Ei naurata

Huumori on vakava asia. Tämä juttu ei taatusti naurata.

Huumorin vakavuudesta kertoo muunmuassa se, että Oriveden opistolle perustetun huumorin ja satiirin instituutin tilaisuudet eivät vedä väkeä (lue vaikka tästä). Huumorin tekeminen on vaikeaa ja

Oma huumorintajuni lienee lisäksi melko mutkikas. Aikanaan en jaksanut seurata Kummelia, koska sen sketsit olivat typeriä. Antikliimaksin huippuna naurunjuureksi tarkoitettu pätkä, jossa kaksi hahmoa menivät VR:lle töihin. Toinen sai työkalukseen Dv12-veturin ja toinen resiinan. Jotakin huvia olisi voinut irrota siitä, että resiinamies olisi työkalullaan kiskonut tuhannen tonnin painoisen tavarajunaa nopeammin kuin Dv12 1000 hevosvoiman moottorillaan. Ilmeisesti monien mielestä on hauskaa, että jollakin käy jostakin yksinkertaisesta syystä huono tuuri. Minusta tuo kuitenkin rinnastuu siihen, että joku menisi tästä nurkiltani keskustaan sinisellä bussilla ja toinen keltaisella. Ja sille keltaisen bussin kyytiläiselle pitäisi sitten nauraa. Tai sinisen. Heh.

Vaikka muka-syvällinen olenkin, minäkään en vaadi huumorilta älyllisyyttä. Nautin alatyylin sutkauksista ja sanaleikeistä. Minut on äärimmäisen helppo haastaa absurdiin sanailuun, jonka logiikka ei ole asioiden välinen syysuhde, vaan assosiaatiot tai äänneasut. Ja kun nyt tuon Kummelin [ ;) ]tulin maininneeksi, niin Jumankauta juu nääs päivää jaksoi naurattaa minuakin. Aluksi sanoin, että tämä teksti ei naurata. Osasyy siihen on se, että selitetyt vitsit eivät saa edes hymyä karehtimaan. Nyt on kuitenkin tarkoitus käsitellä huumoria, joten yritän selittää, mikä Mr. Näsän edesottamuksessa huvitti minua. Naurun kohteena sketsissä ja kappaleessa on takavuosien suosikkiteiniauto Toyota Mk II. Kappaleen sanoitus on niin realistinen, että itkettää. Siinä mainitaan pienen laiton tarve, takakontin täyttäminen kaljalla ja huomioidaan sekin, että auton äänentoistolaitteisiin on sijoitettu kaksi kolmannesta kesätyöansioista. Se yksi kolmanneshan meni sen Toyotan ostoon. Näistä seikoista voisi laatia hyvin vakavan esityksen nuorison liikennekäyttäytymisestä ja autokultuurista.

Mutta mikä jossakin tilanteessa tai tarinassa aiheuttaa naurun? Usein vitseihin liittyy jokin yllättävä asiayhteys. Otanpa esimerkin sutkauksesta, jossa leikitään uudenkaupungin murteella. Rouvashenkilö Uudenkapungin syrjäkyliltä muistutti miestään, joka oli lähdössä asioille keskustaan, että toisi apteekista hivenainekapseleita, joiden nimi oli Kirivit. Ilahtuneena miekkonen sitten poikkesi Ylisellä tai Alisella kadulla olevaan apteekkiin ja teki asiaa: "Muija pyysi tuamaa semmottost ku Piuk pill." Erityisesti juttu on minusta huvittava, koska muistan nähneeni Kirivit-pakkauksen erään luontaistuotemyymälän akkunassa. Asian yllättävyys ei kuitenkaan riitä selittämään, mikä herättää naurun. Ei minua juurikaan naurata, jos olen matkalla keskustaan, ja sinisen onnikan sijaan pysäkkiä lähestyy keltainen. Saattaahan se kiinnittää se huomiotani ja yllätys voi jopa aiheuttaa hyvää mieltä mutta ei se naurata. Naurun syy näyttää olevan monimutkaisempi kuin silkka yllätys. Toisaalta naurun syy näyttää olevan hyvin yksinkertainen. Minulle näemmä riittää, että mainitaan jokin vyötärön ja polvien väliin sijoittuva asia, kunhan se on edes jotenkin uudessa asiayhteydessä.

Tähän tekstiin ei mahdu pohdinta siitä, kuinka paljon kaksimielisten sanaleikkien naurattavuus perustuu lapsuuden ja nuoruuden sosiaaliseen perintöön. Aika ajoin päästän lähisukulaisteni kuullen suustani rivoja anekdootteja, jotka ovat usein sanaleikkejä. Isäni paheksuu niitä, molemmat veljeni suhtautuvat jotensakin välinpitämättömästi ja siskoni saattaa jopa naurahtaa. Sen sijaan yli seitsemänkymppinen äitini naurahti iloisesti ruotsinlaivan kannella hiljattain, kun tuulen tuivertaessa totesin, että tutusti viilettää. Mukana olleet veljeni 13- ja 14-vuotiaat lapset eivät reagoineet mitenkään. Äitini oli koko työuransa loppupuoliskon, noin 25 vuotta, miesvaltaisessa työpaikassa. Aika usein asuessani vielä kotona ja ollessani teini-ikäinen hän saattoi sutkauttaa töissä kuulemiaan tarinoita kotona. Kaksimielisyyksien viljelystä huolimatta hän ei pitänyt silloin eikä edelleenkään avoimen törkeästä puheesta. Meillä ei kiroiltu kotona, kun olin lapsi, ja vieläkin hävettää, jos suustani lipsahtaa ärräpää äitini kuullen. Kaiketi huumorintaju perustuu ainakin osittain mallioppimiseen, mutta en usko sen olevan koko totuus.

Syntyvän vauvan ajukoppa ei ole tyhjä taulu, johon vanhemmat ja muut kasvatustyöhön osallistuvat voivat kirjoitella mitä hyväksi näkevät. Uskon esimerkiksi kielellisen lahjakkuuden olevan perinnöllinen, ehkä jopa aivojen rakenteeseen liittyvä kyky samoin kuin vaikka musikaalisuus. Joillakin ihmisillä on absoluuttinen sävelkorva, useimmilla ei. Absoluuttista sävelkorvaa, samoin kuin kielellistä vivahteidentajua, ei ehkä pysty hankkimaan kovallakaan työllä. Musikaalisuuttaan voi toki kehittää. Minäkin olen suorastaan musiikin ammattilainen, vaikka ensimmäisellä luokalla musiikin arvosanani taisi olla kuutonen, ehkä jopa seiska. Äidinkielen arvosanani taas ei ole ikinä ollut alle yhdeksän, vaan ei - ikävä kyllä - myöskään yli. Näin perustein uskon, että kullekin ominainen huumorintaju perustuu osittain synnynnäisiin ominaisuuksiin. Ja kun nyt musiikin lahjasta tuli puhe, niin on myös olemassa musiikillisia piloja. Sellaisia voi olla kätkettynä sävellyksiin, jotka kuulostavat väärinsoittamisella aivan tarkoituksella. Voin myös kuvitella, että jos on absoluuttisella sävelkorvalla siunattu, saattaisi esimerkiksi Ukko-Nooan soittaminen Cis-duurissa käydä vitsistä. Enkä mitenkään voi tietää, kuinka hienovivahteiseen musiikkihuumoriin minua musikaalisemmat pystyykään. Sävellyksiin voi kätkeä hyvinkin hienovaraisia piloja musiikin kaavamaisuuksien perusteella.

Huumorintaju on siis eri ihmisillä erilainen. Tästä näkemyksestä en luovu. Jonkinlaisena yleisenä piirteenä näen jo mainitsemani kaavamaisuuksilla, stereotypioilla, leikkimisen. Tavallisia vitsinkohteita ovat Turkulaiset, joiden naurettava piirre on turkulaisuus ja kenties myös tietty omanarvontunto ja Korpi-Suomessa asuville vieras murre. Blondivitsien naurunaiheena on vaaleatukkaisten tyttöjen oletettu vähä-älyisyys. Suomen humoristisin koirahan on Turun Murre. Suomalais- ruotsalais- ja norjalaisvitseissä naurunalaisiksi saatetaan skandinaavit. Kekkosesta oli aikanaan omat kaskunsa, joissa naurettiin tietyille diktatuurisille piirteille: U. Kekkonen ja L. Brezhnev istuvat saunassa. Suuren ja mahtavan pääsihteeri ehdottaa Urkille: "Karjalan kysymyksen ratkaisemiseksi Suomi ja Neuvostoliitto voisivat yhtyä." Kekkonen on tovin vaiti, lyö kipakan löylyn ja toteaa sitten: "Eiköhän se olisi liian suuri alue minun yksin hallittavakseni. Minä puolestani nauran stereotypialle mustien BMW-autojen omistajista. Mitä yhteistä on mustalla bemarilla ja kortsulla? Molemmissa on mulkku sisällä. Huumorini kultaiseen pilveen ilmenee synkeät reunat. Nauran bemarikuskeille, koska oletan heillä olevan ikäviä piirteitä, kuten narsismi, vastuuttomuus liikenteessä, turhamaisuus ja vähä-älyisiin blondeihin kohdistuva seksuaalinen hinku. Blondista musta tuntuu, olkoon se sitten vaikka BMW.

Koska olen turkulainen, saan hyvin usein kuulla turkulaisvitsejä. Minun oletetaan pitävän niitä hauskoina. Vaan ketäpä jaksaa naurattaa jutut, jotka on kuullut ensimmäisen kerran 3/4 elämää sitten? Lähinnä tulee mieleen, että jutun kertoja on kolmisenkymmentä vuotta ajastaan jäljellä ja peräti hitaalla. Ja kuten blondivitsit mainitessani vihjaisin, järjen hitaus on yksi naurun aihe. Jos siis joskus näyttää että nauran vanhalle turkulaisvitsille, ivani kohdistuu vitsin kertojaan. Yleensä en kuitenkaan naura niille. Minä en kuulu niihin, jotka jaksavat vuodesta toiseen vasta ivaan vastaivalla tai itseironialla. Minä nimittäin olen useammin kuin kerran tullut ajatelleeksi, että turkulaishuumorin takana oleva pilkallisuus ei ole mitään kepeää ilomielisyyttä vaan aitoa vihaa tai inhoa. Aika usein kuultuani jonkun tympeän turkulaissutkauksen vastaan, että minun puolestani Turku voitaisiin erottaa muusta Suomesta. Tappiolle ei jäisi ainakaan Turku, joka sentään on virkeä ja vauraskin paikkakunta, ja jonka asema muunkin Suomen historiassa on vähän toista luokkaa kuin Espoon, Oriveden tai Peräseinäjoen. Ei se vielä ole ihme, jos on seinällä joki, mutta jos joki halkoo peräseinää, niin eikö siitä jo saisi ivallista huumoria? Peräseinään on kielen nyansseja tajuavan helppo liittää halventavia merkityksiä.

Huumoriin kenties huonostikin kätketyn ivan takana pitää olla jonkinlainen vakava asenne. Ketään ei naurata ironia, joka kohdistuu neutraaleihin asioihin. Esimerkiksi mänty on aika vähämerkityksinen asia. Vielä niitä honkia humisee Suoooomen salomailla. Ei ole tapana kertoa mäntyvitsejä, koska mäntyyn ei liitetä juuri muuta asennetta, kuin tieto että niitä kasvaa metsässä ja niistä saa lautoja. Näin tulen siis myöntäneeksi, että jossain määrin pidän mustien bemarien kuljettajia sellaisina kuin äsken sanoin. Mersu-kuskit taas ovat piintyneitä autouskovaisia, joita ei ympäristön tila juuri kiinnosta. Muiden autojen kuskit taas ovat muunlaisia. Tähän mennessä kuitenkin joka ainoa kerta, kun olen ilmaissut ajatukseni ivallisen huumorin edellyttämästä vakavasta asenteesta, minua on pyritty halventamaan ja ivaamaan kahta enemmän. Olen kuulemma huumorintajuton. Sekään ei kuulemma muuta muuta tilannetta, että minulle nauraminen on ensisijaisesti minun asia. Siihen nauruun saavat sitten muut yhtyä jonkin tahdikkuuden rajoissa.

Huumori on siis jonkinlaisen moraalin asia. En ole ollenkaan ainoa, jonka on vaadittu sietämään loukkauksia huumorin varjolla. Jossain mielessä huumori tietenkin pehmentää sosiaalisia konflikteja, mutta nähdäkseni huumorin puskuri on verrattain heppoinen. Pikemminkin suunsoiton sietämisen vaatiminen huumorin varjolla osoittaa lapsellisuutta. Vaatimuksen esittäjä näyttää kyvyttömältä huomioimaan toisen tunteita. Moukka mikä moukka. En muista yhden yhtä kertaa tuollaisen vaatimisen ratkaisseen tilannetta. Pikemminkin se on omiaan lisäämään katkeruutta ja vihaa. Kuvitellaanpa, että joku herjaa ja solvaa jotakuta toista hänelle tärkeiden ihmisten nähden ja kuullen. Solvattu nostattaa kunnianloukkaussyytteen oikeudessa. Minun nähdäkseni oikeudessa ei kelpaa selitys, että toisen ihmisen ihmisarvon vetäminen lokaan on huumoria. Kaikesta tästä huolimatta sarkastisella huumorintajulla voi onnistua hiljentämään pilkkaajansa. Vaan tokkopa sekään sovintoa tuo, enintään jonkinlaisen voiton sosiaalisessa kisailussa.

Olen siis perustellut huumorin vakavuuden. Vastaväitteet eivät ole suotavia, mutta sallitaan asiallisen kielenkäytön rajoissa. Mahdollisista erimielisyyksistä huolimatta väitän esittäneeni huumorista jäsentyneemmän näkemyksen kuin mitä monet muut. Yksityiskohtiin saa puuttua, mutta koko esseen kyseenalaistamiseksi vaadin tätä tekstiä laajemmat perusteet. Repikää siitä sitten! (Olipa kulahtanut lopetus. Naurakaa, hitaat!)