Ei minää

Tuntuu kuin minusta ei olisi paljon jäljellä. Masennus on vienyt haluni. Toki jaksan toivoa hyvää, mutta en jaksa tai edes halua tavoitella mitään maallista enää. Voimani ovat loppu. Kauan sitten odottelin vuoroani pikkukaupungin terveyskeskuksessa. Odotushuoneen poikki kuljetettiin sängyssään ikivanhaa potilasta. Hänestä ei enää voinut sanoa, oliko hän taannoin ollut mummo vai vaari. Hänen kehonsa muodosti tuskin havaittavia kohoumia peittoon. Niiden sekuntien aikana, jotka odotushuoneen kautta kulkemiseen meni, vuoteesta kuului pari kertaa hyvin, hyvin heikolla äänellä: "Oi Jeesus." Jo se aika oli kyynisyyden aikaa, vaikkei sentään mitään verrattuna siihen, miltä nykyinen meno minusta tuntuu. Minä en ole koskaan ollut mikään kunnon uskovainen. Mutta minuun teki valtavan vaikutuksen tuo syvälle sieluun kasvanut vakaumus, usko. Voisin kuvitella, ettei tämä lähtönsä kynnyksellä oleva ihminen tiennyt, onko hän vielä tämän- vaiko jo tuonpuoleisessa. Jos hän jotakin vielä näki, niin loisteputkilamppujen rivin vuoteen siirron aikana, ja ehkä sänkyä työntävän hoitajan hahmon. Eiköhän enin hänen elämästään ollut jo vaipunut unholaan, jäänyt vanhainkodin lipastonlaatikkoon ja myöhempien polvien selvitettäväksi. Hänen persoonastaan ei ehkä ollut kovin paljon muuta jäljellä, kuin usko Jeesukseen. Tähän verraten usko tieteeseen tai rahaan vaikuttaa hyvin heppoiselta. Tiede on tieteellisesti oikeassa, rahalla saa ja Bemarilla pääsee ainakin pienen matkan päähän. Mitä näistä elämänarvoista on jäljellä niillä, jotka eivät usko mihinkään muuhun, ja jotka ovat viimeisen hetkensä edessä - tietoisina tai jo omissa maailmoissaan? Kaksi ja puoli vuotta sitten jäin traktorin peräkärryn alle. Jalkani oli jumissa kaatuneen moottoripyörän ja tien välissä. Tonnien painoisen kärryn pyörät vyöryivät kohti päätäni. Muistan ajatelleeni, että näin minä siis kuolen. En oikein edes pelännyt. Kuten näette, en kuollut. Traktori pysähtyi ja minä sain jalkani puristuksesta. Jokunen sekunti tuohon tapahtumaan liittyvistä muistikuvistani puuttuu. Mitä sanoin tai ajattelin silloin? Kiroilinko? Huusinko? Aivan varmaa on, että turvani ei ollut Einsteinin yhtälöissä tai tililläni olevista pikkurahoista. Sen vertainen olio minä on. Niin paljon minulla, tämän kirjoittajalla, on aihetta röyhistellä itselläni. Olen kokenut jonkinlaisen uuden uskonnollisen heräämisen, mutta ei minusta vieläkään ole paasaamaan parannuksesta toisille. Siihen minulla ei ole varaa. Tämä on parasta, mitä nyt osaan sanoa: minä on huono uskon kohde. Se katoaa äkkiä. Rakkaus, hyvän toivominen, Jeesus, ne kantavat. Voin arvostaa muitakin syvällisiä vakaumuksia, mutta minulla ei ole tässä asiassa valinnanvapautta. En ole kasvanut buddhalaiseksi tai muslimiksi. Joku muu pohtikoon noiden uskojen asemaa, minusta ei nyt ole siihen.