Ne Naiset

 Suomen suosituin miestenlehti on aina ollut Ne Naiset.

Ensimmäisen kerran tutustuin pornoon noin seitsemänvuotiaan sangen eloisan kaverini myötä. Ymmärsin kyllä, että siinä se kuulu hämähäkki oli väärinpäin, mutta juuri mikään kuvissa ei muistuttanut serkku- tai siskotytön sievää viivaa. Eikä edes äitini karvakolmiota. Siihen se asia sitten jotenkin jäi muutamaksi vuodeksi, epätietoisuuteen siitä, miltä tyttöjen ja naisten jalkoväli oikeastaan näyttää.

Ihan niinä samoina vuosina sain käsiini isoveljeni vanhan biologiankirjan. Siinä kyllä esitettiin kaavamaisesti naisraukan alakropan halkileikkaus. Muistan että siihen oli merkitty isot ja pienet häpyhuulet, emätin ja klitoriskin. Ynnä peräsuoli. Lisäksi kaavakuvassa oli sana vulva, josta lähtevä viiva ei osoittanut oikein mihinkään, tai enintään kohti emättimen suuta. Jotenkin tulkitsin vulvan olevan joko emättimen suu tai sitten se, minkä nykyään tunnen ja tunnistan sormillani kohdunkaulaksi, cervix uteri.

Lääkärileikki-ikä tuli ja meni, eikä käsitykseni tuon jalkainvälikoneen muodoista ja olemuksesta oikein saanut hahmoa. Edellä mainitut sukulaistytötkin alkoivat hiljalleen lähestyä murrosikää, emmekä saunoneet enää yhdessä. Eikä mikään mainitussa kaavakuvassa käynyt oikein yksiin sen kanssa, mitä olin nähnyt saunassa ja parissa hyvin hätäisessä lääkärileikissä. Muutoinkin tytöt muuttuivat aina vain etäisemmiksi ja etäisemmiksi, vaikka niiden kaikissa lapsen ja etenkin nuoren kehitystä kuvaavissa höpötelmissä kerrotaan käyvän läheisemmiksi ja läheisemmiksi. Paskapuhetta, sanon minä kokemukseni ontolla rintakorinalla!

Reunahuomautus: onneksi Suomessa on tämä saunakulttuuri, joten useimmilla on kuitenkin jonkinlainen käsitys ja aavistus siitä, miltä sen toisen sukupuolen edustajat näyttävät missäkin iässä. Ettei nyt yliopistoviisaiden pistokokeessa tökätä neulaa perseeseen, kun sillä pitäisi osoittaa skenen rauhasen aukko.

Toivoin saavani tyttöystävän. Haikailin. Mutta jostain syystä pelkäsin tyttöjä ja heihin liittyvää kasvojen menetystä. Pitkään olin ihastunut naapurin Päiviin, mutta turhauduinhan minä lopulta siihen yksipuolisuuteen. Jossain vaiheessa tapasin Susannan, joka oli aika räväkkä tyyppi ja lähesmurrosikäisen silmäni myötäinen. Sen kerran kun Susanna tuli meille - kaverit lähes kyöräsivät hänet - hän halusi nähdä, mitä on isoveljeni mokkapintaisen julisteen takana. Vuoden 1983 tienoilla sellaisia julisteita ei ollut joka seinällä, ja tuskin ainakaan Susannan kotona, siinä perheessä kun rahat kaadettiin kurkun kautta vessanpönttöön. Äitini sattui tulemaan huoneeseen juuri kun Susanna teki tuota uteliaisuutensa virittämää paljastavaa liikettä. Ja koska äitini on kusipää, hän ei edes kysynyt, että miksi tyttö irrottaa julisteen kulmaa seinästä, vaan ajoi rumin sanakääntein koko sussuehdokkaan ulos kodistamme. Perkele!

Niin että... ei tyttöystävää, joka olisi jotenkin, edes etäisesti luonut valoa mieleeni tässä asiassa. Yläasteella luokalleni sattui kuitenkin Jaana P. (Nimi muuttamatta). Hän oli nauravainen ja suorapuheinen, vähän räävitönkin tyttö, joka sivisti, että tyttöjen jalkovälissä on kolme reikää - jos ei mainita skenen rauhasien röörejä ja muita huokosia. Siihen asti minä, pöllö, kuvittelin, että tyttöjen pissa tulee emättimestä, vaikka kaavakuvassa saattoi hyvin olla esitettynä myös virtsaputken suu. Koin ahaa-elämyksen: poimut ja aukot alkoivat hahmottua. Klitoriksen merkitys kuitenkin pysyi salattuna, kunnes luin Anja Kaurasen romaaneja. Vai olisiko se käynyt ilmi Häräntappoaseesta, joka siihen aikaan oli uusi teos.

Murrosikäinen vanhenee nopeasti. Sain jo toisen kerran elämässäni pornolehden nähdäkseni, kun pihan murkkuikäisten porukalla löysimme lehtiroskiksesta sellaisen. Sitähän sitten ryhmässä luettiin ja katseltiin, kunnes hämmennys voitti eli ehkä kymmenen minuuttia - jos sitäkään. Ainakin minusta tuntui, etten saanut katsoa sitä tarpeekseni. Mieleeni ei kuitenkaan tullut myöhemmin hiippailla omimaan moista julkaisua.

Sattuipa kerran niinkin, että menin kaverini luokse käymään. Soitin ovikelloa ja kaveri itse tuli avaamaan. Eteiskäytävän toisessa päässä kulki hänen äitinsä yllään pelkkä paita ja pelkät sukkahousut - ei siis pikkuhousuja niiden alla. Näin hänen vakonsa ja ihmettelin, miksei hänellä ollut karvoja. Osaisikohan kukaan kertoa, kuinka tavallista häpykarvojen ajelu oli 35 - 40 -vuotiaille naisille 80-luvun alussa? Osmo? Elina!? Kertokaa!

Edetään taas muutama vuosi nuoruudessani. Pitkällä purjehdusreissulla meillä oli aivan avoimesti pornolehtiä mukana, eivätkä partionjohtajat meitä siitä toruneet. Tanskasta niitä piti saada lisää, koska siellä ne olivat kuulemma tosi kovia. Kööpenhaminassa totuus paljastui. Saimme kyllä hankittua paikallisia painotuotteita, mutta ne eivät räjäyttäneetkään tajuntaamme. Niin taikka näin, miestenlehtien avoin ja sallittu selailu oli hyvin valaisevaa. Enkä minä muista saaneeni mitään erityisen vääriä käsityksiä seksistä. Olin kyllä ehtinyt kuulla asioista, joista nykyäänkin puhutaan vähän hämillään. Tai oikeastaan asioista, joista silloin ehkä olisikin voinut puhua avoimesti, mutta nykyään pitää puhua härnätäkseen yleistä moraalia tai suorastaan kerskuakseen. Minusta nimittäin tuntuu, että avoin, suora seksistä puhuminen oli helpompaa ennen 90-luvun lama-aikaa. Saattaa kyllä aika kullittaa muistot ja puritaaneja oli silloinkin, he olivat vain vähän lauhkeampia.

Ensimmäisen oman pornolehteni ostin 18-vuotiaana. Se oli minulla tallella kauan ja hyvässä kunnossakin. Se nimittäin oli aarre: pornolehdet eivät olleet halpoja, niitä ei kehdannut ostaa noin vain, ne piti säilyttää visusti piilossa ja kiihottavinta aukeaa ei missään tapauksessa halunnut liimata kiinni.

Seuraavan vuoden kuluttua, viimein, pääsin tutustumaan itse asiaan oikein henkilökohtaisesti. Kiitoksia, Ellu! Et arvaa, kuinka paljon autoit. Kiitoksia myös Ellun senhetkiselle poikakaverille, joka ei edes ottanut nokkiinsa, vaikka sai tiedon asiasta lähestulkoon saman tien. En mene yksityiskohtiin, mutta sanoisin, että kun sekä reitti että päämäärä ovat edes jossain määrin tiedossa ja ymmärryksessä, paljon turhaa sähläämistä jää pois.

Pornolehtiä minulla oli hallussani siitä lähtien vaihtelevasti, lähinnä asuinpaikasta riippuen. Kun välillä asuin vielä kotvan äitni luona ja toisen isäni huushollissa, en kehdannut pitää mitään suoranaista lehtilukusalia. Nyt ehkä voin paljastaa, että isäni luona jemma oli niinkin yksinkertainen kuin hyllyn päällä. Niiden syrjät olivat ihan siinä näkyvissä. Kukaan ei huomauttanut niistä mitään, josta voin päätellä, että isäni ei niitä äkännyt ja siskoni ja veljeni osasivat olla hienotunteisia. Tai mistä minä tiedän, vaikka koko helvetin kylä olisi ollut niitä selailemassa sillä aikaa kun olin itse muualla. Joka tapauksessa ne olivat aina siistejä.

Opiskelijakämpissäni minulla oli niitä joitakuita kaapissa. Ajatus muiden tahrimista lehdistä etoi, joten ostin uusia julkaisuja harvakseltaan, kun tilillä sattui olemaan katetta eikä kuumeisempia mielitekoja sattunut olemaan. Enkä minä niitä päivittäin selaillut, mutta ehkä jokusia kertoja viikossa. Samoihin aikoihin toinen velipoikani esitteli minulle naispuolisen opiskelukaverinsa, joka oli ollut mallina pornolehdessä. Ihan tavalliselta nuorelta naiselta hän vaikutti, vähän humanistiboheemilta, eikä nyt ainakaan miltään huoralta. Minun osaltani tuttavuus jäi lyhyeksi, olisimmekohan tavanneet jossain peräti toisenkin kerran.

Samoina vuosina löysin myös yhdestä pornolehdestä tutun, nuoren naisen kuvan. Jopa sukua voi sanoa hänen olevan. Kokemus oli hämmentävä, vaikkei sentään aiheuttanut moraalipaniikkia. Piti ensin muutaman kerran katsoa, että näinkö oikein. Olen yhä sitä mieltä, että näin. Seuraava mietteeni oli, että onko oikein kiihottua hänen kuvastaan. Ei taikka kyllä, niin tapahtui. Jätin moraalipohdinnat sikseen, mutta pientä syyllisyyttä tunsin. Erinomaisen kasvattava ja tärkeä oli tajuta kouriintuntuvasti (!), että pornomallit tosiaan ovat jonkun tyttäriä, siskoja, serkkuja, tätejä ja ainakin myöhemmin äitejä - tai sitten vastaavia miespuolisia. Heillä on tunteet eivätkä he halua tulla vähätellyksi siksi, että ovat olleet julkaistuissa pornokuvissa. Siinä on ihan tarpeeksi taakkaa, ettei nyt ainakaan herkimmille sukulaisilleen joudu selittelemään edesottamuksiaan. Heillä on myös jokin syy. Se on voinut olla pakottava rahantarve tai seksuaalinen seikkailunhalu, kenties exhibitionismi. Nykyään, internetin aikana, on melko vähän miehiä, jotka eivät koskaan katsele pornoa. Mutta eivät pornolehdet mitään vähäisiä julkaisuja olleet ennen nettiaikaakaan. Niitä oli joka kioskilla pitkä rivi. Valikoima oli laaja ja jonkin verran oli tarjolla myös erilaisiin fetisseihin liittyviä lehtiä. Toivottavasti enää nykyään kukaan pornoa kuluttava (=kukaan) ei vähättele malleja.

Kolmekymppisenä tuli käytettyä paljon ja liikaakin aikaa pornosivuilla. Ihmettelin aiheesta käytävää julkista keskustelua, erityisesti väitteitä pornon epärealistisuudesta ja teennäisyydestä. Olin varmaan paatunut, mutta siinä vaiheessa kuitenkin ollut jo vuosikausia vakiintuneessa parisuhteessa - eikä se edeltäväkään suhde ihan lyhyt ollut. Se, mitä näin pornossa,  ei oikein vastannut sitä, mistä julkisuudessa puhuttiin. Näkemäni naiset olivat kyllä kauniita ja nuoria ja ehkä joissain kuvissa kuvankäsittelyohjelmakin oli jonkin verran puraissut julkaistuja tiedostoja. Mutta teennäisesti meikatut miehennielijät ja metrihalkoiset panokoneet olivat vain osa kaikesta, mitä näin. Osaa ääntelystä oli teennäistä, mutta toisaalta, olen kyllä kuullut livenäkin melkoista ääntelyä. Sanoisin, että porno oli silloin - ja on nyt - fantasiaa siinä kuin romantiikkakin. Tämän rinnastuksen kerron usein ja mielelläni. Varmaan paatumiseni ilmeni myös siinä, että osasin jo silloin erottaa pornon erilaisia tyylejä toisistaan. Tiesin, missä tapauksessa tarjolla on jotakin verrattain realistiseksi tarkoitettua ja milloin jotakin ilmiselvää fantasiaa.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että argumentit pornon lamaannuttavasta, tasapäistävästä, epärealistisesta ja loputtomiin itseään toistavasta luonteesta ovat tietämätätöntä moralismia. Loputon itsensä toistaminen tosin on välttämätön. En tiedä, kuinka monia miljoonia aikuisviihdesivustoja jo on olemassa ja montako miljardia eri kuvaa niillä on julkaistu. On kumma, jos ei toistoa ilmene. Sanoisin, että kaikille on tarjoista mieleistään ja moralisteja muistuttaisin, että ei niille sivuille edelleenkään vahingossa joudu. Kyllä ne aivan itse pitää klikata auki. Lisäksi nykyään R-kioskeilla ja tavaratalojen lehtihyllyillä ei ole riveittäin nuoria naisia rinnat paljaina. Ehkä pitäisi olla, että säilyisi jokin vertailukohta naistenlehtien meikattujen, menestyvien ikinuorten naisten rinnalla. Niitähän siellä kyllä on loputtomiin.

Ei kuitenkaan ole tarpeen sortua kritiikittömyyteen. Myönnän auliisti, että pornosta koituu paljon murheita. Jotkut ehkä eivät erota totta ja fantasiaa: he ehkä kuvittelevat, että kaikki naiset pitävät pakaroiden läiskimsestä tai että kaikki miehet jaksavat jyystää 10 minuuttia ilman taukoa. Sellainen seksi todella käy hikilenkistä, mutta kenelle siitä on iloa? Pornoriippuvuudesta voi olla huomattavaakin harmia. Ja seksuaalisuus on minusta erittäin herkkä osa ihmistä ja elämää. Seksi voi koitua haitaksi ilman pornografiaakin. Haluan silti rinnastaa pornon mihin tahansa nautinnon lähteeseen: riesaa on suklaastsakin: siinä on rasvaa ja sokeria ja sitä kasvatetaan siellä, missä olisi fiksua kasvattaa ruokaa nälkäisille. Eivätkä kaakaopavun kasvattajat saa kummoista tienestiä meidän nautinnostamme. Minulla on sellainen käsitys, etteivät kaikki oikein edes tiedä, mitä heidän viljelemistään tuotteista rikkaissa maissa tehdään. Materian hinku ylipäätään on haitallista. Käyttämättömälle tavaralle, joka on kerran ostettu kaupasta, tuntuu usein olevan vain mahdoton hintapyyntö kirppiksillä, vaikka ihan vastaavaa roinaa on jossakin varastoissa vuosikausia vettymässä. Turhan roinan tuotanto saastuttaa ja kuluttaa voimavaroja, jotka - tättärää - voitaisiin käyttää vaikka ruoan tuotantoon. Mutta kun siitä ruoasta ei saa yhtä paljon voittoa kuin halvoista digitaalisista leluista (joita minäkin ostelen mm. nähdäkseni vähäpukeisia naisia). Liika on liikaa - mitä tahansa!

Keski-ikä on tullut, eikä ihan hiipien. Vuosien mittaan huomioni on alkanut siirtyä pillusta kuvan kokonaisuuteen: minkä näköinen nainen todella on, onko hänellä kaunis, yliampuva, teatraalinen vai jotenkin taiteellinen meikkaus tai vaatetus. Millaisessa ympäristössä tai lavastuksessa kuva on otettu? Millaisia ilmeitä kuvan ihmisillä on. En muuten kovin usein näe kivusta tai häpeästä kertovia ilmeitä. Jonkun toimittamassa ja julkaisemassa pornossa ei minusta mitenkään mahdottoman usein näy alkoholia tai muita päihteitä. Tosin sellaistakin materiaalia löytyy. Tämän ajatuslinjani perimmäinen moraalikysymys on se, että jos jotkut niin kauheasti vastustavat pornoa, niin heidän pitäisi sitten harkita sitäkin, mikä olisi hyväksyttävää seksin ja seksuaalisuuden kuvausta. Ja perusteetkin toivoisin kuulevani. En edes odottaisi niiden olevan kaikkea mahdollista kritiikkiä kestäviä, vaan haluaisin kuulla sen vastustavan mielipiteen kokonaan, taustoineen.

Asia on nimittäin niin, että ei minunkaan pornomyönteisyyteni kaikkea kritiikkiä kestä. Tiedän, että naisia pakotetaan pornoon ja muuhun seksuaaliseen palvelemiseen. Kehtaan epäillä, että vieläkään kaikki lailliseksi julistautuvilla sivuilla esiintyvät mallit eivät ole 18 vuotta täyttäneitä, kyllä siellä joukossa melkoisia lolitoja näkee joskus. Tosin naisetkin kehittyvät eri tahtiin ja osa on aikuisenakin nuoren näköisiä. Kaikista ei ikinä tule kurvikkaita ja joidenkin kasvoihin alkaa tulla uurteita vasta keski-iässä. Yleistysten sijaan kaipaisin jotenkin täsmennettyä tietoa: millainen osuus pornosta on tuotettu niin, että jotakuta on käytetty hyväksi. Voiko nämä kuvat ja sivustot tunnistaa jotenkin? Tai onko edes keinoa tunnistaa niitä sivustoja, joilla malleja tai ketään muutakaan aivan ilmeisesti ei hyväksikäytetä? Ehkä professori Susanna Paasonen Turun yliopistosta osaisi kertoa. Tietääkseni hän on tutkinut pornoa yhteiskunnallisena ilmiönä hyvän tutkimustavan mukaisesti eli esimerkiksi ottamatta ennakkoasenteita asioihin, joista ei ole vakuuttavaa tietoa ja suhtautumalla kunnioittavasti kaikkiin tutkimuskohteen osapuoliin.

Olen vastakin katsova pornoa. Ja olen iloinen näkemykseni laajentumisesta ja oman häpeäni hälventymisestä. Olen myös sitä mieltä, että jos joku ei halua nähdä seksin kuvauksia, hänen ei pitäisi joutua niitä näkemään juuri lainkaan. Juuri lainkaan tarkoittaa sen verran, että tietää, mihin ei kannata mennä tai mitä ei kannata tehdä. Hyssyttelyn sijaan kaipaisin kuitenkin reilun pelin henkeä. Tällä hetkellä monet pornon vastustajat nojautuvat yleiseksi kuvittelemaansa moraaliin ja närkästyvät katkerasti, jos tuota kuvitelmaa jotenkin hetkutetaan. Jos joku jääräpää haluaa haluaa löytää kumppanikseen miehen, joka ei ole ikinä katsonut pornoa eikä tule sitä koskaan katsomaan, niin minun mielestäni hän saa rauhassa sellaista etsiä. Häntä kuitenkin on hyvä muistuttaa, ettei sellaisia miehiä ole kovin paljon ja että jos sattuu löytämään oikein täydellisen aseksuaalisen tapauksen, saattaa lasten hankkimisestakin tulla hyvin vaikeaa.

Kaikkein iloisin olen kuitenkin siitä, että kuvien ja videoiden katsomistapani on muuttunut. Pillun sijaan katselen, onko siinä ihmisillä hauskaa. Ei minua rassaa erityisesti, jos nainen selvästi näyttelee orgasmin. Tärkeämpää on yleinen hyväntuulisuus. En myöskään enää jaksa kovin paljon vaivata päätäni pornografian ja alastomuutta esittävän taiteen rajankäynnillä. Minusta kaikki alastomuus kiihottaa jotakuta. Luulisin niin. Tai ehkä joissakin se aiheuttaa inhoa, mutta merkityksetöntä en ajattele sen olevan kovin monelle. Jos joku on tyydyttänyt itseään katsellen Gallen-Kallelan Ad Astra -taulua, minun maailmani ei kaadu eikä taulun taiteellinen arvo alene. Minä itse en siitä kovin innostu, mutta minulla onkin muut seikat, joiden kiihottavuutta joku voisi kummastella tai peräti moittia.

Madonreikä

Avaruudessa on madonreikiä. Ne kuulemma alkavat mustista aukoista, jotka imevät itseensä, tapahtumien horisontin sisäpuolelle kaiken, joka erehtyy liian lähelle; ja ne päättyvät valkoisiin aukkoihin, jotka työntävä itsestään pois kaiken mahdollisen. Tai sitten jotakin muuta. En ymmärrä, kuinka aika ja avaruus voivat taipua, mutta voinhan minä sellaisista asioista puhua vaikuttaakseni fiksummalta kuin olen. Jos nyt haluaa haastaa minut, niin kerron, että ymmärrän vertauskuvan aika-avaruudesta kalvona, jota massiivinen . voisi taivuttaa. Mutta miten ajalla, avaruudella ja näiden yhdistelmällä voi olla sellainen ominaisuus kuin "taipunut"? Hyvä, kun olen saanut miellettyä jonkinmoisen kuvan ajan ja avaruuden yhteisyydestä. Kurkkaa tämän blogin varhaisimpiin teksteihin!

Kuka keksi pyörän? Joku nero? Vaikka se valkopartainen äijä Olipa kerran ihminen -sarjasta. Kuka keksi helikopterin? Leonardo da Vinci? Tai Leonardo da Valinardi? Wot da Fak? Entä jos kukaan ei keksinyt oikeastaan mitään, ainakaan ihan itse?

Teen ruman yleistyksen: koska olen näin helvetin nero tyyppi, enkä silti ole keksinyt yhtään mitään, yleistän, että ei sitten ole kukaan muukaan! Me kuitenkin olemme samanlaisia. Eromme ovat melko vähäisiä. Pitkän ruumiin suuressa päänupissa ei taida rehottaa paljon sen kummemmat aivot kuin pienemmässäkään. Jos eroja on, ne ovat vähäisiä. En luovu ajatusleikistäni, että kukaan ei ole keksinyt mitään - ainakin tämän pikku esseen ajaksi.

Laumasielu, -immuniteetti ja -äly! Onko kukaan yksinäisyydessään koskaan hiffannut mitään hyödyllistä tai hauskaa? Ehkä joku on saanut vähäisen virikkeen jostain ja yksinäisyydessään kehitellyt ja kokeillut sitä. Mutta entä Leonardo tai Albert Einstein. (Pituuden suhteesta älykkyyteen: olen sentin, parin tarkkuudella saman mittainen kuin Alpo Ykskivi. Se meidän kahden yhtäläisyydestämme.) Yksinäisyyteen joutunut ihminen voi kyllä kehitellä yhtä ja toista selviytyäkseen, mutta jos tyhjästä putoaa vauva maailmaan, niin keksiikö se muuta kuin paukuttaa kiviä yhteen? Ehkä tosiaan keksii - siinä vaiheessa kun jättää sormensa väliin.

Miten siis on mahdollista, että Leonardo kekkasi likimain toteuttamiskelpoisen idean helikopterista tai A. Einstein suhteellisuusteorian? Daa, he olivat neroja! Jee! Miksi he olivat neroja? Heillä oli korkea älykkyys? Miksi heillä oli korkea älykkyys? He jättivät sormensa paukuttamiensa kivien väliin. Ei, minä en jatka tästä taannoiseen pohdintaani, kuinka huomattavien älyllisten saavutusten taustalla on älykkyyden lisäksi helvetillistä raadantaa ja keskittyä kauemmin kuin muut. Siihen en palaa nyt. Se ei ole ristiriitainen tämänkertaisen ajatusrakennelmani kanssa, mutta ei myöskään saman tarinan aikaisempi osa. Tai edes jälkimmäinen.

Mallini on sellainen, että tuollaisesta aika-avaruuden madonreiästä joku tulevaisuuden viisas, tai vaikkapa enkeli tai yliopistotonttu, käy kuiskuttelemassa menneisyydessä sopivaksi katsomansa ihmispolon korvaan pakottavia ajatuksiaan ihmisen mittasuhteista, höyrykoneesta, kvanttimekaniikasta tai (... niin... Kun en ole superimmeinen, en tiedä, mitä suurta on yhä keksimättä ja tietämättä. Olen aikaisemmin blogissani pohtinut kaiken tietämisen edellytyksiä ja päätynyt siihen, että se on mahdottoman vaikea asia tiedettäväksi.)

Jossain hyvin muinaisessa Egyptissä pikkupoika leikki kelluvan tukin ja äiteen lakanan kanssa, ja isä rähjäsi rannalta, että tules sieltä joelta hölmöilemästä, krokotiili vielä vie sinut! Täällä on tärkeämpääkin tekemistä kuin ajelehtia vastavirtaan tuulen mukana! Alistuneena poikaparka kauhoo rantaan ja palaa jauhinkivien ääreen. Myllynkivi kaulaan niille, jotka tekevät lapsille pahaa (Jeesus Nasaretilainen, op. cit. Matteus, Markus, Luukas ja Pasi)! Yöllä poikaparan korvaan jokin mystinen henki kuiskuttelee jotakin kaukaisesta merestä, teräksestä, nelimastoparkeista, hiilikuitumastoista, dyneemaköysistä, roottoripurjeista, purjelentokoneista, avaruuspurjeista, kesämekosta kuin purje... Koska uni jotenkin sävähdytti, poika piirtää yksinkertaisen kuvan unensa näystä. 3000 vuotta myöhemmin muuan Mooses löytää kuvan jostakin hiekan peittämästä puunpalasta...

Sama koskee monia muitakin asioita. Jossain nykyisen Lähi-Idän suunnalla yritettiin kauan sitten saada tolkkua siihen, kuka on maksanut veronsa ja kuka ei. Kun ihmisiä oli paljon ja kaikki saman näköisiä, piti keksiä luku- ja kirjoitusjärjestelmä. Luvut oli helppo juttu. Jokaista asiaa kohden yksi sormi, jokaista varvasta kohti kymmenen sormea. Mutta kirjoittaminen, kuinka se käy? Aluksi piirreltiin kuvia. Sitten kekattiin, että sama se, mikä venkura mitäkin tarkoittaa, kunhan merkitys pysyy aina samana. Joku kertoi nähneensä unen, jossa kokonaisia, pitkiä puheita oli merkitty muistiin vain noin kolmella varpaallisella mitättömiä kiemuroita. Kumma, kun ei tuo kirjoitustonttu ole vieläkään tullut kunnolla kuulluksi Kiinassa ja Japanissa, vaikka kummassakin on maailman sivu osoitettu huomattavaa kognitiivista kyvykkyyttä.

Mistä tämä salainen kuiskuttelija sitten tietää, mitä tuleman pitää? Voimme tietenkin päätellä, että hän on voinut kurkata madonreiästä, mitä tuleman pitää, ja pohtinut, että ahaa, aikanaan tulen ja veden voimalla kuljetetaan laivoja. Miksei hän sitten oitis kuiskutellut höyrykoneista jollekin Nooan pojalle. No katsos: ihminen on jäärä. Uudet ajatukset eivät kelpaa. Ne leimataan hömpötykseksi. Lisäksi, jotta uusi tieto tulisi hyväksyttyä, pitää olla riittävä määrä edeltävää tietoa. Höyrykone ei synny, vaikka kuinka tietäisi, että kuuman, paineistetun veden avulla voi siirtää energiaa, jos käytössä on vain savipurkkeja ja heppoista metallintapaista. Jotta edes ne lukeneimmat, kokeneimmat ja kekseliäimmät saataisiin tajuamaan tuo yksi mukamas uusi keksintö, sillä poikkeusyksilöllä pitää olla riittävät taustatiedot uuden sovittamiseksi vanhaan tietojärjestelmään. Ei, hitto vieköön, käynyt päinsä mennä Platonille liikaa höpöttämään hevositta kulkevista vaunuista, jotka liikkuvat hevositta vielä ylämäkeenkin. Tai sivuvastaiseen tuuleen purjehtivista laivoista. Platon olisi naureskellut jaloon partaansa, höpissyt jotakin ideoista ja patistanut takaisin luolan perälle.

Essee tarkoittaa kokeilua. Tämä vanhan tiedon täydentyminen madonreiästä hiljakseen putoavan tulevaisuuden tiedon perusteella on mietityttänyt minua kauan. Nyt voimme todeta, että paska idea. Yhtä hyvin voin kertoa, että jokin jumala tiputtaa uutta tietoa sitä mukaa kun vanha alkaa tuntua tylsältä. Alunperin tämä idea oli mielessäni jotenkin visuaalinen rinkula: vanhaa tietoa vyöryy madonreiän kautta tulevaisuutta keksiville toisen todellisuuden ja tulevaisuuden viisaille. Sekosin omaan näppäryyteeni ja melkeinpä harmittaa. Nykyään uuden tiedon katsovan syntyvän vanhaa yhdistelemällä. Joku keksi kuulan ja sitten vähän myöhemmin joku keksi pistää kuulia kahden sisäkkäisen kehän väliin ja tuli keksineeksi laakerin. Laakeriseppele ja kuula päähän vain!

Ei auta itku internetissä. Ehkä tieto ei olekaan itseään ruokkiva, ajallinen ynnä kehämäinen systeemi. Ehkä joku tosiaan keksii jotakin uutta, kun oikein helvetisti raataa tai jättää sormensa kahden kiven väliin. Keksimisen mysteeri jää ilman mystistä selitystä tälläkin kertaa. Luovuus karttaa määritelmää: jos joku määrittelee luovuuden, pian joku huligaani tekee jotakin joka ei sovi määritelmään, mutta on silti uutta ja vielä kiinnostavaa.

Perhana! Kävin keskustelua itseni kanssa ja puhuin itseni pussiin. En viitsi vannoa palaavani tähän aiheeseen, yksipäisen köyden paradoksi oli hauskempi juttu. Vai voisinko yrittää lohduttautua sillä, että jos myyttinen tieteistarina uuden keksimisestä ei toiminut, on vielä mahdollisuus yrittää jotakin ihan varteenotettavaa?

Helvetti, taas tätä naiskauneutta

Mistä tietää, missä on kaunis nainen? Katsomalla, tättärää! Taannoin kirjoittelin turhautuneena naiskauneuden rasittavuudesta, mutten saanut ajatuskulkuuni ryhtiä.

Mistä tiedämme, mitä havaita? Kuinka paljon virikkeitä on tavallisessa kaupunkinäkymässä? Entä jos näkymän ihmisiä aletaan eritellä vaikka tähän tapaan: tuolla on torin kulma, ja siellä näkyy paljon ihmisiä. Sitten on autoja risteävillä kaduilla, jokaisessa ainakin yksi ihminen, mutta heitä on vähän vaikea nähdä. Jalkakäytävilläkin kulkee ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Ja sitten on bussipysäkki, jossa notkuu ankaran odottelun työssä kymmenkunta tyyppiä. Ja siellä, katso, siellä! Siellä on kaunotar! Havaitsimme kaunottaren, muttemme kaljua toimistohiirtä, keskenään nahistelevia pojannaskaleita, autonromuaan kaasuttelevaa nuorukaista, harmaata mummoa, joka köpöttelee hissukseen. Kaunottaren lisäksi olisimme voineet panna merkille jotenkin harvinaiset tapaukset, kuten yksikseen taapertavan pikkulapsen tai kaulailevan homoparin.

Ainakin minun päässäni taitaa olla jonkinlainen suodin, joka erottelee kauniit naiset ihmisjoukosta. En siis katso jokaista naista erikseen nähdäkseni, onko hän kaunis, vaan jotkut seikat kiinnittävät huomioni: hoikkuus, säännöllisen muotoiset kasvot, pitkä tukka, hame jne jne. Tavallinen, aikuinen nainen työmatkavaatteissaan ei herätä huomiota. En minä heitä katso, vaikka voisin katsoa jossakin muussa tilanteessa. Taitava meikkitaiteilija loihtii jopa tavallisesta miehestä kauniin naisen.

Olisipa homma niin helppo, että havaitsisin vain kauniin naisen, eikä sitten muuta. Vaan kun ei. Ensin siis suodin tai jokin sellainen aivoissani lähettää puolitietoisuuteeni viestin, että tuolla kävelee kaunotar. Sitten käännän katseeni, ja toden totta: yksi maamme ihanimmista opiskelijatytöistähän siellä kävelee. Heitähän on liikkeellä täällä monen yliopiston kaupungissa usein ja toisinaan myös paljon. Sitten on ohjelmassa nopea vilkaisu päästä varpaisiin, tarkka evaluaatio, joka kestää noin noin neljännessilmänräpäyksen: pitkä, vaalea tukka, vähän iso nenä, erottuvat poskipäät, pitkä kaula, hoikka, rinnatkin on, sormet melkein ulottuisivat vyötärön ympärille, kapoiset jalat ja niiden alapäässä uutuuttaan kiiltävät korkonilkkurit. Jees.

Seuraavaksi havainto- ja arvioketjuun ilmestyy moraali: "Hyi! Ei saa tuijottaa nuoria naisia, vanha äijä!" Okei, okei, ei tuijoteta. Ei tuntuisi minustakaan kivalta, jos joku kaunotar tuijottaisi minua, eihän? Häh? Ja koskahan kukaan on tuijottanut minua? Minne menenkin, näen niskoja. Eikä niissä niskoissa ole edes silmiä. R-kioskin ikkunakin on kiinnostavampi kuin minä, onhan siinä roskalehtien lööpit. Lopulta minun tekisi vielä mieleni vilkaista kaunista opiskelijatarta, mutta mahdollisuus on jo mennyt. Hän kulkee määrätietoisin askelin kohti oikeustieteellistä tiedekuntaa lähes yhtä kauniiden ystäviensä kanssa.

Sama toistuu kaupassa. Lehtihyllyssä on naistenlehtiä ja joka ainoan kannessa hymyilee kaunotar. En tunne tarvetta katsoa heitä, mutta panen merkille kuitenkin ja katson sitten aktiivisesti kohti kassoja, joista yhdellä muuten on töissä nuori nainen, joka jotenkin muistuttaa purjehdusleirillä vuonna 1987 näkemääni tyttöä...

Aspergerin syndroomaan, jollainen minullakin on todettu, kuuluu väsyminen liioista virikkeistä. Yleensä iloitsen kauniin naisen näkemisestä. En edes viitsi sössöttää nyt mistään puhtaasta estetiikasta. Jotakin seksuaalista siinä iloitsemisessa on. Ensimmäinen ajatukseni ei ole, että panisin. En väitä, ettenkö panisi, mutta salamannopea realisti minussa kertoo, ettei pientäkään mahdollisuutta. Ulkonäöltään vaatimattoman on helppo olla kohtelias.

Olen siis manaillut sitä, että joka paikassa on kauniita naisia ja mitään ei myydä ilman jonkun viehkeän beibeen kuvaa. Huomion pomppiminen sinne, tänne on raskasta. Raskasta on myös itsensä tuomitseminen: bussiin nousee 10 lukiotyttöä. Joka ainoa heistä herättää aivojeni kaunotar-automaatin. Joka ainoan kohdalla joudun kokoamaan ajatukseni tai suuntaamaan katseeni muualle. Jokainen havainto-ihailu-tuomio-vilkaisu-ketju väsyttää ja kuormittaa. Päästän itseni helpommalla, kun en mene tarpeettomasti keskustaan tai yliopiston nurkille.

Oma erityinen piirteensä tässä on vielä se, että naiskauneus ei tunnu kärsivän inflaatiosta. Kauneuden arvo ei alene, vaikka kaunottaria olisi ympärilläni 100. Joka ainoa heistä laukaisee kaunotarhavaitsimeni. Voin pitää jotakuta heistä kauniimpana kuin toista, mutta jos he kaikki ylipäätään ovat kauniita, niin se saakelin suodatin aivoissani käy ylikierroksilla tauotta. Ongelma lienee siinä, etten ole kauhean kranttu: kaikki naiset, jotka ovat suunnilleen normaalin muotoisia, pitkätukkaisia ja kapeahkokasvoisia ovat kauniita. Tietenkin joukossa on sitten vielä joku mielestäni aivan verraton yksilö, joka mielestäni on kaunis jotenkin vaatimattomalla tavalla (kuten hammastahnatuubin päälle hypännyt Sari, aikaisemmin tässä blogissa). Ja kappas vain, koko lähipiirin koiraslauma on silti huomannut tuon meikkaamatta ja koristelematta suodattimen läpäisevän naisen.

Voisin vielä tarttua siihen, kuinka naiset sanovat meikkaavansa itseään varten. Jos nuoren naisen pistää viikoksi purjeveneeseen, meikkaaminen loppuu tai ainakin hupenee päivässä, parissa. Miksi? Palaammeko aiheeseen ensi kerralla?

Joosef, Maria, Jeesus ja suonsilmä

Joosef, Jeesuksen maallinen isä, perheenisä, on kiintoisa Jeesuksen neitseestä syntymisen vuoksi. Maria, yleisen käsityksen mukaan hyvin nuori tyttö, tuli raskaaksi, vaikka Joosef kunnian miehenä ei ollut koskenut morsiameensa. Joosefin näkökulma on liiankin helppo ymmärtää: nuori morsian tulee raskaaksi, vaikka Joosef itse on sinnitellyt halujensa kanssa ja kenties vaivallakin varjellut tulevaa vaimoaan maailman turmelukselta.

Paljon, paljon aikaisemmin tässä blogissani olen pohdiskellut Jeesuksen asemaa. Pääideani on suunnilleen sellainen, että Luoja loi maailman ja sijoitti itsensä sinne Jeesukseksi. Aivan samoin kuka tahansa luova voi muodostaa maailman kuvittelemalla ja sijoittaa itsensä siihen kuvitelmaan. Jos ihminen luo mielessään tällaisen maailman, jossa elelee hänen omia kuviaan, niin hän on näiden luomustensa jumala. Asetelma mutkistuu vasta, kun kuvitellaan näillä luomuksilla olevan vapaa tahto. Tai minä ainakaan en tiedä, miten se toteutettaisiin. Tosin olen vuosikausia pohtinut vapaan tahdon olemassaoloa ja sen yhteyttä minän olemassaoloon, ja tullut siihen tulokseen, ettei mitään vapaata tahtoa ole olemassa, eikä meissä edes ole mitään minää. Tästä koituu tietenkin ongelmia, koska kukin meistä kokee oman minuutensa jatkuvasti lukuisin eri tavoin. Joosefkin koki olevansa minä, jonka morsian on käynyt kuksimassa jonkun muun kanssa tai jonka joku on raiskannut. Joosef ei kuitenkaan jätä Mariaa, mikä on kohtalainen ihme. Raamatun mukaan Jumala taisi kuiskia tällaisen ohjeen Joosefin korvaan.

Neitsyestä syntyminen ilmenee erilaisissa sankarikulteissa ja tarinoissa muuallakin. Näin luin, mutten tiedä näitä muita. Yhtä kaikki, Wikipedia kertoo esimerkiksi, että Aleksanteri Suuren kuvattiin syntyneen neitsyestä. Tahdottiinko tällaisella käsityksellä pönkittää sankari ainutkertaisuutta vai oliko kyse siitä, että seksuaalisuutta ja seksiä pidettiin niin pahana asiana, ettei sankaria haluttu sotkea sellaiseen millään tavalla?

Olen aikaisemmin pohdiskellut sitäkin, että evankeliumit ovat jonkinlaisia sankaritarinoiden arkkityyppejä. Tavallinen ihminen nousee tavallisuudestaan loistavaksi sankariksi, lankeaa ja palaa lopulta tavallisuuteen tai peräti halveksunnan kohteeksi. Jeesus oli siis kuvaus ihmisen pojasta, joka nousi ei-juuri-mistään, kukoisti aikansa ja päätyi lopulta häpeään.

Oikeastaan tällaiseen arkkitarinaan sopisi nimenomaan se, että sen päähenkilö olisi aluksi jokin häpeän alainen, halveksittu hylkiö, äpärä. Sieltä hän nousisi mainetekojen ansiosta juhlituksi sankariksi. Lopulta hänet kuitenkin palautetaan paikalleen tappamalla, ja vieläpä käyttämällä tappamisen keinona halveksittua vieraan vallan ja valloittajan edustajaa ja virkakoneistoa. Näiden ajatusleikkien ja tulkintojen perusteella esitän ajatuksen, että Marian haureus haluttiin selittää pois ja että todellisuudessa hän oli ollut yhdynnässä jonkun muun miehen kanssa, tai ehkä hänet oli raiskattu.

Puolet lähipiiristäni on uskovaisia, noin karkeasti sanottuna. Mitä jos esittäisin tämän ajatuksen heille rauhallisesti ja ilman pientäkään tarkoitusta loukata ketään. Kertoisin vain, että tällainen ajatusmalli tuli mieleeni. Aavistelen, että konservatiivisimmat heistä suuttuisivat - mutta miksi? Olisiko kiukun syy se, että kehtaan epäillä Raamatun todenperäisyyttä vai se, että yhdistäisin Marian syntiin, ja vieläpä seksuaalisuuteen liittyvään syntiin? Tai se, että Jeesus itse tulisi näin yhdistettyä syntiin.

Synnin käsitteen historia olisi mielenkiintoista tutkittavaa. Vielä 1980-luvulla uskovaiset osasivat luetella yksittäisiä tekoja, jotka olivat syntiä, kuten tanssi, rock-musiikki, kiroileminen, vanhemmille vastaansanominen, verhot ikkunassa, verhottomat ikkunat ja niin edelleen. Voi olla, että jossain yhä ylläpidetään syntilistoja. Lähipiirini on kuitenkin lähes kokonaan akateemisesti koulutettua väkeä, ja heistä nämä uskovat näyttävät suhtautuvan syntiin toisin: kyse on pikemminkin asenteesta kuin väärien tekojen luettelosta. Ja tosiaan: jos minä silloin 1980-luvulla teinipoikana olisin vetänyt isäni luona kunnon kännit, olisin saanut kuulla syntiaiheisen saarnan. Kaanaan häiden tarinassa hääväen kerrotaan olleen juovuksissa ja Jeesuskin oli siellä juhlimassa. Raamattu myös kertoo Jeesuksen kiukutelleen viikunapuulle, jossa ei ollut hedelmiä, vaikkei ollut edes viikunan hedelmien vuodenaika. Jos Jeesus oli synnitön, kyse ei ollut siitä, mitä yksittäisiä asioita hän teki tai ei tehnyt, vaan siitä, että hän oli määritelmällisesti synnitön. Mikään, mitä hän teki, ei missään tapauksessa ollut syntiä. Jotenkin tämä teoista riippumaton synnittömyyskin sopii sankaritarinaan: päähenkilö hölmöilee, mutta sittenkin hyvä voittaa. Ja, kuten tiedämme, lopulta hyvä ei voittanut. Tai uskovat uskovat, että voitti, mutta meille ihmisille hyvän voitto aktualisoituu vasta Jeesuksen paluussa. Jeesus Nasaretilainen -niminen ihminen kuitenkin päätyi ristille riippumaan ja sen jälkeiset häneen liittyvät asiat ovat uskon asioita. Tässä kohden siis huomautan, että tutkijat ovat yksimielisiä Jeesus Nasaretilaisuuden historiallisuudesta: joku merkittävä maallikko-opettaja ja -saarnaaja Israelissa on tosiaan vaikuttanut vuoden 30 jKr. paikkeilla ehkä puolentoista, ehkä kolmen vuoden ajan. Tieteen kannalta Jeesuksen merkitys on kuitenkin kummastelun kohde. Mitään Raamatun ulkopuolisia todisteita hänen tekemistään ihmeistä tai kuolleista nousemisesta ei ole. Ainoa laajalti tunnettu, mahdollinen todistekappale olisi pyhäinjäännöksenä pidetty Torinon käärinliina, mutta monet tutkijat katsovat sen olevan merkittävästi Nasaretin Saarnamiestä myöhemmiltä ajoilta.

En halua loukata uskovaisia, en riviuskovaisia enkä pappeja. Minulla toisaalta ei ole mitään velvoitetta uskoa kuten he. Tästä lähtien päätän, että Jeesus Nasaretilainen ei syntynyt neitsyestä, vaan Maria oli päässyt miehen makuun omasta tahdostaan (jos vapaata tahtoa on...) tai vastoin omaa tahtoaan. Koska olen aikaisemmin tässä blogissani selittänyt oman näkemykseni Jeesuksesta maan päällä Jumalan tai jumalan kannalta, minulla ei ole syytä pitää kynsin hampain kiinni Marian neitsyydestä. Ajatuksenihan oli sellainen, että ihminen voi uskoa vain sellaisen Jumalan hyvyyteen, joka on itse astunut luomaansa maailmaan ja kohdannut vapaan tahdon aiheuttaman inhimillisen tuskan. Sillä ei ole mitään keskeistä merkitystä, syntyikö Jeesus neitsyt Mariasta, huora Mariasta tai vaikka suonsilmästä. Oikeastaan minulla on syytä pitää kiinni Marian nuoresta ja hauraasta ihmisyydestään erilaisine taipumuksineen ja tarpeineen.

Moraalisyistä ennen oli ehkä toisin, mutta arvelen, että nykyihmistä puhuttelisi enemmän sellainen messias, joka olisi haavoittuvainen, tekisi muutakin epäsovinnaista kuin juttelisi tai söisi ilotyttöjen ja tullimiesten kanssa ja joka olisi lähtöisin jostakin sellaisesta, jonka nykyihminen voisi tuntea omakseen.

Käytetty

Preloved. Käsittääkseni sana on kotoisin Australiasta. Ja viis siitä, vaikka olisi muualta. Suomeksi on se on "käytetty". Meille tutumpi englanninkielinen ilmaus taitaa olla second hand.

Secon hand girl on vielä ymmärrettävä ilmaus: tyttö, jolla kaikki on käytettyä ja joka hankkii ja käyttää asioita, jotka ovat jo menossa pois muodista. Second hand girl friend taas olisi varmaan tyttöystävä, jolla on jo ainakin yksi ex. Mutta preloved girl friend? Ennalta rakastettu tyttöystävä? Ei ainakaan neitsyt? Ainakin seurustellut jo jonkun kanssa, joka rakasti häntä? Valmiiksi rakastettu? Tyttöystävä, jonka pinnassa on jo naarmuja ja joka haisee kirpputorilta?

Suomi-ilmiö

Olkiluoto 3:a ruvettiin rakentamaan vuonna 2005. Työn piti olla valmis suit sait, muutamassa vuodessa. Sen piti ylpeästi olla maailman ensimmäinen painevesireaktori, tai ainakin Euroopan, tai ainakin Olkiluodon... no, kuten maassamme aina, sen piti olla maailman hienoin. Se vain taitaa olla hankkeen pääpuuhaajalle, Teollisuuden voima OY:lle, liian hieno. Sama koskee myös rakentajaa, Arevaa. Valmista ei tule. Hintakin on yli kaksinkertaistunut - tosin en tiedä, onko nousseissa kustannuksissa huomioitu inflaatio. Eikä kiinnostakaan tämän enempää. Viimeisin uutinen viivästymisestä tuli eilen. Kraanat ovat rikki ja jokin värisee liikaa. Laitoksen vanhimmat osat ovat niin vanhoja, että kaipaavat huoltoa, vaikkei koko pömpeli ole tuutannut valtionverkkoon yhtäkään milliwattisekuntia.

Mistähän tässä nyt on kyse? Ymmärrän, että tällainen laitos on monimutkainen ja että koska sen piti olla ensimmäinen laatuaan, siinä ymmärrettävästi ilmenee prototyypeille ominaisia keskeneräisyyksiä. Niin että miksi moinen piti Suomeen edes rakentaa? Eikö se olisi pitänyt koota maan alle jonnekin Kazakstanin aroille, jossa erinäisistä historiallisista syistä säteilee ennestään ja väestö on jo valmiiksi ydinfysiikan sovellusten koekaniineja. Rumaa politiikkaa, eikö? Joka tapauksessa ensimmäiset miljardikränät Teollisuuden voiman ja Arevan kanssa käytiin jo kymmenen vuotta sitten. Aikanaan virnuilin, että sinä päivänä kun Olkiluoto 3 käynnistetään ensimmäisen kerran, aion olla etäällä. Todella kaukana! Myöhemmin olen alkanut oikeasti toivoa, ettei sitä käynnistetä. Minulla ei ole mitään teräksenlujaa perustetta kannalleni, vain omiin ajatuksiini perustuva intuitio. Niinpä en pyri levittämään tästä aiheesta mitään paniikkia tai kansanliikettä. Minä nyt vain epäilen, että jokin enemmänkin vialla, eikä syy välttämättä ole fyysikoissa, insinööreissä, työnjohdossa, alihankkijoissa, asentajissa, hitsaajissa tai muissa tavallisissa ihmisissä, jotka tekevät työtään - ja ovat kenties tyytyväisiä hommien viivästymiseen, että saavat jatkoa työsuhteilleen ja asuntonsa maksettua.

Uutisissa asia esitetään laitoksen turvallisuuteen liittyvänä pikkutarkkuutena. Enkä minä tätäkään pysty mitenkään perustellusti kyseenalaistamaan, koska minulla ei ole mitään uutisissa kerrottua syvempää tietoa asiasta. En myöskään ole salaliittoteorioiden kärkäs kannattaja niissäkään asioissa, joiden yksityiskohdat ovat ainakin minulta hämärän peitossa. Kyse tuskin on siitä, että joku haluaa sabotoida valmistumassa olevaa laitosta aiheuttaakseen ydinonnettomuuden. Pikemminkin mieleeni tulee, että onko hankkeen viivästyminen jonkun etu. Epäilevä katseeni ei kohdistu johonkin puolalaiseen, parakissa asuvaan luokkahitsariin tai venttiilinrunkoja tuottavaan alihankkijaan. Mutta mieleeni tulee, että joku ei halua laitoksen valmistuvan. Miksi?

Onko joku peloissaan turvallisuuden vuoksi? Onko vähintäänkin tarkoitus odotuttaa, että jossain muualla vastaava laitos saadaan käyntiin ja mahdolliset ongelmat paljastuvat?

Hyötyykö joku viivyttelystä huomattavia määriä? Onhan kyseessä miljardihanke, kyllä siitä jokusen miljoonan voi vuosittain ohjailla johonkin parempaan talteen.

Onko kyseessä jokin poliittinen mittelö? Ketkä esimerkiksi omistavat Teollisuuden voiman tai Arevan? Edellisestä hiukan yli puolet kuuluu Pohjolan voimalle, jonka taas omistaa joku... mutta kuka? Ovatko kaikki omistajat lopulta jotakin kaukomaille sijoitettuja osakesalkkuja, joita hallinnoivat rahanhimoiset pörssimeklarit, joita taas ei kiinnosta mikään sellainen kuin vastuu tai johtaminen? Kuka nämä salkut omistaa? Yhdysvaltain eläkeläiset, Cayman-saarten yritystenomistajayritykset, bermudalaiset pankit vai kuka oikein? Onko taustalla se, että kun kukaan ei omista tai ole vastuussa, ketään ei kiinnosta? Kuten antiikin Roomassakin tiedettiin: mitä etäämpänä omistaja on pellostaan, sitä huonommassa jamassa pelto on. Tästä voidaan varovasti edetä kysymykseen, että onko kasvoton liberalismi missään suhteessa parempi kuin kasvoton sosialismi?

Onko kaiken takana sittenkin Illuminati tai Turkmenian järjestäytynyt huippurikollisuus? Puuttuuko Sallimus aina peliin, kun pitäisi ruveta halkomaan atomien ytimiä? Onko koko hanke jonkinlainen salainen bulvaani: Areva rakentaa voimalaa, pieni Suomi organisoi laitoksen alle ydinasetehdasta? Tuuleeko pääni läpi, ja muodostaako tuuli edes pyörrettä korvieni kautta kulkiessaan? Laskeuman tomua ei passaisi kovasti puhallella!

Lopultakin: ydinvoimasta on käyty kovaa poliittista taistelua. Argumentteja piisaa puolin ja toisin. Jäte säteilee kymmeniä tuhansia vuosia, melkoinen perintö tuhannelle seuraavalle sukupolvelle! Fossiilisten polttoaineiden käyttö taas aiheuttaa ilmasto-ongelmia. Entä jos Olkiluoto 3 sittenkin vaikka räjähtää? Siinä tapauksessa voimme kiittää Lavrenti Berijaa. Hän järjesti Kazakstaniin, Semipalatinskin länsipuolelle pienen koeyhteisön, jossa tarkasteltiin, kuinka käy ihmisten, joiden lähistöllä jysäytetään arilaisia ydinpaukkuja maan yllä ja alla. Berijan ja kazakkien uhrausten vuoksi tiedämme, kuinka on käyvä. Missä on kansanliike, joka vaatii tietoa siitä, mikä hitto siellä Olkiluodossa kestää? Erilaiset Suomi-pojat niuhottavat maahanmuuttajista ja käyttävät yhtenä argumenttinaan kustannuksia, vaikka ydinvoimapolitiikka ja tutisevat putket ja hanat aiheuttavat aivan toisen luokan kustannuksia ja huolia? (Kuten huomaatte, persut ovat lempilapseni, kun pitää heittää lokaa yksittäisen poliittisen liikkeen niskaan. Yhtä hyvin voisin sättiä liberalisteja yllä kirjoitetuin perustein, vihervassareita, keskustaa tai hitto vie, vaikka olemassa olevia komminististen puolueiden rippeitä, joiden käytännöllinen vaikutusvalta lienee lähinnä opintopiirien ja pienjulkaisujen luokkaa. Koska joku saa sanottua, että lopettakaa perseily ja muuttakaa se reaktoripytinki vaikka Ikuisen Kasvun Kirkoksi. Tosin siinäkin kävisi niin, ettei ketään voi päästää sisään, koska rakennus ei kestäkään sisällään vallitsevaa alipainetta.

Konserni

Olen päättänyt perustaa jättimäisen viestintäyrityskonsernin, johon mm. aikaisemmin mainittu O'ou Oy kuuluu. Konsernin nimi on Corona Panmedia. Yksityiskohdista tiedotetaan toiste.

Täydellisyyden arvo

Duvarna skiter också på gyllene kors.

Korkkarikävelyä miehille

Nyt se tulee, jota olen pitkään kaavaillut mielessäni! Essee korkkareista ja niillä seisomisesta kävelemisestä! Valitan, tarjolla ei ole estetiikkaa, tai jos onkin, se ei ole nyt pääasia. Osta millaiset haluat, tämän luettuasi voit ehkä tarkistaa halujasi. Toivon vielä mahdollisen lukijan muistavan, että en ole fysiatri, pediatri enkä mikään -atri, enkä myöskään fyysikko. Olen siis kiitollinen mahdollisista täsmennyksistä ja korjausehdotuksista.

(Ensimmäinen kerta koko blogin historiassa kun lupaan jonkin jutun lukemisen vaikuttavan lukijaan jotenkin. Joten älkää uskoko mitään, mitä kohta kirjoitan.)

Hittoonko se nainen taas jäi jahkailemaan, kun piti lähteä Eufrosyne-tädin 100-vuotissynttäreille. Tyhmä kysymys! Kenkiensä kanssa taistelee hän! Valtaosa miehistä ei ole kokeillut korkkareita, joten eiväthän he voi ymmärtää asiasta mitään. Nyt opetan!

Statiikkaa

Ei, tässä ei tule tilastotietoja vaan paikallaan pysyvää fysiikkaa. Oletetaanpa nainen, kaunis tietenkin! Pitkä ja hoikka, joten elopainoa on lähes 70 kiloa. Tedin matematiikalla se tekee 35 kiloa per jalkine. Eipä ole paljon, kun huomioi, että erilaiset voimat ja jännitteet ovat kenkiin nähden pystysuorat yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Yläasteen fysiikkaa ja tai matematiikkaa: kuinka suuri paine on tällaisen naisen kengänkannan olla, kun ottaa huomioon, että ihminen on kanta-astuja ja stilettikoron korkolapun pinta-ala on yksi neliösenttimetri?

Vastasitko, että noin 350 newtonia neliösentille? Aika hyvä, mutta ihan huono vastaus! Korkokengissä seisova ihminen ei ole kanta-astuja. Mitä korkeampi korko, sitä pystysuorempi jalkaterän asento. Tähän seikkaan tietenkin vaikuttaa pohjan paksuus, mutta kun en ole antanut mitään kengän mittoja, niin pidetään tästä kiinni. Mitä pystympi jalkaterä, sitä pienempi osa kengänkkäyttäjän massasta tulee kantapäälle ja sitä suurempi osuus vastaavasti päkiälle ja varpaille.

Ihmistä ei ole luotu tai ihminen ei ole vielä kehittynyt korkokenkien käyttäjiksi. Jalkaterä nimittäin koostuu erinäisistä pienistä luista, jotka eivät ole umpijäykästi kiinni toisissaan. Kantapää, jonka tarkoitus on sietää ihmisen paino, on huomattavasti jäykempi luumöttien kokonaisuus. En tiedä, kuinka suuri osa ihmisen painosta milläkin jalkaterän kulmalla kohdistuu mihinkin, mutta pääsääntö on kiistämätön. Jalkaterän kulman lisäksi asiaan vaikuttaa seisoma-asento. Mitä taaemmas nojaa, sitä enemmän massaa on kantapäillä. Osin tästä syystä korkokengillä kävellään ryhdikkäästi. Etukeno kuormittaa jalkoja ja niiden välityksellä koko ihmistä. Takakenossakin on omat riskinsä.

Kun ihana naisemme seisoo korkokengillään, maapallo vetää häntä korkojen ja päkiöidensä kautta puoleensa kovasti. Nainenkin vetää palloa luokseen, mutta melko kainosti. Kuten väitin, ihminen on kanta-astuja. Vaikka korkeat korot muuttaisivat painojakaumaa jalkaterän alla, hän kuitenkin pyrkii astumaan kantapäällään ja niin myös kannattaa tehdä. Sipsuttelu ja varpaillaan seisominen on rankkaa. Ihmisen päästä lähtee kaksi voimaviivaa tai vektoria, vaikka ne eivät ole ihan suorat. Tai jos ovat, niin sitten on myös sivuttaisvoimia, mutta eipä halota hiuksia, vaikka sellaiset päässä olisikin. Viivat kulkevat kropan läpi lantioitse ensin reisi- ja sitten sääriluihin ja siitä nilkkaan ja edelleen kantapäähän JA päkiään ja varpaisiin. Kantapään kohdalla viivalle on määriteltävissä painopiste.

Painopiste on tietenkin kaikille miehille selvä ja naisille epäselvä, koska miehet ovat syntyjään fyysikkoja ja naiset esteetikkoja, eikö niin? Kantapään alle kohdistuvan massan tai paineen painopiste on  piste, johon voitaisiin asettaa hyvin, hyvin ohut kengänkannan yläpää, eikä nilkka silti pyrkisi taipumaan sisään tai ulos. Eräs korkokenkästatiikan keskeisin seikka on se, että kengänkäyttäjän seistessä voimaviivan pitää jatkua kantapäälle tulevan voiman painopisteestä kääntymättä tai taittumatta mihinkään ja jatkua korkolapun kautta lattiaan tai maahan. Jos näin ei ole,  kenkä pyrkii kaatumaan sisään tai ulos ja nilkka pyrkii sen mukana taittumaan vastaavasti. Ihminen joko seisoo niin rennosti kuin korkkareilla voi, tai jos voimaviiva tekee kantapään jälkeen mutkaan, eikä päädy tantereeseen kantalapuitse, hän joutuu jännittämään erinäisiä lihaksiaan, jotta pysyy kengillään. Täsmälleen sama koskee luistimia, joskin fysiikan kohdalla ilmenee sitten eroja. Emme mene siihen vielä, kenties emme milloinkaan.

Korkokengillä seisovan ihmisen sivuttainen vakavuus riippuu paljolti juuri tästä, että kenkä pysyy luontevasti pystyssä jalan alla. Jos se ei pysy, eikä kenkäilijä ehdi reagoida lihaksillaan, hän lähtee kaatumaan vasemmalle tai oikealle. Pitkittäinen vakavuus on vähän erilainen seikka. Korkokengän pohja on kalteva pinta. Omistamissani korkokengissä jalkaholvi ja muu kantapään ja päkiöiden välinen osa ei juurikaan varaa kengän pohjalle, mutta koska jalkaterä kääntyy nilkasta ja on jonkinasteisesta joustavuudestaan huolimatta liikkeiltään rajallinen, myös kantapään kohdan kengän sisällä pitää olla kalteva. Tästä seuraa, että jalka pyrkii valumaan kengän kärkeä kohti ja kuorma päkiällä, ja ehkä myös varpaissa, lisääntyy. Valumistaipumukseen vaikuttaa vielä kenkäpohjan ja jalkapohjan välinen kitka, johon puolestaan liittyy vielä sukkakin.

Kuinka käy ihmiselle, joka huomaamattaan astuu alaspäin viettävälle, liukkaalle pinnalle? Hän kaatuu selälleen. Jos on pakko aloittaa korkokenkäkävely stilettikoroilla, voi kokea tämän ilmiön tai sen uhkan helpolla. Välttääkseen selälleen menoa ainakin minulla oli tapana nojata hiukan liikaa eteenpäin. Ja koska en ole tasapainon ihmelapsi, lopputulos oli, että hoipuin eteen ja taakse. Jalan uusi asento ja tukipinnan, siis kannan ja päkiän välisen etäisyyden, lyheneminen tekee pituusvakavuudesta tavallista vaikeamman asian. Käytännössä homma on kyllä helppo. Pidetään jostakin kiinni, kunnes tasapaino seistessä alkaa löytyä. Opettelu kannattaa kuitenkin pitää helpompana alkuvaiheessa jättämällä korkeimmat korkkokengät kauppaan tai ainakin hyllyyn. Jos et milllään usko tätä vaan annat esteettisten seikkojen sotkea pasmasi, tee näin: osta ne ne stilettikorkkarit. Osta myös 30 litran kanisteri. Laske kanisteriin 20 litraa. Sen jälkeen kuljeta kanisteri nopeasti kenkien viereen, jotta vesi alkaisi hölskyä. Tasapainota noin 20 kiloa painava, hölskyvä kanisteri 10 - 12 senttiä pitkän ja sentinpaksuisen kepin nokkaan!

Vielä yksi asia statiikan ja fysiikan rajamailta: jos korkokenkäilijä seisoo laajassa haara-asennossa liukkaalla pinnalla, korkolapun pohjan läpäisevä voimaviiva ei kohtaa lattiaa tai maata suorassa kulmassa. Kenkä lähtee luistamaan ja päivystysreissu on jossain määrin todennäköinen. 1) Älä aloita liukkaalla lattialla. 2) Älä aloita kaltevalla pinnalla. Ok?

Fysiikkaa

Korkokengillä kävelevä lähtee ajoissa tai myöhästyy. Kiirehtiminen ei ole hyvä vaihtoehto, sillä määränpääksi vaihtuu päivystys liian helposti. Asiaan: kun seisova ihminen lähtee liikkeelle, hän nostaa jompaa kumpaa jalkaansa hivenen alustalta. Yläkropan liike alkaa, kun ihminen nojautuu eteen ja alkaa kaatua nenälleen. Äsken nostettu jalka kuitenkin ojentuu eteen ja estää kaatumisen. Jos nyt mitään olen kävelemisestä ymmärtänyt, niin liikkeelle lähteneen yläkropan massan hitaus ja etummaisen jalan koukistajat ynnä sen seitsemät muut lihakset jatkavat yläkropan liikettä. Tapahtuu ihme: taakse jäänyt jalkaa alkaa nousta alustastaan, ensin kantapää ja sitten päkiä ja varpaat. Polvi koukistuu - ja korkokengillä kävelijällä todella myös koukistuu, joskaan ei liikaa - jotta eteenpäin liikkuva jalka ei kolahda alustaan ohittaessaan alustan suhteen paikallaan olevan jalan. Ihminen pysyy pystyssä, vaikka paino on vain toisella jalalla ja toinen jalka vielä liikkuu. Koko kropan painopiste on jatkuvassa liikkeessä. Ja kaikesta tästä huolimatta sen tukijalan kautta kulkeva voimaviiva pysyy koron suuntaisena - tai ainakin riittävässä määrin, ettei kävelijä kaadu. Ihminen on ihmeellinen hieno olio!

Vuorottaisen kummankin jalan ojentumisen, koukistumisen ja hallitun kaatumisen lisäksi kävelemiseen liittyy toinenkin kiintoisa seikka. Kun jalka 1 on ojentunut eteen ja kantapää on kohdannut lattian ja jalka ylipäätään on ottanut vastuun kävelevän ihmisen tasapainosta, jalka 2 lähtee liikkeelle. Tämä on mahdottoman hieno juttu. Seiso jossakin, jossa saat otettua kädellä tukea. Sen jälkeen ojenna jalkaasi numero 2 (saa nauraa!) taakse sen verran, että jalkaterä irtoaa lattiasta. Nyt: rentouta kyseinen jalka, paitsi lihakset, jotka pitävät polvea koukistuneena! Joo, en onnistunut minäkään. Mutta kuitenkin, periaatteessa painovoima yksin riittäisi aiheuttamaan eteenpäin heilahtavan liikkeen, jossa koko jalka kääntyy lonkkanivelen varassa vartalon alle tai ehkä jopa hiukan eteen. Tämä ei taida olla koko totuus, mutta kuitenkin jalka on tässä hetken heiluri. Kävelyn koordinaation ja nopeuden säätelyn vuoksi arvelen tosin melkoisen lihasmäärän osallistuvan tähän kakkosjalan heilautukseen eteen. Käytännössä kuitenkin kävelevä ihminen kiihdyttää vuorotellen kummankin jalkansa johonkin nopeuteen. Kun tämä liikkuva jalka saavuttaa etummaisen ääriasentonsa kävellessä, polvi oikenee ja kantapää painuu kävelyalustaa vasten. Muun vartalon massan hitaus pyrkii taivuttamaan polvea, mutta ojentajat tekevät massan työn turhaksi. Kulkija ei päädy kyykkyyn tai kumoon, vaan jalka toimii vartena, jonka nokassa koko muu persoona jatkaa matkaansa edellä kuvatulla tavalla. Olennaista ovat siis ensin jalan kiihdytys ja sitten polven taittumisen estäminen. Kiihdytys, hidastus, kiihdytys, hidastus... kuulostaako raskaalta? No, sitä se on, voima on massa kertaa kiihtyvyys. Autuaita ovat joko voimakkaat tai kevytjalkaiset ja -kenkäiset!

Ensin helpompi pala kenkäfysiikkaa. Kun kävellessä korko kohtaa alustan, voiman on tultava juuri koron suuntaisena, tai kenkä pyrkii kallistumaan sisään tai ulos. Muun ruumiin massan hitaus estänee kohtalaisesti kengänkärjen kääntymisen ylös tässä äkkipysäyksessä siinäkin tapauksessa, että korko olisi kantapäähän nähden liian takana. Ja toisaalta, kengänkärjen on nimenomaan määrä kääntyä alas. Kokeile joutessasi, kuinka nilkka kääntyy kävellessä. Kääntyykö jalkaterä ensin ylös vai alas jalan kohdattua permannon tai tantereen? Joka tapauksessa, jos korko on sivussa painopisteestä, nilkka nuljuu jälleen. Ja voi jehna kun tekee mojovaa, kun kiirehtivä korkokenkäilijä harppaa liian pitkän askeleen. Niinpä: kävele pienin askelin JA ojenna jalkasi edes suunnilleen koko tomumajasi kävelynaikaisen painopisteen eteen. Liikkeen kauneusihanne ei ole ainoa syy sille, miksi korkkarien jalanjäljet ovat suunnilleen yhdessä jonossa, ei kahdessa rinnakkaisessa kuin kyntömiehen.

Kokemuksia

Äläkä, Laneyn tähden, kävele vahvistimen päällä! Kauniit, punaiset korkkarit kokoa 43. Zalandolta tai Ellokselta anno dazumal.

Kävin taannoin lääkärin vastaanotolla. Muiden monituisten hyvin puoliensa lisäksi tämä erään toisen alan erikoislääkäri on myös fysiatri. Hän kysyi, että osaanko kävellä korkokengillä ja väitin osaavani. Vastatessani näyttelin varmempaa kuin olinkaan, mutta seuraavalle vastaanotolle todellakin toin korolliset talvikengät. Lääkäri kävelytti minua pitkin sairaalan käytäviä ja sain melkoisesti kehuja kävelystäni.

En ole syntynyt korkokengät jalassani. Opettelun alku oli tuskallinen. Naispuoliset nettituttavani moneen kertaan painottivat, että älä osta mitään stilettikorkoisia. Kuuntelin heitä, panin heidän neuvonsa huolella mieleeni ja tilasin nuo: stilettikorot, 11 senttimetriä ja kantalappujen pinta-ala pikkusormen kynnen luokkaa - eivätkä sormeni ole suuret. Sain mitä tilasin: kauniit kengät, joilla käveleminen oli aluksi hiton vaikeaa.

Avasin paketin ja pujottelin jalkateräni tuonne nirunarujen väleihin. Ja sitten vain urheasti pystyyn tuttavani Rouva A:n ohjeita noudattaen: ihminen on kanta-astuja. Ihminen muuten on myös kylkikaatuja ja polvikolhija! Seuraavan yrityksen tein sitten tunnollisesti suljetun oven vieressä. Kahvasta tukien seisominen onnistui jotenkuten, mutta liukkaalla eteisen lattialla mikä tahansa liike johti nilkkojen nuljumiseen, huojuntaan ja horjumiseen. Askelten ottaminen oli aivan pähkähullun tuntuista. Piti nöyrtyä ja palata kirjoituspöydän ääreen katsomaan Youtubesta, kuinka tämä homma hoidetaan. En tajunnut kauniiden mallityttöjen opetusvideoista mitään, koska en tiennyt, mihin ne kaikki ohjeet perustuivat. Minä en ole oppinut ikinä mitään, paitsi lukemaan, ilman että ensin perehdyn teoriaan. Ja teoriaahan ei ollut missään saatavissa.

Kävelyn opettelin räsymatolla. Onneksi valitsin riittävän ison. Pidin seinästä tukea ja kiihdyttelin jalkojani vuorotahtiin jalan mittaisiin liikkeisiin... ja siis suunnilleen oman jalkani 22 sentin liikahduksiin, en jalka-pituusmitan pituisiin askeliin, n. 305 millimetriä. Kun mattokävely alkoi jotenkin sujua, irrotin käteni seinästä, ja katso: asian mieltäminen helpotti. Kävelin räsymattoa edestakaisin. Otin neljä askelta kohti keittiötä, täyskäännös ja sitten neljä askelta kohti eteistä. Tiukka käännös näiden kanssa on myös oma taiteenlajinsa, mutta armeijassa opittu täyskäännös toisen jalan päkijän ja toisen jalan kantapään varassa on yksi mahdollinen lähtökohta. Kuten arvaatte, seuraavana oli vuorossa liukkaalla lattialla kävely. SE oli täyttä helvettiä. Noin kymmenennellä kerralla sain irrotettua otteeni keittiön työpöydän reunasta. Harjoittelukeinona oli edestakaisin kävelemisen lisäksi myös kahvinkeitto korkkarit jalassa.

Ryhti, tahti, ojennnnnus! Korkkarikävelijä tuntee kroppansa edes jotenkin. Aikuisen pää painaa viitisen kiloa. Se lepää kauniisti ojennetun niskan nokassa, mutta ei jäykkänä. Pään massa kulkee pitkin ryhdikästä mutta joustavaa selkärankaa lantioon. Pään, torson ja käsien massa lepää lantioiden, reisien, polvien, säärten, nilkkojen, jalkaterien, päkiöiden ja ehkä jossain määrin varpaiden varassa. Korkkarit ovat perinteisesti naisten juttu, ja yhtä perinteisesti naiset eivät seiso kasarmin pihalla jäykässä asennossa. Harjoittelun tavoitteena on jännittää vain välttämöttömiä lihaksia. Turha jännittäminen heikentää koordinaatiota, tekee liikkumisesta kankeaa ja altistaa horjahduksille. Tavoitteena on siis jo alkuvaiheessa, kädellä tukea pidettäessä toteuttaa komento "Lepo!" Turha jännitys pois, mutta ryhti on ja pysyy! Jos ei pysy, edessä on lihasjumppaa ja kenties muukin omaan kroppaan tutustiminen - tämä nimenomaan on minun vaikeuteni. Minullakin siis on sellainen, vaikka ilmeisesti olen jossain määrin lahjakas korkokävelijä. Viimeinen varoituksen sana: osta maltilliset korot siksi, että ostamalla liian korkeat opit jännittämään lihaksiasi turhaan sekä hoippumaan. Minäkin jouduin ostamaan nilkkurit, joissa on noin kuuden sentin korko. Niillä käveleminen tosin tuntui alun alkaen helpolta. Ainoastaan pohkeet ja etureidet tuntuivat väsyvän äkkiä.

Tällä hetkellä pystyn kantamaan stilettikorkkareilla täyden kahvikupin liukasta lattiaa myöten keittiöstä kirjoituspöydän ääreen. Matkalla joutuu varomaan kynnystä, maton reunoja ja kitarapiuhoja. Kuuden sentin koroilla kävelymaktaa rajoittaa lähinnä tarvittavien lihasten kunto. Lisäksi minulla on talvisaappaat, joissa on on noin 10 sentin korot. Niissä pystyin kävelemään jo aika luontevasti pitkin lasaretin käytäviä ja jopa hiukan kiirehtimään joutumatta päivystävän -atrin huomiin. Kiirehtiminen kuitenkin on tässäkin aika suhteellinen käsite. Nopeuteni oli tavallisen ihmisen tavallinen työpaikkakävelyvauhti.

(Julkaisen tän nyt ja luen huomenna uudelleen. Teen korjaukset, jos haluan.)

Kuvallissi esimerkei

Ja kas tässä esimerkkikuvia. Ihan ilmaa lupaa julkaistu. Venäläisnuorukaisten Post Scriptum -yhtye vaikutti Turussa vuoden 2005 tienoilla.

Liz ja Tanja

Olen löytänyt Lizin.

Jep. Juuri sen Lizin.

Hänet, jota sivistyneissä pöydissä ei mainita ääneen.

Jonka kaikki miehet ovat nähneet.

Josta kaikki miehet tietävät, miltä hänen pillunsa näyttää, mutta eivät sitä, että hän pitää mystisistä avaruuseläintarinoista.

Että hän pitää myös sarjakuvista ja on visuaalisesti lahjakas.

Että hän katosi miesten päiväunisivustoilta, koska sairastui.

Että hän on vähän yksinäinen perheenäiti nykyään, ehkä kotiäiti.

Että hän on tuittupää.

Että hänellä on kaunis puheääni.

Että hän itkee.

Että hän iloitsi ennen synnytystä kaikenlaisten vauvatarvikkeiden saamisesta.

Että hän polttaa yhä tupakkaa.

Jep. Minä tiedän, kuka hän on. Tutustuttuani Liziin edes tämän verran minusta on alkanut tuntua pahalta nähdä kymmenen vuoden takaisia videoita, joissa kaiken maailman häntäheikit panevat häntä edestä ja takaa.

Älkää nyt vain luulko, että kerron hänen oikean nimensä. Tai millaiselta hänen kotonaan näyttää. Tai millaisia kuvia hän on julkaissut itsestään, kun raskaus on ehkä ollut rankimmillaan. Piti katsoa jostain vanhasta kuvasta silmäterien yksityiskohtia, että varmistuin löytäneeni oikean ihmisen. Mutta totta. Aikuisen naisen muodot ovat ilmenneet ehkä lääkityksen myötä ja varmasti myös raskauden aiheuttamana. Pullistuneetkin kasvonpiirteet ja silmien yksiktyiskohdat riittivät vakuuttamaan, että olen löytänyt saman ihmisen.

Meille miehille ne naiset ovat vain anatomisia yksityiskohtia. Meitä ei kiinnosta heidän tunteensa. Emme vaivaa päätämme sillä, mistä he ovat tulleet studioon ja mihin he katoavat turhiksi osoittautuneine kuuluisuuden ja makean elämän toiveineen. Tai joutuvatko he palaamaan pieneen kotikyläänsä, josta useimmiten muutamia kuukausia sitten lähtivät pakoon ahdasmielisyyttä ja näköalattomuutta. Wellcome back to Snells Crossroads, Alabama! Oikein muutakaan keinoa ei ollut. Snellsin lähiseudulla olin kenkäkaupassa myymässä puoli vuotta. Vaikka Miamissa tai Los Angelesissa kenkämyyjän palkka on paljon korkeampi, se ei silti riitä elinkustannuksiin.

Miksi Liz alkoi pornomalliksi? "Well, I thought: Hell, why not!" Hän menestyi alalla, mutta paljonko jäi käteen? Kokemus. Rahaa hän kuitenkin pyytää yhdellä videolla. Tekikö kuuluisuus elämästä mahtavaa? Ei, ei näytä siltä. Mutta varmasti on ollut hienojakin hetkiä. Montako tuhatta vähemmän menestynyttä pornomallityttöä maailmassa on? Monelleko heistä on piankin onneksi, että ura ei urjennut uraa urkamalla?

Katuuko hän? En tiedä. Voisin ehkä kysyä, mutta kuten sanottu, hän on tuittupää. Jos sohaisen kipeään kohtaan, hän ei ehkä vastaa. Ja hiljaisuudesta ei sittenkään voi tehdä johtopäätöksiä, koska hiljaisuuden tai kiukunpuuskan motiivi ei ehkä olekaan oikeaan osunut kysymys vaan turhautuminen aina samoihin uteluihin.

Hänen enemmän tai vähemmän henkilökohtaisella somesivullaan on nyt kolmisenkymmentä jäsentä, jotka ovat saaneet tietoonsa hänen oikean henkilöllisyytensä ehkä samoin kuin minä. Ei se muuten ollut kovin vaikeaa, jos nyt ei ihan mahdottoman helppoakaan. Suurin edellytys kuitenkin taisi olla se, että kiinnostui hänestä: Kuka tuo ihminen on? Millainen hän oikeastaan on, kun julkisemmissa kuvissa ilmenee lähinnä pantavuus.

Voisin olla traaginen: sairas tyttöparka miesten törkeiden himojen kuvana. Mutta... helvetti, miksi ei?  Olen yrittänyt täällä blogissani kyseenalaistaa ainakin radikaalia valinnanvaputta. Siksi "miksi ei" on yhtä hyvä peruste kuin mikä tahansa. Ja toisaalta, en ole kovin kiinnostunut kaupan kassaneidinkään (tai -rouvan) henkilöllisyydestä. Voinhan minä sen nimilapun taas kerran katsoa. Siinä lukee "Tanja". Painotuksesta ja osin ulkonäöstä päätellen hän varmaan on Tatjana. Tanjakin voi olla sairas jollain tavalla. Ja itkee toisinaan yksinäisyyttään. Kenties hänelläkin on lapsi, jonka kanssa viettää sen ajan, joka työltä ja muulta jää. Ne kaikki kolme minuuttia kännykän, television ja vauvan muodostamassa bermudankolmiossa.

Panin merkille, että Tanjan nimikyltti on hänen rintansa päällä. Toisin kuin Lizillä, siinä on kyllä työpaita välissä, mutta ehkä hän silti tulkitsee, että taas tuo pervo tyyppi tuijottaa hänen naiseutensa ja äitiytensä yhtä ilmenemää. Vaan meillä päin ei ole tapana tatuoida etunimeä otsaan.

Niin että... ketä kohtaan minä olen ollut törkeä koska tiedän nimen, Lissua vai Tanjaa? Tiedän Lissusta enemmän kuin Tanjasta. Tanjasta en tiedä edes sukunimeä. Tanja ei ole niitä naisia. Enkä minä tiedä, onko hän yksinäinen, mutta kovin tavallista yksinäisyys nykyään on. Kukaan ei kysy, miksi Tanja on S-marketissa töissä. "Ja dumatala: suka, pochemu net!"

Välitämmekö me Tanjasta sen enempää kuin Lizistä? Lizin somesivustolla kolmisenkymmentä toivottaa hänelle hyvää uutta vuotta ja kyselee vauvan voinnista ja arkisista kuulumisistakin. Hyvin vähän tosin, mutta sanoisin, että lähimmäisenrakkaus vallitsee. Niin että kun seuraavan kerran menet kauppaan muistamatta Liziä, voisit edes hymyillä sille paikalliselle tanjalle!