Kaukainen elämä
Olen ollut kolmessa ensiaputilanteessa, jossa kuolee ihminen. Yhteensä kuolleita on syntynyt neljä!
Tämän muistan aina kertoa. Kai se jotenkin on jälkensä jättänyt. Niin että jos nyt sitten pohtisin elämää.
Ihmiset etsivät elämää ulkoavaruudesta. Aika ajoin ilmestyy uutinen, jossa kerrotaan että taas on löydetty kaukaisen aurinkokunnan planeetta, jolla voisi olla elämää. Jotkut rakentavat kauhukuvia planeetallemme tulevista tunkeilijoista, jotka aiheuttavat ihmiskunnan tuhon. Vuosikymmenten takainen sarja nimeltään V taisi olla varhainen esimerkki tällaisesta äärimmäisestä kauhufantasiasta. Siinä tulijat käyttivät ihmisiä ravinnokseen. Sarjan esittäminen keskeytettiin. Toiset taas toivovat tulijoiden tuovan hyvää, esimerkiksi lisää tekniikkaa tai kenties tekniikkaa, joka mahdollistaa nykyisen kaltaisen elämän jatkumisen ikuisesti.
Ikuisesti on mahdottoman pitkä aika. Auringosta tulee punainen jättiläinen 4 - 6 miljardin vuoden päästä, jolloin Telluksemme tuhoutuu. Tyyssijamme on elämänsä keski-iässä, jos mitään loppua ei tule ennen kuin Auringolta on vety loppu ja se ryhtyy fuusioimaan raskaampia aineita. Ikuinen käsittää myös vuosimiljardit. Tai ehkä ei, ehkä siinä mittakaavassa koko ajan käsite on jotakin muuta kuin tämä minun näkemykseni, jossa kello mittaa jäljellä olevaa aikaa sekunti sekunnilta.
Jos uskomme homo sapiensin todella elelevän vielä mahdottoman kauan, pitää jossakin vaiheessa ruveta suunnittelemaan muuttoa. Odotan vain sitä neropattia, joka saa miljoonat ihmiset rahoittamaan oman hulluutensa myymällä paikkoja Telluksen pelastusveneeseen. Siihen nähden kaikenlaiset apokalyptiset liikkeet, jotka ovat saaneet ihmiset odottamaan taivaallista kristalliarkkia jo piakkoin, ovat lähinnä hieman hassahtaneita ja lähes harmittomia historian kummallisuuksia.
Kaukaisella planeetalla asuva kansa on yhtä lailla ihmisen luomus kuin ateistin jumala. Mielikuvituksemme näyttää riittävän neliraajaisten, päällisten olioiden luomiseen tai sitten äärimmillään tuo kaukainen hahmo on kuin Tähtien sodan Chewbacca: melkein kuin ihminen, mutta karvainen ja murisee. Toisaalta jotkut teknokraatit rakentelevat mielissään kvanttitietokonetta, joka kyseenalaistaisi elävän ihmisen ja rakennellun tietokoneen välisen rajan paljon radikaalimmin kuin mikään kyborgi. Niin kauan tilanne lienee hyvä, kun nettitietokone ei manipuloi ihmistä kyvyttömäksi kiskomaan töpseliä seinästä. Uskon enemmän ihmisen kykyyn seota omaan näppäryyteensä kuin hallita kaikkien tekojensa ja keksintöjensä seurausta. Näyttäisi jo nyt, että esimerkiksi porno saa monet valtaansa. Hyvä ettei minuakin, kuten muutamaa kirjoitelmaa aikaisemmin kerroin. Riippuvainen ihminen ripustaa vaikka itsensä johtoon, kunhan virtaa ei katkaista! Se, että jokin ihmissuvun kehittämä järjestelmä muuttaa ihmisen orjakseen taitaa tapahtua tavalla, jota nimenomaan emme osaa ennakoida. Täsmälleen tästä on kyse esimerkiksi ympäristön saastumisessa: kun polttomoottori keksittiin, kenelläkään ei käynyt mielessäkään, että tärvelemme koko ilmakehän niiden kanssa. Ajatus olisi ollut täysin absurdi. Kun tämä ajatus viimein alkoi saavuttaa tietoisuuden, olimme jo liian riippuvaisia polttomoottoreista. Todennäköisesti tuo Telluksen pelastusvenekin toimii polttomoottorilla. Älkää palelko, kun pääsette Kuiperin vyöhykkeelle!
Tutkijat, jotka tutkivat kaukaisen elämän mahdollisuutta, keskittyvät tutkimaan kemiallisia reaktioita ja ympäristöjä, joissa mikään elämä olisi mahdollinen. Tämä meidän elommehan perustuu dna- ja rna-valkuaisaineketjuen kykyyn kopioida toinen toisiaan. (Miksei koskaan puhuta kuopioimisesta?) Nykyisin tuntemamme elämän yksinkertaisimmat muodot eivät taida juuri tällaista dna-ketjua kummempia olla, ja me itsehän olemme sen huipulla: meillä on tietoisuus ja huikea sopeutumiskyky ja olemme viisaita - niin viisaita, että sekoamme siihen.
Entä jos elämän löytäminen onkin mittakaavakysymys? Tieteilijät etsivät jotakin, jonka ulottuvuus on pienimmillään molekyyliketjun luokkaa ja suurimmillaan jotakin, mikä mahtuu tallustelemaan planeetalla. Ja lisäksi sillä pitää siis olla kemiallisiin reaktioihin perustuva kyky monistautua ja saavuttaa tietoisuus. Tietoisuus on jonkinlaista sähköistä ja kemiallista vaihtelua jossakin mediassa; informaatiota, merkitystä, mahdollisesti toistuvia kuvioita kaaoksen keskellä, muotoja. Meille se on tietenkin myös kokemus ainutkertaisesta minästä; kehosta, tunteista, tiedosta ja aistimuksista.
Avaruutta peilaillaan, luotaillaan ja kuunnellaan ja kaiken kohinan seasta yritetään löytää jotakin mikä vaikuttaisi toisteiselta, muodolta kaaoksen keskellä. Toistaiseksi morsemerkkejä ei kai ole vastaanotettu kovin paljon. Mutta jos jokin kaukainen sivistys yrittääkin lähettää meille viestejä, mutta viestin perusyksikköiden pituus on niin pitkä, ettemme ymmärrä. Ehkä jokin, joka meidän kielissämme vastaisi vaikka yhtä vokaalia, kestääkin sata vuotta. Meidän vuottamme. Tai jos se onkin niin nopeasti vaihtelevaa ja kiivastempoista, että tekniset vekottimemme ei äkkää sitä?
Olen joskus ajatellut, että aurinkokunta muistuttaa atomia, vaikka onkin litteä. (Japanin numeraalit ovat metkoja, koska niihin liittyy adjektiivi tai ainakin jonkinlainen laadun ilmaus.) Planeetta kuineen on samanlainen. Aurinkokunnat muodostavat galakseja, ja niilläkin kai on keskus, jota sitten hiukkaisemmat hiukkaset kiertelevät. Galaksit muodostavat ryhmiä. Voimme jatkaa ajatusleikkiä: tuntemamme maailmankaikkeus onkin ehkä vain yksi lukemattomista muista. Kaikilla näillä olemassaolon tasoilla voi kai periaatteessa ilmetä informaatiota. Ajatusleikkinä pidän mahdollisena sitä, että vaikkapa galaksien järjestelmät kopioivat toisiaan. Jollakin meidän aikakäsityksemme ulkopuolisella tapahtumien peräkkäisyyden jänteellä muodostuu (vaikkapa) galaksien järjestelmiä, jotka muistuttavat dna-ketjuja. Ehkä on olemassa jokin tällaisiin järjestelmiin perustuva elämä, jolla on myös tietoisuus. Ja ehkä senkin elämänmuodon on yhtä vaikea puuttua oman elämänsä ja olemassaolonsa perusosasiin kuin yksittäisen ihmisen omaan dna:hansa. (Olen tietoinen siitä, että nykytietämyksen valossa ihmisen perimä ei olekaan täysin pysyvä koko elämän ajan. Yksityiskohtia en tunne.)
Inhimillisemmässäkin mittakaavassa on mahdollista kysyä, että onko jokin kaukainen elämä laadultaan ja perusteeltaan niin toisenlaista, että vaikka se on olemassa ja nähtävissä, emme tunnista sitä. Näemme kaukaisen planeetan kiviä, mutta nuo kivet ovatkin eläviä. Prosessit, jotka tekevät niistä eläviä, ovat vain niin hitaita, ettemme tajua. Ehkä se elämä ei tarvitse palamisreaktiota tai vettä kuljettamaan tarvittavia aineita osallistumatta reaktioihin itse. Tarvinneeko sähköäkään? Ehkä jokin muu maailmankaikkeuden perusvoima riittää!
Kun huomenna menen rannalle, ajattelin heittää kiven veteen miettimättä, olisiko se sittenkin halunnut olla rannalla. Se on eloton eikä sillä ole tietoisuutta eikä tahtoa. Se ei palele talvisen syvänteen neliasteisessa vedessä, eikä edes nolla-asteisessa rantamatalassa. Vuosituhansien mittaan eroosio jäystää sen aina vain pienemmiksi partikkeleiksi, jotka lopulta painuvat merenpohjaan. Siellä ne kaikki yhdessä sedimentoivat ja painuvat tektonisen liikkeen myötä maan vaippaa ja sulavat magmaksi. Kenties joskus, ennen kuin Aurinko muuttuu punaiseksi jättiläiseksi, samat piirippuset purkautuvat tulivuoresta laavana, jähmettyvät kallioksi ja lohkeavat siitä taas rantakiveksi.
Kun heität kiven kylmään mereen, muista elämän ihmeellisyyttä! Me kuolemme, mutta jossakin omassa mittakaavassamme hyvin kaukana joku katselee mannertemme liikkeitä ja pohtii, että onkohan tuolla elämää.
Ikuisesti on mahdottoman pitkä aika. Auringosta tulee punainen jättiläinen 4 - 6 miljardin vuoden päästä, jolloin Telluksemme tuhoutuu. Tyyssijamme on elämänsä keski-iässä, jos mitään loppua ei tule ennen kuin Auringolta on vety loppu ja se ryhtyy fuusioimaan raskaampia aineita. Ikuinen käsittää myös vuosimiljardit. Tai ehkä ei, ehkä siinä mittakaavassa koko ajan käsite on jotakin muuta kuin tämä minun näkemykseni, jossa kello mittaa jäljellä olevaa aikaa sekunti sekunnilta.
Jos uskomme homo sapiensin todella elelevän vielä mahdottoman kauan, pitää jossakin vaiheessa ruveta suunnittelemaan muuttoa. Odotan vain sitä neropattia, joka saa miljoonat ihmiset rahoittamaan oman hulluutensa myymällä paikkoja Telluksen pelastusveneeseen. Siihen nähden kaikenlaiset apokalyptiset liikkeet, jotka ovat saaneet ihmiset odottamaan taivaallista kristalliarkkia jo piakkoin, ovat lähinnä hieman hassahtaneita ja lähes harmittomia historian kummallisuuksia.
Kaukaisella planeetalla asuva kansa on yhtä lailla ihmisen luomus kuin ateistin jumala. Mielikuvituksemme näyttää riittävän neliraajaisten, päällisten olioiden luomiseen tai sitten äärimmillään tuo kaukainen hahmo on kuin Tähtien sodan Chewbacca: melkein kuin ihminen, mutta karvainen ja murisee. Toisaalta jotkut teknokraatit rakentelevat mielissään kvanttitietokonetta, joka kyseenalaistaisi elävän ihmisen ja rakennellun tietokoneen välisen rajan paljon radikaalimmin kuin mikään kyborgi. Niin kauan tilanne lienee hyvä, kun nettitietokone ei manipuloi ihmistä kyvyttömäksi kiskomaan töpseliä seinästä. Uskon enemmän ihmisen kykyyn seota omaan näppäryyteensä kuin hallita kaikkien tekojensa ja keksintöjensä seurausta. Näyttäisi jo nyt, että esimerkiksi porno saa monet valtaansa. Hyvä ettei minuakin, kuten muutamaa kirjoitelmaa aikaisemmin kerroin. Riippuvainen ihminen ripustaa vaikka itsensä johtoon, kunhan virtaa ei katkaista! Se, että jokin ihmissuvun kehittämä järjestelmä muuttaa ihmisen orjakseen taitaa tapahtua tavalla, jota nimenomaan emme osaa ennakoida. Täsmälleen tästä on kyse esimerkiksi ympäristön saastumisessa: kun polttomoottori keksittiin, kenelläkään ei käynyt mielessäkään, että tärvelemme koko ilmakehän niiden kanssa. Ajatus olisi ollut täysin absurdi. Kun tämä ajatus viimein alkoi saavuttaa tietoisuuden, olimme jo liian riippuvaisia polttomoottoreista. Todennäköisesti tuo Telluksen pelastusvenekin toimii polttomoottorilla. Älkää palelko, kun pääsette Kuiperin vyöhykkeelle!
Tutkijat, jotka tutkivat kaukaisen elämän mahdollisuutta, keskittyvät tutkimaan kemiallisia reaktioita ja ympäristöjä, joissa mikään elämä olisi mahdollinen. Tämä meidän elommehan perustuu dna- ja rna-valkuaisaineketjuen kykyyn kopioida toinen toisiaan. (Miksei koskaan puhuta kuopioimisesta?) Nykyisin tuntemamme elämän yksinkertaisimmat muodot eivät taida juuri tällaista dna-ketjua kummempia olla, ja me itsehän olemme sen huipulla: meillä on tietoisuus ja huikea sopeutumiskyky ja olemme viisaita - niin viisaita, että sekoamme siihen.
Entä jos elämän löytäminen onkin mittakaavakysymys? Tieteilijät etsivät jotakin, jonka ulottuvuus on pienimmillään molekyyliketjun luokkaa ja suurimmillaan jotakin, mikä mahtuu tallustelemaan planeetalla. Ja lisäksi sillä pitää siis olla kemiallisiin reaktioihin perustuva kyky monistautua ja saavuttaa tietoisuus. Tietoisuus on jonkinlaista sähköistä ja kemiallista vaihtelua jossakin mediassa; informaatiota, merkitystä, mahdollisesti toistuvia kuvioita kaaoksen keskellä, muotoja. Meille se on tietenkin myös kokemus ainutkertaisesta minästä; kehosta, tunteista, tiedosta ja aistimuksista.
Avaruutta peilaillaan, luotaillaan ja kuunnellaan ja kaiken kohinan seasta yritetään löytää jotakin mikä vaikuttaisi toisteiselta, muodolta kaaoksen keskellä. Toistaiseksi morsemerkkejä ei kai ole vastaanotettu kovin paljon. Mutta jos jokin kaukainen sivistys yrittääkin lähettää meille viestejä, mutta viestin perusyksikköiden pituus on niin pitkä, ettemme ymmärrä. Ehkä jokin, joka meidän kielissämme vastaisi vaikka yhtä vokaalia, kestääkin sata vuotta. Meidän vuottamme. Tai jos se onkin niin nopeasti vaihtelevaa ja kiivastempoista, että tekniset vekottimemme ei äkkää sitä?
Olen joskus ajatellut, että aurinkokunta muistuttaa atomia, vaikka onkin litteä. (Japanin numeraalit ovat metkoja, koska niihin liittyy adjektiivi tai ainakin jonkinlainen laadun ilmaus.) Planeetta kuineen on samanlainen. Aurinkokunnat muodostavat galakseja, ja niilläkin kai on keskus, jota sitten hiukkaisemmat hiukkaset kiertelevät. Galaksit muodostavat ryhmiä. Voimme jatkaa ajatusleikkiä: tuntemamme maailmankaikkeus onkin ehkä vain yksi lukemattomista muista. Kaikilla näillä olemassaolon tasoilla voi kai periaatteessa ilmetä informaatiota. Ajatusleikkinä pidän mahdollisena sitä, että vaikkapa galaksien järjestelmät kopioivat toisiaan. Jollakin meidän aikakäsityksemme ulkopuolisella tapahtumien peräkkäisyyden jänteellä muodostuu (vaikkapa) galaksien järjestelmiä, jotka muistuttavat dna-ketjuja. Ehkä on olemassa jokin tällaisiin järjestelmiin perustuva elämä, jolla on myös tietoisuus. Ja ehkä senkin elämänmuodon on yhtä vaikea puuttua oman elämänsä ja olemassaolonsa perusosasiin kuin yksittäisen ihmisen omaan dna:hansa. (Olen tietoinen siitä, että nykytietämyksen valossa ihmisen perimä ei olekaan täysin pysyvä koko elämän ajan. Yksityiskohtia en tunne.)
Inhimillisemmässäkin mittakaavassa on mahdollista kysyä, että onko jokin kaukainen elämä laadultaan ja perusteeltaan niin toisenlaista, että vaikka se on olemassa ja nähtävissä, emme tunnista sitä. Näemme kaukaisen planeetan kiviä, mutta nuo kivet ovatkin eläviä. Prosessit, jotka tekevät niistä eläviä, ovat vain niin hitaita, ettemme tajua. Ehkä se elämä ei tarvitse palamisreaktiota tai vettä kuljettamaan tarvittavia aineita osallistumatta reaktioihin itse. Tarvinneeko sähköäkään? Ehkä jokin muu maailmankaikkeuden perusvoima riittää!
Kun huomenna menen rannalle, ajattelin heittää kiven veteen miettimättä, olisiko se sittenkin halunnut olla rannalla. Se on eloton eikä sillä ole tietoisuutta eikä tahtoa. Se ei palele talvisen syvänteen neliasteisessa vedessä, eikä edes nolla-asteisessa rantamatalassa. Vuosituhansien mittaan eroosio jäystää sen aina vain pienemmiksi partikkeleiksi, jotka lopulta painuvat merenpohjaan. Siellä ne kaikki yhdessä sedimentoivat ja painuvat tektonisen liikkeen myötä maan vaippaa ja sulavat magmaksi. Kenties joskus, ennen kuin Aurinko muuttuu punaiseksi jättiläiseksi, samat piirippuset purkautuvat tulivuoresta laavana, jähmettyvät kallioksi ja lohkeavat siitä taas rantakiveksi.
Kun heität kiven kylmään mereen, muista elämän ihmeellisyyttä! Me kuolemme, mutta jossakin omassa mittakaavassamme hyvin kaukana joku katselee mannertemme liikkeitä ja pohtii, että onkohan tuolla elämää.
Kommentit