Jouluyö, juhlayö

Jouluyö, juhlayö
Okei, olkoon niin. Kai se jonkin lajin kekkeruusi tosiaan on.

Päättynyt kaikk' on työ
Kuinka niin? Jo seuraavassa säkeistössä mainitaan, että paimenet olivat yövuorossa.

Kaks vain valveill' on puolisoa
Vielä Beetlehemiin lähtiessään Joosef ja Maria olivat kihlapari.

Lapsen herttaisen nukkuessa
Niin. Kai he valveilla olivat, kun Maria oli juuri synnyttänyt.

Seimikätkyessään
Nii-ih. Syöttökaukaloon pistettiin lapsi, heinille härkien kaukalon.

Nimetön teksti vailla tarkoitusta

Olen alkanut nauttia nukkumaanmenosta. Päivässä on kaksi mahtavaa hetkeä: aamukahvin ensi hörppy ja se kun saa illalla mennä vuoteeseen. Jään usein hämärään valvomaan ja ihmettelemään mieleeni virtaavia ajatuksia. Tuntuu mukavalta maata lämpimän peiton alla ja pitää pään alla viileää tyynyä ja tuntea vartalon paino patjaa vasten. Ei ole enää kiire mihinkään – vaikka harvoin minulla muutoinkaan on mihinkään kiirettä. Ei tarvitse enää tehdä mitään. Saa vain olla, ja usein toivon, etten nukahtaisi kovin nopeasti, koska siinä torkahduksen rajamailla on mukava häälyä.

Useimmat tajuntaani virtaavat ajatukset ovat mukavia, vaikka toisinaan joukkoon mahtuu myös pelottavia tai inhottavia mielteitä. Olennaista on kuitenkin omaan ajatteluuni kohdistuva asenne. Ajatukset toki kumpuavat jostakin syvältä mielestäni, joten ne ovat osa persoonaani, mutta ne eivät kuitenkaan ole koko minä. Mielessäni tai ajatuksissani on kerrostumia, ja jollakin ylemmän tason ajattelulla voin seurata syvemmältä kumpuavia mietteitä.

Syvältä tulevat ajatukset ovat usein pikemminkin kuvia tai tunteita, kun taas pinnallisemmat ajatukset ovat luonteetaan kielellisiä. Syvältä kumpuava ajatus voi olla vaikka se, miltä tuntuu, kun lastu terävällä höylällä irtoaa suorasyisestä mäntylankusta. Armahdan sinut, mahdollinen lukijani, sen pitkälliseltä kuvailulta. Se olisi sitä kielellisen tason ajattelua, eikä se pysty välittämään kokemaani nautintoa. Sinun pitää vain tyytyä siihen, että lastun irtoaminen aiheuttaa minussa mielihyvää.

Nyt kysymys kuuluu, ovatko syvälliset, mahdollisesti epäsanalliset ajatukset jotenkin oikeampaa minää kuin pinnallisemmat mietteet? En sanoisi niin. Mieleni vain on sellainen monikerrostunut. Niin kai se on kaikilla. En usko olevani mitenkään erityinen. Sitä en tosin tiedä, missä vaiheessa esimerkiksi ahdistavia ajatuksia oppii tutkailemaan irrallisina ajatuksina, vaikka ne olisivatkin pelottavia. Näyttää siis siltä, että jos jokin ajatus saa vallan, kyky eritellä se muista mielen toiminnoista on menetetty.

Lopulta tässä pohdiskelmassani lähestytään kysymystä, että mikä minuus lopulta on. Siitä taisi olla jokin kirja veljeni hyllyssä. Ehkä minun pitää palauttaa pari lainaamaani kirjaa, että kehtaan pyytää sen luettavakseni. Tässä esiteltäväksi asia on liian laaja. Tai sitten kuvan minuudesta on niin jäsentymätön, etten pysty esittämään tässä blogissa nasevaa kiteytystä. Laajamittaiseen selosteluun en suostu. Sitä-kautta-ikään-kuin-vertauskuvallisesti-mutta-ehkä-sittenkin-luokan selitykset kertovat vain ajattelun keskeneräisyydestä.

Kuten alussa sanoin, olen alkanut nauttia nukkumaanmenosta. En edes huomaa, milloin sisältäni kumpuavat ajatukset muuttuvat uneksi, mutta arvelen, että ne molemmat virtaavat samasta lähteestä. Olkoon se sitten alitajunta. Sen olemassaolo minun pitää myöntää, vaikka olen aikanaan lähes vihannut koko käsitettä. Syy oli se, että kyökkipsykologiassa alitajunnalla selitettiin mitä tahansa, mitä itse ei ymmärretty. Unet ovat ehkä syvintä ajattelun kerrosta, jota voimme tietoisesti tutkailla, jos satumme muistamaan unemme. Niiden tulkinnastahan on kaikenmoista opaskirjaa tyrkyllä, joista minä en juuri perusta. Unien tutkailu tietoisesti ajatellen ja kenties muistiin kirjoittaen voi kuitenkin kertoa itsestämme ihan varteenotettavia ajatuksia. Lähinnä näkisin niin, ettei yksittäisiä unia pidä lähteä ylitulkitsemaan. Pikemminkin arvelen, että unemme täydentävät vähä vähältä jotakin suurta kuvaa itsestämme, joka lopultakin jää vajavaiseksi. Kaikesta tästä on tullut viime aikoina suurta tyydytystä tuottavaa. Välillä minua tosin harmittaa, että aika nukkuessa kuluu niin nopeasti, ettei ehdi nauttia tarpeekseen.

Huomenna saan jälleen mennä yhdeksäksi töihin, ja minulla on auto käytettävissäni. Saan siis nukkua kahdeksaan asti ja heräillä vähitellen ja nousta keittämään kahvia. Herääminen ei olekaan inhottavaa. Jos muistan uneni, voin tovin aprikoida sitä, ja sitten etsiä ylleni vaatteita. Mieleni täyttää hyvän nukkumisen jälkeinen ilo. Hyvää yötä!

Vanhat kaverit

Muutaman kerran vuodessa kaipaan vanhoja kavereita. Minne katosivat pihakaverit Päivi, Pia, Kari, Marko, Maarit, Toni, Taru ja naapuritaloyhtiön Mira? Entä koulukaverit – siis ne jotka eivät kiusanneet minua? Missä Jussi, toinen Jussi, Jarkko... Entä partiokaverit? Ja miksi minä luettelen nimiä, jotka eivät merkitse kenellekään lukijoistani mitään? Mutta miksei edes sattumalta tiet käy yhteen uudelleen. Suomi on kuitenkin pieni paikka.

Yhdeksännellä luokalla tapahtui jotakin hämärää. Olin lintsannut usein ja paljon seitsemännestä luokasta alkaen. Viimeisen yläastevuoden viimeisinä kuukausina olin tunnollisesti joka päivä koulussa, mutta olin ajautunut jotenkin erilleen kavereistani. Samojen naamojen kanssa vietin välitunnit kuin aikaisemminkin, mutta suhteemme oli muuttunut. Minusta oli tullut ulkopuolinen. Läheisin luokkakaverini jakoi aikaa monille sellaisille, jotka aikaisemmin eivät kuuluneet meidän neropattien ryhmään. Emmehän me itseämme neropatteina tosin pitäneet, mutta ehkä puheenaiheemme ja puuhamme poikkesivat useimpien ikäistemme poikien edesottamuksista.

Yläasteen jälkeinen kesä meni enimmäkseen merellä ja partioleireillä. Jossain vaiheessa ehdin olla pätkän bensiininmyyjänäkin siinä. Monet ovat kuvanneet peruskoulunjälkeistä kesää jonkinlaiseksi vapauden huipentumaksi, ja olenhan minäkin kirjoittanut kokonaisen romaanin, jossa aihetta sivutaan (milloin lähetän sen kustantamoon?) Se oli viimeinen kesä, jona nuoruudenkaverit olivat sellaisia läheisiä ystäviä, joita heistä murrosiän vuosina oli tullut.

Sen kesän jälkeen aloitin lukion. Jaksoin kolmisen viikkoa. Sitten se loppui. Luokallani oli paras yläasteaikainen kaverini, muuan vanhempi kaveri ja lisäksi pari vanhaa koulukaveria, jotka olivat yläasteen rinnakkaisluokilta. Toinen heistä oli kaunis tyttö, minkä takia hänet muistankin. Mutta koulunkäyntini siis loppui siltä erää siihen, ja lukionhan sain suoritettua lopulta vasta paljon myöhemmin. Samana syksynä aloin siis jotenkin vieraantua parhaista kavereistani. Mitään välirikkoa ei tapahtunut, he vain löysivät minua kiintoisampaa seuraa. Jatkoin partioharrastusta kasvavalla intensiteetillä, mutta kuukausi kuukaudelta minusta tuli yksinäisempi. Toki reissasin porukan mukana leireillä, retkillä ja purjehduksilla, mutta vähitellen aloin oikeastaan johtaa reissuja nuoremmille partiolaisille. Siinäkin jäin vähitellen yksin, mutta en toki oikein tajunnut sitä. Siinä vaiheessa iloitsin menestyksestäni harrastuksessani. Jossain vaiheessa jotkut partioporukasta kuitenkin jättivät minut kutsumatta yhdessä kaavailemilleen reissuille. Olin varmaan hankala tyyppi, tai jotakin sellaista. Tosin he eivät koskaan puhuneet suutaan puhtaaksi.

Seuraavana keväänä muutimme uuteen paikkaan. Aloitin jälleen lukion, ja jälleen jätin sen muutaman viikon kuluttua. Sen jälkeen olin todella yksin, paitsi että hääräsin partiossa. Talvelta, joka alkoi, kun olin 17, muistan pitkät öiset kävelyt meren rannalla, valvotut yöt ja peitevärimaalaukset, joista suurin on yhä tallella. Se on melko angstinen teelmä, mutta en ole hennonut heittää sitä pois. Kuvan aihe ei ole yksinäisyys vaan painajainen, mutta kyllähän se kuvastaa synkeää mielialaani. Ehkä olin silloin jo masentunut.

Aikuisena olen seurannut nuorten kehitystä. Näyttää siltä, että jossakin 15 - 17 vuoden iässä monien muidenkin kaverisuhteet muuttuvat. Pitäisi ehkä kysyä joltakin sosiologilta, että tunnistavatko he tällaisen ilmiön, vai kiinnitänkö minä huomiota vain itselleni tuttuun ilmiöön. Toivoisin, että joku vastaisi tähän, mutta tämä blogini on hyvin hiljainen tietoverkon nurkkaus, jossa harva jaksaa käydä pölyttelemässä ajatuksiani. Jos tällainen ilmiö kuitenkin on, niin pitääkö sen antaa olla, vai voisiko sen tunteminen auttaa kasvattajia tai nuoria itseään, että edes jotkut voisivat välttää yksinäisyyden?

Duuni

En ole kirjoittanut tänne moneen kuukauteen. Yhtä ja toista on tapahtunut. Töitä on tehty ja harrastuksia harrasteltu. Tässäkään tekstissä en esitä isoja ajatuksia. Maailma on luotu ja ihmisen mahdollisuus tai mahdottomuus ymmärtää kaikkeutta on tutkailtu. Nyt siis kuulumisia.

Sain uuden työpaikan. Muuan paikallinen terveys- ja sosiaalialan yhdistys haluaisi leipoa minusta toiminnanjohtajansa. Mikään suuri järjestö ei ole kyseessä, mutta kuitenkin jo toimintansa vakiinnuttanut kerho. Vuosi sitten aloittelin pienellä palkalla eräässä toisessa yhdistyksessä. Mitä ihmettä on tapahtunut puolessatoista vuodessa?

Syksyllä 2013 masennuin jälleen. Eikä se ole tykkänään helpottanut. Ei tule helpottamaan ikinä. Olen katsellut maailman menoa mustin miettein ja kärsinyt ahdistuksesta. Olen nukkunut yöstä toiseen kuin tukki tai valvonut hermostunein miettein.

Voisin ryhtyä ylistämään itseäni. Krenaavasta mielestäni huolimatta olen ollut aktiivinen. Mutta ei, mihinkään oman erinomaisuuden esittelyyn minulla ei ole aihetta. Päivittäinen jaksaminen on lyhytaikaista. Töissä pitää välillä monta kertaa mennä vaikka vessaan piiloon lepäämään, eikä minun työni ole raskasta – paitsi toisinaan fyysisesti. Ehkä kuitenkin kehtaan todeta, että olen syytänyt hakemuksia, soitellut niiden perään, kokenut pettymyksiä, vetänyt vesiperiä ja kokeillut kepillä erilaisia jäätiköitä. 

Rajallisinkin voimavaroin olen siis noussut masentuneesta työttömästä toiminnanjohtajaksi puolessatoista vuodessa. Tai noussut ja noussut. Tosiasia on se, etten tiedä, otanko sen työn. Haluan ensin tietää, missä tilassa yhdistyksen toiminta ja talous on. Mutta minut on kuitenkin jo valittu siihen työhön, joten olen onnistunut vakuuttamaan sen kerhon väen. Jos yhdistyksen tila on epätoivoisen vaikea, saatan hyvinkin jatkaa nykyisessä työssäni. En enää uhraa omaa, huteraa mielenterveyttäni esimerkiksi paremman palkan vuoksi. Ja pitää tässä todeta, että pienenkin yhdistyksen toiminnanjohtajalle maksetaan enemmän kuin mitä olen koskaan aikaisemmin tienannut.

Luvattu liksa ei ole mitenkään kummoinen. Ehkä lähinnä tavallinen suomalaisen työntekijän palkka. Se, että en uhraa itseäni palkan alttarille johtuu siitä, että nykyiselläkin tulen toimeen. Saan jopa säästöön pieniä määriä. Totta kai mahdollisuus parempiin ansioihin on minusta kiva, mutta korkeampi palkka ei tee minusta onnellista kuin hetkeksi. Saan  kyllä mielitekoihini menemään vaikka millaiset summat. Haluni vain eivät tule tyydytettyä millään rahalla, koska – kokemukseni mukaan – minun pitäisi aina saada enemmän ja hienompaa.

En väitä, että onnen avain olisi pelkästään tyytymisessä. Niin buddhalainen en ole. Jonkinlainen tavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttaminen varmasti tyydyttää. Kyse on pikemminkin kohtuudesta. Mikä tavoite on lopulta vaiva arvoinen? Olen purjeveneiden ja moottoripyörien kanssa hakannut päätäni seinään tarpeeksi. Merellä ja tiellä on kyllä mukavaa ja hienot ajopelit nautittavia, mutta niiden ylläpito on aiheuttanut enemmän tuskaa kuin käytöstä on koitunut iloa. Mitkä siis ovat kohtuullisia tavoitteita työelämässä ja vapaa-ajalla? Rahan perässä en ole koskaan juossut. Työelämässä minulla ei vissiin ole ollut ikinä muita tavoitteita kuin jaksaa vielä yksi päivä. Tai edes seuraavaan kahvitaukoon asti. Toiminnanjohtajan työssä tähtäimen pitäisi olla vähän pitemmällä, edes kuluvan toimikauden lopussa. Jos ajattelen, että uusi työ toisi tyydytystä, onnen avain ei ole tyytymisessä. Vähäistä kunnianhimoa on siis oltava. Ehkä tämmöinen kunnianhimon pohtiminen kuitenkin on merkki masennuksen helpottumisesta. Olen kuitenkin nöyrä sen ilmiön edessä: kuten sanoin, lopullisesti se ei parane koskaan.

Sitten muita kuulumisia:

Romaaninteelmäni käsikirjoitus on valmistunut. Se on viimeisiä viilauksia vaille valmis kustannusyhtiöön lähettäväksi. Haluaisin antaa sen luettavakseni eräälle ystävälleni, joka sai minusta mittansa täyteen pari vuotta sitten. En haluaisi tungetella, mutta kun hän on poikkeuksellisen terveellä järjellä varustettu ihminen, joka tapaa perustella kantansa ja sanomisensa. O'ou, luetkohan enää näitä juttujani... Ja lopulta: voinko pyytää näin isoa palvelusta ihmiseltä, jonka kanssa lähdimme eri suuntiin ovet paukkuen, tai ainakin melkein?

Kuuntelutin sävellyksiäni laulunopettajallani. Hän käski minun tyrkyttää niitä jonnekin esitettäväksi tai julkaistavaksi. Kun muistan, ettei yhdenkään sävellyksen synty ole ollut tuskallisen vaikea, ja aina niistä on tullut kiitosta, on kai todettava, että minulla on lahjoja sillä saralla. Mikään Sibelius Akatemian säveltäjämiekkonen en ole, eikä minusta sellaista tule. Näillä musiikillisilla lahjoilla ei päästä edes sen opinsaunan valintakokeisiin. Toisaalta, en ole kuullut kovin paljon kiitosta Sibiksen käyneiden säveltäjien teoksista, paitsi toisilta saman koulun kasvateilta. Ja muutamia heistä minä siis olen tuntenut.

Kuten blogini alussa kirjoitan, en lupaa tälle mitään jatkoa. Sitä jatkoa on tullut kohta kuusi vuotta. Toivon kuitenkin, että ajatuksia alkaisi taas tulla mieleeni, sillä blogini on tavannut olla mieleinen keino järjestellä ajatuksia ja kummastella maailmaa.

Kiitoksia sille, ken jaksoi tähän asti lukea!

Se siitä...

Niin tapahtui, että ajoin uuden Suzukini ojaan ja romuksi. Itse pääsin lähes pelkällä säikähdyksellä. Vappuaattoillan vain olin sairaalassa tarkkailtavana ja tutkittavana. Vanha pyörä vielä jäi. Lisäksi odotettavissa on sakot varomattomuudesta. Niistä kuullee ensi viikolla. Motskariaiheinen filosofia loppuu kuitenkin toistaiseksi tähän.

Moottoripyörä

Moottoripyörä on oikeastaan aika tylsä väline. Se liikkuu eteen päin. Sitä voi vaivalloisesti työntää takaperin. Sen lisäksi se kääntyy vasemmalle ja oikealle – kumpaankin suuntaan periaatteessa yhtä hyvin. Sen tehtävä on välittää moottorin voima tiehen ja tarjota kuljettajalle vähäisen määrän mukavuutta, jotta pyörän kuljettaminen ja hallinta eivät olisi ylivoimaisen raskas tehtävä. Lisäksi siinä on muutama turvavaruste: valot näkemistä ja näkymistä varten sekä suuntavilkut; töötti; jarrut liike-energian muuttamiseksi lämmöksi mahdollisimman nopeasti ja lisäksi joissain pyörissä on erilaisia tavarankuljetuslaatikoita tai -laukkuja.

Hyväkuntoinen moottoripyörä on melko vakaa laite. Se pysyy suunnassaan pyörissä vaikuttavan hyrrävoiman avulla. Ihmisen tasapaino-aistilla on osansa asiaan, mutta jos moottoripyörän päältä hyppäisi vauhdissa, se jatkaisi suoraan tai ehkä loivasti kaartaen, kunnes törmäisi esteeseen. Ihmisellä on siis oikeastaan kolme eri tehtävää moottoripyörää ohjatessaan: kiihdyttää, hidastaa tai saattaa moottoripyörä sellaiseen tasapainotilaan, jossa se kaartaa. Neljäntenä tehtävänä voisi sitten olla turvavarusteiden käyttö, koska tieliikenteessä sellaiset ovat välttämättömiä. Rekkaan törmänneen moottoripyörän ainut tasapainotila on maata romukasana. Kuljettajallekin moisessa tilanteessa käy huonosti.

Mutta onko muutkaan ihmisen huvit sen kummempia? Soittimet tuottavat eri taajuisia ääniä. Joidenkin soitinten äänen voimakkuuteenkaan ei juuri pysty vaikuttamaan. Lisäksi ne voivat tuottaa eri pituisia ääniä. Tai sitten olla hiljaa. Samalla väheksynnän logiikalla taulut ovat vain eri väristen tahrojen joukkoja, jotka luovat illuusion jostakin todellisuuden tai mielikuvituksen osasta. Kirjoissa viljellään noin 30:tä eri muotoista tahraa, joiden perusteella taitavat lukijat muodostavat mielikuvia ja vähemmän taitavat tylsyyttä.

Mutta moottoripyörä? Moderni, tehokas moottoripyörä saavuttaa suurimman Suomen teillä sallitun nopeuden noin neljässä sekunnissa. Vastaavasta nopeudesta pysähtyminen kestää hiukan kauemmin. Kiihdytystä voi toki jatkaa ja kokea vauhdin hurmaa. Siitä tosin koituu riski, että poliisi korjaa moottoripyörän kuljettamiseen tarvittavan asiapaperin talteensa ja myöntää lisäksi kohtalaisen laskun maksettavaksi.

Vähemmän on enemmän, kuten aika ajoin muistetaan sanoa. Auto on moottoripyörään verrattuna mukava: kuljettaja ja matkustajat ovat säältä suojassa, modernin auton sisällä on verrattain hiljaista, onnettomuustilanteessa säilyy todennäköisesti vähemmin vammoin ja niin edelleen. Auto on myös mutkikkaampi rakennelma. Kaikesta tästä huolimatta motoristit ajavat välineillään ja nauttivat siitä. Eikä kyse ole yksin kiihtyvyydestä. 

Kyseessä on kaiken kaikkiaan jonkinlainen esteettinen elämys. Osan siitä muodostaa massaansa nähden tehokkaan laitteen hallinta ja tehon hyväksikäyttö kuljettajan iloksi, mutta monet ajavat myös pyörillä, jotka eivät ole erityisen tehokkaita. Ja hekin kokevat nautintoa. Monet puhuvat vapauden tunteesta, mutta tietä suurempaa vapautta motoristillakaan ei ole. Tosin tie saattaa olla metsäpolku tai sorakuoppa, mutta linnun vapautta motoristilla ei ole. Ja tottahan moottoripyöräilyyn kuuluu pyörän ulkonäkö ja käyntiääni, mutta eivät nekään mitään iloa toisi, ellei pyörä liikkuisi.

Kyse on jonkinlaisesta liikkeen taiteesta. Liike sinällään tuo iloa. Sen lisäksi liikkeeseen kuuluu tietenkin se, että se vie motoristin uusiin paikkoihin. Tai sitten esteettistä iloa tuottaen tuttuihin paikkoihin. Kysymys kuuluu, että miksi liike suo iloa! Onko liikkeen ilo jonkin syvällisen tarpeen tyydyttymistä? Mikä tuo tarve on? 

Ainakin liikkumisen mahdollisuus on mahdollisuus vaikuttaa omaan tilaan. Liikkumattomuus on monista tylsää. Monet alkavat kärsiä, jos aistiärsykkeet ovat aina samat. Tähän kai osittain perustuu vankeusrangaistus: viedään oikeus vaihteleviin ärsykkeisiin, sen lisäksi että pidetään turvallisessa tallessa lisärikosten ehkäisemiseksi. Uusien aistiärsykkeiden mahdollisuus taas tuo mukanaan myönteisten yllätysten mahdollisuuden. Uuden reitin varrelta voi löytää kauniita maisemia tai mukavan kahvilan. Motoristit arvostavat myös mutkaisia teitä. Kaartelu tuo varmasti hallinnan tunnetta, ellei aja ojaan, mutta se aiheuttaa myös massan hitaudesta ja kiihtyvyyksistä johtuvia tuntemuksia, jotka miellyttävät. Miksi ihmeessä?

(Ehkä jatkan tästä joskus. Tai kenties joku kerrankin kommentoi blogiani ja kertoo, mistä on kyse.)

Henki

Ajan henki on olla ajan renki.

Ruusujen häävalssi

1


Työnsin pääni pensaaseen
Piikkien seassa huomasin juuret


Ruusut, oi ruusut


Petyin siihen porsaaseen
jonka luulot olivat suuret.


Ryysyjen verhoama vartalo
varjojen sankarin loistoa


Ruusut, oi ruusut


Okien kampaama kuontalo
kuolleiden päivien toistoa



Pää puskassa, perse ilmoilla
Ruusut, peittäkää mut, oi ruusut, ruusut!
Silmät verestää, iho haavoilla
Piikit, repikää mut, oi piikit, piikit!




2


Tuskinpa tarvitsen peiliä
hämäräin pensaiden katveessa


Ruusut, oi ruusut


Sameiden viinien leiliä
kallistan seurassa karseessa


Kenties pensaissa toisissa
uinuvat sankarit kaltaisein


Ruusut, oi ruusut


rypevät tuskissa moisissa
kuulkaa, ystävät terveisein.



Pää puskassa, perse ilmoilla
Ruusut, peittäkää mut, oi ruusut, ruusut!
Silmät verestää, iho haavoilla
Piikit, repikää mut, oi piikit, piikit!

3


Valsseissa kurjuuden sulhasten
morsian toraansa tarjoaa

Ruusut, oi ruusut

Kivinä kengissä päivien
risukko auringon varjostaa

Karitsat häitänsä tanssivat

ruusuilla synkkien ylkien

Ruusut, oi ruusut

Lehdiltä kirkkaiden kukkien

heikkoja kasvoihin sylkien

Pää puskassa, perse ilmoilla
Ruusut, peittäkää mut, oi ruusut, ruusut!
Silmät verestää, iho haavoilla
Piikit, repikää mut, oi piikit, piikit!

Juice ja mä

Olen lukenut Antti Heikkisen Juice-elämäkertaa pääotsikoltaan Risainen elämä. Kirja on raskas lukea. Se tosin ei johdu siitä, että teksti olisi kankeaa, vaan siitä, että kirja on suurikokoinen, painavaa paperia ja präntti on pientä. Eihän näillä keski-ikäistyvillä silmillä tahdo nähdä sitä.

Olisi jokseenkin latteaa sanoa tuntevansa jonkinlaista samanlaisuutta Juice Leskisen kanssa. Eiköhän keillä tahansa kahdella ihmisellä ole samanlaisia piirteitä. Minulla esimerkiksi on kalju ja rillit, kuten Juicellakin oli. Ja minullakin oli lapsena rumat hampaat. Ero on siinä, että Leskinen sai hoidettua purukalunsa kuntoon varhaisessa aikuisuudessaan. Minäkin sain, mutta sitten yksi niistä lähti irti. Ja minulla ei ole ollut yhtä suurta hinkua purupalan hankintaan kuin moottoripyöräin, kitarain ja purjevenheiden ostoon. Ja rahaahan minä näen ylipäätään harvoin. Liksani on nytkin pienempi kuin nauttimani yhteiskunnalliset tukiaiset ovat ylimmillään olleet. Ja minä sentään teen töitä joka päivä, toisin kuin esimerkiksi ollessani yliopiston tai museolaivan palkkalistoilla.

Onhan niitä ilmeisen todellisiakin yhteneväisyyksiä. Minäkin olen verbaalisesti lahjakas. Juice vain oli superlahjakas, minä ehkä hiukan keskimääräistä näppärämpi. Juice osasi englantia loistavasti. Tosin hän opiskeli sitä, vaan ei opinsaunastaan valmistunut. Tuskin se valmistuminen taidoista oli kiinni. Hän vain ei sopeutunut laitokseensa. En ole minäkään muuten erityisen sopeutuvainen.

Juicen tavoin olen tunne-elämältäni herkkä, jopa epävakaa. Nuorena olin kova ikävöimään tyttöystäviäni. Niin oli Juicekin. Minä koin ikävän aiheuttamia fyysisiä kipuja. Leskisen elämäkerrassa ei kerrota sellaisesta, mutta ikävöinnistä kyllä. Hänellä ne toteutuivat äärimmillään itsetuhoajatuksina ja -uhkauksina. Mutta olihan Juice nuorempana jotenkin enemmän kiinni hameväessä kuin minä, joka olin hyvinkin yli kahdenkymmenen ennen ensimmäistä seurusteluksi kutsuttavaa suhdettani. Ylipäätään sekä tässä elämäkerrassa että Juicen muistelmateoksessa Siinäpä tärkeimmät käy selväksi, että naiset ja naisseura mutkineen olivat hänelle hyvin tärkeitä. Itsellenikin ne ovat olleet. Olen aikuisuudessanikin sählännyt naisasioiden kanssa, ja siipeen saamiseni tapa on ehkä hiukan nurinkurinen: muistelen menneitä naisiani pääosin lämmöllä. Tuntuu surulliselta, että he ovat kadonneet. Mutta semmoista elämä on. Kaikkea saamaansa ei saa pitää.

Herkkätunteisuuteni ei tosin ilmene aina samoin kuin Leskisellä. Hän kuuluu olleen taitava syyttämään negatiivisista kokemuksistaan muita. Minä tapaan syyttää itseäni niistä asioista, jotka aiheuttavat kielteisiä tunnereaktioita. Vielä voisi tunne-elämästä kaivaa esiin horoskoopin, joihin muuten en liiemmin usko. Leskinen on ilmoittanut olevansa kalat, kuten minäkin: herkkä taiteilijasielu siis. Meillähän on Leskisen kanssa melko tasan 21 vuotta ikäeroa, ja minäkin olen kalat. Se tässä jutussa on pielessä, että hänen syntymäpäivänsä on 19. helmikuuta. Ja silloin ei ole kalat, vaan mikä lienee, vieterimies tai traktori.

Molemmat olemme viihtyneet vesillä. Juice työskenteli nuoruudessaan uittohommissa hinaajalla. Minä en ole koskaan päässyt mihinkään laivaan töihin, koska terveysvaatimukset lienevät nykyään tiukemmat. Hullut rillipäät eivät kelpaa töihin kelluviin kulkupeleihin. Niin muodoin olen saanut tyytyä rassaamaan laitureihin pysyvästi kiinnitettyjä aluksia. Mutta huviveneilystä meillä kummallakin on kokemusta. Leskinen veneili Saimaan vesillä, minä rannikolla; Leskinen suosi moottorivenhoja, minä purjehdin.

Musikaalisuudesta en sano mitään. Tai sanon sittenkin: osaan soittaa kitaraa todennäköisesti siinä kuin Leskinenkin. Keikkakokemusta minulla on tosin huomattavasti vähemmän. Laulutaitonikin lienee samaa luokkaa. Saan laulettua esimerkiksi juuri Juicen lauluja lähes oikein. Siellä täällä säveltasot hiukan falskaavat. En pidä Leskistä huippumusikaalisena, mutta harjoittelemalla oppii myös säveltämään. Ja olihan hän siinä taitava. Omia teoksiani ei ole julkisesti kuultavissa.

Omia biisejä olen tehnyt noin viisi. Lieneekö se prosentti Juicen tuotannosta? Sävelmiä saisin kyllä aikaan, mutta tuo runoilu ei ole minun heiniäni. Tekemäni tekstit ovat kyllä syntyneet kivuttomasti, mutta kun niitä syntyy yksi joka neljäs vuosi.

Intti meni minulla paremmin kuin Juicella. Siedin lähes koko alokasajan. Sitten siirryin sivariin – paikkaan, jossa palvelemiseen verrattuna intti olisi vissiin ollut leikintekoa. Leskinenhän lopulta raakattiin väestä ilman vaatimuksia minkään vaihtoehtoisen palveluksen suorittamisesta.

21 vuoden ikäero näkyy lapsuuden kokemuksissa. Juice eli lapsuutensa pienellä savolaisella teollisuuspaikkakunnalla, Juankoskella. Hän oli teollisuustyöläisperheen lapsi. Hänen nuoruudessaan 1950-luvulla ei enää eletty suorastaan puutteessa, mutta sodat ja niitä seurannut pula-aika olivat tuoreessa muistissa. Lihapatojen ääressä ei notkuttu. Itse elelin yksinhuoltajaäidin lapsena. Ehkä äitiäni voi pitää toimihenkilönä, mutta korkea ei hänenkään palkkansa ollut. Minun lapsuuteeni kuitenkin kuului aika ajoin lomamatka naapurimaahan (ei itään), vähitellen lisääntyvä tavaran, anteeksi, kestokulutushyödykkeiden, määrä ja ehkä myös alaltaan laajempi elämänpiiri jo lapsuudessa.

Eräs yhteiskunnallisesti merkittävä ero on suurin Leskisen ja minun lapsuuttani ja nuoruuttani erottavista asioista. Kun Juice oli nuori, rockmusiikki saapui Suomeen ja vanhemman väestön käsitysten vastaisesti vakiinnutti asemansa. Juicen nuoruuteen kuuluivat lavatanssit kotimainen iskelmä, jonka oheen rock'n'roll vähä vähältä vakiinnutti asemansa. Minun lapsuudessani kova sana oli Jytä. Jytä, kuten varhaista hard tai heavy rockia lapsuudessani sanottiin, ei kuitenkaan tässä yhteydessä ole kummempi asia kuin yksi nuorisomusiikin haara. Juice koki lapsuudessaan huomattavasti suuremman kulttuurin murroksen kuin mitä minä koin.

Olen nähnyt Juicen yhden ainoan kerran. Hän oli keikalla Turun suunnalla syksyllä 2004. Ajattelin, että nyt pitää mennä paikalle, koska tokko hän enää kauan elää. Miten oikeassa olinkaan, elinvuosia oli jäljellä enää kaksi. Lauloin mukana varmaan suurimman osan hänen esittämistään kappaleista. Joku siinä yleisön joukossa arveli minun osaavan ulkoa koko hänen tuotantonsa. En muuten osaa. En todellakaan. Mutta ehkä tuo laulujen muistaminen on yksi merkki Leskisen tuotannon vaikutuksesta elämääni. Häneltä olen oppinut jonkinlaisen ironisen suhtautumisen yhteiskuntaan ja jopa omaan elämääni. Juicen lauluista taitaa olla peräisin myös käsitykseni naisista: he ovat jotenkin mystisesti ylempiä ihmisiä kuin minä. Ehkä käsitykseni ei ole yhtä jyrkän kaksijakoinen kuin Juicen, että naiset olisivat joko ylimaallisia olentoja tai narttuja, mutta siihen suuntaan kuitenkin. Sitä minä en väittäisi, että sopeutumisvaikeuteni johtuisivat Juicen yhteiskunnallisista asenteista. Ei ole Juicen vika, että minä en jaksanut olla koko koulupäivää koulussa, en tahdo jaksaa kahdeksan tunnin työpäiviä enkä oikein kestä sitä, että minua komennellaan vaihtoehdoitta. Mutta ehkä minulta ja Leskiseltä olisi ollut löydettävissä jokin yhteinen piirre, joka tekee arkeen sopeutumisesta vaikean. Jonkinlaista asperger-tyyppistä vaillinaisuutta se kai on.

Elintavoiltani olen raittiimpi kuin Leskinen. En polta ja alkoholinkäyttöni lienee viikossa samaa luokkaa kuin Leskisellä illassa. Tai saattaa olla, että juon vähemmänkin. Toivoisinkin, etten kuolisi 56-vuotiaana vaan vasta myöhemmin. Tosin tämä herkkyys tuntuu ilmenevän myös terveysongelmina, joita minullakin jo on. Leskiseltä poksahti munuaiset. Minullakin on jotakin hämärää munaskuissa, mutta lääkäri ei pidä tilannetta mitenkään vakavana. Asiaa seurataan.

Noniin. Jaksoikohan kukaan lukea tätäkään vuodatusta? Ehkä yhden ihmisen vuodatus olemattomasta ihmissuhteestaan kuolleeseen rockmieheen ja julkkikseen ei ole tärkeä asia. Kuitenkin Leskinen liikutti lauluineen ja runoineen merkittävää väestön osaa. Monella muillakin olisi kerrottavanaan tarina omasta Juice-suhteestaan.

Jaa niin, tähän loppuun vielä terveisiä O'ou Oy:lle! Mukava kuulla, että olet siellä.

Sattuma

Sattumalta päätin kirjoittaa sattumasta. Kyselin, mitä sattuma tarkoittaa, ja sain vastauksen, että se on ennalta arvaamaton tapahtuma. Sitähän sillä arkipuheessa usein tarkoitetaan. Sattumalta tulin bussipysäkille juuri kun bussini oli tulossa. Sattumalta kirjoitin oikeat numerot lottokuponkiin. Sattui olemaan räntäsateinen kevättalven yö, kun synnyin.

Sattuma-sanaa käytetään kuvaamaan myös sitä ilmiötä, kun järkemme ei riitä ymmärtämään jonkin asian syytä. Tieteessäkin tunnetaan tilanteita, että tapahtumasta A voi seurata joko B tai C, mutta syytä siihen, kumpi toteutuu, ei tiedetä. Tai tiedetään, että syy on liian monimutkainen ymmärrettäväksi. Tiedämme, että pitkällisestä tupakanpoltosta aika ajoin seuraa keuhkosyöpä. Sitten on olemassa tervakeuhkoja, jotka ovat savuttaneet korsteenin lailla vuosikymmeniä, mutta he eivät saa syöpää. He kuolevat lopulta johonkin vallan muuhun. Se, saako tupakkamies syövän, ei välttämättä ole sattuma, mutta me selitämme sen sattumalla, kun parempaakaan ei ole tarjolla.

Tieteellisessä tai muussa ehdottoman vakuuttavassa argumentoinnissa sattuma on selitys, jota joudutaan käyttämään. Sen voisi korvata vaikka Jumalan vaikutuksella tai kohtalolla, elleivät jälkimmäiset olisi äärimmäisen epäsuosittuja. Sattuma ikään kuin jättää mahdollisuuden ymmärtää puutteellinen tieto myöhemmin, mihin korkeampiin voimiin turvautumisen ei katsota antavan mahdollisuutta.

Lienee jokseenkin hyväksyttyä sanoa, että maailmankaikkeus sai alkunsa sattumalta. Sillä voidaan tarkoittaa, että mikään korkeampi voima sitä ei ainakaan aiheuttanut tai että syytä ei ymmärretä. Jotenkin sattuma alkaa näyttää uskon kohteelta. Kun muu selitys ei kelpaa, turvaudutaan sattumaan aivan kuten turvauduttaisiin selityksissä jumalaan tai kohtaloon. Jotenkin tuntuu, että koko sattuma on monilta määrittelemättä. Pitäisi ainakin tehdä itselleen selväksi, uskooko sattumaan jonkinlaisena välttämättömänä oliona vai käyttääkö ilmausta vain tarkoittamaan, että jonkin tapahtuman syyt eivät ole tiedossa.

Itsenäisenä oliona sattuma vaikuttaa melko erikoiselta. Sen olemassaolo tuntuu ristiriitaiselta: sattuma olisi olemassa sattumalta. Se olisi siis itsensä syy – causa sui, kuten viisaammat sanovat. Jos sen vielä aidosti ajattelee sanelevan asioita, näkemys alkaa vaikuttaa todella kummalliselta. Aika ajoin kuulee ainakin käytettävän ilmausta "sattuman sanelema". Onko joidenkin mielestä sattumalla suunnitelma? Silloinhan sattuma alkaa lähestyä jumalaa, kohtaloa tai ylipäätään jonkinlaista asioita ennalta määräävää auktoriteettia. Miten sellainen voisi olla sattumaa?

Onko siis niin, että sattuma on vain muodikas keino työntää päänsä ymmärtämättömyyden pensaaseen? Minusta tuntuu, että olisi ainakin toisinaan reilumpaa todeta, asiaa ei tiedetä. Tämä tietenkin sillä olettamuksella, että mitään sattumaa itsenäisenä oliona ei ole olemassa. Ja mitä kaikkea tästä opimme? Taas on ted saivarrellut sanoilla!