Pahan synty

Kirjoitin edellä pitkän ja sekavan tekstin prostituutiosta ja naisten, tai oikeastaan tyttöjen, hyväksikäytöstä, seksuaalimoraalista ylipäätään ja mitähän kaikkea tuohon yhteen ja samaan soppaan sotkinkaan. Teksti on sellaista kaaosta, etten ihmettele, jos kukaan ei lue sitä, mutta annan sen olla tuossa julki.

Jotenkin tämä teema, naisten seksuaalisuuteen liittyvä hyväksikäyttö, askarruttaa minua. Linjani on ollut sellainen, että jos joku haluaa tehdä ilotytön työtä vapaaehtoisesti, niin tehköön - kunhan se todella on vapaaehtoista. Vaikeampi kysymys on, että entä jos oli töissä 1990-luvun alkupuolella dublinilaisessa pesulassa, niin mitä siitä pitäisi ajatella. Pesulatyössä ei ole samaa syvälle psyyken kiemuroihin käyvää jännitettä kuin seksityössä.

Magdalene's Laundries -pesulat olivat katoliseen kirkkoon kuuluvien järjestöjen ylläpitämiä pesuloita, joissa työskenteli ja asui langenneita naisia. Irlannissa ne perustettiin 1700-luvulla ja niiden toiminta päättyi 1900-luvun mittaan. Näemmä jotkut esittävät myös tietoa, että Magdalenan pesulat olisi perustettu vasta vuonna 1922, Irlannin itsenäistymisen yhteydessä. Irlannin lisäksi niitä oli myös muualla maailmassa. Irlannissa niiden merkitys kaiketi oli suurin, ja valtio tuki näiden laitosten toimintaa. Näitä pesuloita ylläpitivät nunnat. He johtivat laitoksia ja hoitivat niiden liiketoimia. Laitoksiin suljetut naiset eivät saaneet työstään palkkaa, heitä ei päästetty pois näistä laitoksista, työolot olivat karmaisevat, ruoka oli kurjaa, puhuminen oli kielletty, heiltä kiellettiin oman nimen käyttö, laitosten asukkaita pahoinpideltiin ja käsittääkseni kukaan tai mikään ei säädellyt, kuinka pitkäksi ajaksi nainen suljettiin tällaiseen laitokseen. Useimmissa tapauksissa kyse oli vuosista tai vuosikymmenistä. Jos tällainen langennut nainen oli raskaana pesulaan tullessaan, lapsi syntyi siellä ja joskus myös kuoli. Myös moni nainen kuoli näissä hyväntekeväisyyslaitoksissa, ja ymmärtääkseni moni kuolema johtui työtapaturmasta tai laitoksen ankeista oloista. Kyse on siis ollut täysin sumeilemattomasta orjuudesta, jota ylläpiti täsmälleen ne, joiden olisi pitänyt osoittaa laupeutta. Lisäksi Magdalenan pesulat olivat kannattavaa liiketoimintaa, joka tuotti voittoa ylläpitäjilleen, katolisille sääntökunnille. Ehkäpä näitä pesuloita ei lopettanutkaan modernin ihmiskäsityksen vapausihanne vaan pesukoneiden yleistyminen. 

Ja keitä olivat nämä langenneet naiset? Tavallisia irlantilaisia tyttöjä ja naisia, jotka tulivat raskaaksi ennen avioliittoa. Sillä ei ollut merkitystä, johtuiko raskaus raiskauksesta vai naisen omasta tahdosta tapahtuneesta yhdynnästä. Osa orjista oli näiden naisten laitoksessa syntyneitä lapsiaan. Laitoksissa oli myös mielenterveysongelmaisia. Heidän lisäkseen sinne saattoi joutua myös niin vähäisistä syistä kuin että osoitti avoimesti olevansa jotensakin seksuaalinen. Äärimmäisen kommentin mukaan jopa se riitti, että oli huomattavan kaunis. Summa summarum: pelkästään se, että oli hedelmällisessä iässä oleva irlantilainen naimaton nainen, aiheutti jo jonkin tasoisen riskin päätyä Magdalenan pesulaan.

Miksi? Miksi, Taivaan tähden? Irlanti on yhä seksuaalisuuden suhteen konservatiivinen maa. Menneinä vuosikymmeninä perheeseen syntyvä avioton lapsi oli niin suuri häpeä, että raskaana olevat tyttäret haluttiin poistaa. Edes raiskauksien uhreilla ei katsottu olevan ihmisarvoa. Tämä on muuten minusta kirkuva vääryys: minkä taivaan tähden viattomat väkivallan uhrit joutuvat häpeämään ja rangaistuksi! Tällaisen ilmiön olemassaolo kertoo minusta siitä, miten tavattoman vaikea asia seksuaalisuus ja siihen liittyvät moraaliseikat ovat. Pitkin maailmaa asia on niin syvä kunnian kysymys, että mitään kohtuullista tolkkua siinä ei näemmä voi käyttää. Näin siis oli Irlannissakin pitkälle 1900-luvulle, joissain tapauksissa hyvin lähelle vuosisadan loppua. Viimeinen Magdalenan pesulan työntekijä lienee nainen, joka pakeni laitoksesta 14-vuotiaana vuonna 1993. 1993! Hän on siis syntynyt noin vuonna 1978, joten hän on minua selvästi nuorempi.

Miksi nuo naiset eivät karanneet? Jos joku onnistuikin, poliisi toimitti hänet takaisin pesulaan. Eikä näillä naisilla ollut keinoja elättää itseään laitoksen ulkopuolella. Kukaan ei ottanut heitä töihin, eikä heillä välttämättä ollut minkäänlaista ammattitaitoakaan. Heitä myös syyllistettiin: vähän samaan tapaan kuin seksiorjille pitkin maailmaa väitetään, että orjat ovat ostosummansa velkaa hyväksikäyttäjilleen, Magdalenan pesuloiden orjien katsottiin olevan itse syyllisiä orjuuttamiseensa. Langenneisuus oli se syy, jolla orjille perusteltiin orjuuttaminen.

Miksi nunnat kohtelivat näitä naisia niin tavattoman julmasti? En tiedä, tohdinko verrata pesuloiden toimintaa Pohjois-Korean vankileireihin, mutta rinnastus pyrkii mieleeni. Magdalenan pesulat toimivat niin pitkään, että niissä orjapiiskureina toimineita nunnia varmasti vielä elää. Oma kysymyksensä on, että pitäisikö heidät saattaa oikeuteen. Sitä varmasti Irlannissa on pohdittu. Pääkysymys kuitenkin on se, että mikä tekee tavalliset ihmiset julmureiksi. Luin kirjan miehistä, joista tuli Saksan keskitysleirien vartijoita ja murhien toimeenpanijoita. Heidät koulutettiin tehtävään vähä vähältä. Aluksi he häpesivät juutalaisten tappamista. Joukko oli jaettu kahteen: ne, jotka saattavat maastosta ja kylistä löydetyt juutalaiset tapettaviksi ja ne, jotka suorittavat murhan. Tämä siksi, että miehet eivät kyenneet murhaamaan ihmisiä, joiden kanssa he joutuivat tekemisiin saattaessaan heitä tapettaviksi. Vähitellen miehet kuitenkin kyynistyivät ja lakkasivat pitämästä juutalaisia missään arvossa. He menettivät empatiakykynsä.

Olen löytänyt vain yhden lähteen, jossa haastatellaan pohjoiskorealaisen vankileirin vartijaa. Hän kertoo, että vartijat opetetaan olemaan pitämättä vankeja ihmisinä. He pystyvät pahoinpitelemään ja tappamaan vankejaan äärettömän julmilla ja tuskallisilla tavoilla. Arvelisin, että täsmälleen samalla tavalla seksiorjakauppiaat kyynistyvät ja alkavat pitää naisia vain kauppatavarana, joiden arvoa nostaa kauneus ja nuoruus. 

Järjestäytyneeseen pahuuteen näyttäisi siis johtavan indoktrinaatio. Vähä vähältä leirin vartijat tai pesulan nunnat on pakotettu uskomaan, että he ovat oikeassa ja että heidän uhriensa kohtalo on uhrien syytä: että heidän, nunnien tai vartijoiden oikeutettu tehtävä on valvoa uhrien ansaitseman rangaistuksen toteutumista. Tai siis... toteuttaa vaaditut kauheudet. Aivopesu ja mielenhallinta ovat mutkikas kokonaisuus, johon kuuluu tunteiden, ajatusten, käyttäytymisen ja tiedonsaannin hallinta. Tähän liittyy läheisesti ryhmäajattelu. Sen ydin on siinä, että yksilöt ajattelevat kuten arvelevat toisten odottavan heidän ajattelevan. Kun kukaan ei sosiaalisen paineen takia uskalla ilmaista henkilökohtaista ajatustaan, voidaan päätyä tilanteeseen, jossa toimitaan ryhmänä tavalla, jota yksikään ei henkilökohtaisesti halua. Siispä joukossa tyhmyys tiivistyy.

Minkä takia me olemme alttiita tällaiselle? Kaiken maailman capot ja väkivaltaiset nunnat ja niin edelleen lienevät jokseenkin tavallisia ihmisiä. Varmaan jotkut ovat alttiimpia kuin toiset. Yksi näkökulmani on siis sellainen, että näiden väkivaltakoneistojen käsikassarat, ne työläiset, vartijat tai nunnat, jotka käytännössä toteuttavat järjestäytyneen väkivallan, ovat lähinnä piruparkoja. Heitä ajaa kenties pelko joutua omin käsin kaltoinkohtelemiensa orjien asemaan. Heidän omakin asemansa on tukala: en löytänyt paljon tietoa Magdalenan nunnista enkä Pohjois-Korean leirien vanginvartijoista. Tappamiseen erikoistuneita SS-miehiä ajoi pelko rintamalle joutumisesta. Pitkän etsimisen jälkeen löysin hyvin lyhyen maininnan noista Magdalenan nunnista. Heitä oli haastateltu anonyymeinä. Kuitenkaan he eivät tajunneet, mitä heidän pitäisi pyytää anteeksi. Tämä on ristiriitaista: he eivät halua kertoa, keitä ovat, joten he osaavat pelätä. Ja kuitenkin he väittävät, ettei heillä ole mitään anteeksipyydettävää. Olen joskus lukenut, että aivopesun tulokset eivät ole kovin kestäviä, mutta tämä yksityiskohta saa miettimään asiaa uudelleen. Ehkä tulosten pysyvyys riippuu niiden kestosta.

Joskus olen pohtinut, että onko joillain ihmisillä ankara väkivaltavietti. Ainakin väkivalta on jokseenkin kaikissa ihmisissä ilmenevä toimintamalli. Biologisessa mielessä väkivaltaisuus voi olla kilpailuetu. Kuitenkin kulttuurit säätelevät väkivaltaa eri tavoin ja myös onnistuvat siinä. Jotkut ehkä ovat toisia taipuvaisempia väkivaltaan, mutta useimmat pystyvät sopeutumaan oman kulttuurinsa normeihin. Ovatko vankileirit ja orjatyölaitokset sellaisia kulttuureja, joissa väkivalta ja aggressio alempina pidettyjä ihmisiä kohtaan sallitaan? Jos, niin mihin tämä kulttuuri perustuu, paitsi ehkä jo mainitsemiini aivopesuun ja joukkoajatteluun. Ajatellaanpa asiaa vielä Magdalenan pesuloiden kannalta: niiden tarkoitus oli tarjota suojaa ja myös koulutusta langenneille naisille, jotka joutuivat yhteiskuntansa hyljeksimiksi. Käytännössä ne olivat poikkeuksellisen ankaria rangaistuslaitoksia. Tässä ne eroavat diktatuurien vankileireistä, joiden alkuperäinen tarkoitus onkin väkivalta ja tuhoaminen. Nunnilla olisi ollut mahdollisuus tarjota lempeyttä, opetusta, suojaa, ravintoa, lepoa, terveydenhuoltoa ja kenties työtoimintaa siinä määrin kuin se olisi ollut suojattien kannalta hyödyllistä. He tarjosivat väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Mikä sai porukan tekemään yhdessä tällaisen valinnan? Oliko nunnienkin tausta ja lapsuus väkivaltainen? Olivatko Magdalenan pesulat vain sukupolvesta toiseen jatkuneen väkivaltaperinteen huipentuma? Ja jos hyväksyy tämän päätelmän, jättääkö silloin vastaamatta esittämään miksi-kysymykseen? Vankilapsykiatri Hannu Laeurman mukaan empatiaan kykenemättömiä psykopaatteja on noin prosentti väestöstä, mikä minusta kuulostaa paljolta. Normaalioloissa heidän touhuihinsa ei lähdetä mukaan, mutta poikkeusoloissa, vaikkapa sodassa, he saavat seuraajikseen kenties huomattavan osan muusta ryhmästään ja poikkeusyksilöiksi jäävätkin ne, jotka eivät yhdy väkivaltaan. Ovatko jotkut nunnien yhteisöt siis psykopaattien johtamia organisaatioita, jotka eristävät ja alistavat jäsenensä ja saavat heidät toimimaan kuten he noissa pesuloissa toimivat?  Kiusaajilla tuppaa olemaan kannattajansa.

Jos nyt laajennetaan näkökulma naisten pahoinpitelystä ja hyväksikäytöstä ylipäätään heikossa asemassa olevien aseman parantamiseen, on kaiketi pakko puhua empatiasta. Olen tästä asiasta hyvin huolissani. Jo nyt esimerkiksi työttömiin kohdistuu usein väitteitä, että työttömyys on ensisijaisesti heidän omaa syytään, että heitä on sopivaa ja hyväksyttävää väheksyä ja haukkua ja niin muodoin kyseenalaistaa heidän ihmisarvonsa. Ja sillä konstilla siis tehdä heidän työllistymisensä entistä vaikeammaksi. Kerran kysyin tällaiselta haukkujalta, että mitä työttömille pitäisi tehdä. Vastaus kuului, että pistää pakkotyöhön. Jatkoin kysymällä, että miksi sinulle pitäisi maksaa palkkaa, mutta työttömille ei. Vastaus oli, että koska he ovat työttömiä. Kysyin vielä, että pitäisikö työttömien tehdä ilmaiseksi töitä juuri hänen hyväkseen. Vastaus oli jotakin sellaista, että miksipä ei. Voi tietenkin olla, että anonyymi nettikeskustelija halusi provosoida. Se ei kuitenkaan mitätöi keskustelua: on olemassa ihmisiä, joiden mielestä kilometritehtaalle joutuneita sopii hyväksikäyttää. En tullut kysyneeksi, että entä jos itse joudut työttömäksi, mutta tuollaisia vastauksia edes puolitosissaan lateleva tuskin uskoo joutuvansa halveksimaansa jamaan. Viime vuosina on puhuttu kovasti kilpailun kovenemisesta yhteiskunnassamme. Ja tosiaan, jos kysymys työpaikalla on siitä, että joudutko sinä vaiko minä lähtemään työstä, myymään velkaisen asunnon, tinkimään päivittäisistä kulutusvaroista, niin harvapa siellä on mitenkään konkreettisesti osoittamassa mitään muuta kuin vähäisiä myötätunnon eleitä niitä kohtaan, jotka saavat kenkää. Minä uskon vakaasti, että kilpailun raadollisuus vähentää empatiaa. Olen kuullut myös parisuhteista, jotka purkautuvat, kun toinen osapuoli joutuu työttömäksi. Kumppanista tulee siis taakka, joka estää työpaikkansa (toistaiseksi) säilyttänyttä kumppania toteuttamasta omia tavoitteitaan. Tietyllä tavalla tämällä on kummallista: nykyisen individualismin mukaan jokainen on itse vastuussa onnestaan. Jos kumppani menettää työnsä, miksi hänestä siis tulee taakka. Onko sen parempiosaisen kumppanin onni sittenkin kiinni tämän työttömäksi jääneen ansioista ja statuksesta? Vai onko se kohtuuton ajatus, että jos pariskunta asuu yhdessä, niin menot joudutaan jakamaan uudelleen, koska työtön ei ehkä enää pystykään maksamaan täsmälleen puolta yhteisistä menoista ja näin hänestä siis tosiaan tulee taakka itsekkäälle unelmiensa toteuttajalle. Minä en pääse ensi keväänä ulkomaan lomalle, koska sinä hankit itsellesi potkut! Missä on empatia? 

Samaa voidaan jatkaa edelleen vaikka kysymällä, että miksi meillä pitäisi olla oikeus ostaa polkuhinnalla jossakin Kauko-Aasian hikipajassa valmistettuja kulutushyödykkeitä? Meidän materiaalinen elintasomme on jo aika paljon kiinni siitä, että roinaa tuodaan halvalla esimerkiksi Intiasta, Kiinasta tai Bangladeshista. Voimme tyydyttää perustarpeemme halvalla, koska... niin, miksi? Mitä teemme ansaitaksemme 3 000 euroa kuukaudessa, kun vaatteidemme tuottajat eivät tienaa edes kymmenesosaa? Mitä me teemme tunnissa kymmenen kertaa enemmän kuin aasialaiset? Kyse ei ole mistään muusta kuin siitä, että me orjuutamme heitä. Se on helppoa, koska hyväksikäyttömme uhrit ovat tuhansien kilometrien päässä. Meidän ei tarvitse kohdata silmästä silmään sitä yhteiskuntaa, jonka jäseniä hyväksikäytämme. Me voimme matkustaa noihin maihin lomalle, vaikkapa seksituristeiksi ostamaan halvalla seksipalveluita lastemme ikäisiltä tytöiltä,  jotka itsekin mieluiten kävisivät koulua, hankkisivat ammatin, elättäisivät läheisiään ja toteuttaisivat unelmiaan. Vai ihanko totta seksituristit kuvittelevat, että noiden tyttöjen suurin unelma on tyydyttää keski-ikäisten ukkeleiden haluja? Aivanko tosissaan Magdalenan nunnat kuvittelivat, että orjuuttamalla naisia he tekivät jotakin erityistä hyvää? Lukemassani heidän haastattelua koskevassa tekstinpätkässä ei sanota mitään siitä, että he olisivat hävenneet jotakin, päin vastoin. Sen sijaan pesuloista selvinneet naiset kertovat tuntemastaa ja kokemastaan häpeästä. He eivät kehdanneet edes sittemmille puolisoilleen kertoa pesulavuosistaan. Surullista: kaiketi nämä Magdalenan nunnat kuvittelivat tekevänsä orjuuttamalla hyvää.