinä. Jotkut ehkä ovat toisia taipuvaisempia väkivaltaan, mutta useimmat pystyvät sopeutumaan oman kulttuurinsa normeihin. Ovatko vankileirit ja orjatyölaitokset sellaisia kulttuureja, joissa väkivalta ja aggressio alempina pidettyjä ihmisiä kohtaan sallitaan? Jos, niin mihin tämä kulttuuri perustuu, paitsi ehkä jo mainitsemiini aivopesuun ja joukkoajatteluun. Ajatellaanpa asiaa vielä Magdalenan pesuloiden kannalta: niiden tarkoitus oli tarjota suojaa ja myös koulutusta langenneille naisille, jotka joutuivat yhteiskuntansa hyljeksimiksi. Käytännössä ne olivat poikkeuksellisen ankaria rangaistuslaitoksia. Tässä ne eroavat diktatuurien vankileireistä, joiden alkuperäinen tarkoitus onkin väkivalta ja tuhoaminen. Nunnilla olisi ollut mahdollisuus tarjota lempeyttä, opetusta, suojaa, ravintoa, lepoa, terveydenhuoltoa ja kenties työtoimintaa siinä määrin kuin se olisi ollut suojattien kannalta hyödyllistä. He tarjosivat väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Mikä sai porukan tekemään yhdessä tällaisen valinnan? Oliko nunnienkin tausta ja lapsuus väkivaltainen? Olivatko Magdalenan pesulat vain sukupolvesta toiseen jatkuneen väkivaltaperinteen huipentuma? Ja jos hyväksyy tämän päätelmän, jättääkö silloin vastaamatta esittämään miksi-kysymykseen? Vankilapsykiatri Hannu Laeurman mukaan empatiaan kykenemättömiä psykopaatteja on noin prosentti väestöstä, mikä minusta kuulostaa paljolta. Normaalioloissa heidän touhuihinsa ei lähdetä mukaan, mutta poikkeusoloissa, vaikkapa sodassa, he saavat seuraajikseen kenties huomattavan osan muusta ryhmästään ja poikkeusyksilöiksi jäävätkin ne, jotka eivät yhdy väkivaltaan. Ovatko jotkut nunnien yhteisöt siis psykopaattien johtamia organisaatioita, jotka eristävät ja alistavat jäsenensä ja saavat heidät toimimaan kuten he noissa pesuloissa toimivat?  Kiusaajilla tuppaa olemaan kannattajansa.

Jos nyt laajennetaan näkökulma naisten pahoinpitelystä ja hyväksikäytöstä ylipäätään heikossa asemassa olevien aseman parantamiseen, on kaiketi pakko puhua empatiasta. Olen tästä asiasta hyvin huolissani. Jo nyt esimerkiksi työttömiin kohdistuu usein väitteitä, että työttömyys on ensisijaisesti heidän omaa syytään, että heitä on sopivaa ja hyväksyttävää väheksyä ja haukkua ja niin muodoin kyseenalaistaa heidän ihmisarvonsa. Ja sillä konstilla siis tehdä heidän työllistymisensä entistä vaikeammaksi. Kerran kysyin tällaiselta haukkujalta, että mitä työttömille pitäisi tehdä. Vastaus kuului, että pistää pakkotyöhön. Jatkoin kysymällä, että miksi sinulle pitäisi maksaa palkkaa, mutta työttömille ei. Vastaus oli, että koska he ovat työttömiä. Kysyin vielä, että pitäisikö työttömien tehdä ilmaiseksi töitä juuri hänen hyväkseen. Vastaus oli jotakin sellaista, että miksipä ei. Voi tietenkin olla, että anonyymi nettikeskustelija halusi provosoida. Se ei kuitenkaan mitätöi keskustelua: on olemassa ihmisiä, joiden mielestä kilometritehtaalle joutuneita sopii hyväksikäyttää. En tullut kysyneeksi, että entä jos itse joudut työttömäksi, mutta tuollaisia vastauksia edes puolitosissaan lateleva tuskin uskoo joutuvansa halveksimaansa jamaan. Viime vuosina on puhuttu kovasti kilpailun kovenemisesta yhteiskunnassamme. Ja tosiaan, jos kysymys työpaikalla on siitä, että joudutko sinä vaiko minä lähtemään työstä, myymään velkaisen asunnon, tinkimään päivittäisistä kulutusvaroista, niin harvapa siellä on mitenkään konkreettisesti osoittamassa mitään muuta kuin vähäisiä myötätunnon eleitä niitä kohtaan, jotka saavat kenkää. Minä uskon vakaasti, että kilpailun raadollisuus vähentää empatiaa. Olen kuullut myös parisuhteista, jotka purkautuvat, kun toinen osapuoli joutuu työttömäksi. Kumppanista tulee siis taakka, joka estää työpaikkansa (toistaiseksi) säilyttänyttä kumppania toteuttamasta omia tavoitteitaan. Tietyllä tavalla tämällä on kummallista: nykyisen individualismin mukaan jokainen on itse vastuussa onnestaan. Jos kumppani menettää työnsä, miksi hänestä siis tulee taakka. Onko sen parempiosaisen kumppanin onni sittenkin kiinni tämän työttömäksi jääneen ansioista ja statuksesta? Vai onko se kohtuuton ajatus, että jos pariskunta asuu yhdessä, niin menot joudutaan jakamaan uudelleen, koska työtön ei ehkä enää pystykään maksamaan täsmälleen puolta yhteisistä menoista ja näin hänestä siis tosiaan tulee taakka itsekkäälle unelmiensa toteuttajalle. Minä en pääse ensi keväänä ulkomaan lomalle, koska sinä hankit itsellesi potkut! Missä on empatia? 

Samaa voidaan jatkaa edelleen vaikka kysymällä, että miksi meillä pitäisi olla oikeus ostaa polkuhinnalla jossakin Kauko-Aasian hikipajassa valmistettuja kulutushyödykkeitä? Meidän materiaalinen elintasomme on jo aika paljon kiinni siitä, että roinaa tuodaan halvalla esimerkiksi Intiasta, Kiinasta tai Bangladeshista. Voimme tyydyttää perustarpeemme halvalla, koska... niin, miksi? Mitä teemme ansaitaksemme 3 000 euroa kuukaudessa, kun vaatteidemme tuottajat eivät tienaa edes kymmenesosaa? Mitä me teemme tunnissa kymmenen kertaa enemmän kuin aasialaiset? Kyse ei ole mistään muusta kuin siitä, että me orjuutamme heitä. Se on helppoa, koska hyväksikäyttömme uhrit ovat tuhansien kilometrien päässä. Meidän ei tarvitse kohdata silmästä silmään sitä yhteiskuntaa, jonka jäseniä hyväksikäytämme. Me voimme matkustaa noihin maihin lomalle, vaikkapa seksituristeiksi ostamaan halvalla seksipalveluita lastemme ikäisiltä tytöiltä,  jotka itsekin mieluiten kävisivät koulua, hankkisivat ammatin, elättäisivät läheisiään ja toteuttaisivat unelmiaan. Vai ihanko totta seksituristit kuvittelevat, että noiden tyttöjen suurin unelma on tyydyttää keski-ikäisten ukkeleiden haluja? Aivanko tosissaan Magdalenan nunnat kuvittelivat, että orjuuttamalla naisia he tekivät jotakin erityistä hyvää? Lukemassani heidän haastattelua koskevassa tekstinpätkässä ei sanota mitään siitä, että he olisivat hävenneet jotakin, päin vastoin. Sen sijaan pesuloista selvinneet naiset kertovat tuntemastaa ja kokemastaan häpeästä. He eivät kehdanneet edes sittemmille puolisoilleen kertoa pesulavuosistaan. Surullista: kaiketi nämä Magdalenan nunnat kuvittelivat tekevänsä orjuuttamalla hyvää.

Naiskauppaa 2

Kuluvan vuoden elokuussa kirjoitin naiskaupasta. Päädyin johonkin sellaiseen, että se loppuu, kun miehet, muutamaa valioyksilöä lukuunottamatta, hävitetään maailmasta. Jonkin sortin liennytystä arvelin saavutettavan sillä, että suositaan vakituisia parisuhteita ja parisuhteisiin kuuluvaa avointa seksuaalisuutta kannustavaa mielipideilmastoa. Kauniita ajatuksia kerrassaan. Kuvasin seksiorjiksi joutuneiden naisten auttamista valtameren tyhjentämiseksi pipetillä, koska ongelma on niin valtavan laaja ja avustusvoimavaroja vähän.

Olen pukki kaalimaan vahtina. Minuakin kiinnostaa kovasti nuoret, kauniit naiset. Olen nyt monta päivää katsonut videoita seksityöhön tai teinimorsiamiksi eri syistä päätyneistä nuorista tytöistä.  Itse asiassa vähän ihmettelen, miksi videoille on valittu huomattavan kauniita nuoria tyttöjä. Vetoaahan kauneus minuunkin, mutta pääosa ihmisistä on jokseenkin tavallisia. Olettaisin valtaosan kaltoinkohdeluista tytöistäkin olevan tavallisia. Vaan kai minä saan olettaa. Sanotaan nyt vaikka niin, ettei minulla ole perusteita päinvastaiselle näkemykselle.

Jotkut sanovat suoraan, etteivät ole ikinä tavanneet hyvää miestä. Kaikki miehet ovat vain kaltoinkohdelleet heitä. Erityisen painokkaasti tämä käy ilmi kambodzalaisen nuoren tytön haastattelusta, jossa hän lopulta toteaa, että kaikki miehet vain käyttävät häntä ja heittävät sitten pois. Tuo sivulause, tuo vihjaus arvottomuuden kokemuksesta oli minusta koko puolituntisen videon ydinkohta. Nämä tytöt ovat varmaan hirvittävän yksinäisiä. Monet heistä kaipaavat vanhempiaan. Monet ovat ikätoveriensa hyljeksimiä, koska ovat prostituoituja. Toisaalta, joissakin kylissä huomattava osa tytöistä päätyy seksikauppaan nuoruudessaan, saavat lapsia, jättävät koulut kesken vaikka haluaisivat opiskella ja uskovat opiskelun olevan tie parempaan tulevaisuuteen. Samaa osattomuutta on myös teini- tai suoranaisten lapsimorsiamien tarinat eri puolilta maailmaa. Heidät naitetaan tai painostetaan avioliittoon alaikäisinä, jopa alle 15-vuotiaina. He tulevat raskaaksi, mutta fyysisen kehittymättömyyden vuoksi raskaudet ovat vaikeita ja aiheuttavat ongelmia sekä sikiölle että äidille. Kaikkein kurjin esimerkki näkemistäni videoista oli Filippiinit, jossa tytöt todellakin saivat vauvoja 12- ja 13-vuotiaina.

Tulin pohtineeksi, että ovatko näiden videoiden tekijät valinneet materiaalikseen äärimmäiset esimerkit. Olenko vai sosiaalipornon koukuttama ääliö, joka ei tajua, että juuri tätä reaktiota minulta toivotaan? Ehkä tilanne ei olekaan niin kurja? Tai ehkä kyse onkin feministien juonesta, jonka tarkoituksena on saada minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, että olen mies. Lopulta voin vain miettiä, että mikähän ajatuksistani on vainoharhainen. Kuitenkin, kun katselen noiden Youtube-videoiden saamia kommentteja, olen vielä syvemmin hämilläni. Näiden videoiden tekijät eivät ole tyhmiä. He esittävät perusteet sille, millaiset olot ja motiivit ovat kunkin haastatellun tytön saaneet seksikauppaan. Siitä huolimatta videoiden kommenteissa ilmenee jopa törkeää väheksyntää näitä tyttöjä kohtaan. Ehkä minä en sentään ole tyhmin, joka näitä videoita katsoo.

Maailman rakkaudettomuus näyttää jotenkin kulminoituvan seksiin ja myös seksikauppaan. Naisia ja tyttöjä hyväksikäytetään välittämättä heidän tunteistaan ja tarpeistaan. Esitän oman kärjistykseni: mitä hyötyä on seksikaupasta? Maailmassa miljoonat näkevät nälkää. Puutetta ja kurjuutta on joka puolella. Se, että seksillä käydään kauppaa, ei mitenkään lisää minkään jaettavissa olevan hyvän määrää - ei materiaalisen eikä edes henkisen. Äijät vain saavat purkaa tarvettaan, jonka purkamiseksi heillä pitäisi olla toimiva parisuhde.

Meillä keskustellaan siitä, pitäisikö seksin osto kriminalisoida. Jotkut näkevät kaiken seksikaupan joko naisen halventamisena tai sitten seksin myymistä pidetään pakkona, jolle suomalaisellakaan naisella ei ollut vaihtoehtoa. Aikaisemmassa Naiskauppaa-tekstissäni ajattelin, että aina kun joku myy seksiä, pitää ymmärtää, ettei myyminen ehkä ole vapaaehtoista. Vapaaehtoisuus on tietenkin tulkinnanvarainen asia. Silti, vaikka vapaaehtoisuuden ja pakon raja olisikin epämääräinen, tunnistamme tilanteita, joissa seksin vaihtaminen mammonaan on vapaaehtoista - mm. sugar dad ja sugar girl -suhteet - ja milloin se on pakollista, kuten monille köyhille. Ja jos nyt tarkkoja ollaan, niin ehkä nämä sugar-suhteetkaan eivät ole aina täysin vapaaehtoisia. Mene ja tiedä...

Intian ja Nepalin bordellien asiakkaat eivät ole rikkaita länsimaisia turisteja, jotka maksavat kokemuksestaan prostituoidun mittakaavassa huimia summia. Asiakkaat ovat paikallisia. Seksin hintaa en tiedä enkä arvaile. Se on kuitenkin selvää, että tyttöjä pidetään ilotaloissa täysin epäinhimillisissä olosuhteissa - jopa kalterien takana. Kukaan ei siinä hommassa rikastu, paitsi sutenööri ehkä jossain määrin. Pitäisikö meidän mennä jaloine aatteinemme kieltämään seksin ostaminen joka puolella maailmaa? ...niin, eipä siitä mitään hyötyä olisi. En usko, että moinen moraalinen oikeassaolo jossakin Kathmandussa aiheuttaisi käytännössä mitään.

Mistä hitosta tämä kaikki johtuu? Onko puolet maailman miehistä niitä inhottavia -fiilejä, joista ei missään tilanteessa saa sanoa mitään muuta kuin että he kuuluisivat saunan taakse? Miksei tasa-arvon ilosanoma poista ongelmaa edes meiltä? Miksi miehet (etupäässä) ostavat seksiä? Laasaslainen vastaus olisi, että kun ilmaiseksi ei saa, sillä naisten kumppaneilleen asettamat vaatimukset ovat kasvaneet täysin absurdeiksi. Feministinen vastaus kuuluu, että koska miehet ovat paskoja ja haluavat käyttää valtaansa. Sosiologi puhuisi miesten ja naisten lukumäärien erosta ja ehkä myös kohtaanto-ongelmista ja hypergamiasta - joista viimeinen kai on sukua Laasas-henkisille tulkinnoille naisten kohtuuttomista vaatimuksista. Onko niin, että yksikään mies ei maksaisi seksistä latiakaan, jos tyydyttävää seksiä olisi tarjolla ilmaiseksi, vai onko olemassa miesten porukka, joka ihan oikeasti haluamalla haluaa käyttää rahaa siihen? Voisiko edes teoriassa arvella, että jos on olemassa seksistä maksamisesta nauttivia miehiä, heitä olisi edes suunnilleen saman verran kuin todellisia vapaaehtoisia seksityöläisiä? Jos joku kiinalainen viriili mies saisi valita, että käyttääkö hän vähät juaninsa mielummin seksiin vai parempaan ruokaan tilanteessa, jossa seksiä saisi ilmaiseksi, niin eiköhän hän ostaisi sitä parempaa ruokaa. Mutta niin, jos miehiä on enemmän kuin naisia, niin mistä kaikille miehille saataisiin kumppani? (Tässä kohtaa pitää ihmetellä yhtä asiaa: asiaa selitetään sillä, että Kiinassa on yhden lapsen politiikka ja poikia suositaan. Onko siellä joskus vuosikymmeniä sitten jo tiedetty, että ahaa, nyt on tulossa tyttö, joten keskeytetäänpä tämä raskaus? Vai onko syntyneet tytöt yksinkertaisesti tapettu? Vai mitä on tapahtunut? Wikipeedion mukaan Kiinassa on kuitenkin pian 100 miljoonaa vanhaapoikaa.)

Pitäisikö koko ongelma jakaa kahtia: 1) miksi miehet jäävät ilman kumppania tai ilman seksiä ja 2) miksi miehet kohtelevat naisia niin epäreilusti? Ensimmäiseen kysymykseen on joitankin vastauksia jo yllä. Jälkimmäinen on kiinnostaa minua tässä vaiheessa enemmän. Helpoin vastaus on patriarkaatti, kulttuurinen perintö, jonka mukaan naiset ovat toisen luokan ihmisiä. Näin on ongelma lakaistu maton alle. Mutta tutkaillaanpa seksin ostamisen tapahtumaa miehen kannalta. Mies siis elää kulttuurissa, jossa hänelle ei ole pysyvää kumppania tai vaikka olisi, niin häneltä ei jostain voittamattomasta syystä saa seksiä. Niinpä mies menee bordelliin ja ostaa sen mitä kaipaa. Ehkäpä täsmälleen juuri samasta (uskonnollis-)ideologisesta syystä, jonka vuoksi hänen vaimonsa ei halua seksiä, mies halveksii naista, jolta ostaa seksiä. Seksuaalivietti saa hänet käyttäytymään näin.

Ajatellaan asiaa toisin, otetaan vaikka jokin länsimainen bordellin asiakas. Yksinäinen poikamies Hervannasta säästää kaksi vuotta, että pääsee seksilomalle Thaimaahan. Hän ostaa seksiä paikalliselta tytöltä, joka kertoo olevansa 19-vuotias (vaikka on 15). Tähän tekoon ajaa se sama vietti, se, joka pitää ihmiskuntaa olemassa, vaikka monet eivät sallisi sen ilmenevän kuin varakkaissa komistuksissa. Yhtä kaikki, hervantalainen poikamies voisi vaikka haluta tytön mukaansa Thaimaasta. Paitsi että hän ajattelisi saavansa kumppanin, hän ihan vilpittömästi ajattelee, että eiköhän elämä Hervannassa sentään ole helpompaa kuin tienata rahaa seksikaupalla turistikohteessa ja vielä yrittää ansioistaan lähettää edes jotakin köyhälle perheelle jonnekin syrjäseudulle. Mutta kun se ei käy. Tyttö ei kelpaa morsiameksi, kun ikää tutkitaan vähän tarkemmin, eikä hän tahdo päästä Suomeen, vaikka olisikin laillisessa iässä. Eikä maahan pääsy ole varma edes siinä tapauksessa, että tytön kanssa menisi naimisiin. Mutkikkain esimerkein yritän siis sanoa, että vaikka viettinsä ajamana toimiva seksinostaja haluaisi hyvää käyttämälleen ilotytölle, hän ei voi tilanteelle mitään. Vaikka hän itkisi silmät päästään, tyttö jää ilotaloon tai eksoottisen lomakohteen rantakaduille.

Mikä siis on tuo seksivietti, joka saa miehet hankkimaan haluamansa epäreilulla tavalla? Aika usein näen väitettävän, että seksin puutteeseen ei kuole ja olen näissä kirjoitelmissani kyseenalaistanut väitettä sanomalla,  että seksin puutteeseen kuolee lopulta koko ihmiskunta - ja niinpä tuo seksin ja lisääntymisen tarve on ominaisuutena lähes kaikissa ihmisissä. Aseksuaaleja on aika pieni vähemmistö. Ikävä kyllä esseeni jää tältä osin puutteelliseksi. Seksuaalisen halun määrittely on vaikeaa näemmä alan asiantuntijoillekin: sitä kyllä kuvataan biologisena tarpeena, henkilökohtaisena haluna ja kulttuurisenakin ilmiönä, mutta mikään näistä näkökulmista ei valaise tämän halun perimmäistä syytä jotenkin niin, etteikö asiasta pystyisi kiistelemään. Mitään painovoiman lain kaltaista seksuaalisen halun lakia ei näyttäisi olevan olemassa, ja kuitenkin useimmat ihmiset tuntevat halua ainakin joskus ja joissain tilanteissa. 

On vielä muuan seikka, jota en ole käsitellyt: seksin puute näyttää osin johtuvan siitä, että miehet ovat halukkaampia kuin naiset. Tämäkin lienee kiistanalainen näkökulma. Jos menet ja kirjoitat tästä Vauva-lehden Aihe vapaa -palstalle, jostain ilmestyy viisi naiseksi itsensä esittelevää tapausta, jotka kertovat, etteivät saa mieheltään niin paljon seksiä kuin haluaisivat. Suhtaudun niin, että verrattain harvinainen ilmiö vain nostattaa enemmän huomiota kuin tavallinen asia. Joskus provosoin naisia väittämällä, että nainen, jonka elämässä asiat ovat pääosin kunnossa, ei halua seksiä. Halu herää, kun naisella on jokin tarve. Väite perustuu omaan kokemukseeni, eikä sekään siis ole mikään laki tai edes tieteellisesti perusteltu tulkinta. Ankaria tunteita se kuitenkin joskus herättää: monet naiset ovat suorastaan raivostuneet, koska näkemys väittää, että naiset vaihtavat seksiä materiaan tai sosiaalisiin etuihin ja esittää heidät siis huo... ihmisinä, jotka hankkivat etuja pelkästään sillä, että sattuvat olemaan naisia. En ajatellut luopua näkemyksestäni. Mutta sosiaalisuuden nimissä voisin muuttaa sen ilmaisua merkittävästikin. Erityisesti naisten seksuaaliset halut näyttävät olevan tilannesidonnaisia. Ne riippuvat osin esimerkiksi kuukautiskierrosta. Monet ovat kertoneet olevansa halukkaita ovulaation aikaan. Taustalla piileskelee kenties lisääntymistarve - siis tarve eli halu saada jotakin. Tai kun nuoren naisen lähipiiriin ilmestyy sosiaalinen komistus, nainen alkaa haluta häntä. Hän haluaa saada komistuksen omakseen ja on valmis käyttämään komistuksen sitouttamiseen seksiä. Jälleen taustalla on tarve, jonka voi tulkita myös haluksi. Kun nelikymppinen perheenäiti tulee väsyneenä töistä ja vielä kokkaa ruokaa perheelleen ja vähän siivoaa, hän ei ole halukas. Hän voi olla illalla tyytyväinen siihen, että mies pisti mukulat nukkumaan sillä aikaa kun hän itse katsoi saippuaoopperaa televisiosta. Hänellä on työ ja perheen tulot ovat hyvät. Hänellä ei ole tarvetta. Kun mies, saatuaan illalla lapset petiin, alkaa haluta seksiä, naisella ei edelleenkään ole tarvetta. Hän tuntee itsensä väsyneeksi ja nalkuttaa, että jos tekisit enemmän kotitöitä, saisit useammin seksiä. Ajatus sinällään on johdonmukainen: nainen voisi olla halukas, jos ei olisi väsynyt. Minä en kuitenkaan usko siihen, että kotitöiden lisääminen lisää seksiä. Se johtaa vain siihen, että naista alkaa ärsyttää entistä pienemmät puutteet kodin siisteydyessä, ja hän alkaa vain esittää lisää vaatimuksia. Kotityöt pitää jakaa kokonaisuus huomioiden reilusti ja tavoitteiden pitää olla yhteiset. Jos toista ei häiritse sukat ruokapöydällä ja toinen hepuloi parista murusta sohvalla, mitään yhteisymmärrystä ei tietenkään ole saavutettavissa. Seksin sotkeminen tähän ei ole mitään muuta kuin huo... kaupankäyntiä, vieläpä niin, että viime kädessä toinen osapuoli ei kuitenkaan ole halukas suorittamaan omaa osuuttaan kauppasopimuksesta. Tulos tässä halujen epätasapainoon perustuvassa kaupassa ei lopulta tyydytä kumpaakaan osapuolta.

Koko tämä hirvittävä ritirimpsu yrittää tuoda esiin näkökulmaa, jota naisten on vaikea ymmärtää: mies ei katso seksillä saavuttavansa samaa kuin nainen. Mies ei katso saavansa seksillä sitoutettua naista itseensä. Pikemminkin hän pelkää, että nainen kuitenkin lähtee varakkaamman ja komeamman matkaan. Miksi sitoutua johonkuhun, jonka vastavuoroisesta sitoutumisesta ei ole takuita? Tämäkin on kärjistys. Luulisin monen naisen huolena olevan se, että ottaako mies nuoremman ja kauniimman. Tässä ajatuksessa ja ilmiössä on muuten jälleen tuo nuoruus ja kauneus. Ehkä puolet maailman miehistä tosiaan on jotakin -fiilejä, sanottakoon nyt poliittisen korrektiuden takia sitten vaikka, että hebefiilejä. Takaisin asiaan: prostituoitua ei kohdella tasavertaisena ihmisenä, koska siihen ei ole käytännöllistä mahdollisuutta. Kyse ei ainakaan aina kaiketi ole siitä, että seksin ostaja haluaisi olla ilkeä, vaan siitä, ettei mahdollisuutta muuhun ole. Ostamalla seksiä mies ei saavuta mitään, hän vain huojentaa tarpeensa. Vaikka olen kyllä lukenut sellaisiakin näkemyksiä, että ostaessaan prostituoidun aikaa ja palveluksia monet miehet ostavat seksuaalisen kokemuksen lisäksi hellyyttä ja huomiota. Käytössä on lyhenne GFE, girl friend experience. Ostaja haluaa myyjän tavalla tai toisella toimivan kuin tyttöystävä. Jotta tämän tekstin suoltaminen joskus loppuisi, tyydyn vain toteamaan, että minusta on kurjaa, että tuokin kokemus on siis kauppatavaraa.

Mitä hyöytä on tästä kirjoittamisesta? Maailmassa jäävät tästä huolimatta miljoonat ihmiset vaille ruokaa ja yhtään tyttöä ei jää tämän takia hyväksikäyttämättä.

LISÄYS: Miksi jotkut suhtautuvat niin hirveän kielteisesti seksiin ja seksuaalisuuteen? Joillekin ei näytä riittävän se, että eletään itse ilman seksiä, vaan lisäksi pitää pyrkiä vaikuttamaan muiden seksuaaliseen toimintaan. Seksuaalisuuden sääntely on toisinaan tärkeää esimerkiksi taloudellisista syistä (Rikas saattaa menettää rikkauksiaan, jos jälkikasvu kiksauttaa väärää...), terveydellisistä syistä jne. Mutta se, että jotkut haluavat säännellä toisten seksuaalisuutta, koska itse ovat aseksuaaleja tai peräti seksuaalikielteisiä, on minusta ajattelematonta. Esimerkiksi maksullisesta seksistä puhuttaessa  on tavoitteena ollut oston kriminalisointi. Jos ostajan pitää ruveta pelkäämään poliisia, seksikauppa siirtyy maan alle, jossa se toki osittain on nytkin, ja lieveilmiöt vain lisääntyvät. Minä otan nyt lopultakin jaarittelemattoman kannan: aina, kun joku suhtautuu kielteisesti seksiin, hän sulkee seksuaalisen tyydytyksen mahdollisuuden joltakulta muulta. Jos kieltäytyjiä löytyy kummastakin sukupuolesta - tai potentiaalisista kumppaneista - yhtä paljon, kieltäytymisellä ei ole negatiivisia seurauksia eräässä tietyssä tapauksessa. Nimittäin silloin, kun kielteiset löytävät toisensa ja jättävät muut rauhaan. Kaikissa muissa tapauksissa pitää lähteä siitä, että kumppanit pyrkivät etsimään toimivia ratkaisuja myös silloin kun jompi kumpi ei halua. Yksi ratkaisu on ilotalo - kunhan huolehditaan siitä, että työntekijät todellakin ovat siellä omasta vapaasta valinnastaan, eikä (epävirallaisen) TE-toimiston määrääminä....

Sisko ja tähdet

Ihmisellä on hyvä olla sisko. Kirjoitin kevättalvella 2014 tänne tekstin "Päivä naisena", jossa pohdin, millaista olisi, jos saisin kokeilla elää päivän naisena. Tekstistä tuli pitkä ja sekava filosofinen jaaritelma, mutta en ole poistanut sitä. Ei se ehkä ole hyvä teksti, mutta kuitenkin päässäni vilisseiden ajatusten dokumentti. (Dokumentti on ainetta, jota dokataan, vähän kuin linimentti tai sementti ovat aineita toisiin tarkoituksiin. Elementti ja pigmenttikin ovat olemassa. Pigmentti on sikailuainetta.)

Viime vuosina olen kokenut syvenevää yhteenkuuluvuutta siskoni kanssa. Olemme jokseenkin saman ikäiset: minä olen noin 10 kuukautta vanhempi. Olemme joskus ilahduttaneet tietämättömiä puolituttuja, että ei, emme ole kaksoset, vaikka olemmekin sisarukset ja samana vuonna syntyneet. Täsmälleen ottaen olemme puolisisarukset. Olemme kuitenkin huomattavan samanlaiset monilta piirteiltämme - sillä erolla, että siskoni on kaunis. Olemme molemmat temperamenttisia, viihdymme luonnossa, emme ole huomattavan sosiaalisia jos kohta emme erakoitakaan, emme motivoidu toimimaan ulkoisen kunnian tähden ja vaikka mitä. Minun on hyvä olla siskoni kanssa. En yleensä joudu selittelemään hänelle tekojeni syitä laajemmin kuin haluan. Käymme mukavia ja syvällisiä keskusteluja, kunhan moisille passeli tilanne ilmenee. Ja mikä vielä tärkeämpää, voimme olla yhdessä puhumatta paljon mitään. Vaikka tuohon päivä naisena -problematiikkaan ei mitenkään voi vastata, että olisin kuten siskoni, niin jotakin vihiä hänestä kyllä varmasti saa.

Mukavien asioiden lisäksi meitä yhdistävät erinäiset ikävät seikat. Kummallakin on keskittymis- ja mielialahäiriöitä ja kummallakin on myös fyysisiä sairauksia, jotka rajoittavat arkea paljonkin. Lisäksi kumpikin meistä on iltavirkku ja aamutorkku. Se muuten helpottaa yhteisiä hetkiä, että alamme haukotella samaan aikaan - eli myöhään.

Olimme päivän Tampereella. Kävimme Lenin-museossa, koska meininkini on ollut poiketa siellä jo pitkään. Museo on pieni, ja lähinnä se esittelee Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden vaiheita, mutta myös Neuvostoliiton historiaa. Olisin odottanut, että Leninistä olisi ollut enemmänkin esineistöä ja tietoa nähtävissä. Siskoni jaksoi pällistellä oranssia neuvostokahvisärviisiä ja rangaistusleirin pienoismallia ja monta muutakin juttua aivan yhtä kauan kuin minäkin. Lisäksi nauroimme museomyymälässä tarjolla olleelle Lenin-hiuspinnille. Siskoni seitsemänvuotias tytär olisi varmaan ilahtunut ikihyviksi sellaisesta! Museon jälkeen kävimme kahvittelemassa ja Pispalassa kävelemässä ja katselemassa maisemia ja puutaloja.

Meistä kumpikaan ei ole pitkämielisyydestään tunnettu, mutta siskoni ei näyttänyt vähääkään hermoilevan, vaikka ajelin uteliaisuuttani ventovieraita pikkukatuja käymiemme paikkojen välillä. Sellainen on minulla toisinaan tapana. Saan vain päähäni, että poikkeanpa tuonne, koska en tiedä mitä siellä on. Tuli sitten seikkailtua muunmuassa Pyynikillä ja Amurissa. Amurintiikeriä emme nähneet. Murinatiikereitä olemme kumpikin.

Hortoilimme Tampereelta tyyssijoillemme mutkallista reittiä. Jossain vaiheessa paluumatkaa minua alkoi väsyttää ja tokaisin tuolle elämäni naiselle, että haluaisin jonnekin missä on pimeää, hiljaista ja lämmintä. Ajeltuamme vielä muutaman kilometrin poikkesin erään pikkutien päähän. Siinä me sitten istuimme autossa ja katselimme tähtiä. Minä kuuntelin lähinnä tinnitustani, hän varmaan kaikkea muutakin. Ainakin hän kuuli päätietä lähestyvät autot aikaisemmin kuin minä.

Tähdet tuikkivat taivaalla. Lisäksi tuikkivat lentokoneet. Niitä meni sinne tänne vilkutellen valoillaan matkallaan. Juttelimme niistä, ja siitä kuinka tähdet etenivät puiden latvustojen välissä Telluksemme pyörimisen myötä. Olin välillä hiljaa, hengittämättä ja liikkumatta. Halusin kuunnella siskoni hengitystä ja olemista ylipäätään. Hän vaikutti rauhalliselta ja rentoutuneelta. Olin siitä hyvin iloinen, koska tiedän, ettei hänen elämäänsä kuulu kovin paljon rauhallisia hetkiä.

Tovin mykkyyden jälkeen sanoin asian, joka on mietityttänyt minua pitkään: kun aikansa katsoo yhtä tähteä, niin alkaa näyttää siltä, kuin se liikkuisi sinne tänne pienellä alalla. Olen kerran aikaisemminkin sanonut sen ääneen, mutta silloinen juttukaverini piti minua pöljänä. Siskoni on toista maata, joten hän totesi huomanneensa saman. Ilahduin kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, etten olekaan pöljä ja toisekseen siksi, että siskollanikin siis on toisinaan tapana tuijotella - kaiketi siis ainakin tähtiä. Tuijottaminen ei taida olla hohdokkainta ajanvietettä eikä ainakaan kovin hyödyllistä, jos hyödyllä tarkoitetaan maineen, mammonan ja materian saamista. En tiedä, onko kukaan muu havainnut tuota tähtien näennäistä liikehtimistä - oletettavasti ne eivät liiku niin. Pikemminkin ajattelen, että liikkeen mielikuva syntyy jostain havainnon muodostumiseen liittyvästä seikasta. Ehkä vähäisenkin tuulenvireen mukana liikkuu erilämpöisiä ilmamassoja, joiden rajoilla tähden valo taipuu milloin mitenkin. Tähän ilmiöönhän perustuvat merellä nähtävät kangastukset, jotka nostavat saaria ilmaan ja muuta jännää. Tai ehkä tähden liike johtuu silmän, näköhermon tai aivojen näkökeskuksen toimintaan liittyvistä seikoista. Tai jos yksittäisen, tuijottelun kohteena olevan tähden liike sitten johtuu hulluudesta, niin kaiketi olen siskoni kanssa samalla tavalla hullu. Ajatus on minusta mukava, koska pidän hänestä niin paljon.

Istuimme pimeässä autossa kohtalaisen tovin. En katsonut kelloa, mutta varmasti siinä puoli tuntia meni, ehkä tuntikin. Alkoi tulla viileä, ja olemme molemmat vähän vilukissoja, joten käynnistin auton ja ajelimme kotinurkille. Olisin kyllä halunnut vielä istuskella siellä, mutta lähtöpäätöksen tehtyäni ajattelin myös, että eiköhän sitä huvia ole toistekin tarjolla, jos haluaa. Parempi lähteä ennen palelua, niin jää mukavampi muisto.

Home sweet home

Lapsena asuit kotona. Kodissasi asuivat todennäköisesti isä ja äit ja varmaan sisaruksia myös. Ja sitten tietenkin koira, kissa, hamsteri, marsku, akvaariokala, pölypunkki, hämähäkki ja muurahainen. Koti oli jotakin pysyvää. Kotiin palattiin päiväkodista, koulusta, mummolasta, mökiltä ja matkoilta. Kotona oli kodin tuoksu ja valaistus. Muutokset olivat yleensä hitaita ja vaiheittaisia, joten tavaratkin tekivät kodin. Jos joskus uusi sohva tulikin, niin muu osa kodista pysyi tuttuna. Tai jos muutettiin, niin tutut tavarat tekivät uudesta asunnosta kodin.

Koti oli myös turva. Kun koulussa kiusattiin, tultiin kotiin ja mökötettiin aikansa. Kotona oli lämmin, siellä ei satanut eikä maailman pahuus kuulunut sinne, paitsi jos aikuiset katsoivat uutisia. Eikä uutisten kaukaiset tapahtumatkaan häirinneet kodin rauhaa, ei edes Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus.

Jossain vaiheessa alkoi itsenäisyyden kaipuu. Joku muutti kotoa 16-vuotiaana, toinen vasta 25-vuotiaana. Odotukset olivat ehkä korkeallakin, kun nuori mies tai nainen, oikeastaan poika tai tyttö vielä, lähti kohti ensimmäistä omaa asumustaan. Vanhempien sananvalta päättyi tai ainakin hupeni merkittävästi. Jotkut vanhemmat eivät tätä tosin oikein tajunneet, vaan soittelivat vielä vuosien ajan usein ja kyselivät huolestuneina pärjäämisestä. Menitkö ajoissa nukkumaan? Sujuiko tentti? Saitko kesätyöpaikan? Oletko tavannut ystäviä - ja jos, niin ovatko he vanhemmille mieleisiä?

Kun lähdit kotoa, loppui turva. Kaikki lakkasi olemasta itsestään selvää. Ymmärsit aivan uudella tavalla, että jos et maksa laskuja, asuminen loppuu lyhyeen. Jääkaapissa ei ollut herkkuja, ellet itse ostanut niitä. Jos olit nuori mies, toit kotoa rakkaimmat esineesi ja harrastevälineesi. Jos olit nainen, sisustit kotisi kenties hyvinkin pienellä budjetilla. Ensimmäisten itsenäisesti asuttujen kuukausien mittaan pienessä opiskelija-asunnossa kuitenkin oli verhojen väriin sopiva päiväpeite. Mutta mikään ei enää ollut, kuten ennen. Sellaista se aikuistuminen on: rakennat kotia, mutta lapsuutta et saa takaisin. Omassa opiskelijaboksissa oli kyllä vapaus, mutta aika nopeasti sen rajallisuus kävi ilmi: kukaan ei kysynyt, milloin palasit illanvietosta, mutta se ei mitenkään vaikuttanut siihen, että maanantaina pitää raahautua opintojen pariin heti aamulla. 

Jotkut joutuivat luopumaan kodista jo hyvin pienenä, jos saivat kodin turvaa koskaan kokeakaan. Vanhempien tulehtuneet välit, alkoholismi, psykologiset ja sosiaaliset ongelmat, väkivalta ja köyhyys tekivät lapsuudesta aivan toisenlaisen kokemuksen kuin sillä hyväosaisella lapsella, jolla oli oma, tilava huone vanhempien omistamassa hyväkuntoisessa omakotitalossa. Edes opettaja ei tajunnut turvattoman lapsen elämää, vaikka osasi puhua asiantuntevasti lapsen perusturvallisuudesta ja osoittaa myötätuntoa muutamin sanoin. Kuitenkin turvattomasta kodista tuleva, oireileva lapsi oli opettajalle taakka, ja sen lapsi huomasi.

Lapsuuden ja teini-iän päätyttyä aletaan etsiä sitä turvaa ja jatkuvuuden tunnetta, jota lapsuudenkoti edusti. Jotkut tuntevat saavansa sitä hyvästä ansiotasosta. Toisille kodin viihtyisyys tuo illuusion siitä, että asiat ovat kuten ennen, eikä mikään - ehkä - voi kotona mennä vikaan. Ajatelkaa asuntomarkkinoita: ennen myytiin asuntoja, jopa huoneistoja. Niillä viitattiin seinien, katon ja lattian rajaamiin yksityisiin tiloihin, joihin kotinsa saattoi perustaa. Nykyään myydään koteja: mielikuvaa siitä, että ostamalla tämän asunto-osakkeen tai kiinteistön, olet turvassa maailman pahuudelta ja kaiken väliaikaisuudelta.

Vuosikaudet rakennat sitä turvaasi, ensin opiskelijaboksissa, sitten tyttöystävän kanssa yhdessä vuokratussa kaksiossa ja lopulta omanssa ensiasunnossa, joka varmaan vielä vaihtuu tilavampaan. Maksat lainaa, ostat huonekaluja, viihde-elektroniikkaa, kodinkoneita, ajoneuvoja ja koriste-esineitä. Ajan mittaan opiskelemaan lähtevän lapsen mukaan pakkaamat tyynyliinat kuluvat loppuun. Joudut hankimaan uusia. Vähä vähältä se materiaalinen - ja määrältään kuitenkin aika vähäinen - jonka toit lapsuuden kodista, kuluu, särkyy ja katoaa. Samaan tahtia hupenevat monet kotoa tulleet henkisetkin asiat. Lopetat uutisten katselun puoli yhdeksältä, koska samat jutut on jo vuosikymmenet nähnyt taustoineen netistä. Niin uskottelet itsellesi, vaikka jotenkin tajuat, että noissa "taustoissa" ilmenee samat Wikipediasta lainatut näkemykset artikkelista toiseen, ja jopa suorat lainaukset. Et enää soita sunnuntaisin mummolle. Mummosta on tullut hauras vanhus, eikä hän enää osaa puhua kuin parista asiasta. Lakkaat lukemasta kirjoja iltaisin, koska et kerta kaikkiaan jaksa. Tai oikeastaan jaksaisit, mutta elämäsi täyttää lastenhoito, koiranhoito, parisuhteenhoito ja lopulta joskus kolmannenkymmenen ikävuoden tuolla puolen se joku muu hoito, josta ei puolisolle puhuta. Kotona oli isä ja äiti, tai ainakin äiti, joka oli joskus vähän hankala ja asetteli rajoituksia, mutta oli kuitenkin turvallinen. Aikuisena kotonasi on puoliso, jolta ei saa seksiä ja niinpä haet lohtua vieraasta sängystä. Samalla tajuat, ettei puolisokaan kaiketi ole pysyvä ilmiö, ja menet Vauva-lehden Aihe vapaa -palstalle vaahtoamaan individualismin ilosanomaa: parisuhteeseen kuuluu kaksi täysin itsenäistä ihmistä, joilla ei missään tapauksessa saa olla mitään riippuvuussuhdetta toisiinsa missään mielessä.

Kotisi ikääntyy. Välillä olet työttömänä, eivätkä rahasi riitä edes asuntolainan korkoihin. Joudut myymään hienon autosi, etkä saa siitäkään itsellesi koko myyntihintaa, koska rahoitusyhtiö omistaa sen yhä. Ja kun lopulta saat uuden työpaikan ja ostat jälleen ehomman auton, huomaat, että turvapaikassasikin on ongelmia. Tiskikoneen imuletku on tihkuttanut vuosikaudet. Keittiökalusto, puoli seinää ja osa lattiaa on purettava. Kuivaaminen kestää kuukausimääriä, ja koko hankkeen hinnaksi tulee viiden kuukauden nettoansioita vastaava summa. Otat lisää lainaa, ja samaan aikaan työnantajasi alkaa puhua yt-neuvotteluista. Home, sweet home: mold, sweet mold!

Kuolemattomuus

Kokevatko kuolemattomat kipua? Jos, voiko kipu siis olla ikuista? Ehkä olen sittenkin iloinen, että joskus kuolen. Ei sillä, että haluaisin muutoin, mutta tästä kivusta olisi kiva päästä. Elävän osa on kuolema. Telomeerit katkeilevat, solut eivät uusiudu vanhaan malliin. Kulumme pois. Mutta onko kuolema elämän välttämätön edellytys? Kerro, sinä viisas! Apua!

Haiden haavat paranevat kuulemma nopeasti, ja ainakin jotkut hait ovat huomattavan pitkäikäisiä. Wikipedian viisauden mukaan holkerit voivat elää 400 - 500 -vuotiaiksi. Ne ovat huomattavan verkkaista elämää kylmässä vedessä viettäviä haikaloja. Onko hitaus pitkän iän salaisuus? Missä määrin nopeus, nopea eläminen ja nopea kuoleminen ovat valinnan asioita? Voisiko tällainen äkkipikainen oppia holkerin kaltaista rauhallista hitautta? Vai onko tällainen äkkinäisyys jotenkin rakenteellisesti ohjelmoitu elimistöön ja sen myötä väistämätöntä?

Poliittisesti korrekti työpaikkailmoitus

Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry hakee palvelujohtajaa. Ilmoituksessa todetaan näin:

Toivomme hakijoiksi eri-ikäisiä, eri sukupuolien edustajia sekä kieli-, kulttuuri- ja muihin vähemmistöihin kuuluvia henkilöitä. Allianssi toteuttaa rekrytoinnissaan positiivisen erityiskohtelun periaatetta. Positiivista erityiskohtelua sovelletaan silloin, kun hakijoina on yhtä päteviä tai vain vähäisessä määrin ansioiltaan toisistaan poikkeavia, joista toinen edustaa syrjinnän vaarassa olevaa ryhmää. Työnhakijoita kohdellaan myös Allianssin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman mukaisesti.

Tulin surulliseksi tästä. Minua kiinnostaisi tuo työ, mutta koska olen enemmistön edustaja, minua ei selvästi kaivata. Ihmettelen myös, millainen poliittinen idea saa kertomaan, että tavallinen enemmistön edustaja ei ole toivottu. Mikä järki on sulkea pois se porukka, jossa kuitenkin olisi eniten päteviä hakijoita. Vai onko niin, että keski-ikäisen, valkoihoisen, esimieskokemusta hankkineen miehen palkkaaminen olisi poliittisesti epäkorrektia? Tämä siitä sitten koituu, kun vuosikaudet työnnetään päätä akateemiseen perseeeseen.

Anna Arkadjevna Karenina

Luin Anna Kareninan. Olen lukenut sen myös joskus 20 vuotta sitten, mutta silloin hirveällä kiireellä. Tällä kertaa tutkailin Eino Kaliman suomennosta vuodelta 1911. Itse asiassa kirjan päähenkilö ei mielestäni edes ole Anna, vaan Konstantin Levin, Annan veljen vaimon siskon puoliso. Mikähän tuommoisen sukulaisuussuhteen nimi on? Tässä tekstissä tutkistelen kuitenkin Annaa.

Leo Tolstoi kirjoitti teoksen 1875 - 77 ja alunperin se julkaistiin jatkokertomuksena. Yksittäiset romaanit olivat kalliita ja vain harvojen saavutettavissa. Sanomalehtiin tai sen sellaisiin lieni siis varaa myös muilla kuin niillä, joita kirja pääasiassa kuvaa eli Venäjän aatelisilla.

Tulkintoja opuksesta on kirjastot ja netti tulvillaan. Tämä nyt on vain yksi näkökulma, enkä mitenkään pysty kirjoittamaan kaikista niistä teemoista, joita voi pitää keskeisinä. Sellaisia ovat avioliitto, pettäminen, parisuhteen muodostuminen, sosio-ekonomisen eriarvoistumisen ongelmat, työ ja joutilaisuus, aatelisten asema, aatelisten arki, kristillinen usko ja niin edelleen.

Arvoisa lukija, jos et ole lukenut Anna Kareninaa tai katsonut elokuvaa, niin minäpä nyt sitten tärvelen lukemisen ilon. Vaikka toisaalta, minusta tarinan päätös ja lopputulos eivät ole lukuelämyksen tärkeimmät seikat ainakaan tällaista kirjaa luettaessa.

Annan kerrotaan olevan kaunis ja sivistynyt. Totta kai. Tai ehkä olisikin ihan fiksua kirjoittaa rumasta moukasta, mutta jotenkin se olisi nykyaikaa. Anna Karenina sijoittuu (kansallis)romantiikan aikaan, ja mielenkiinnon kohteena oli kaikki ylevä - ja ylevän kyseenalaistaminen. Oikeastaan Tolstoi ei mitenkään erityisesti valota Annan kauneutta ja sivistystä. Hän vain toteaa henkilöhahmonsa olevan sellainen. Jos Anna olisi ollut tavallinen nuorehko perheenäiti, varakas ja komea kreivi Vronski ei olisi ikinä innostunut hänestä, vaan kenties päätynyt yhteen Kitty Shtsherbatskajan kanssa - josta tulee hyvä vaimo Konstantin Levinille, originellille maalaisaateliin kuuluvalle miehelle.

Ehkä Anna Kareninan yksi suosion syy on se, että hän ei vaikuta lainkaan epätavalliselta ja kauneudessaan tai viisaudessaan vaikeasti lähestyttävältä. Tolstoin oli pakko kertoa Annan kauneudesta, jotta kirjan juoni toimisi. Kun hän kuvaa Annaa syvemmin, saamme kuvan hyvin tavallisesta naisesta. Anna on mennyt hyvin nuorena avioliittoon ylhäisen Aleksei Kareninin kanssa. Avioliiton synnystä ei kovin paljon kerrota, mutta rakkauteen se ei perustu. Kareninille kaunis vaimo on osa ylhäistä elämää ja yksi keino ylläpitää maista kunniaa. Sitä kirja ei kerro, mitä Anna aviomiehestään ajatteli nuorempana, mutta kirjan tapahtumien aikana Karenin esitetään kuivakkaana ja tunneköyhänä ihmisenä, joka ei kykene rakastamaan vaimoaan. Poikakin on hänelle vain osa yhteiskunnallista statusta.

Kun komean Annan ja komean ja huikentelevaisen Vronskin tiet yhtyvät, Anna rakastuu ja he aloittavat suhteen, jota tietenkin paheksutaan. Anna, aatelinen ja sivistynyt vaimo ja äiti, näyttäytyy tässä tytönhupakkona, joka lankeaa pelimieheen. Tämä on minusta jotenkin kauhean lohdullista, vaikka tapahtumana tietenkin kurja. Se kertoo, että viisaatkaan kaunottaret eivät ole yli-ihmisiä, joille elämän tarjoama hyvä lankeaa itsestään vain siksi, että he ovat viisaita kaunottaria. Ehkä minäkin tästä lähtien, kun näen oikein kauniin naisen, lakkaan olettamasta, että heidän elämänsä ilman muuta olisi ihanaa ja lisäksi hillittyä ja hallittua.

Vronskin lisäksi Anna rakastaa poikaans Serjozhaa. Levin kuvaa äidin ja pojan suhdetta hyvin lämpimästi. Karenin käyttää tätä suhdetta hyväkseen painostaakseen Annan jättämään Vronskin sanomalla, että jos myöntää Annalle avioeron, poika jää Kareninille. Tähän Anna ei voi suostua. Kuitenkin anna karkaa Vronskin kanssa ulkomaille, koska sosiaaliset paineet tekevät Venäjällä oleskelemisesta liian raskasta. Karkaamisen jälkeen Anna tapaa poikansa vain yhden kerran ja hyvin hätäisesti. Anna ja Vronskihan muuttavt asumaan Vronskin omistamaan kartanoon maalle. Myöhemmin kirja kertoo, kuinka Karenin saa vieraannutettua pojan äidistään ja ikävöinnistään.

Vronskin ja Annan suhteesta syntyy tytär, Ani. Anna on kuolla lapsivuodekuumeeseen. Kuoleman lähellä olevan Annan vuoteen äärellä Vronski ja Karenin tapaavat. Minun on vaikea hahmottaa, mikä tuon kohtauksen tarkoitus teoksessa on, mutta jotenkin siitä tuntuisi käyvän ilmi, ettei Anna sittenkään ole Kareninille pelkkä statussymboli. No, niin tai näin, Annan äidinrakkaus pientä tytärtään kohtaan ei oikein herää. Niin jalona kuvattu Anna kokee ehkä jotakin, mitä nykyään kutsuttaisiin synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Minusta tämä on toinen keskeinen kuvaus Annan tavallisuudesta. En tiedä, kuinka realistinen Venäläinen näkemys äidin elämästä ja asemasta Tolstoin aikana on ollut. Jotakin hyvin realistista tässä tunteiden heräämättömyydessä kuitenkin on. Jos ajan näkemykset äideistä ovat olleet kovin romanttiset, Tolstoi on ollut hyvin viisas.

Anna on riippuvainen saamastaan rakkaudesta. Kirjan edetessä Vronski alkaa etääntyä Annasta, ja mitä etäisemmäksi Vronski käy, sitä enemmän Anna häntä kaipaa. Ajattelen, että Annan rakkaudenkaipuulla on pitkä taustansa. Kirja vihjaa, että 1800-luvulla aatelislasten kasvatus saattoi olla jopa julmaa. Joku, kun vain muistaisin kuka, kirjan henkilöistä kertoo, että lapsena häntä pidettiin vintillä. Ennen Vronskia Anna sai rakkautta pojaltaan, jota ei todellakaan pidetty vintillä. Yksinäisyys on kova pala Annalle. Hän yrittää ymmärtää ja hyväksyä Vronskin tarvetta viettää omaa aikaansa tuttaviensa kanssa ja erilaisissa yhteiskunnallisissa riennoissa. Tämäkin on jotakin hyvin ajankohtaista: nettikeskustelut ovat täynnä kirjoituksia siitä, kuinka parisuhteissa kaivataan omaa aikaa ja kuinka suhteen toista osapuolta syytetään takertumisesta.

Lopulta Anna heittäytyy junan alle. Tolstoi kuvaa kuoleman melko vähäeleisesti räiskähtelevän kynttilän vertauskuvalla. Hiukan myöhemmin Vronski näkee verisen ruumiin, järkyttyy, lähtee Serbiaan sotimaan ja rahoittaa vielä kokonaisen sotilasosaston taisteluun. Minusta kirja olisi ollut valmis tässä, mutta Tolstoi kuvaa lopuksi vielä Levinin uskonnollisen ajattelun muutosta. Tolstoi itse oli uskonnollinen filosofi, mutta silti minulle herää tietynlainen yhteiskunnallinen tai silloin kaiketi vallinneisiin aatteisiin perustuva ajatus. Ehkä tolstoi tarvitsi uskonnolliset pohdinnat oikeuttaakseen tarinansa epäsovinnaisesta Annasta, joka rakkautensa tähden hylkää aviomiehensä ja alkaa sivusuhteeseen, kuten nykyään sanottaisiin. Realismin upottaminen romantiikkaan tarvitsi ehkä hyväksytyt uskonnollis-aatteelliset kehykset tullakseen hyväksytyksi.

Minulla oli aikaisemman lukukertani ja näkemäni elokuvan perusteella hyvin erilaisia muistikuvia lukuisista kirjan yksityiskohdista. En nyt mitenkään jaksa lukea mitään uudempaa suomennosta, mutta ehkä joku tämän blogin mahdollisista lukijoista tuntee näitä eri suomennoksia lähemmin ja osaa sivistää minua.

Nimi on enne

Looginen päättely on joskus tylsää. Iloitellaanpa vähän perusteettomilla ajatuksilla! Ihmiset lukevat muotilehtiäkin. Niissähän kerrotaan sellaisa totuuksia kuin että sinisten farkkujen kanssa ei saa käyttää mustia kenkiä. Ja miksei saa? Minä ainakin teen niin. Väite on jollain tapaa esteettinen. Olen jopa yrittänyt vähän opiskella vähän estetiikkaa. Ainoa, mitä ymmärsin, on, että alan akateeminen kirjoittelu on vaikeasti lähestyttävää metaforaa alusta loppuun. Ehkä minä en vain ymmärrä. Vaan enhän minä ymmärrä, jos vertauskuvia selitetään vertauskuvilla. Se estetiikasta tältä erää.

Tämän tekstin aihe on etunimiin liittyvät assosiaatiot. Aiheesta on muuten kirjoitettu gradukin, mutta se on tylsä - ja varmasti perustellumpi kuin tämä teksti. Siinä kerrotaan, millaisia ikään ja muihin helposti todennettaviin seikkoihin liittyviä ajatuksia ihmisten etunimet herättävät. Kaikki, mitä kirjoitan nimimielikuvista, on silkkaa subjektiivista höttöä. Olkaa hyvät!

TIMO on homo. Tunnen kyllä parikin Timoa, jotka eivät ole homoja. Istuin Noora-kollegani ja hänen miehensä Jussin kanssa teekupposten ääressä. Jussi kertoi olleensa jollain työreissulla Hokkasen Timpan kanssa. Repesin nauramaan, lapsellinen kun olen. Nooralle jouduimme yksissä tuumin selittämään nauruni syyn.

PENTTI on myös homo ja muutenkin perverssi. Hirvosen Penaa en tunne. Junttikin hän on. Erään ammoin kuolleen sukulaismieheni etunimet olivat Pentti Jukka. En toki tahdo tämän enempää loata kuolleen miehen muistoa. Tai lokaan sittenkin: muistan hänen olleen jotenkin hermostunut. Hänen lapsensa, joita olen harvoin tavannut, vaikuttavat oikein mukavilta ja kaikkea muuta kuin hermostuneilta, saati sitten junteilta.

VELI ajaa punaisella Toyota Hiacella. Muudan lähiomaiseni ihmetteli, miksi räjähdin nauramaan lukiessani Nettiautosta myynti-ilmoituksia. Punaista Hiacea kaupitteli Vellu Pirinen. Jopa ilman hinausköyttä kyseinen, kulunut ajokki toi mieleen käytetyn kuukautissuojavälineen.

MIKA ei ole homo. Hän on transvestiitti. Ala-asteella luokallani oli parikin mikaa, ja toinen heistä oli jotensakin kauniskasvoinen poju. Olen joskus joutunut selittämään jonkin indoeurooppalaisen kielen puhujalle, että vaikka nimessä on kansainvälisesti kohtalaisen yleisessä käytössä oleva feminiinin pääte -a, suomessa kyse on miehen nimestä. Myös Marika on lähes transvestiitti tai homoseksuaali. Hänet pelastaa vain se, että nimi on MariKa, ei MariCa. Assosiaatiossani on se vika, että vaikka naisetkin periaatteessa voivat olla transvestiitteja, miestenvaatteisiin pukeutunut nainen ei herätä juuri mitään ajatuksia. Enkä minä oikein pidä naisten välistä homoseksuaalisuuttakaan minkäänlaisena asiana... naiset nyt ovat sellaisia. Sellaisia.

JOONAS on epäonninen kalamies. Hän meni merelle, mutta valaskala söi hänet. Tämä assosiaatio on ihan tylsä, koska tässä ei ole mitään suorasukaisen seksuaalista. Mutta onhan siinä edes tuo Joo-alku. Ehkä Joonaat ovat lestadiolaisseurojen joo-miehiä. Nas ei tarkoita mitään, paitsi jos sen googlaa. Silloin se on tuhannen asian lyhenne. 

Ja otetaas sitten naistennimiä jo mainitun Marikan lisäksi. (Anteeksi, Marika, tämä ei ollut mitenkään kauhean henkilökohtaista!)

EMMI on pihtari. Jos emmin, en lemmi kanssa Emmin, en myöhemmin enkä nyttemmin. Jos Emmi ei pihtari olekaan, niin ainakaan hän ei tee aloitteita.

EMMA myy alkossa viskiä. Hän näyttää ihan Slot-yhtyeen laulaja Nookielta, ja on siis sangen kaunis nuori nainen. Emma on siis vähän alkoholismiin taipuvainen nuori sympaattisen näköinen nainen. Oi Emma, Emma, oi Emma, Emma... joo. Ei siitä enempää. Tai ehkä Alkon myyjättärien ominaisuus on sittenkin huomattava kohtuullisuus.

SARI on viisikymppinen myyjätär, jolla on voimakas meikki. Elämäni ensirakkaus oli Pikku-Sari. Olimme kaksivuotiaita. Rakastuin Sariin, koska hänellä oli kukalliset kurahousut ja minun kuvani silmissään!

MINNA on silmälasipäinen sairaanhoitaja, joka kuuraa itseään maanisella vimmalla. Hiukset törröttävät ruutikuivina ja iho rutisee nivelten kohdalta. Muutoin Minnat ovat oikein sympaattisia, ja he ovat naimisissa insinöörien kanssa. Lisäksi yksi tuntemani Minna rakastelee säännöllisesti ystävättärensä kanssa, ja hänen miehensä kiihottuu siitä.

PÄIVI on enemmän tai vähemmän pullea, iloluontoinen nainen, josta pitävät erityisesti heitä itseään nuoremmat miehet. Lisäksi Päivit rakastavat koiriaan jopa enemmän kuin miehiään. Nuorena Päiveillä oli vaalea tukka, joka sitten teini-iän myötä ruskeanharmahtui tavalliseen suomalaiseen sävyyn. Nuoruuttaan he ylläpitävät värjäämällä hiuksiaan yhä vaaleiksi, mutta antamalla niiden takkuuntua.

Nonih. Ei enempää tätä. Olikohan tässä edes mitään huumoria? Ehkä oli, minua naurattaa lapselliset alapäänjutut paljon enemmän kuin toisten ihmisten henkilökohtainen solvaaminen.

Sig

Itsenäinen musiikkimakuni alkoi muodostua siinä viidennellä luokalla. Olin varmaan sitten 11 tai 12. Löysin velipoikani laatikosta pari Sigin kasettia. Yhtye on tunnettu kepeistä, jopa imelän romanttisista popralleistaan ja nautti suurinta suosiotaan 80-luvun alkupuolella. Sen historiasta löytää paljon tietoa, jos haluaa Googlella hakea, joten en takerru yksityiskohtiin. Ensimmäinen albumi, Matkalla maineeseen, ilmestyi 1980. Varsinainen aktiivivaihe päättyi laulaja, säveltäjä ja sanoittaja Matti Inkisen kuolemaan vuonna 2009. Välillä yhtyeen toiminnassa oli hiljaiseloa vuosikausia. Tuohon kuolemaan liittyviä ajatuksia tuleepi myöhemmin tässä tekstissä.

Alunperin huomioni kiinnittyi radiosta ja telkkarista tuttuihin pop-ralleihin. Hyvin pian kuitenkin löysin mahtipontiset ja pateettiset sävelmät, joista ei julkisuudessa puhuttu. Ei niitä moni taida tunteakaan. Toinen huomattavan kiinnostava seikka oli Jussi Oksasen taidokas syntynsoitto. Oksanen lienee musiikillinen poikkeuslahjakkuus. Sitä en tiedä, paljonko hän on vaikuttanut kappaleiden sovituksiin, mutta Inkinen on julkaissut myös musiikkia, jossa Oksanen ei ole ollut mukana, ja tulos on kyllä ollut kauniisti sanoen latteaa. Joka tapauksessa edelleen sellaiset teokset kuin Lapsuus & lapsellisuus, Purppura, Niin kauan kuin maailma on, Tähtiin ja vielä vaikka Marie Under saavat minut hämmentyneen kunnioituksen valtaan. Kehtaan verrata näitä vaikka Yön Joutsenlauluun, joskaan en suorastaan rinnastaa. Tyyli on kuitenkin erilainen.

Minun on helppo osoittaa joitakin tapoja, kuinka Juice Leskisen musiikki on vaikuttanut mielipiteisiini ja ajatteluuni. Siitä olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa. Sigin kohdalla tällainen on vaikeampaa. Inkisen tekstit eivät ole samalla tavalla kantaaottavia. Useimmat noista pateettisen mahtipontisistakin teoksista ovat romanttisia. Ehkä vaikutus on ollut enemmän musiikillinen kuin propositionaalisten ajatusten kaltainen. En ainakaan kiellä, etteivätkö omat sävellykseni olisi Sig-vaikutteisia. Tästä on paha kirjoittaa enempää, koska biisejäni ei ole kuultavissa netissä. Jos joku niitä haluaa kuulla, voin lähettää mp3-tiedostoja. Sähköpostiosoitteeni löytyy aikaisemman tekstin kommenteista.

Lapsuus & lapsellisuus

Jos jotenkin onnistuisin tematisoimaan noita ihailemiani kappaleita, niin ehkä niille tyypillistä on sellainen asennoituminen, että ihminen on pieni ja elämä eri ilmiöineen suurta ja ihmeellistä. Kaikkein vaikuttavin näistä jo mainituista biiseistä on Lapsuus & lapsellisuus. Toden sanoakseni en vieläkään ole rakennellut sen tekstille mitään nasevaa tulkintaa. Eikä niin näytä tehneen kukaan muukaan ainakaan huomattavan julkisesti. Pistin Sigin nettisivujen vieraskirjaan pienen kysymyksen aiheesta. Valitettavasti kyseinen sivusto on aika hiljainen. Voisiko olla niin, että joskus on viisainta olla tekemättä liian pitkällisiä tulkintoja ja tyydyttävä assosiaatioiden tasoon ja uskoa sen puhuttelevuuteen? Tai ehkä yritän kuitenkin. Anteeksi, jos jo ihastuit ajatukseen assosiaatioiden tasosta.

Laulun miljöö on pelottava. Siinä eletään raunioiden keskellä. Profeettojen keskustelupalstana toimivat palatsien seinät. Sitä en tiedä, ovatko palatsitkin raunioina, vai onko kyse jostakin Huxleyn tai Orwellin maailmasta, jossa tavalliset, lapselliset ihmiset elävät raunioissa ja etuoikeutetut palatseissa. Tuuli kuiskuttaa kesäheinän makua, mutta kirjaston ryösti taas sata väärää profeettaa.

Kertosäkeessä minä kertoo itsestään. Se menee näin:

Lapsuus, lapsellisuus, ethän karkaa!

Tule puristamaan köyhää sydänparkaa!

Pidän rammoista, sokeista ja eksyneistä

ja hulluista, sillä olenhan yksi heistä.

Valoa maailmaan tuo joku ystävä, jonka helkkyvä nauru vie muistoihin. Viimeisessä säkeistössä ystävät kokoontuvat sydämeen, vaikka aallot, joihin laulun minä-kertoja juoksee, syleilevät rautaa. Hukuttautuuko laulaja, koska ihminen on yhtä monta vuotta onneton, kuin maailmassa on hiekanjyviä? Samaa teemaa sivuaa myös Niin kauan kuin maailma on -laulun kohta:

Virran juoksu edessäin

se virtaa väärinpäin.

Itseni suvannossa 

hukkuneena näin.

Ihminen on siis pieni, hukkuva, virran juoksun edessä. Ja onhan virta myös Lapsuus & lapsellisuudessa. Sen alussa joet virtaavat ristiin - miten sekin sitten lienee mahdollista. Ja mikä vielä kiintoisampaa: miten moinen absurdi mutta kaunis säe on pätkähtänyt Inkisen mieleen?

Ketkä asuvat tai asuivat palatseissa? Onko pienen, maailmaa lapsen tavoin katselevan ihmisen turva ystävissä? Minä on eksynyt sätkynuken lankoihin ja hän on eksynyt tiedon sokkeloihin - vaikka kirjasto on siis ryöstetty. Pelastaako lapsellisuus korruptoidun tiedon ansoilta?

Ovatkohan omat mitättömyyden kokemukseni peräisin tästä ja muista Sigin biiseistä? Ehkä minusta ei tullut insinööriä siksi, etten edes esimurrosikäisenä enää uskonut voivani vaikuttaa maailmaan edes matemaattisen ajattelun keinoin? Olen vain tyytynyt ihailemaan kuten taiteilija.

Nuoruus

Yksi Sigin varhaisemman tuotannon keskeinen teema on nuoruus. Lauluissa pohditaan nuoruuden ongelmia, angstia, romantiikkaa ja sen nälkää ja viattomuutta. Kyllä se minuun vetosi, kun olin 11 - 14-vuotias. Käsittely on joissain kappaleissa hyvin traagista, toisissa koomista. Rakastan sua vain: 

Rakastan sua vain

sydänunelmissa.

Rakastan sua vain

teidän kellarissa.

Itseltäni meni teinisuhteet sivu suun. Nuorena minua kovasti nauratti tuo rakastaminen teidän kellarissa. Mieleeni tuli teinitytön vihainen isä, jolta piilossa lempeä pitää harjoittaa, miten sitä sitten harjoitettiinkin. Vaan eihän sellainen ole huumoria, jossa ei ole totuutta edes vähän siteeksi. Sinällään merkityksettömät asiat eivät naurata. Mänty ei saa minua nauramaan. Se on puu ja sillä selvä.

Olinhan minäkin kovin ihastunut naapurin Päiviin. Se oli arka juttu, vaikka kehtasin sen ajan mittaan pihakavereille myöntää. En minä edes haaveillut siitä, että olisin joskus päässyt Päivin huoneeseen.  Kerran nojasin päätäni hänen päähänsä. Se tapahtui erään rivitalorakennustyömaan avoimessa varastokopissa. Kerran kävin myös heillä kotona. Hänen isänsä huusi minulle, koska olin mönkinyt hänen puskissaan ja joitakin oksia oli katkennut. Taisi olla krapula äijäparalla. Ei parin oksan takia ole syytä syytä raivota sillä tavalla 12- tai 13-vuotiaalle. Mutta takaisin asiaan:

Kun nuori rakkaus on niin tavattoman herkkä asia, niin ei sitä ainakaan ensi töikseen keskellä pihaa harjoiteta. Lähiökerrostalon kellari on siinä mielessä ihan varteenotettava paikka. Siellä on useimmiten rauhallista eikä se ole kaukana tai vaikeasti saavutettavissa. Huumoria tuossa kellarissa lienee paikan epäromanttisuus. Ankeitahan ne kellarikäytävät ja -kopit ovat ja haisevat vanhoilta, kosteilta matoilta.

Mahtipontinen "Niin kauan kuin maailma on" kertoo tuskatkin ylittävästä elämänhalusta ja siitä, että elämä on katoavainen. Tämä teksti ei vaadi samanlaista aprikointia kuin "Lapsuus & lapsellisuus".  Muuan säenivaska siinä on tällainen:

Jyrkänteeltä huudan

kaiku ei vastaa.

Aika kulkee ohitsein

kohta nuoruuskin katoaa.

Nouruus sinällään on siis arvo, tässä tapauksessa siis elämän katoamisen vastainen. Ajattelen, ettei Inkinen tai laulun minä sinällään vastusta vanhenemista tai aikuistumista. Tai ehkä sittenkin. Tai ehkä ei. Tai... En minä tiedä. Tässä laulussa halutaan elää ja rakastaa niin kauan kuin maailma on, vaikka nuoruus näyttää katoavan. Nuoruuden vastakohdiksi tulevat siis ei-eläminen ja ei-rakastaminen. Niillä ei kai tarkoiteta kuolemaa ja vihaa, vaan vaikka apatiaa ja saamattomuutta. Nyt kun ajattelen sanoja "Niin kauan kuin maailma on", en voi olla muistamatta, millaista aikaa 80-luvun alussa elettiin. Helsingin henki oli loppunut ja ydinsotaa pelättiin yleisesti. Elettiin kauhun tasapainon vuosia, jolloin ihmisten olemassaolo perustui siihen, että kukaan ei uskaltanut painaa punaista nappulaa ensimmäisenä. Maailman olemassaolon loppuminen oli monille konkreettinen uhkakuva. Inkisen näkemystä asiasta en tiedä, mutta "Maailman myrskyt" ehkä valaisee asiaa. Se on suoraa kertomusta ydinsodan pelosta ja myös yksi näistä mahtipontis-pateettisista teoksista, joihin ihastuin aikanaan.

On pakko vähän tutkistella myös "Vuosisadan rakkaustarinaa". Vaikka olen nyt tutkistellut noita raskashenkisempiä teoksia, pidän keveästi myös Sigin kepeämmistä ralleista. Niin kauan kuin -biisin tavoin tämä teksti on aika helposti lähestyttävä. Koulun käytävässä rakastutaan ja loppumatonta rakkauden yötä vietä laitakaupungilla ja autiolla hiekkarannalla.

"Vuosisadan rakkaustarinassa" rakkauden uskotaan jatkuvan päiviin tuleviin ja täältä ikuisuuteen. Ah! Romanttista! Edes väkisin tulkitsemalla en löydä tekstistä mitään kyynistä. Mikään inhorealismi ei kyseenalaista ikuista onnea. Tekstihän on suorastaan naiivi. Olin taipuvainen synkkämielisyyteen jo lapsena, joten miksihän tämä biisi ei ärsyttänyt minua? Miksei se ärsytä vieläkään?

Tekaistaanpa selitys. Sen tarkoitus ei ole olla perimmäinen totuus, vaan yksi tulkinta monista mahdollisista - enkä väitä sen olevan edes paras mahdollinen. Ensinnäkin sävellys toimii. Se on kerta kaikkiaan valoisa! Mutta olikohan Inkinen lukenut Märta Tikkasen runoteoksen, jonka nimi niin ikään on "Vuosisadan rakkaustarina". Se ilmestyi 1979, siis muutaman vuoden ennen Sigin teosta. En ole lukenut, mutta esittelyjen mukaan Tikkasen teos kertoo rakkaudesta ja avioliitosta huomattavan paljon realistisemmin kuin Sigin biisi. Käsittääkseni Tikkasen teos on jopa inhorealistinen, kenties synkkä. 

Romantiikalle on paikkansa, ja ehkä moniin vetoaa lapsellinen ja kyseenalaistamaton romantiikka kuvana paremmasta elämästä. En muista, ajattelinko naapurin saavuttamatonta Päiviä, kun kuuntelin "Vuosisadan rakkaustarinaa". Väittäisin että kyllä. Kuuntelin sen varovaisestikin arvioiden satoja kertoja, ja Päivi asui muutaman kymmenen metrin päässä. Kyllä hän oli osa arkeani. Mutta onko myös niin, että joidenkin on hyvä altistua naivismille toisinaan? Tai ehkä kaikkien? Jos joskus on vain hyvä olla, kun laulu on soipa ja sen teksti esittää kyselemättä hyviä asioita?

Ehkä sittenkin esitän pienen realistisen näkökulman: useimmat alkavat parisuhteet myös päättyvät, ja useimmat verrattain pian. Jotkut päättyvät jo ennen kuin osapuolet ovat edes puhuneet mitään rakkaudesta tai seurustelusta tai parisuhteesta. Ehkä iän myötä kehittyvä realismi saa aikuisen tajuamaan, että tämä alkava suhde ei varmaankaan tule kestämään kovin kauan. Harva kai kuitenkaan toivoo suhteeseen ryhtyessään, että toivottavasti tämä on pian ohi. "Vuosisadan rakkaustarina" on minusta ihan realistinen kuva vastarakastuneen nuoren mielenliikkeistä ja sellaisena arvokas. 

Kaiketi voi todeta, että rakkaus on Inkiselle nouruuden olennainen osa. Toki muitakin näkökulmia Sigin biiseissä ilmenee. "Unelmia" kertoo nuoren tytön särkyneistä unelmista ja surusta - tai ehkä tyttö suree juuri tyhjiin rauennutta ihastumistaan, en tiedä. Pidän mahdollisena muitakin tulkintoja, tekstiä ei juuri nyt ole luettavissani eikä biisiä kuunneltavissani. "Raskaan metallin sirkuksen" aiheena on kotoa karkaaminen. "Nukkeihmistä" en ole koskaan oikein tajunnut, paitsi että kaiketi siinä viitataan jonkun nuoren tytön pinnallisuuteen. Biisi ei ole samassa mielessä naiivi kuin "Vuosisadan rakkaustarina". Pinnallisuus ei ole yksin nuoduuden ilmiö, mutta tässä tapauksessa niin kuitenkin on. Ja tämäkin on hieno biisi, jossa on iloinen loppu: nukketyttö löytää nukkepojan ja elää hänen kanssa elämänsä loppuun asti onnellisena. Sävellyksessä ja/tai sovituksessa on jälleen mahtipontisuutta.

Lolita

Jo tuolloin ala-asteiässä minua kummastutti biisi nimeltään Lolita. En tiennyt, että se on alun perin Veltto Virtasen. En myöskään tuntenut Vladimir Nabokovin Lolita-romaania. Laulu alkaa näin:

Kaksi vuotta vasta olet päälle kymmenen

Yhteiskunnan silmissä siis olen rikollinen

Mutta minulle sä olet nainen.

Minusta oli täysin kummallista, että joku aikuinen voisi ihastua 12-vuotiaaseen tyttöön. Mikään kokemukseni tai lukemani ei mitenkään valaissut tällaista mahdollisuutta. Namusedistä olin kuullut puhuttavan, mutta en todellakaan tajunnut, mistä on kyse. Lapsuus ja lapsellisuus eivät olleet vielä minusta karanneet. Pidin biisistä, Sigin versio siitä on ihan toimiva rockjuttu. Sinällään teksti menee niin, että Lolita viedään laulun minältä ja aikuistuu, mutta jää kuitenkin minän kupeiden tuleksi - sitaatteja suoraan Lolita-romaanista. Lolita-biisin minän kohtaloa ei kerrota. Romaanin hyväksikäyttäjän, Humbert Humbertin, käy huonosti.

Minä en tiedä, miksi Sig levytti Lolitan. Enkä sen puoleen ymmärrä sitäkään, miksi Virtanen sen teki. Enkä minä tiedä sitäkään, miksi Nabokov kirjoitti romaaninsa. Olen lukenut sen kauan, kauan sitten, enkä enää muista sen synnyttämiä ajatuksia. Inkinen kirjoitti paljon rakkaudesta. Vetosiko Lolita Sigiin, koska se käsittelee yhtä romanttisen rakkauden äärimmäistä ilmiötä, huomattavaa ikäeroa? Entä Nabokov? Halusiko hän kiinnittää huomion pedofiliaan? Vai tunsiko hän jotakin viehtymystä aiheeseen? Oliko Humbertin kuolema kirjailijalle välttämätön keino saadakseen teoksensa julkisuuteen? Jos nyt oikein muistan, kirja ei ole moraalisesti kovin osoitteleva, vaikka Lolita sanookin jossain kohtaa Humbertin raiskanneen hänet. Lolita-biisi on ehkä vielä vähemmän osoitteleva, mutta tekstissä kuitenkin kerrotaan, kuinka suhteen käy. On siinä jokin realismin hippunen mukana. Kuten edellä sanoin, etenkin varhaisen Sigin yksi keskeinen teema on nuoruus. Siitä Lolitassakin on kyse - totisesti.

Inkisen kuolema

Matti Inkistä epäiltiin keväällä 2009 lapsipornon hallussapidosta. Asiasta uutisoi ainakin Seiska-lehti. Inkinen katosi ja hänen ruumiinsa löytyi sittemmin hukkuneena Raisionlahdesta. En suoranaisesti usko enteisiin, mutta Lolitan, Lapsuus & lapsellisuuden ja Niin kauan kuin maailma on -biisin tekstit jotenkin yhdessä muodostavat pelottavan nasevan tulevaisuudenkuvan. Ehkä sen voi arvailla niin, että Inkinen nyt tunsi vetoa vesiä kohtaan.

Siitä on taitettu paljon peistä, että oliko Inkinen syyllinen. Tunteet kävivät kuumina silloin lähes kymmenen vuotta sitten. En minäkään haluaisi, että varhaisen nouruuden idolini paljastuisi pedofiiliksi, vieläpä jollain tapaa aktiiviseksi sellaiseksi. Totuus ei tule koskaan ratkeamaan, koska asian tutkiminen kai lopetettiin Inkisen kuolemaan. Poliisilla on kuitenkin ollut aihetta kuulla häntä. Sitä kai voidaan pitää tietona.

Tällaisen asian uutisointi keskeneräisenä on törkeää. Vaikka myöhemmin olisi paljastunut, että Inkinen olisi ollut syytön, monet eivät olisi sitä halunneet enää kuulla. Lasten hyväksikäyttö on karmea ilmiö, ja karmeutensa takia se näyttää saavan monet reagoimaan tunteillaan jo ennen kuin järki sanoo mitään. Jos Inkinen aikanaan olisi tuomittu, tuomion olisi saanut julkistaa siinä kuin muutkin rikosuutiset. Seiskan toimittajat olivat kuitenkin sensaationhakuisia ja heidän toimintansa ääliömäistä. Vaikka Inkinen olisi myöhemmin todettu syyttömäksi, kohu olisi jäänyt elämään ja aiheuttanut hänelle huomattavia vaikeuksia. Toimittajien olisi pitänyt tajuta omien juttujensa kohtuuton haitallisuus, mutta eipä järki liikahtanut niissä päissä.

En tuntenut Inkistä henkilökohtaisesti. Tapasin hänet hyvin lyhyesti kerran erään keikan jälkeen. En tiedä, kuinka herkkä ihminen hän oli. Jos hän oli hyvin herkkä, ymmärrän, että hän saattoi päätyä hukuttautumiseen riippumatta siitä, oliko hän syyllinen vai ei. Pelkkä epäilys ja sen retosteleminen julkisuudessa saattoi aiheuttaa ylipääsemättömän taakan mieleen. Minä en ota kantaa hänen syyllisyyteensä. Minulla ei ole mitään perusteita, joita julkisuudessa ei olisi tuhannesti esitetty. Minusta hänen kuolemansa oli turha ja olisi ollut, vaikka hän olisi ollutkin syyllinen. Näen näissä pedofiliaan liittyvissä rikoksissa aste-eroja. Laittoman materiaalin hallussapito on toki tuomittavaa ja minulta riittää myötätuntoa niitä alaikäisiä kohtaan, joita tuollaisessa materiaalissa kuvataan. Materiaalin hallussapito ei kuitenkaan ole yhtä vakavaa kuin henkilökohtainen kajoaminen lapseen tai alaikäiseen nuoreen. Toki asia on niin, että jos Inkinen olisi elänyt ja tuomittu, hänen muusikonuransa varmaankin olisi päättynyt. Asia jää jossittelun varaan. Jos tämän tekstin jostain syystä lukee joku Inkisen henkilökohtaisesti tuntenut, toivon hartaasti, etten aiheuta pohdiskelullani enää enempää pahaa mieltä. Läheiset ovat varmasti joutuneet käymään läpi nämä ajatukset erinäiset kerrat. Tämän tekstin tarkoitus on pohtia omaa suhdettani Sigin musiikkiin, ei julistaa tuomiota. Jos se yhtään auttaa, niin hänen kuolemansa kosketti minuakin.

Mitä ikinä tapahtuikin, se ei vähennä Sigin musiikin arvoa. Meinasin kirjoittaa, että se ei vähennä Sigin musiikin arvoa mielessäni, mutta enpäs vesitä ajatustani tuolla mielessäni-sanalla. Suosionsa huipullakaan Sig ei yltänyt aivan kotimaisten yhtyeiden ykköskaartiin. Musiikissa tuskin oli vikaa, mutta suosion syyt ovat niin mutkikkaat, etten minä ainakaan kehtaa väittää niitä perin pohjin tuntevani. Sigin edellä olivat mm. Juice Leskinen, Yö, Dingo ja Eppu Normaali. Näistä Yön ja Dingon musiikki on minulle vieraampaa, vaikka tunnenkin hittibiisit. Sigin biiseissä ei ole Leskisen räväkkää kantaaottavuutta yhteiskunnallisiin asioihin, mutta selittääkö sekään suosion järjestystä? Eppu Normaalin tuotanto on jotenkin tyyliltään tasaisempaa kuin Sig. Sigin levyiltää löytyy humppaa (Metsurin koira) ja metallia - tai ainakin synttyheviä (Raskaan metallin sirkus). Muutamaa vuotta Sigiin tykästymisen jälkeen kuuntelin paljon Eppu Normaalia. Erityisesti rippikouluaikana Eput oli kova sana. Aikuisena se yhtye on jäänyt vähemmälle huomiolle. Syynä pidän tähän erityisesti sitä, että Sigin biisien soundit ja sävellykset ovat monipuolisemmat kuin Eppujen. Tekstejä en osaa pistää paremmuusjärjestykseen. Ehkä minussa on naiivin romantikon vikaa, ja Eppujen romantiikka on usein vähemmän lapsellista.

Sigin historiaa käsittelevä kirja "Portaat purppurasumuun" (Viittaus Leijalen-biisiin) ilmestyy tulevana perjantaina, 5.10. Julkkarikekkerit ja Sigin keikka ovat ehtoolla Dynamo-nimisessä juottolassa. Olen oleva paikalla, jos en joudu jonottamaan kohtuuttomasti.

EDIT: Aku-Tuomas Mattilan laaja Sig-historiikki ilmestyi viikko sitten. Inkisen kuolemasta se antaa pari tietoa, joita ei tätä tekstiä kirjoittaessani ollut saatavillani. Laiton materiaali oli päätynyt Inkisen koneelle vertaisverkon kautta. En tunne niiden toimintaa, mutta jos ne antavat yhdelle henkilölle mahdollisuuden tallentaa toisen koneelle materiaalia, niin on kovin mahdollista, että Inkinen on syytön rikokseen, josta häntä epäillään. Sama kirja kertoo myös raisiolaisesta poliisimiehestä, joka tärveli paikallisen kansanedustajaehdokkuuden uhkaamalla paljastaa ehdokkaan ammoisen näpistysrikkomuksen. Sittemmin kyseinen väkivallan virkamies päätti päivänsä ihan itse. Olisiko hän vuotanut keskeneräiset ja arkaluontoiset tiedot roskalehdille? Joka tapauksessa pysyn kannassani, että nämä lehdet eivät olisi saaneet julkaista uutista. Toisen ihmisen elämän tahallinen tärveleminen ei ole mitään sananvapautta. Uutisten aika olisi ollut mahdollisen tuomion jälkeen - ja todennäköisestihän mitään tuomiota ei olisi edes langetettu.