Ekoterrorismi
Olen erinäisiä kertoja maininnut huoleni ilmakehän, merien ja elollisen tulevaisuudesta. Hiljattain kytkin ekokatastrofinenteet elintaso-odotuksiin, ihmisten suhteettomaan epätasa-arvoon, väkivallan uhkaan ja sen käyttöön.
(Suojelupoliisille tiedoksi jo tässä vaiheessa: ei minusta enää tule kettutyttöä tässä iässä.)
Oletetaanpa, että rajun ympäristökatastrofin todennäköisyys lähimpien vuosikymmenten aikana on joltinenkin, sanotaan vaikka, että suurempi kuin jättimeteoriitin iskun tai uskonnillis-poliittisista syistä syttyvän ydinsodan. Koska lähdin oletusten teille, niin esitänpä toisenkin sellaisen: moinen katastrofi ei tietenkään aiheuta sellaista tuhoa kuin täysimittainen ydinsota. Sehän on inhimillisesti täysin kestämätön ajatus. Sen jälkeisellä luonnolla ei ole mitään merkitystä. Palaan tähän myöhemmin. Aprikoin siis, mikä moraalinen oikeutus ekoterrorismilla on.
Terrorismi on tällä hetkellä minkä tahansa valtion alueella asevoimien ja muiden järjestystä valvovien organisaatioiden tukeman hallinnon vastaista toimintaa. Se voi olla laillista tai laitonta. Ensimmäisessä tapauksessa voidaan puhua potentiaalisesta terrorismista, jälkimmäisessä terrorismista itsestään. Mikään uutinen ei liene se, että terrori tai sen uhka ovat hallituksen hyväksymän järjestelmän ulkopuolisia poliittisia keinoja. Terrorilla uhkaavat tietoisesti, tai sitä käyttävät, ne, jotka eivät usko saavansa ääntään kuuluviin laillisin keinoin.
Vihreät olivat jonkinlainen vaihtoehtoliike Koijärven aikoihin. Sittemmin se on sulautunut osaksi konsensuspolitiikka - jonka kai katsotaan jo päättyneen. Siellä jossakin vähän vasemmalla siivellä se näyttää kuitenkin roikkuvan, sen vähän suuremman vihreää väriä tunnustavan puolueen äärellä. Taitaa odotella lähinnä kekkosentuomiota, kuten vasemmistoradikaalit aikanaan. Kohta joku ilkeä pääministeri järjestää heille hiukan hallitusvaltaa, ja jos hallituksessa meinaa pysyä, on kyettävä hallitusyhteistyöhön. Olenkohan väärässä, jos arvelen sen vievän loputkin mahdollisuudet tarjota vaihtoehtoja? Kaiken järjen ja kohtuuden nimessä uskottelen itselleni, että hallituspaikkakaan ei vie kaikkia aseita taistella uusliberalismia ja teknokratiaa vastaan.
Näyttäisi siltä, että saastuttamisen vastustaminen ja monet inhimillisesti (vaan ei esimerkiksi eläimellisesti) vähäisemmät ympäristönparannushankkeet kilpistyvät ahneuteen. Hallitusta on turha syyttää niin kauan kuin se nauttii kansan vapaasti (?) valitseman eduskunnan tukea. Eikä teollisuutta passaa syyttää niin kauan kuin turhaa sälää ostellaan, vieläpä kiihtyvällä tahdilla, kuten liber(t)alistit näyttävät toivovan. Suoraan sanoen: näyttää siltä, että demokratia ei tarjoa vaihtoehtoa, ja silloin mahdollisuudeksi jää toiminta, jota ei enää sanota radikalismiksi vaan terrorismiksi.
Tämän ajattelumallin perusteella huoli tulevaisuudesta oikeuttaa laittoman toiminnan. Tosin voi tietenkin kysyä, ovatko kauhukuvani perusteltuja. Ja kuten ympäristöäni joitakin sekunteja tarkkailemalla voin todeta, niitä varmasti pidetään tyhmyytenä. Kas, ihminen mukavuudenhalussaan on hanakka keksimään oikeutusta yksityisautoilulleen, etelänlomilleen, moottoriveneilylleen ja mitä kaikkia esimerkkejä olenkaan käyttänyt. Mukavuudenhaluiset esimerkiksi esittävät, että kun teollisuuden kannattavuus paranee, se panostaa ympäristöön. Tähän asti tekniset uudistukset on aika tehokkaasti tehty tyhjiksi kulutusta lisäämällä. Niin muodoin en usko oikeistolaisuuden olevan vähenevän saastuttamisen avain.
Mutta mikä on suojeltavan ympäristön arvo? Onko niin, että luonnolle arvon antaa ihminen, ja jos ihmiskunta tekee itsemurhan, niin sillä ei ole mitään väliä, mitä jää jäljelle. Maa olkoon ihmisen jälkeen autio, ja säteily liikkukoon autiudessa? Omana kantanani tahdon täten ilmoittaa, että kastematojen kärsimys ei minua kovasti liikuta. Tai liikuttaa vain sikäli, että lajien välinen kilpailu ei ehkä takaakaan sitä, että jokin muu laji hoitaa kastemadon - tai jonkin muun - tehtävät. Liito-orava jo herättää jonkinmoista sympatiaa, ja valaiden takia olen valmis vuodattamaan muutaman kyyneleen. Skorpioneista ei ole suurempaa väliä, hyttysten merkitystä en ymmärrä alkuunkaan. Minusta maailma olisi parempi paikka ilman niitä. Mutta joku minua etevämpi ekologi voi tietenkin sivistää minua tässäkin asiassa. Minun kantani on, että ihminen ei saa tuhota jääkarhujen, valaiden, leijonien, kottaraisten, tikkojen, katkojen, pyhien pillerinpyörittäjien, saniaisten, honkien, seetrien ja levien valtakuntaa. Sen sijaan sinilevien vallankumousta olisi tietenkin hyvä hillitä. Ja vaikka en antanut hyttysille armoa, niin osana kokonaisuutta nekään eivät ansaitse tietoista joukkotuhoamista.
Ympäristöterrorismi on saava hiljaisen tukeni, jopa siinä tapauksessa, että se vaikuttaisi minun arkeeni - niin kauan kuin sen vaikuttimena on aito huoli ympäristön tilasta, eikä sitä käytetä henkilökohtaisena koston välineenä ketään vastaan. En tosin jaksa surra erinäisten suuryritysten ja niiden kanssa ymmärtääkseni kytkeytyneiden puolueiden ja järjestöjen johtoporrasta, vaikka jonkinlaisen ihmisarvon niillekin suon. Tehtäköön vielä selväksi se, että tällainen nyky-yhteiskunta ei mielestäni ole hyvä. En erityisemmien arvosta tätä ns. hyvinvointia - enkä sitä paitsi pidä vallitsevien olojen äärimmäisen vastakohdan esittämistä minään varteenotettavana vasta-argumenttina. Senhän joku kuitenkin tekisi. Puhuisin pikemminkin maltillisuudesta, ei jo hankittua tietämystä ja osaamista pidä hukkaan heittää. Pikemminkin näen ongelmaksi sen, että noita seikkoja ei huomioida tarpeeksi. Vallitsevien olojen puolesta argumentoidessa valitaan saatavilla olevasta tietämyksestä vain se, joka miellyttää. En siis puhun luolamiesaikaan palaamisen puolesta. Luolamiesyhteiskunnassa meistä ei pärjäisi kuin Turkka Aaltonen, ja hänkin lienee niin iäkäs, että joutuisi tyytymään etupäässä neuvonantajan osaan.
En näe mitään erityistä syytä tukea yhteiskuntaa, joka ei arvottaa kaiken rahassa, ja joka ei ilmeisesti juuri tuosta syystä mitenkään varteenotettavasti reagoi laajenevien kansanosien masentumiseen ja osattomuudentunteisiin. Sen sijaan kapiaisin vähemmän materialistista yhteiskuntaa, jossa jokaisen parhaita avuja ja jo saavutettua tietämystä pyritään hyödyntämään ja jossa jaksetaan ajatella, ettei lisääntyvä kulutus lisää hyvinvointia, saati sitten korjaa lisääntyvästä kulutuksesta koituvia ympäristöongelmia - eikä ympäristöongelmista koituvia sosiaalisia ongelmia.
Onpa paskaa tekstiä. Ei mielipiteiltään, mutta rakenteeltaan. Menköön julki silti, eihän näitä juuri kukaan lue. Tämä jamppa hiihtelee yliopiston kirjastoon. Hyväilkää itseänne, saatte syyttä itseänne myös veneerisistä tartunnoista!
(Suojelupoliisille tiedoksi jo tässä vaiheessa: ei minusta enää tule kettutyttöä tässä iässä.)
Oletetaanpa, että rajun ympäristökatastrofin todennäköisyys lähimpien vuosikymmenten aikana on joltinenkin, sanotaan vaikka, että suurempi kuin jättimeteoriitin iskun tai uskonnillis-poliittisista syistä syttyvän ydinsodan. Koska lähdin oletusten teille, niin esitänpä toisenkin sellaisen: moinen katastrofi ei tietenkään aiheuta sellaista tuhoa kuin täysimittainen ydinsota. Sehän on inhimillisesti täysin kestämätön ajatus. Sen jälkeisellä luonnolla ei ole mitään merkitystä. Palaan tähän myöhemmin. Aprikoin siis, mikä moraalinen oikeutus ekoterrorismilla on.
Terrorismi on tällä hetkellä minkä tahansa valtion alueella asevoimien ja muiden järjestystä valvovien organisaatioiden tukeman hallinnon vastaista toimintaa. Se voi olla laillista tai laitonta. Ensimmäisessä tapauksessa voidaan puhua potentiaalisesta terrorismista, jälkimmäisessä terrorismista itsestään. Mikään uutinen ei liene se, että terrori tai sen uhka ovat hallituksen hyväksymän järjestelmän ulkopuolisia poliittisia keinoja. Terrorilla uhkaavat tietoisesti, tai sitä käyttävät, ne, jotka eivät usko saavansa ääntään kuuluviin laillisin keinoin.
Vihreät olivat jonkinlainen vaihtoehtoliike Koijärven aikoihin. Sittemmin se on sulautunut osaksi konsensuspolitiikka - jonka kai katsotaan jo päättyneen. Siellä jossakin vähän vasemmalla siivellä se näyttää kuitenkin roikkuvan, sen vähän suuremman vihreää väriä tunnustavan puolueen äärellä. Taitaa odotella lähinnä kekkosentuomiota, kuten vasemmistoradikaalit aikanaan. Kohta joku ilkeä pääministeri järjestää heille hiukan hallitusvaltaa, ja jos hallituksessa meinaa pysyä, on kyettävä hallitusyhteistyöhön. Olenkohan väärässä, jos arvelen sen vievän loputkin mahdollisuudet tarjota vaihtoehtoja? Kaiken järjen ja kohtuuden nimessä uskottelen itselleni, että hallituspaikkakaan ei vie kaikkia aseita taistella uusliberalismia ja teknokratiaa vastaan.
Näyttäisi siltä, että saastuttamisen vastustaminen ja monet inhimillisesti (vaan ei esimerkiksi eläimellisesti) vähäisemmät ympäristönparannushankkeet kilpistyvät ahneuteen. Hallitusta on turha syyttää niin kauan kuin se nauttii kansan vapaasti (?) valitseman eduskunnan tukea. Eikä teollisuutta passaa syyttää niin kauan kuin turhaa sälää ostellaan, vieläpä kiihtyvällä tahdilla, kuten liber(t)alistit näyttävät toivovan. Suoraan sanoen: näyttää siltä, että demokratia ei tarjoa vaihtoehtoa, ja silloin mahdollisuudeksi jää toiminta, jota ei enää sanota radikalismiksi vaan terrorismiksi.
Tämän ajattelumallin perusteella huoli tulevaisuudesta oikeuttaa laittoman toiminnan. Tosin voi tietenkin kysyä, ovatko kauhukuvani perusteltuja. Ja kuten ympäristöäni joitakin sekunteja tarkkailemalla voin todeta, niitä varmasti pidetään tyhmyytenä. Kas, ihminen mukavuudenhalussaan on hanakka keksimään oikeutusta yksityisautoilulleen, etelänlomilleen, moottoriveneilylleen ja mitä kaikkia esimerkkejä olenkaan käyttänyt. Mukavuudenhaluiset esimerkiksi esittävät, että kun teollisuuden kannattavuus paranee, se panostaa ympäristöön. Tähän asti tekniset uudistukset on aika tehokkaasti tehty tyhjiksi kulutusta lisäämällä. Niin muodoin en usko oikeistolaisuuden olevan vähenevän saastuttamisen avain.
Mutta mikä on suojeltavan ympäristön arvo? Onko niin, että luonnolle arvon antaa ihminen, ja jos ihmiskunta tekee itsemurhan, niin sillä ei ole mitään väliä, mitä jää jäljelle. Maa olkoon ihmisen jälkeen autio, ja säteily liikkukoon autiudessa? Omana kantanani tahdon täten ilmoittaa, että kastematojen kärsimys ei minua kovasti liikuta. Tai liikuttaa vain sikäli, että lajien välinen kilpailu ei ehkä takaakaan sitä, että jokin muu laji hoitaa kastemadon - tai jonkin muun - tehtävät. Liito-orava jo herättää jonkinmoista sympatiaa, ja valaiden takia olen valmis vuodattamaan muutaman kyyneleen. Skorpioneista ei ole suurempaa väliä, hyttysten merkitystä en ymmärrä alkuunkaan. Minusta maailma olisi parempi paikka ilman niitä. Mutta joku minua etevämpi ekologi voi tietenkin sivistää minua tässäkin asiassa. Minun kantani on, että ihminen ei saa tuhota jääkarhujen, valaiden, leijonien, kottaraisten, tikkojen, katkojen, pyhien pillerinpyörittäjien, saniaisten, honkien, seetrien ja levien valtakuntaa. Sen sijaan sinilevien vallankumousta olisi tietenkin hyvä hillitä. Ja vaikka en antanut hyttysille armoa, niin osana kokonaisuutta nekään eivät ansaitse tietoista joukkotuhoamista.
Ympäristöterrorismi on saava hiljaisen tukeni, jopa siinä tapauksessa, että se vaikuttaisi minun arkeeni - niin kauan kuin sen vaikuttimena on aito huoli ympäristön tilasta, eikä sitä käytetä henkilökohtaisena koston välineenä ketään vastaan. En tosin jaksa surra erinäisten suuryritysten ja niiden kanssa ymmärtääkseni kytkeytyneiden puolueiden ja järjestöjen johtoporrasta, vaikka jonkinlaisen ihmisarvon niillekin suon. Tehtäköön vielä selväksi se, että tällainen nyky-yhteiskunta ei mielestäni ole hyvä. En erityisemmien arvosta tätä ns. hyvinvointia - enkä sitä paitsi pidä vallitsevien olojen äärimmäisen vastakohdan esittämistä minään varteenotettavana vasta-argumenttina. Senhän joku kuitenkin tekisi. Puhuisin pikemminkin maltillisuudesta, ei jo hankittua tietämystä ja osaamista pidä hukkaan heittää. Pikemminkin näen ongelmaksi sen, että noita seikkoja ei huomioida tarpeeksi. Vallitsevien olojen puolesta argumentoidessa valitaan saatavilla olevasta tietämyksestä vain se, joka miellyttää. En siis puhun luolamiesaikaan palaamisen puolesta. Luolamiesyhteiskunnassa meistä ei pärjäisi kuin Turkka Aaltonen, ja hänkin lienee niin iäkäs, että joutuisi tyytymään etupäässä neuvonantajan osaan.
En näe mitään erityistä syytä tukea yhteiskuntaa, joka ei arvottaa kaiken rahassa, ja joka ei ilmeisesti juuri tuosta syystä mitenkään varteenotettavasti reagoi laajenevien kansanosien masentumiseen ja osattomuudentunteisiin. Sen sijaan kapiaisin vähemmän materialistista yhteiskuntaa, jossa jokaisen parhaita avuja ja jo saavutettua tietämystä pyritään hyödyntämään ja jossa jaksetaan ajatella, ettei lisääntyvä kulutus lisää hyvinvointia, saati sitten korjaa lisääntyvästä kulutuksesta koituvia ympäristöongelmia - eikä ympäristöongelmista koituvia sosiaalisia ongelmia.
Onpa paskaa tekstiä. Ei mielipiteiltään, mutta rakenteeltaan. Menköön julki silti, eihän näitä juuri kukaan lue. Tämä jamppa hiihtelee yliopiston kirjastoon. Hyväilkää itseänne, saatte syyttä itseänne myös veneerisistä tartunnoista!
Kommentit