Kaikkeus 2

Pohdin aikaisemmin, että mitä kaikkea voimme tietää ja yritin myös hahmotella jonkinlaista ajatusta kaiken inhimillisen käsityskyvyn ylittävistä asioista. Filosofisesti ajatus kaatunee witgensteinilaiseen tautologiaan: mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta. Niinpä: mitä ei voi käsittää, siitä ei voi esittää väitteitä. Käsityksemme ylittävien asioiden olemassaolo jää uskonasiaksi.

Asiaa voisi lähestyä pragmaattiselta kannalta. Tarvitsemmeko me lisätietoja ymmärtääksemme maailmankaikkeutemme toimintaa? Sitten valistusajan ainakin tietävimmät yksilöt ovat saavuttaneet huimaa edistystä. Tutkimalla yhä pienempiä asioita on oivallettu yhä suurempia asiakokonaisuuksia. Ja ehkä myös päin vastoin. Tästä kehkeytyy siis käytännöllinen kaikentietämisen argumentti. Kun meillä on toimiva ja yhtenäinen selitys kaikelle, mitä havaitsemme, tiedämme kaiken. Ja mehän tiedämme valtavasti. Useimmille ilmiöille meillä on syy tiedossamme. Sitten on niitä asioita, joista meillä on ainakin valistuneita arvauksia. Näin äkikseltään emme ehkä tiedä täsmälleen, mitä mustan aukon ytimessä on, paitsi singulariteetiksi kutsumamme asia [Huom! (.) ja (1)]. Jokin siellä niin kovasti kiskoo kaikkea puoleensa, ettei päästä juuri mitään tietoja itsestään muualle.

Selvittämätön mysteeri on elämä. Eikä sekään ole oikeastaan mysteeri, vaan asia, jota emme vielä tunne riittävästi. Toinen vastaava on tietoisuus. Kummankin fyysisistä edellytyksistä on valtavasti tietoa, mutta aivan vielä koko juttu ei ole ratkennut. Niin hienoa kuin tietäminen onkin, en ehkä haluaisi tietää, mitä elämä perimmältään on. Platonin luolavertaus on muuttumassa joutilaaksi höpinäksi. Ihmiset, ainakin jotkut, ovat alkaneet ymmärtää näkemäänsä. Aistihavainnot ovat osoittautumassa suhteellisen luotettaviksi. Fenomenologinen ajattelu siitä, että aistein emme tavoita asioiden olemusta, on muuttumassa tyhjäksi metafysiikaksi. Vaikka ennakkotietomme, asenteemme ja olosuhteet vaikuttavat paljonkin siihen, kuinka pieleen tulkitsemme havaintomme, mitä ilmeisemmin saamme silti selville, mitä on olemassa. Siitäkin meillä on jo aavistus, mitä tuo olemassaolo on luonteeltaan. Hiukkasten hyörinää: tyhjää kuin avaruus, jossa kuitenkin on atomeita, elektroneja, lumokvarkkeja ja bosoneita ja mitä lienee.

Tiedämme kaiken, kun kaikelle on selitys ja selitykset sopivat ongelmitta yhteen ja samaan tietojen järjestelmään. Vaikka jotakin suurempaa, laajempaa ja monimutkaisempaa olisikin, se ei ole tietojemme kannalta - siis meidän kannaltamme - relevanttia. Kiehtovaa, kiinnostavaa ja lamaannuttavaa. Tieto lisääntyy, mutta kun katselen ympärilleni ja kuuntelen ihmisiä, he eivät ole iloisia eivätkä he ole saaneet elämää hallintaansa. Elämänhallinnasta puhuminenkin on vähentynyt. Ilmeisesti moni naistenlehtien kyökkipsykologi on saanut potkut ja menettänyt elämänsä hallinnan. Näyttää siltä, että tieto on valtaa vain joillekin, eikä kaikki elämäämme vaikuttava taas kiinnosta kaikenteorioista kiinnostuneita. Vaikka yleiset selitysmallit esimerkiksi mielen toiminnan, ihmisyhteisön toiminnan ja hiukkasfysiikan välille löytyisivät, yhdenkin ihmisen elämä ja valinnat ovat liikaa toisen ihmisen järjelle. Jäljelle jäävät intuitiot, arvaukset ja korrelaatiot: freudilainen höpöpuhe tai westermarckilainen kokeileminen ja yleistäminen. Jos ne eivät ole tietoa, ne ovat jotakin muuta. Jos ne eivät ole tietoa, koska emme voi ymmärtää kaikkia vaikuttavia tekijöitä, meidän pitää lopettaa omaan järkeemme uskominen ja tyytyä uskomaan niihin tietoihin ja kokemuksiin, joista voimme olla varmoja. Ajattelen, olen siis olemassa, tuumasi Descartes, ja oli aivan oikeassa. Pragmatismikin on siitä pirullinen, että tietojemme perusteella odottamamme ilmiöt toteutuvat, mutta ehkä jostain muusta syystä, kuin ajattelemme. Minkä luulemme olevan syyn ja seurauksen suhdetta, onkin vain kausaatiota, tuntemattomasta syystä johtuvaa ilmenemistä yhtä aikaa. Tässä valossa viisainkaan professori ei ole kaukana Havukka-ahon ajattelijasta.

Tietäminen näyttää olevan liian mutkikas asia mielelleni. Se taas on pelkkää uskontoa, että toivoisin tutkijoille olevan tarjolla vielä paljon löydettävää. Joskus ajattelen, että jokin tulen, pyörän tai sähkön kaltainen oivallus toisi mukanaan jotakin hyvää, joka lisäisi onnellisuutta - mitä sekin lienee. Kaiken edellä kirjoittamani perusteella voin enää todeta, että tuijotamme liian vähän omaan napaamme. Tiedämme materiasta ja avaruudesta yhtä ja toista, mutta itseemme koskevat näkemykset tuntuvat olevan uskonnollisia hokemia: "Totuus löytyy meistä jokaisesta itsestämme." Mikä totuus? Mistä itsestä? Kuka minä olen? Olenko minäkin täällä? No haloo!?