Luulot pois!

 Irrotin pestit möljän pollarista, peruuttelin poijulle ja nappasin peräköydenkin tyylikkäästi ja taidolla matkaani. Mukava kun kyöräsivät satamalahdelta pahimmat kivet ylös, mahtuu purjevenekin kääntymään ja lähtemään komeasti keula edellä. Näkemiin Säppi ja puhisevat ylämaansonnit! Tapaamani kaksi ihmistä, majakanvartijatar ja remonttimiesten nokka, olivat tosin mukavia ja joutivat pulisemaan kanssani pitkään.

Säpin lähivedet eivät ole vuosikymmeniin olleet pienellekään purjeveneelle helpot ja suopeat, joten annoin takatuupparin nassuttaa tyhjäkäynnillä. Taskulaskimen kokoinen GPS kertoi Nemin kiitävän lähes puolentoista solmun nopeudella. Päästyäni Prakalan nokalta ulos sain viimein jonkin aavistuksen päivän säästä. Sitä oli tarjolla, mitä Mette lupasi - tai joku muu. Kevyt etelän puoleinen henkonen puhalteli. Se ja sama, Nemiä ei kannata juuri perämoottorilla ajella. Jos tuulee yli 2 m/s, matka taittuu purjeilla lähes samaa vauhtia, mutta mukavammin. Kevyet myötätuulet tosin ovat tympeitä. Niitä ei nyt ollut tyrkylläkään.

Ennen Ulkolaskua nostin purjeet. Senkin voi Nemillä tehdä leppoisasti: kone seis, äijä täkille ja seilit ylös. Vene saa toikkaroida mihin lystää sen aikaa, ei se kauas ehdi - jos kaikki menee kuten pitää. Niin että perämoottorin nostaminen kannattaa kuitenkin jättää viimeiseksi. Jos siinä rakkineessa mitään hyvää on, niin se on ruukannut käynnistyä hyvin helpolla. Yleensä vihjaus narun vetämisestä on riittänyt. Joskus on pitänyt nykäistä toistekin, jos moottori on seissyt useamman päivän. Keväällä saattaa joutua kymmenenkin kertaa kiskomaan, ennen kuin menovesi suoriutuu kaasuttimen kurkkuun asti.

No, se siitä. Päätin seilata Luvian kivikasojen ulkopuolelta. Kevyt etelätuuli ei houkutellut luovimaan kapealle väylälle. Niin että keula lounaaseen ja skuutit sisään. Jonkinlainen henkonen sai aikaan kolmen, neljän solmun nopeuden, jonka arvelin olevan ihan riittävä, että ehdin iltamyöhäksi Rauman nurkille. Joutessani otin pienen videon seiluustani ja julkaisin sosiaalisessa mediassa. Kaivelin eväitäkin esiin. Yksin seilatessa ei jouda ylen aikaa ramppaamaan kajuutassa, kun paatissa ei ole automaattiohjausta. Ei se tosin kevyellä tuulella aina edes kaipaa ohjaamista. Kurssi pysyy asteen, parin tarkkuudella vaikka kymmeniä minuutteja, jos aallokko pysyy vähäisenä.

Kaukana avomerellä näkyi pienenpieni, valkoinen kolmio. Joku siellä taittoi taivaltaan, eikä välttämättä mikään sunnuntaiseilaaja. Tai toisaalta, helpompihan hyvän sään vallitessa on avointa merta kyntää, kuin pujotella kivikkoisilla rantavesillä. Meni vartti ja meni puoli tuntia. Valkoinen kolmio näkyi yhä suunnilleen suoraan edessä. Epäilin purren seisovan tyynessä tai kulkevani kanssani samaan suuntaan.

Siinä ohessa tähystelin rannikon suuntaankin. Synkeänharmaa pilvi rakenteli korkeaa huippua jossakin Lankoorin yllä. Tuuli oli heikentynyt, mistä en yhtään tykännyt. Epämääräisesti sinne tänne kieppuvat tuulenhenkoset kaukana rannasta ovat ennenkin aiheuttanut säpinää muutaman tunnin kuluessa. Ja toden totta: ei mennyt kauan kun ensimmäin kumea jyräys kantoi korviini. Toisaalta, harvemmin helleukkonen monta kertaa jyrähtää ja tuulen kanssa on pärjätty ennenkin - jos se nyt rannalta merelle nouseekaan. Niin että jatkoin kanssapurjehtijani tähyilyä. Tuuli tasaantui ja puhalteli jälleen etelän suunnalta muutaman metrin sekunnissa. Toinen vene näytti olevan matkalla pohjoiseen, kellutteli hyvin hitaasti ison ja genoan vetämänä. Niin lähelle en lopulta poikennut, että olisi voinut huudella veneestä toiseen. VHF:ää Nemissä ei olekaan.

Jokin prikku materialisoitui horisonttiin. Kartan mukaan siellä ei pitänyt olla viittoja, vaikka minulla oli jokin hämärä muistikuva ammoisesta Lännennaulojen länsiviitasta. Muutaman minuutin päästä tilanne selvisi: meri oli suurelta alalta läynnä viirejä, lippuja, poijuja ja ties mitä jotenkuten kelluvaa sälää. Rysä mikä rysä. Tällä rysällä ei jaettu sakkoja, mutta kunnioituksella siihenkin piti suhtautumani. Pyydyksen päätyä merkkaava viiri löytyi kuitenkin helposti ja päätin ohittaa koko hässäkän rannikon puolelta. Vähä vähältä tuuli kuitenkin kääntyi vastaan ja sain lopulta luovia päästäkseni ohi kalamiehen työmaasta. Kaiken kohtuuden nimissä olisin voinut jättää sen etäämmäksikin, mutta se oli hyvin ja ymmärrettävästi merkitty, vauhtini oli hidas ja Rauma kaukana. Ei houkutellut toikkaroida pitkin ja poikin sen takia. Tuulikin jatkoi temppuiluaan, mikä ei edelleenkään miellyttänyt minua.

Sitten tuuli moinasi. Stiltje. Pläkä. Tyyni. Yleensä tyynessäkin on pienenpieniä ilmavirtauksia, jotka tuntee ihollaan ja näkee hyvin vähäisenä väreilynä veden pinnassa. Ennen vanhaan tupakkamiehet hoksasivat ne seuraamalla savun kiemurtelua. Minä tosin tupakoin vain paskahuusia tyhjentäessäni. Silloin on pakko turruttaa aistit. Viimeksi olen ollut siinä työssä vuoden 1997 paikkeilla.Tarkkaavainen ja kärsivällinen saa kuitenkin purjeveneen liikkumaan hyvin vähäisissä vireissä. Moottoriveneilijän mittapuussa se nopeus ei ole liikettä, mutta eteenpäin se solmukin vie, ja ainakin vene on jotenkuten ohjattavissa. Jäystin makkaraa ja tuijotin meren pintaa. Säätelin skuutteja sormenpäillä. Vene liikkui, kun oli tarkkana. Menossa oli jotakin hypnoottista. Vedenpinnalla olevat roskat liukuivat äänettömästi vastaan. Vaivuin mietteisiini. Pohdin nopeuselämyksen suhteellisuutta. Levälautan ohittaminen tuntuu hyvältä kyydiltä, vaikka etäämmälle katsoen ei näytä tapahtuvan mitään. Ehkä siinä kävi myös vähäinen vastavirta. Sellaisen havaitsemiseen Nemissä ei ole välineistöä.

Rumanharmaa pilvenlonka riippui eteläisen horisontin yllä. Katselin sitä aikani. Oli jotakuinkin hiljaista. Linnutkaan eivät olleet siivillään. Tinnituseni lisäksi ainoa kuulohavainto oli väreiden vähäinen liplatus Nemin kylkiä vasten. Pilvi ei näyttänyt liikkuvan, mutta se laajeni. Tiedän hyvin, mitä se tarkoittaa: voimakas, nouseva ilmavirtaus. Ei auttanut kuin ryhtyä keulapurjejumppaan. Nousin kannelle, laskin genoan, kaivoin myrskyfokan keulaluukuitse ja nypläsin aikani pistoolihakojen kanssa. Siinä työskennellessäni tuli mieleeni, että ennen kuin nostan pienemmän keulapurjeen, on varmaan fiksua myös reivata iso. Pilvi näytti lähenevän ja nyt kuului jyräyskin. ”Taivaalla on salamia”, muistin jonkun todenneen. Kestomakkara oli kuitenkin maarussani. Jokin ukonnuoli siellä pilven seassa jo leiskahti.

Nemin isopurjeen reivaaminen ei käy kuten nykypursissa. Siinä homma hoidetaan kahdella räikeänvärisellä köydenpätkällä: toisella hirtetään maston puoleinen reivireikä puominivelen ja maston ympärille, toisella takaliikin puoleinen silmä puomille ja kiristetään puomin kärkeen niin kovaa kuin kohtuullisella voimankäytöllä saa. Sillä reivatun ison saa edes jotenkin litteäksi. Koko hommaan meni lopulta puolisen tuntia. Tässä kirjoituspöydän äärellä se tuntuu käsittämättömältä: yksi seili alas, toinen ylös ja toinen seili hiukan alemmas, pari narua kiinni ja purje takaisin ylös. Ei pitäisi kestää monta minuuttia, eihän! Mutta kyllä tuo sessio työstä käy - jopa jonkinlaisesta liikuntasuorituksesta, kun muistaa, että koko ajan täytyy pitää jostakin kiinni, että pysyy kyydissä, ja löytää itselleen tukeva sija, että saa työskenneltyä. Siinä hommassa pitäisi mielellään vaikka korvallaan kiinni haruksesta.

Niin se alkoi, kuin se aina alkaa. Ensin tuntuu tuulen pieni, terävä töytäisy. Reivaushommani oli kesken, joten ihan toivomaani lopputulosta en saanut aikaan. Lepattavan purjeen hallinta paljain sormin ei ole kaikkein pontevin tapa vaikuttaa maailmantilanteeseen. Mutta eipä hätää, työ tuli tehtyä. Nousin vielä kannelle, kiskoin purjeet ylös, ja ei muuta kuin tuulta päin! Sade alkoi reippaasti, muttei sentään tärvellyt vielä koko näkyvyyttä. Säppi siinsi takana ja Luvian luodot harmaan verhon takana idässä. Ehdin varmistaa kompassisuunnan mahdollista paluuta varten, vaikka unohdin kyllä sen rysän. Ja hetken näytti jopa siltä, että ukkossolu ohittaa minut idän puolelta. Se toive raukesi tyhjiin, mutta pilven länsireuna ei näyttänyt olevan kovin kaukana. Päätin siis pyrkiä sinne, ulkomerellä on kyllä tilaa tolskata tuulen ja aaltojen kanssa.

Laituriparlamenteissa on tapana kertoa, kuinka kovaa taas tuuli. Nemin tuulimittari on niin epäluotettava ja vaikeasti käytettävä aparaatti, että annoin olla. Sade hakkasi vedenpinnan sumuksi ja vaahdoksi, enkä saanut arveltua tuulen nopeudesta juuri mitään sen perusteella. Melko nykivää poukkoilua ja riuhtomista matkanteko oli, vaikka paljon vähemmäksi purjeita ei enää olisi saanut. Tuulessa oli voimaa yllin kyllin ja aallokko kohosi yllättävän äkkiä. Sade tosin pyöristi sen muodot, vaikka vihaiset tuulenpyörteet puhalsivat vaahtopäät sumuksi ilmaan.

Kauankohan tuota olisi kestänyt? Vartin, puoli tuntia. Ei kauan kuitenkaan. Jokunen salama leimahti ja taivaan peltitynnyrit kumisivat. Taisi olla tynnyreistä korkkikin kokonaan hukassa, vaikka oli vaikea sanoa, mikä osa vedestä oli aaltojen pärskeitä ja mikä sadetta. Näkyvyyttyä ei kuitenkaan ollut, eikä märät kakkulat mitenkään helpottanut asiaa. Hyvän näön vaatimus ammattimerenkulkijoille ei ole turha ja olen sen ennenkin todennut. Sadevettä suurempi riesa on kuitenkin linsseihin kuivuva suola, jota ei varsinkaan hämärässä tai pimeässä huomaa. Riesaa voi liennyttää pyyhkimällä lasit kuivalla mikrokuituliinalla säännöllisesti, jos siinä tilanteessa saa jonkin liinan pysymään kuivana.

Ukkossolu meni menojaan ja tuuli rauhoittui. Näkyvyys parani, osin siksi, että sade helpotti, osin, koska pääsin puhdistamaan silmälasini. Olkiluodon ydinvoimalat näkyivät kaukana, kaukana kaakossa pieninä pisteinä. Jäljellä oli ehkä metriseksi kohonnut aallokko, kenties ylikin. Aallokon korkeus on vaikea arvioida. Tiedemiehet tekevät sen kelluvilla kiihtyvyysmittareilla. Minusta aallot on kaksimetristä, kun Nemistä ei enää näe horisonttia aallonharjojen yli. Niin että sellaisista aalloista ei vielä ollut kyse. Sitä pienempi on metristä. Jos se on selvästi aallokkoa eikä laineita, se on puolimetristä. Sitä pienemmät kohoumat meressä ovat laineita ja vielä pienemmät tuuliväreitä. Keskeltä merivesi lainehtii, kertoo pohjalainen kansanlaulu. Väittäisin, että se osaa jopa aaltoilla myös reunoiltaan.

Kaukaa viisaasti odotin hyvän tovin ukkosen mentyä. Vene tosin tamppasi paikallaan aallokossa pienine purjeineen, vaikka tuulta yhä piisasi. Lopulta kuitenkin päätin, että haluan saman päivän mittaan edes johonkin rantaan. Vaihdoin myrskyfokan takaisin kakkosgenoaan ja nostin ison koko komeuteensa. Tuuli, mokoma, oli kääntynyt kaakkoon. Luovimiseen oli kaksi vaihtoehtoa: hyvää vauhtia takaisin kohti Luviaa tai hyvin hitaasti, suoraan vasta-aallokkoon kohti Raumaa. Ja Rauman edustahan minulla oli tavoitteena. Kellokaan ei vielä ollut paljon, joten Luvia ei houkuttanut. Se olisi ollut lähes tulkoon paluu lähtöpaikkaan ja tehnyt rehkimisen turhaksi. Jyskytin siis vasta-aaltoon eikä matka sanottavammin taittunut. Laskemalla kurssia sain Nemin kulkemaan hiukan paremmin. Ongelmaksi muodostui kuitenkin väsymys: vaivuin ajatuksiini ja kohta yritin taas jyskyttää liian ylös tuuleen. Ja sama uudelleen ja uudelleen. Lopulta vähäinen järjenhiven ilmeni ajukoppaani: olen vanhalla muovikipalla kaukana rannikosta ilman radiopuhelinta ja pelastuslauttaa. Jos jostain koituu murheita, matka rantaan kestää tuntikaupalla. Pänni ohjata kohti Iso-Pietaria, Luvian väylän eteläpäätä, mutta rehkiminen ja vehkominen väsytti, enkä minä ole aivan täysissä aikamiehen voimissa.

Vähä vähältä tuuli kuitenkin kääntyi jälleen, ja pääsin ohjaamaan lähes kohti Kylmäpihlajaa. Jossain vaiheessa tuli tunnin, pari vettä kuin aisaa. Nuorempi velipoikani tokaisi joskus, että takin tarkoitus on erottaa kaksi erilämpöistä nestettä toisistaan. Sanoisin, että purjehdustakki on puoliläpäisevä kalvo: väkevämpi liuos imee laimeamman puoleensa ja sinne kalvon taakse se jää. Uppo-Hansseenin purjehdustakki oli tullut tiensä päähän muutamassa kaudessa. Mikään ei voita perinteistä muovista sadetakkia: ei se ehkä hengitä, muttei myöskään aiheuta osmoosia. Hikoilu on heinäkuisellakin merellä useimmiten tilapäinen ilmiö, joten hienot mutta halvat seiluuvaatteet saavat toistaiseksi jäädä juppien niskaan. Voin tuulettaa jumpperiani, kun sade taukoaa!

Tunti tunnilta Kylmäpihlaja kasvoi horisontissa. Olkiluoto oli jo lähes käsien ulottuvissa. Aallokko oli edelleen sekavaa, mutta kaakkoinen tuuli kiskoi hyvin. Jo vain pääsee perille, kun Jumala vetää ja piru lykkää! Itse asiassa minulla oli vähän liikaa purjeita ylhäällä, mutta koska kannelle nousemisessa on riskinsä ja yksinäiseltä purjehtijapojalta kuluu keulapurjeen vaihtoon pitkään, siedin tilannetta. Ehdin hakea purtavaakin kajuutasta: lisää makkaraa, suklaapatukka jokin -riini, -iini tai -siini. Vissypullohan minulla pyörii aina sitloodassa. Pitkän päivän aikana tulee muitakin tarpeita, ja yksinpurjehtijalle oiva tapa kuolla on pudota veneestä kusella käydessään. Sitä varten on minulla on likaisten asioiden ämpäri, joka kylläkin pidetään puhtaana. Itse toimitus poukkoilevassa pikkupaatissa vie aikaa ja aiheuttaa ärräpäitä, mutta iänkaikkinen pidättely aiheuttaa pahoinvointia ja väsymystä. Niin että ämpärporin asioille vain jo ennen kuin oikeasti tuntuu pahalta!

Sitten vain jyskyttelin vasta-aaltoon. Matka taittui jälleen kelvollista vauhtia. GPS kertoili viidestä solmusta, mikä on Nemille ihan hyvä vauhti näissä oloissa. Sellainen ongelma kuitenkin oli, että tietoinen ajantajuni muuttuu merellä, mutta kroppani vaatisi huomiota oikeastaan useamminkin kuin kotioloissa. Pitkä päivä tuulessa väsyttää. Ja vaikka pääosin lähinnä istun ohjaamassa ja navigoimassa, keikkuvassa veneessä joutuu aina jotenkin jännittämään itseään. Energiaa kuluu huomaamatta ja voimat ehtyvät, koska purjehduskaverin puuttuessa lepäämään ei pääse. Avomerellä ja automaattiohjauksen kanssa olisi toista: aparaatti ohjaisi, navigoinniksi riittäisi välillä tuntikausien ajan tunnollinen tähystäminen. Mutta ehkä joskus jollakin paremmin varustellulla ja uudemmalla veneellä…

Suviehtoona tuuli usein moinaa ja niin kävi nytkin. Yhdeksän aikaan GPS lupaili, että olisin Kylmiksessä alle tunnissa. Hetken päästä jäljellä oleva matka-aika oli venynyt jo puoleentoista tuntiin. Helpolla saatavilla olevat eväät olivat loppuneet jo Nurmeksen edustalla ja nälkä painoi. Niin siinä aina käy: syön sitten kun pääsen perille, mutta perillepääsy siirtyy ja siirtyy ja nälän kierre on valmis. Juomapullossa sentään loiskui jokunen desi väljähtänyttä kivennäisjuomaa. Valkeakarin väylän poikki seilatessani alkoi jonkinlainen perillepääsyn meininki tuntua mielen virkistymisenä. Kohta olisin rannassa ja sitten vain sapuskaa kupuun ja äijä pitkäkseen mukavuusalueelle.

Kylmäpihlajan luodon yli näkyi mastojen metsä. Edellisestä käynnistä oli jäänyt myös mieleeni poluilla makaavat hanhenpaskakerrostumat ja palveluihin nähden korkea satamamaksu. Sallin Nemin lipua Kylmäpihlajan itäpuolitse kohti Louttuja. Koska aallokko jäi avomerelle, Nemi seilaili heikossa iltatuulessa ihan mukavaa vauhtia. Mitä muuten tarkoittanee louttu-sana? Joka tapauksessa Katava- ja Pirttiluotun välinen salmi on kaunis ja jaksoin yhä iloita maisemasta. Epäsäännöllisten kallionposkien väleissä on vehreitä pöheikköjä ja pieniä metsäplänttejä. Puolen hehtaarin lappi! Metsäkin tuoksui, mitä olen näin keski-iässä alkanut arvostaa. Mitä taas tuli Kylmäpihlajan hienoihin avomerimaisemiin, niin eiköhän horisonttia ja aaltoja jo sinä päivänä nähty.

Kuuskajaskarissa oli käynyt onnettomuus pari päivää aikaisemmin. Teininuorukainen oli halunnut osoittaa miehuuttaan kapuamalla rannikkotykistön vanhaan tähystystorniin, pudonnut ja kuollut. Uutisten mukaan poliisi oli hetkeksi sulkenut saaren, mutta tilanne oli ohi. Arvelin kuitenkin, että Jaskarin kaijassa on tilaa yksinäiselle purjehtijapojalle, kuten olikin. Pitkässä laiturissa ei ollut yhtäkään venettä, eikä näkynyt ketään. Aurinko oli jo laskenut. Jos siellä ei ole ketään kieltämässä rantautumista, kukaan ei myöskään aja minua pois. Laskin siis seilit sataman edustalla. Tuuli tyyntyi siihen, joten jouduin nykäisemään moottorin käyntiin. Alkuperäinen ajatukseni oli kellutela pelkällä rikillä laiturin kupeeseen. Tättäilin kannella virittelemässä kiinnitysköysiä ja fendareita ja huomasin täriseväni hiukan. Olisikin ihan hyvä tapa päättää tämä reissu putoamalla veneestä ja uimalla rantaan. Toisin kuitenkin kävi: laituriin kiinnittyminen kävi metelittä ja kolhuitta. Kieltotauluja tai poliisin muovisiimoja ei näkynyt. Joku liikkui rakennusten välissä. Klaarattuani kannen kello oli puoli kaksitoista.

Muistan lukeneeni jonkun vuorikiipeiijän ohjeen, että kun on oikein väsynyt, niin ensin syödään ja sitten vasta nukutaan. En tiedä, mitä hän sillä täsmälleen tarkoitti, mutta joltakin nuoruuden partioreissulta muistan heräämisen nälkään ja sen, kuinka vaikea silti oli nousta makuupussista ja laittaa aamupalaa. Keittelin siis pikariisit ja niiden kiehuttua lähes kuiviin kumosin kattilaan purkkikastiketta. Päivälliseni ei ollut michelin eikä gourmet, mutta nälkä siirtyi. Möngin makuupussiini ja suljin silmät. Ennen tajunnan sammumista näin silmissäni vyöryviä aallonharjoja.

Havahduin ja nousin sijaltani. Kävelin rantaan etsimään huusia. Saari keinui jalkojeni alla. Tarkoitukseni oli jatkaa kohti Uuttakaupunkia, mutta jälleen vähäinen järjen ääni kuiskutteli korvissani: olen täällä huvikseni. Eilen ei ollut kaikin ajoin kivaa, tänään ei varmasti ole kivaa, jos yritän ylittää itseni. Raahauduin takaisin paattiini ja kallistuin punkalle. Alkavan päivän urakaksi riittää siirtyminen Poroholmaan. Ennen nukahtamistani ehdin vielä kummastella, että teen yksikseni tällaisia reissuja, mutta tavallisessa arjessa en saa aikaan mitään ja työelämässä en ole menestynyt koskaan. Vaikka kuinka yritän tehdä töitäni, jotenkin kaikki menee aina pieleen ja lopulta turhaudun. Ehkä minun tosiaan pitäisi olla merimies, vaikka tiedän varsin hyvin, ettei merityö ole aina kivaa ja harvoin helppoa. Asia on kuitenkin harvinaisen yksinkertainen: merellä pitää kropan ja psyyken olla kunnossa. Lääkärin mukaan en täytä vaatimusta. Ovatko minun persoonani palat sitten maissakaan ihan sitä mitä kanssakulkijat, palaveri- ja projektiseilorit odottavat ja vaativat?