Tedinblogi

Muutaman kerran vuodessa kaipaan vanhoja kavereita. Minne katosivat pihakaverit Päivi, Pia, Kari, Marko, Maarit, Toni, Taru ja naapuritaloyhtiön Mira? Entä koulukaverit – siis ne jotka eivät kiusanneet minua? Missä Jussi, toinen Jussi, Jarkko... Entä partiokaverit? Ja miksi minä luettelen nimiä, jotka eivät merkitse kenellekään lukijoistani mitään? Mutta miksei edes sattumalta tiet käy yhteen uudelleen. Suomi on kuitenkin pieni paikka. Yhdeksännellä luokalla tapahtui jotakin hämärää. Olin lintsannut usein ja paljon seitsemännestä luokasta alkaen. Viimeisen yläastevuoden viimeisinä kuukausina olin tunnollisesti joka päivä koulussa, mutta olin ajautunut jotenkin erilleen kavereistani. Samojen naamojen kanssa vietin välitunnit kuin aikaisemminkin, mutta suhteemme oli muuttunut. Minusta oli tullut ulkopuolinen. Läheisin luokkakaverini jakoi aikaa monille sellaisille, jotka aikaisemmin eivät kuuluneet meidän neropattien ryhmään. Emmehän me itseämme neropatteina tosin pitäneet, mutta eh...

En ole kirjoittanut tänne moneen kuukauteen. Yhtä ja toista on tapahtunut. Töitä on tehty ja harrastuksia harrasteltu. Tässäkään tekstissä en esitä isoja ajatuksia. Maailma on luotu ja ihmisen mahdollisuus tai mahdottomuus ymmärtää kaikkeutta on tutkailtu. Nyt siis kuulumisia. Sain uuden työpaikan. Muuan paikallinen terveys- ja sosiaalialan yhdistys haluaisi leipoa minusta toiminnanjohtajansa. Mikään suuri järjestö ei ole kyseessä, mutta kuitenkin jo toimintansa vakiinnuttanut kerho. Vuosi sitten aloittelin pienellä palkalla eräässä toisessa yhdistyksessä. Mitä ihmettä on tapahtunut puolessatoista vuodessa? Syksyllä 2013 masennuin jälleen. Eikä se ole tykkänään helpottanut. Ei tule helpottamaan ikinä. Olen katsellut maailman menoa mustin miettein ja kärsinyt ahdistuksesta. Olen nukkunut yöstä toiseen kuin tukki tai valvonut hermostunein miettein. Voisin ryhtyä ylistämään itseäni. Krenaavasta mielestäni huolimatta olen ollut aktiivinen. Mutta ei, mihinkään oman erinomaisuud...

Niin tapahtui, että ajoin uuden Suzukini ojaan ja romuksi. Itse pääsin lähes pelkällä säikähdyksellä. Vappuaattoillan vain olin sairaalassa tarkkailtavana ja tutkittavana. Vanha pyörä vielä jäi. Lisäksi odotettavissa on sakot varomattomuudesta. Niistä kuullee ensi viikolla. Motskariaiheinen filosofia loppuu kuitenkin toistaiseksi tähän.

Moottoripyörä on oikeastaan aika tylsä väline. Se liikkuu eteen päin. Sitä voi vaivalloisesti työntää takaperin. Sen lisäksi se kääntyy vasemmalle ja oikealle – kumpaankin suuntaan periaatteessa yhtä hyvin. Sen tehtävä on välittää moottorin voima tiehen ja tarjota kuljettajalle vähäisen määrän mukavuutta, jotta pyörän kuljettaminen ja hallinta eivät olisi ylivoimaisen raskas tehtävä. Lisäksi siinä on muutama turvavaruste: valot näkemistä ja näkymistä varten sekä suuntavilkut; töötti; jarrut liike-energian muuttamiseksi lämmöksi mahdollisimman nopeasti ja lisäksi joissain pyörissä on erilaisia tavarankuljetuslaatikoita tai -laukkuja. Hyväkuntoinen moottoripyörä on melko vakaa laite. Se pysyy suunnassaan pyörissä vaikuttavan hyrrävoiman avulla. Ihmisen tasapaino-aistilla on osansa asiaan, mutta jos moottoripyörän päältä hyppäisi vauhdissa, se jatkaisi suoraan tai ehkä loivasti kaartaen, kunnes törmäisi esteeseen. Ihmisellä on siis oikeastaan kolme eri tehtävää moottoripyörää ohjates...

Ajan henki on olla ajan renki.

1 Työnsin pääni pensaaseen Piikkien seassa huomasin juuret Ruusut, oi ruusut Petyin siihen porsaaseen jonka luulot olivat suuret. Ryysyjen verhoama vartalo varjojen sankarin loistoa Ruusut, oi ruusut Okien kampaama kuontalo kuolleiden päivien toistoa Pää puskassa, perse ilmoilla Ruusut, peittäkää mut, oi ruusut, ruusut! Silmät verestää, iho haavoilla Piikit, repikää mut, oi piikit, piikit! 2 Tuskinpa tarvitsen peiliä hämäräin pensaiden katveessa Ruusut, oi ruusut Sameiden viinien leiliä kallistan seurassa karseessa Kenties pensaissa toisissa uinuvat sankarit kaltaisein Ruusut, oi ruusut rypevät tuskissa moisissa kuulkaa, ystävät terveisein. Pää puskassa, perse ilmoilla Ruusut, peittäkää mut, oi ruusut, ruusut! Silmät verestää, iho haavoilla Piikit, repikää mut, oi piikit, piikit! 3 Valsseissa kurjuuden sulhasten morsian toraansa tarjoaa Ruusut, oi ruusut Kivinä kengissä päivien risukko auringon varjostaa ...

Olen lukenut Antti Heikkisen Juice-elämäkertaa pääotsikoltaan Risainen elämä. Kirja on raskas lukea. Se tosin ei johdu siitä, että teksti olisi kankeaa, vaan siitä, että kirja on suurikokoinen, painavaa paperia ja präntti on pientä. Eihän näillä keski-ikäistyvillä silmillä tahdo nähdä sitä. Olisi jokseenkin latteaa sanoa tuntevansa jonkinlaista samanlaisuutta Juice Leskisen kanssa. Eiköhän keillä tahansa kahdella ihmisellä ole samanlaisia piirteitä. Minulla esimerkiksi on kalju ja rillit, kuten Juicellakin oli. Ja minullakin oli lapsena rumat hampaat. Ero on siinä, että Leskinen sai hoidettua purukalunsa kuntoon varhaisessa aikuisuudessaan. Minäkin sain, mutta sitten yksi niistä lähti irti. Ja minulla ei ole ollut yhtä suurta hinkua purupalan hankintaan kuin moottoripyöräin, kitarain ja purjevenheiden ostoon. Ja rahaahan minä näen ylipäätään harvoin. Liksani on nytkin pienempi kuin nauttimani yhteiskunnalliset tukiaiset ovat ylimmillään olleet. Ja minä sentään teen töitä joka päiv...