Juice ja mä

Olen lukenut Antti Heikkisen Juice-elämäkertaa pääotsikoltaan Risainen elämä. Kirja on raskas lukea. Se tosin ei johdu siitä, että teksti olisi kankeaa, vaan siitä, että kirja on suurikokoinen, painavaa paperia ja präntti on pientä. Eihän näillä keski-ikäistyvillä silmillä tahdo nähdä sitä.

Olisi jokseenkin latteaa sanoa tuntevansa jonkinlaista samanlaisuutta Juice Leskisen kanssa. Eiköhän keillä tahansa kahdella ihmisellä ole samanlaisia piirteitä. Minulla esimerkiksi on kalju ja rillit, kuten Juicellakin oli. Ja minullakin oli lapsena rumat hampaat. Ero on siinä, että Leskinen sai hoidettua purukalunsa kuntoon varhaisessa aikuisuudessaan. Minäkin sain, mutta sitten yksi niistä lähti irti. Ja minulla ei ole ollut yhtä suurta hinkua purupalan hankintaan kuin moottoripyöräin, kitarain ja purjevenheiden ostoon. Ja rahaahan minä näen ylipäätään harvoin. Liksani on nytkin pienempi kuin nauttimani yhteiskunnalliset tukiaiset ovat ylimmillään olleet. Ja minä sentään teen töitä joka päivä, toisin kuin esimerkiksi ollessani yliopiston tai museolaivan palkkalistoilla.

Onhan niitä ilmeisen todellisiakin yhteneväisyyksiä. Minäkin olen verbaalisesti lahjakas. Juice vain oli superlahjakas, minä ehkä hiukan keskimääräistä näppärämpi. Juice osasi englantia loistavasti. Tosin hän opiskeli sitä, vaan ei opinsaunastaan valmistunut. Tuskin se valmistuminen taidoista oli kiinni. Hän vain ei sopeutunut laitokseensa. En ole minäkään muuten erityisen sopeutuvainen.

Juicen tavoin olen tunne-elämältäni herkkä, jopa epävakaa. Nuorena olin kova ikävöimään tyttöystäviäni. Niin oli Juicekin. Minä koin ikävän aiheuttamia fyysisiä kipuja. Leskisen elämäkerrassa ei kerrota sellaisesta, mutta ikävöinnistä kyllä. Hänellä ne toteutuivat äärimmillään itsetuhoajatuksina ja -uhkauksina. Mutta olihan Juice nuorempana jotenkin enemmän kiinni hameväessä kuin minä, joka olin hyvinkin yli kahdenkymmenen ennen ensimmäistä seurusteluksi kutsuttavaa suhdettani. Ylipäätään sekä tässä elämäkerrassa että Juicen muistelmateoksessa Siinäpä tärkeimmät käy selväksi, että naiset ja naisseura mutkineen olivat hänelle hyvin tärkeitä. Itsellenikin ne ovat olleet. Olen aikuisuudessanikin sählännyt naisasioiden kanssa, ja siipeen saamiseni tapa on ehkä hiukan nurinkurinen: muistelen menneitä naisiani pääosin lämmöllä. Tuntuu surulliselta, että he ovat kadonneet. Mutta semmoista elämä on. Kaikkea saamaansa ei saa pitää.

Herkkätunteisuuteni ei tosin ilmene aina samoin kuin Leskisellä. Hän kuuluu olleen taitava syyttämään negatiivisista kokemuksistaan muita. Minä tapaan syyttää itseäni niistä asioista, jotka aiheuttavat kielteisiä tunnereaktioita. Vielä voisi tunne-elämästä kaivaa esiin horoskoopin, joihin muuten en liiemmin usko. Leskinen on ilmoittanut olevansa kalat, kuten minäkin: herkkä taiteilijasielu siis. Meillähän on Leskisen kanssa melko tasan 21 vuotta ikäeroa, ja minäkin olen kalat. Se tässä jutussa on pielessä, että hänen syntymäpäivänsä on 19. helmikuuta. Ja silloin ei ole kalat, vaan mikä lienee, vieterimies tai traktori.

Molemmat olemme viihtyneet vesillä. Juice työskenteli nuoruudessaan uittohommissa hinaajalla. Minä en ole koskaan päässyt mihinkään laivaan töihin, koska terveysvaatimukset lienevät nykyään tiukemmat. Hullut rillipäät eivät kelpaa töihin kelluviin kulkupeleihin. Niin muodoin olen saanut tyytyä rassaamaan laitureihin pysyvästi kiinnitettyjä aluksia. Mutta huviveneilystä meillä kummallakin on kokemusta. Leskinen veneili Saimaan vesillä, minä rannikolla; Leskinen suosi moottorivenhoja, minä purjehdin.

Musikaalisuudesta en sano mitään. Tai sanon sittenkin: osaan soittaa kitaraa todennäköisesti siinä kuin Leskinenkin. Keikkakokemusta minulla on tosin huomattavasti vähemmän. Laulutaitonikin lienee samaa luokkaa. Saan laulettua esimerkiksi juuri Juicen lauluja lähes oikein. Siellä täällä säveltasot hiukan falskaavat. En pidä Leskistä huippumusikaalisena, mutta harjoittelemalla oppii myös säveltämään. Ja olihan hän siinä taitava. Omia teoksiani ei ole julkisesti kuultavissa.

Omia biisejä olen tehnyt noin viisi. Lieneekö se prosentti Juicen tuotannosta? Sävelmiä saisin kyllä aikaan, mutta tuo runoilu ei ole minun heiniäni. Tekemäni tekstit ovat kyllä syntyneet kivuttomasti, mutta kun niitä syntyy yksi joka neljäs vuosi.

Intti meni minulla paremmin kuin Juicella. Siedin lähes koko alokasajan. Sitten siirryin sivariin – paikkaan, jossa palvelemiseen verrattuna intti olisi vissiin ollut leikintekoa. Leskinenhän lopulta raakattiin väestä ilman vaatimuksia minkään vaihtoehtoisen palveluksen suorittamisesta.

21 vuoden ikäero näkyy lapsuuden kokemuksissa. Juice eli lapsuutensa pienellä savolaisella teollisuuspaikkakunnalla, Juankoskella. Hän oli teollisuustyöläisperheen lapsi. Hänen nuoruudessaan 1950-luvulla ei enää eletty suorastaan puutteessa, mutta sodat ja niitä seurannut pula-aika olivat tuoreessa muistissa. Lihapatojen ääressä ei notkuttu. Itse elelin yksinhuoltajaäidin lapsena. Ehkä äitiäni voi pitää toimihenkilönä, mutta korkea ei hänenkään palkkansa ollut. Minun lapsuuteeni kuitenkin kuului aika ajoin lomamatka naapurimaahan (ei itään), vähitellen lisääntyvä tavaran, anteeksi, kestokulutushyödykkeiden, määrä ja ehkä myös alaltaan laajempi elämänpiiri jo lapsuudessa.

Eräs yhteiskunnallisesti merkittävä ero on suurin Leskisen ja minun lapsuuttani ja nuoruuttani erottavista asioista. Kun Juice oli nuori, rockmusiikki saapui Suomeen ja vanhemman väestön käsitysten vastaisesti vakiinnutti asemansa. Juicen nuoruuteen kuuluivat lavatanssit kotimainen iskelmä, jonka oheen rock'n'roll vähä vähältä vakiinnutti asemansa. Minun lapsuudessani kova sana oli Jytä. Jytä, kuten varhaista hard tai heavy rockia lapsuudessani sanottiin, ei kuitenkaan tässä yhteydessä ole kummempi asia kuin yksi nuorisomusiikin haara. Juice koki lapsuudessaan huomattavasti suuremman kulttuurin murroksen kuin mitä minä koin.

Olen nähnyt Juicen yhden ainoan kerran. Hän oli keikalla Turun suunnalla syksyllä 2004. Ajattelin, että nyt pitää mennä paikalle, koska tokko hän enää kauan elää. Miten oikeassa olinkaan, elinvuosia oli jäljellä enää kaksi. Lauloin mukana varmaan suurimman osan hänen esittämistään kappaleista. Joku siinä yleisön joukossa arveli minun osaavan ulkoa koko hänen tuotantonsa. En muuten osaa. En todellakaan. Mutta ehkä tuo laulujen muistaminen on yksi merkki Leskisen tuotannon vaikutuksesta elämääni. Häneltä olen oppinut jonkinlaisen ironisen suhtautumisen yhteiskuntaan ja jopa omaan elämääni. Juicen lauluista taitaa olla peräisin myös käsitykseni naisista: he ovat jotenkin mystisesti ylempiä ihmisiä kuin minä. Ehkä käsitykseni ei ole yhtä jyrkän kaksijakoinen kuin Juicen, että naiset olisivat joko ylimaallisia olentoja tai narttuja, mutta siihen suuntaan kuitenkin. Sitä minä en väittäisi, että sopeutumisvaikeuteni johtuisivat Juicen yhteiskunnallisista asenteista. Ei ole Juicen vika, että minä en jaksanut olla koko koulupäivää koulussa, en tahdo jaksaa kahdeksan tunnin työpäiviä enkä oikein kestä sitä, että minua komennellaan vaihtoehdoitta. Mutta ehkä minulta ja Leskiseltä olisi ollut löydettävissä jokin yhteinen piirre, joka tekee arkeen sopeutumisesta vaikean. Jonkinlaista asperger-tyyppistä vaillinaisuutta se kai on.

Elintavoiltani olen raittiimpi kuin Leskinen. En polta ja alkoholinkäyttöni lienee viikossa samaa luokkaa kuin Leskisellä illassa. Tai saattaa olla, että juon vähemmänkin. Toivoisinkin, etten kuolisi 56-vuotiaana vaan vasta myöhemmin. Tosin tämä herkkyys tuntuu ilmenevän myös terveysongelmina, joita minullakin jo on. Leskiseltä poksahti munuaiset. Minullakin on jotakin hämärää munaskuissa, mutta lääkäri ei pidä tilannetta mitenkään vakavana. Asiaa seurataan.

Noniin. Jaksoikohan kukaan lukea tätäkään vuodatusta? Ehkä yhden ihmisen vuodatus olemattomasta ihmissuhteestaan kuolleeseen rockmieheen ja julkkikseen ei ole tärkeä asia. Kuitenkin Leskinen liikutti lauluineen ja runoineen merkittävää väestön osaa. Monella muillakin olisi kerrottavanaan tarina omasta Juice-suhteestaan.

Jaa niin, tähän loppuun vielä terveisiä O'ou Oy:lle! Mukava kuulla, että olet siellä.