Sisko ja tähdet

Ihmisellä on hyvä olla sisko. Kirjoitin kevättalvella 2014 tänne tekstin "Päivä naisena", jossa pohdin, millaista olisi, jos saisin kokeilla elää päivän naisena. Tekstistä tuli pitkä ja sekava filosofinen jaaritelma, mutta en ole poistanut sitä. Ei se ehkä ole hyvä teksti, mutta kuitenkin päässäni vilisseiden ajatusten dokumentti. (Dokumentti on ainetta, jota dokataan, vähän kuin linimentti tai sementti ovat aineita toisiin tarkoituksiin. Elementti ja pigmenttikin ovat olemassa. Pigmentti on sikailuainetta.)

Viime vuosina olen kokenut syvenevää yhteenkuuluvuutta siskoni kanssa. Olemme jokseenkin saman ikäiset: minä olen noin 10 kuukautta vanhempi. Olemme joskus ilahduttaneet tietämättömiä puolituttuja, että ei, emme ole kaksoset, vaikka olemmekin sisarukset ja samana vuonna syntyneet. Täsmälleen ottaen olemme puolisisarukset. Olemme kuitenkin huomattavan samanlaiset monilta piirteiltämme - sillä erolla, että siskoni on kaunis. Olemme molemmat temperamenttisia, viihdymme luonnossa, emme ole huomattavan sosiaalisia jos kohta emme erakoitakaan, emme motivoidu toimimaan ulkoisen kunnian tähden ja vaikka mitä. Minun on hyvä olla siskoni kanssa. En yleensä joudu selittelemään hänelle tekojeni syitä laajemmin kuin haluan. Käymme mukavia ja syvällisiä keskusteluja, kunhan moisille passeli tilanne ilmenee. Ja mikä vielä tärkeämpää, voimme olla yhdessä puhumatta paljon mitään. Vaikka tuohon päivä naisena -problematiikkaan ei mitenkään voi vastata, että olisin kuten siskoni, niin jotakin vihiä hänestä kyllä varmasti saa.

Mukavien asioiden lisäksi meitä yhdistävät erinäiset ikävät seikat. Kummallakin on keskittymis- ja mielialahäiriöitä ja kummallakin on myös fyysisiä sairauksia, jotka rajoittavat arkea paljonkin. Lisäksi kumpikin meistä on iltavirkku ja aamutorkku. Se muuten helpottaa yhteisiä hetkiä, että alamme haukotella samaan aikaan - eli myöhään.

Olimme päivän Tampereella. Kävimme Lenin-museossa, koska meininkini on ollut poiketa siellä jo pitkään. Museo on pieni, ja lähinnä se esittelee Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden vaiheita, mutta myös Neuvostoliiton historiaa. Olisin odottanut, että Leninistä olisi ollut enemmänkin esineistöä ja tietoa nähtävissä. Siskoni jaksoi pällistellä oranssia neuvostokahvisärviisiä ja rangaistusleirin pienoismallia ja monta muutakin juttua aivan yhtä kauan kuin minäkin. Lisäksi nauroimme museomyymälässä tarjolla olleelle Lenin-hiuspinnille. Siskoni seitsemänvuotias tytär olisi varmaan ilahtunut ikihyviksi sellaisesta! Museon jälkeen kävimme kahvittelemassa ja Pispalassa kävelemässä ja katselemassa maisemia ja puutaloja.

Meistä kumpikaan ei ole pitkämielisyydestään tunnettu, mutta siskoni ei näyttänyt vähääkään hermoilevan, vaikka ajelin uteliaisuuttani ventovieraita pikkukatuja käymiemme paikkojen välillä. Sellainen on minulla toisinaan tapana. Saan vain päähäni, että poikkeanpa tuonne, koska en tiedä mitä siellä on. Tuli sitten seikkailtua muunmuassa Pyynikillä ja Amurissa. Amurintiikeriä emme nähneet. Murinatiikereitä olemme kumpikin.

Hortoilimme Tampereelta tyyssijoillemme mutkallista reittiä. Jossain vaiheessa paluumatkaa minua alkoi väsyttää ja tokaisin tuolle elämäni naiselle, että haluaisin jonnekin missä on pimeää, hiljaista ja lämmintä. Ajeltuamme vielä muutaman kilometrin poikkesin erään pikkutien päähän. Siinä me sitten istuimme autossa ja katselimme tähtiä. Minä kuuntelin lähinnä tinnitustani, hän varmaan kaikkea muutakin. Ainakin hän kuuli päätietä lähestyvät autot aikaisemmin kuin minä.

Tähdet tuikkivat taivaalla. Lisäksi tuikkivat lentokoneet. Niitä meni sinne tänne vilkutellen valoillaan matkallaan. Juttelimme niistä, ja siitä kuinka tähdet etenivät puiden latvustojen välissä Telluksemme pyörimisen myötä. Olin välillä hiljaa, hengittämättä ja liikkumatta. Halusin kuunnella siskoni hengitystä ja olemista ylipäätään. Hän vaikutti rauhalliselta ja rentoutuneelta. Olin siitä hyvin iloinen, koska tiedän, ettei hänen elämäänsä kuulu kovin paljon rauhallisia hetkiä.

Tovin mykkyyden jälkeen sanoin asian, joka on mietityttänyt minua pitkään: kun aikansa katsoo yhtä tähteä, niin alkaa näyttää siltä, kuin se liikkuisi sinne tänne pienellä alalla. Olen kerran aikaisemminkin sanonut sen ääneen, mutta silloinen juttukaverini piti minua pöljänä. Siskoni on toista maata, joten hän totesi huomanneensa saman. Ilahduin kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, etten olekaan pöljä ja toisekseen siksi, että siskollanikin siis on toisinaan tapana tuijotella - kaiketi siis ainakin tähtiä. Tuijottaminen ei taida olla hohdokkainta ajanvietettä eikä ainakaan kovin hyödyllistä, jos hyödyllä tarkoitetaan maineen, mammonan ja materian saamista. En tiedä, onko kukaan muu havainnut tuota tähtien näennäistä liikehtimistä - oletettavasti ne eivät liiku niin. Pikemminkin ajattelen, että liikkeen mielikuva syntyy jostain havainnon muodostumiseen liittyvästä seikasta. Ehkä vähäisenkin tuulenvireen mukana liikkuu erilämpöisiä ilmamassoja, joiden rajoilla tähden valo taipuu milloin mitenkin. Tähän ilmiöönhän perustuvat merellä nähtävät kangastukset, jotka nostavat saaria ilmaan ja muuta jännää. Tai ehkä tähden liike johtuu silmän, näköhermon tai aivojen näkökeskuksen toimintaan liittyvistä seikoista. Tai jos yksittäisen, tuijottelun kohteena olevan tähden liike sitten johtuu hulluudesta, niin kaiketi olen siskoni kanssa samalla tavalla hullu. Ajatus on minusta mukava, koska pidän hänestä niin paljon.

Istuimme pimeässä autossa kohtalaisen tovin. En katsonut kelloa, mutta varmasti siinä puoli tuntia meni, ehkä tuntikin. Alkoi tulla viileä, ja olemme molemmat vähän vilukissoja, joten käynnistin auton ja ajelimme kotinurkille. Olisin kyllä halunnut vielä istuskella siellä, mutta lähtöpäätöksen tehtyäni ajattelin myös, että eiköhän sitä huvia ole toistekin tarjolla, jos haluaa. Parempi lähteä ennen palelua, niin jää mukavampi muisto.