Nimetön teksti vailla tarkoitusta

Olen alkanut nauttia nukkumaanmenosta. Päivässä on kaksi mahtavaa hetkeä: aamukahvin ensi hörppy ja se kun saa illalla mennä vuoteeseen. Jään usein hämärään valvomaan ja ihmettelemään mieleeni virtaavia ajatuksia. Tuntuu mukavalta maata lämpimän peiton alla ja pitää pään alla viileää tyynyä ja tuntea vartalon paino patjaa vasten. Ei ole enää kiire mihinkään – vaikka harvoin minulla muutoinkaan on mihinkään kiirettä. Ei tarvitse enää tehdä mitään. Saa vain olla, ja usein toivon, etten nukahtaisi kovin nopeasti, koska siinä torkahduksen rajamailla on mukava häälyä.

Useimmat tajuntaani virtaavat ajatukset ovat mukavia, vaikka toisinaan joukkoon mahtuu myös pelottavia tai inhottavia mielteitä. Olennaista on kuitenkin omaan ajatteluuni kohdistuva asenne. Ajatukset toki kumpuavat jostakin syvältä mielestäni, joten ne ovat osa persoonaani, mutta ne eivät kuitenkaan ole koko minä. Mielessäni tai ajatuksissani on kerrostumia, ja jollakin ylemmän tason ajattelulla voin seurata syvemmältä kumpuavia mietteitä.

Syvältä tulevat ajatukset ovat usein pikemminkin kuvia tai tunteita, kun taas pinnallisemmat ajatukset ovat luonteetaan kielellisiä. Syvältä kumpuava ajatus voi olla vaikka se, miltä tuntuu, kun lastu terävällä höylällä irtoaa suorasyisestä mäntylankusta. Armahdan sinut, mahdollinen lukijani, sen pitkälliseltä kuvailulta. Se olisi sitä kielellisen tason ajattelua, eikä se pysty välittämään kokemaani nautintoa. Sinun pitää vain tyytyä siihen, että lastun irtoaminen aiheuttaa minussa mielihyvää.

Nyt kysymys kuuluu, ovatko syvälliset, mahdollisesti epäsanalliset ajatukset jotenkin oikeampaa minää kuin pinnallisemmat mietteet? En sanoisi niin. Mieleni vain on sellainen monikerrostunut. Niin kai se on kaikilla. En usko olevani mitenkään erityinen. Sitä en tosin tiedä, missä vaiheessa esimerkiksi ahdistavia ajatuksia oppii tutkailemaan irrallisina ajatuksina, vaikka ne olisivatkin pelottavia. Näyttää siis siltä, että jos jokin ajatus saa vallan, kyky eritellä se muista mielen toiminnoista on menetetty.

Lopulta tässä pohdiskelmassani lähestytään kysymystä, että mikä minuus lopulta on. Siitä taisi olla jokin kirja veljeni hyllyssä. Ehkä minun pitää palauttaa pari lainaamaani kirjaa, että kehtaan pyytää sen luettavakseni. Tässä esiteltäväksi asia on liian laaja. Tai sitten kuvan minuudesta on niin jäsentymätön, etten pysty esittämään tässä blogissa nasevaa kiteytystä. Laajamittaiseen selosteluun en suostu. Sitä-kautta-ikään-kuin-vertauskuvallisesti-mutta-ehkä-sittenkin-luokan selitykset kertovat vain ajattelun keskeneräisyydestä.

Kuten alussa sanoin, olen alkanut nauttia nukkumaanmenosta. En edes huomaa, milloin sisältäni kumpuavat ajatukset muuttuvat uneksi, mutta arvelen, että ne molemmat virtaavat samasta lähteestä. Olkoon se sitten alitajunta. Sen olemassaolo minun pitää myöntää, vaikka olen aikanaan lähes vihannut koko käsitettä. Syy oli se, että kyökkipsykologiassa alitajunnalla selitettiin mitä tahansa, mitä itse ei ymmärretty. Unet ovat ehkä syvintä ajattelun kerrosta, jota voimme tietoisesti tutkailla, jos satumme muistamaan unemme. Niiden tulkinnastahan on kaikenmoista opaskirjaa tyrkyllä, joista minä en juuri perusta. Unien tutkailu tietoisesti ajatellen ja kenties muistiin kirjoittaen voi kuitenkin kertoa itsestämme ihan varteenotettavia ajatuksia. Lähinnä näkisin niin, ettei yksittäisiä unia pidä lähteä ylitulkitsemaan. Pikemminkin arvelen, että unemme täydentävät vähä vähältä jotakin suurta kuvaa itsestämme, joka lopultakin jää vajavaiseksi. Kaikesta tästä on tullut viime aikoina suurta tyydytystä tuottavaa. Välillä minua tosin harmittaa, että aika nukkuessa kuluu niin nopeasti, ettei ehdi nauttia tarpeekseen.

Huomenna saan jälleen mennä yhdeksäksi töihin, ja minulla on auto käytettävissäni. Saan siis nukkua kahdeksaan asti ja heräillä vähitellen ja nousta keittämään kahvia. Herääminen ei olekaan inhottavaa. Jos muistan uneni, voin tovin aprikoida sitä, ja sitten etsiä ylleni vaatteita. Mieleni täyttää hyvän nukkumisen jälkeinen ilo. Hyvää yötä!