Madonreikä

Avaruudessa on madonreikiä. Ne kuulemma alkavat mustista aukoista, jotka imevät itseensä, tapahtumien horisontin sisäpuolelle kaiken, joka erehtyy liian lähelle; ja ne päättyvät valkoisiin aukkoihin, jotka työntävä itsestään pois kaiken mahdollisen. Tai sitten jotakin muuta. En ymmärrä, kuinka aika ja avaruus voivat taipua, mutta voinhan minä sellaisista asioista puhua vaikuttaakseni fiksummalta kuin olen. Jos nyt haluaa haastaa minut, niin kerron, että ymmärrän vertauskuvan aika-avaruudesta kalvona, jota massiivinen . voisi taivuttaa. Mutta miten ajalla, avaruudella ja näiden yhdistelmällä voi olla sellainen ominaisuus kuin "taipunut"? Hyvä, kun olen saanut miellettyä jonkinmoisen kuvan ajan ja avaruuden yhteisyydestä. Kurkkaa tämän blogin varhaisimpiin teksteihin!

Kuka keksi pyörän? Joku nero? Vaikka se valkopartainen äijä Olipa kerran ihminen -sarjasta. Kuka keksi helikopterin? Leonardo da Vinci? Tai Leonardo da Valinardi? Wot da Fak? Entä jos kukaan ei keksinyt oikeastaan mitään, ainakaan ihan itse?

Teen ruman yleistyksen: koska olen näin helvetin nero tyyppi, enkä silti ole keksinyt yhtään mitään, yleistän, että ei sitten ole kukaan muukaan! Me kuitenkin olemme samanlaisia. Eromme ovat melko vähäisiä. Pitkän ruumiin suuressa päänupissa ei taida rehottaa paljon sen kummemmat aivot kuin pienemmässäkään. Jos eroja on, ne ovat vähäisiä. En luovu ajatusleikistäni, että kukaan ei ole keksinyt mitään - ainakin tämän pikku esseen ajaksi.

Laumasielu, -immuniteetti ja -äly! Onko kukaan yksinäisyydessään koskaan hiffannut mitään hyödyllistä tai hauskaa? Ehkä joku on saanut vähäisen virikkeen jostain ja yksinäisyydessään kehitellyt ja kokeillut sitä. Mutta entä Leonardo tai Albert Einstein. (Pituuden suhteesta älykkyyteen: olen sentin, parin tarkkuudella saman mittainen kuin Alpo Ykskivi. Se meidän kahden yhtäläisyydestämme.) Yksinäisyyteen joutunut ihminen voi kyllä kehitellä yhtä ja toista selviytyäkseen, mutta jos tyhjästä putoaa vauva maailmaan, niin keksiikö se muuta kuin paukuttaa kiviä yhteen? Ehkä tosiaan keksii - siinä vaiheessa kun jättää sormensa väliin.

Miten siis on mahdollista, että Leonardo kekkasi likimain toteuttamiskelpoisen idean helikopterista tai A. Einstein suhteellisuusteorian? Daa, he olivat neroja! Jee! Miksi he olivat neroja? Heillä oli korkea älykkyys? Miksi heillä oli korkea älykkyys? He jättivät sormensa paukuttamiensa kivien väliin. Ei, minä en jatka tästä taannoiseen pohdintaani, kuinka huomattavien älyllisten saavutusten taustalla on älykkyyden lisäksi helvetillistä raadantaa ja keskittyä kauemmin kuin muut. Siihen en palaa nyt. Se ei ole ristiriitainen tämänkertaisen ajatusrakennelmani kanssa, mutta ei myöskään saman tarinan aikaisempi osa. Tai edes jälkimmäinen.

Mallini on sellainen, että tuollaisesta aika-avaruuden madonreiästä joku tulevaisuuden viisas, tai vaikkapa enkeli tai yliopistotonttu, käy kuiskuttelemassa menneisyydessä sopivaksi katsomansa ihmispolon korvaan pakottavia ajatuksiaan ihmisen mittasuhteista, höyrykoneesta, kvanttimekaniikasta tai (... niin... Kun en ole superimmeinen, en tiedä, mitä suurta on yhä keksimättä ja tietämättä. Olen aikaisemmin blogissani pohtinut kaiken tietämisen edellytyksiä ja päätynyt siihen, että se on mahdottoman vaikea asia tiedettäväksi.)

Jossain hyvin muinaisessa Egyptissä pikkupoika leikki kelluvan tukin ja äiteen lakanan kanssa, ja isä rähjäsi rannalta, että tules sieltä joelta hölmöilemästä, krokotiili vielä vie sinut! Täällä on tärkeämpääkin tekemistä kuin ajelehtia vastavirtaan tuulen mukana! Alistuneena poikaparka kauhoo rantaan ja palaa jauhinkivien ääreen. Myllynkivi kaulaan niille, jotka tekevät lapsille pahaa (Jeesus Nasaretilainen, op. cit. Matteus, Markus, Luukas ja Pasi)! Yöllä poikaparan korvaan jokin mystinen henki kuiskuttelee jotakin kaukaisesta merestä, teräksestä, nelimastoparkeista, hiilikuitumastoista, dyneemaköysistä, roottoripurjeista, purjelentokoneista, avaruuspurjeista, kesämekosta kuin purje... Koska uni jotenkin sävähdytti, poika piirtää yksinkertaisen kuvan unensa näystä. 3000 vuotta myöhemmin muuan Mooses löytää kuvan jostakin hiekan peittämästä puunpalasta...

Sama koskee monia muitakin asioita. Jossain nykyisen Lähi-Idän suunnalla yritettiin kauan sitten saada tolkkua siihen, kuka on maksanut veronsa ja kuka ei. Kun ihmisiä oli paljon ja kaikki saman näköisiä, piti keksiä luku- ja kirjoitusjärjestelmä. Luvut oli helppo juttu. Jokaista asiaa kohden yksi sormi, jokaista varvasta kohti kymmenen sormea. Mutta kirjoittaminen, kuinka se käy? Aluksi piirreltiin kuvia. Sitten kekattiin, että sama se, mikä venkura mitäkin tarkoittaa, kunhan merkitys pysyy aina samana. Joku kertoi nähneensä unen, jossa kokonaisia, pitkiä puheita oli merkitty muistiin vain noin kolmella varpaallisella mitättömiä kiemuroita. Kumma, kun ei tuo kirjoitustonttu ole vieläkään tullut kunnolla kuulluksi Kiinassa ja Japanissa, vaikka kummassakin on maailman sivu osoitettu huomattavaa kognitiivista kyvykkyyttä.

Mistä tämä salainen kuiskuttelija sitten tietää, mitä tuleman pitää? Voimme tietenkin päätellä, että hän on voinut kurkata madonreiästä, mitä tuleman pitää, ja pohtinut, että ahaa, aikanaan tulen ja veden voimalla kuljetetaan laivoja. Miksei hän sitten oitis kuiskutellut höyrykoneista jollekin Nooan pojalle. No katsos: ihminen on jäärä. Uudet ajatukset eivät kelpaa. Ne leimataan hömpötykseksi. Lisäksi, jotta uusi tieto tulisi hyväksyttyä, pitää olla riittävä määrä edeltävää tietoa. Höyrykone ei synny, vaikka kuinka tietäisi, että kuuman, paineistetun veden avulla voi siirtää energiaa, jos käytössä on vain savipurkkeja ja heppoista metallintapaista. Jotta edes ne lukeneimmat, kokeneimmat ja kekseliäimmät saataisiin tajuamaan tuo yksi mukamas uusi keksintö, sillä poikkeusyksilöllä pitää olla riittävät taustatiedot uuden sovittamiseksi vanhaan tietojärjestelmään. Ei, hitto vieköön, käynyt päinsä mennä Platonille liikaa höpöttämään hevositta kulkevista vaunuista, jotka liikkuvat hevositta vielä ylämäkeenkin. Tai sivuvastaiseen tuuleen purjehtivista laivoista. Platon olisi naureskellut jaloon partaansa, höpissyt jotakin ideoista ja patistanut takaisin luolan perälle.

Essee tarkoittaa kokeilua. Tämä vanhan tiedon täydentyminen madonreiästä hiljakseen putoavan tulevaisuuden tiedon perusteella on mietityttänyt minua kauan. Nyt voimme todeta, että paska idea. Yhtä hyvin voin kertoa, että jokin jumala tiputtaa uutta tietoa sitä mukaa kun vanha alkaa tuntua tylsältä. Alunperin tämä idea oli mielessäni jotenkin visuaalinen rinkula: vanhaa tietoa vyöryy madonreiän kautta tulevaisuutta keksiville toisen todellisuuden ja tulevaisuuden viisaille. Sekosin omaan näppäryyteeni ja melkeinpä harmittaa. Nykyään uuden tiedon katsovan syntyvän vanhaa yhdistelemällä. Joku keksi kuulan ja sitten vähän myöhemmin joku keksi pistää kuulia kahden sisäkkäisen kehän väliin ja tuli keksineeksi laakerin. Laakeriseppele ja kuula päähän vain!

Ei auta itku internetissä. Ehkä tieto ei olekaan itseään ruokkiva, ajallinen ynnä kehämäinen systeemi. Ehkä joku tosiaan keksii jotakin uutta, kun oikein helvetisti raataa tai jättää sormensa kahden kiven väliin. Keksimisen mysteeri jää ilman mystistä selitystä tälläkin kertaa. Luovuus karttaa määritelmää: jos joku määrittelee luovuuden, pian joku huligaani tekee jotakin joka ei sovi määritelmään, mutta on silti uutta ja vielä kiinnostavaa.

Perhana! Kävin keskustelua itseni kanssa ja puhuin itseni pussiin. En viitsi vannoa palaavani tähän aiheeseen, yksipäisen köyden paradoksi oli hauskempi juttu. Vai voisinko yrittää lohduttautua sillä, että jos myyttinen tieteistarina uuden keksimisestä ei toiminut, on vielä mahdollisuus yrittää jotakin ihan varteenotettavaa?