Oxy, moron!

Eija on kaunis nainen. Ilmeisesti hän on myös fiksu. Niinpä häntä kuunnellaan. Puheenjohtaja pyysi pitämään kokouksen lyhyenä, että pääsemme nauttimaan maisemista. Eija sai puheenvuoron, kun kokousta oli jatkunut puoli tuntia, ja käsiteltävistä kuudesta asiasta neljä oli nuijittu pöytään. Sitten tosiaan tuli Eijan alustuksen ja esityksen aika. Puolen tunnin kohdalla mittani alkoi täyttyä. Hänen asiansa oli sinällään ihan fiksu. Olen jopa kiinnostunut siitä. Mutta hän itse muistutti taannoin, ettei kukaan jaksa lukea pitkiä tekstareita. Minkä hiton takia minun pitäisi kuunnella hänen esitystään, joka jatkui ja jatkui, vaikka ohjeena oli olla ytimekäs ja hiljalleen vaihtuva maisema todella oli näkemisen arvoinen?

Mitä Eija sanoi? Ensin hän puhui ihan kiinnostavia asioita. Olin hetken innostunut. Sitten alkoi tulla stiignafuulaa, aikamme muotisanoja: vaikuttavuus, terveys, tarinallistaminen Ja. Niin. Edelleen. Nousin paikaltani ja kiipesin prykälle juttelemaan miehistön kanssa. Katselimme lintuja ja muistelimme reitillä tapahtuneita muutoksia. Itse olen kulkenut sitä viimeksi kauan sitten, he taas tunsivat reitin nykytilan huomattavasti paremmin. Yhteisiäkin muistoja löytyi, siis sellaisia, joista on enää muisto jäljellä, kuten muuan diktaali.

Olen ennekin vastustanut kaikenlaisia muotisananparsia, koska ajan mittaan niistä tulee merkityksetöntä lätinää. Esimerkiksi "interaktiivinen" tarkoittaa mitä tahansa, missä käyttäjän tai toisen osapuolen toimesta seuraa jotakin. Kuten tunnettua, kahva on oven käyttöliittymä ja ovi kokonaisuudessaan on interaktiivinen asia: kun kahvaa painaa ja vetää, ovi tarjoaa pääsyn. Daa. Viestinnän teoriassa stimulus-repsonse -teoria on ihmisiän vanha asia.

Eija hankkeet ovat saaneet kiitettävästi rahoitusta. En väheksy hänen hankettaan, en totisesti. Se on loistava. Miten niin kliseisen muovinkappaleen päässä onkin kehkeytynyt niin loistava ajatus? Vai onko hän nussinut sen joltakulta tunnolliselta, harkitsevalta ja älykkäältä ajattelijalta, joka on selvästi vähemmän hohdokas persoona. Joka tapauksessa Eijan järki siis riittää kyseisen idean höystämiseen väheksymilläni muoti-ilmauksilla.

Pohdin vain, että tunnetaankohan hänet valtakunnallisissa tiede- ja taiderahastoissa. Vai onko niissäkin asiantuntijoina niin helvetin paksupäisiä mänttejä, että tuo muotipaskanjauhanta pätee? Okei - hänen ideansa on hyvä. Mutta ei hänen ideansa ole ainoa hyvä - enkä viittaa omiin viritelmiini, joita laadin joitakin vuosia sitten. Nyt tajuan, mikä niissä on vikana sen lisäksi, etten esittänyt suunnitelmaani raflaavasti.

Otetaanpa pieni sukupolvien välinen näkökulma. Se taide- ja tiedepolvi, joka antoi sysäyksen nykyisille muotiajatuksille, vakiinnutti asemansa ja omakotitalonmaksumahdollisuutensa joskus 90-luvun lopulla tai ehkä aikaisemminkin. Nyt nuorempi polvi syöttää heille heidän omaa pajunköyttään saadakseen rahaa tieteelliseen ja taiteelliseen ja etenkin näitä yhdistävään työhönsä. Arvoisa mahdollinen lukija, jos olet nyt yliopisto-opiskelija, kuuntele huolella, mitä joitakin vuosia sitten väitelleet juttelevat kahvipöydässä. Heidän ajatuksin voit saada rahaa.

Puhuin rumasti Eijasta. Hän on (varmasti) ihan hyvä ihminen. Onhan hän tohtorikin - ja minä en. Silti minä mietin, että monetko ihan vilpittömästi uskovat johonkin uuteen hienoon ajatukseen, kuten vaikka uusmaterialismiin, ja moniko oivaltaa, että käsitettä sopivasti viljelemällä ja venyttämällä voi saada vähän rahaa. Joka tapauksessa olen jo nähnyt ilmauksen "uusmaterialistinen representaatio".  Jossakin gradussa se oli, ja se sille gradulle ansioksi laskettakoon. Hieno oxymoron - paitsi että minä tietenkin ymmärrän väärin käsitteet "uusmaterialistinen" ja "representaatio". 

Minua aikanaan nyppi, kun en osannut esittää mitään ratkaisua diskursiivisen maailmankuvan ongelmiin, vaikka hyvin tiesin, että jos lyö vasaralla sormeen, niin varmasti sattuu. Minulle kerrottiin, että kipukin on keskustelunvarainen asia ja sosiaalinen konventio. No, kuten eilen kuulin pintapelastajia siteerattavan: "Kaikki kipu, mikä ei tapa, on turhaa." Nyt siis taide- ja humanististieteellisissä piireissä on vähitellen herätty ajattelemaan, että todellisuus ei sittenkään ole ihan keskustelunvarainen. Uusmaterialismin käsitettä on maassamme tarjoilleet mm. kaksi entistä opiskelukaveriani, joista ainakin toinen on huimasti minua älykkäämpi (ja kauniimpi). Ajatus on minusta hieno: se on sitä, mitä kaipasin, eli kokemustemme materiaalisesta todellisuudesta riippuva luonne. Olen lukenut hienoja, negaatioihin perustuvia määritelmiä uusmaterialismille. Aivan vilpittömästi toivon, että se pystyisi jotenkin yhdistämään huuhaa-humanismin ja edes viisaimmat luonnontieteelliset ajattelijat jotenkin hedelmällisesti. 

Miksi vain osaankin pelätä, että kohta uusmaterialismikin tarkoittaa mitä tahansa? Huolelliset, vilpittömät ja tunnolliset ihmiset pyrkivät pohtimaan, mitä ilmaus voisi tarkoittaa samalla, kun muotijargonilla hakemuksiaan höystävät pahvipäät tyytyvät negaatioihin ja lypsävät rahaa ulkotaiteellisin ja -tieteellisin keinoin. Tosin ihminen on osa työtään aivan kuin hän on osa esteettisesti arvioimaansa maisemaakin. Mikä siis on ulkotaiteellista tai -tieteellistä? Ja jos ei mikään, mikä on taiteellista ja mikä tieteellistä? Eija, voisiko mitenkään olla niin, että jos haluaa olettaa uusmaterialistisen maailmakuvan pätevän, olisiko tarpeen edes teoreettisesti ja abstraktiona olettaa havaitsijan olevan toisinaan havainnoistaan erillinen olio siinäkin tapauksessa, että ympäristö määrää tehtävien havaintojen mahdollisuuksia? Jos ei, niin entäpä jos pudotan sinut valtamereen, viisi kilometriä syvään kohtaan. Alapuolellasi on haita, kaskelotteja, jättiläismustekaloja ja vaikka mitä. Ja jo aivan pinnassa kelluvat poltinkarvoin varustetut kuutiomeduusat, joiden aiheuttamaan kipuun voi hyvinkin kuolla. Tunnetko syvällisesti olevasi osa ympäristöäsi, vai hyväksytkö kuuluvasi siihen vasta kun olet kuollut, ruumiisi jäänteet ovat uponneet pohjaan ja mikrobit tehneet niistä pääosin selvää?