Kaikkeus

Pienin asia, jonka osaan kuvitella ja jonka esittelen blogini ammoisessa aamuhämärässä on nimeltään (.) tai (1) tai jotakin sinne päin. Kuvittelin, että se olisi maailmankaikkeuden pienin osanen, joista kaikki ulotteiset asiat muodostuvat. Eli siis.. aivan kaikki!

Pikkuhippuset ovat kiinnostaneet tiedemiehiä kovasti. Higgsin bosonin jo kerran. Minä kuljin Kaskenmäkeä ylös, Boson Higgs lyllersi alas ja kysyi tietä yliopistolle. Satunnaisessa kohteliaisuudenpuuskassa, neuvoin, vaikka minua kyllä säälitti sen pienuus. Onneksi se on niin pieni, että sopii asfaltin koloon, jos auto uhkaa ajaa päältä. Olisi kuitenkin pitänyt kysyä siltä, että tunnistaako se itsensä noista minun määreistäni, vai onko sillä itselläänkin ulottuvuuksia. Saman tien olisin voinut kysyä, että pystyykö sen mittakaavasta hahmottamaan esimerkiksi ihmisen yhtenä kokonaisuutena. Ja jos olisin ollut oikein filosofisella tuulella, olisin voinut poiketa sen kanssa ravintola Vanhaan Apteekkiin. En tosin tiedä, onko siellä Higgsille sopivan pieniä tuoppeja. Siellä olisi voinut keskustella aiheesta "kaikkeus". Mitä kaikkea on, ja minkä kaiken olemassaolon voimme tajuta?

Mitä kaikkea on olemassa? Maailmankaikkeus nyt ainakin. Tämä tietokone ja Orionin tähdistö. Ehkä myös alkuräjähdyksen alkusyy on jossakin. Tuskin kuitenkaan partaisena ukkona pilven päällä, vaikka ate[d]istit sellaisen mielikuvan kieltämällä niin yrittävät väittää.

Minusta on aika tylsä ajatella asioita, jotka jo tiedämme. On paljon hauskempi edes joskus ajatella asioita, joita emme ennen ole uskaltaneet ajatella. Myönnän auliisti, että sellaisia tulee mieleen hyvin harvoin, tai ne ovat laadultaan kovin mitättömiä. En voi väittää, etteikö joku olisi ajatellut ajatusta "9834597345987349857395349837568762324". Kovin todennäköistä se ei ole, mutta mahdollista. Ja hiton tylsä ajatus. Linnunradan käsikirjassa liftareille paljastuu, että kaiken tarkoitus on 42. Se on jo vähän hauskempi ajatus järjenvastaisuudessaan.

Järjenvastaisuus! On niin järjetöntä ajatella jotakin, mitä ei ajatella. Ollakseen viisas pitää ajatella oikeita, olemassa olevia ajatuksia järkevästi. Sehän siinä on ongelmana, ettei sillä keinoin koskaan keksi mitään uutta. Hulluuden ja viisauden välinen raja ei ole veteen piirretty. Sitä ei edes ole. Jotkut asiat ovat selvästi hulluja, toiset selvästi viisaita, eikä niiden laatua ratkaista sovinnaisella ajattelulla. Aikanaan on ollut hullua väittää, että jokin kone lentää. Vaan lentääpäs, ja hienosti lentääkin.

Niin että heittäydyn tässä hulluksi ja kysyn, että mitä on kaikkeus. Mitä tarkoitamme äärimmillään sanalla "kaikki"? Ihan ensinnä kehtaan väittää, että aivojemme kapasiteetti rajoittaa tuota kaikkeutta. Asioita on aivan liikaa. Maailma on asioita pullollaan, esitti laulu- ja soitinyhtye Ultra Bra. "Pullollaankin" on asia, mutta ei ehkä ulotteinen, pienhiukkasista muodostunut kokonaisuus, vaan metafora. Koska se siis on, kaikkeus käsittää muutakin kuin ulotteiset asiat.

Onko käsityskykyymme mahtuvalla kaikkeudella jokin yksilömäärän yläraja? Siis jotakin sellaista, että koska aivoissamme on niin ja niin monta kytköstä, voimme käsittää enintään  9834597345987349857395349837568762324 eri asiaa? Entä aika? Maailmankaikkeus on niin ja niin monta miljardia vuotta vanha. Tai se luotiin viikossa. Mikä lieni sekin viikko? Maailma luotiin karkauspäivänä. Ensin oli karkauspäivä ja sitten keksittiin aika ja ne määreet, joita siitä käytämme? Entä etäisyydet? Onko jotakin 30 miljardin valovuoden päässä? Kuinka pitkä matka se on? No niin pitkä, että valolta kuluu vakionopeudellaan 30 miljardia vuotta sen taittamiseen. Niin kauas on tavattoman pitkä matka. Paljon enemmän kuin osuuskauppaan. Enemmän kuin mihinkään, mitä pystyn tajuamaan. Pystyn kyllä tajuamaan, että valon nopeus on suunnilleen 300 000 km sekunnissa ja vuodessa on noin 365x24x60x60 sekuntia. "Noin", koska aikanaan matematiikantunnilla opetettiin, että matemaattinen vuosi on 360 vuorokautta. Karkauspäivä taas on olemassa siksi, että vuosi on vähän pitempi kuin 365 vuorokautta. Ja yleinen epätäsmällisyys siksi, että vaikka tuon laskelman kirjoittaisi kilometreinä, en tulisi hullua hurskaammaksi. Ajattelisin kyllä tovin melkoisen suurta lukua.

Voinko päätellä, että tietämisemme rajoittuu ajattelukykyymme? Ja jos voin, voinko olettaa, että on olemassa asioita, joita emme pysty käsittämään? Jotakin niin mutkikasta ja laaja-alasta, ettei älykkäimmälläkään ihmisellä olisi pientäkään mahdollisuutta käsittää sen olennaisia piirteitä? Syystä, joka ilmenee edellisistä kysymyksistä, en voi sanoa, että moinen olisi. Vielä vähemmän pystyisin todistamaan sellaista. Kysymykseni - siis ajatukseni - on mieletön ja hullu. Siispä minä olen mieletön ja hullu, koska en ole paljonkaan eri kuin ajatukseni. Kysymysten syytämiseni kärjistyy seuraavaan:

Miten osoittaa, että ei ole mitään, mikä viime kädessä osoittaisi ajattelukykymme rajallisuuden?

Miten osoittaa, että on asioita, jotka ylittävät kaiken inhimillisen käsityskyvyn?

Olemmeko käsityskykymme vankeja keskellä kaikkeuttamme?

Mitä siitä seuraa?

Elämme varmasti elämämme loppuun asti saamatta vastausta näihin kysymyksiin - monet meistä jopa varsin mukavasti. Joillakin meistä on kuitenkin hinku todistaa, että jokin jumaluus on tai ei ole, ja usein verukkeena käytetään juuri käsityskykyä. Kuten edeltä käy ilmi, ainakaan minä en ymmärrä, miten sillä voisi todistaa jotakin. Tyydyn uskontunnustukseen: voimme jakaa maailman mahdottoman pieniin osiin, muttemme ehkä koskaan tavoita pienintä asiaa. Voimme tähyillä valovuosimiljardien taakse löytääksemme idean rahtusen alkuräjähdyksen ajasta tai vain iloitaksemme kauas näkemisestä. On olemassa järkeämme suurempia asioita, mutta se ei saa estää meitä käyttämästä rajallista järkeämme tiedonjanomme tyydyttämiseen tai filosofisten kysymysten puntarointiin.