Loppumaton köysi, avaruus, ihmiselo ja romantiikka

Edellisessä tekstissäni esitin ajatusleikkin yksipäisestä köydestä. Haluan täydentää sitä nyt lyhyesti vielä. Matemaatikko-Juha-ystäväni tosiaan kommentoi puhelimessa tekstiäni tavallisella kohteliaisuudellaan ja suopeudellaan. Oikein erikseen hän soitti siitä asiasta minulle, mikä ilahdutti. Hän mainitsi, että matematiikka tuntee erilaisia äärettömyyksiä. Rehellisyyden nimissä minun pitää todeta, että en ihan hahmottanut näitä, emmekä niistä kovin syvällisesti edes keskustelleet.

Jäin kuitenkin pohtimaan yhtä näkökulmaa, tai kahta, miten vain haluaa hahmottaa: jos meillä on loppumaton köysi, se voi täyttää minkä tahansa tilan, jopa avaruuden. Jos meillä on loppumaton avaruus, joka siis ei lopu tiiliseinään, jollaisen mahdollisuuden esitin, niin mikä tahansa köysi mahtuu sinne suoraksi - myös loppumaton!

Jäin pohdiskelemaan tässä kaareutumista, jollaista avaruus Einsteinistä alkaen suurten tiedemiesten mukaan harjoittaa. Pohdin, että kaartuuko se suoraksi kuvittelemani köysi sittenkin. Ilmeisesti tästä ei ole kyse - paitsi että jos köyteni on suorana avaruudessa, ja jokin kohta siitä kohtaa painovoimakentän, niin kyllä se kaareutuu. Taikka no... jos köyteni ei taivu: jos köysi ei voi tulla galaksin luokse, pitää galaksin tulla köyden luokse!

Sitten asiasta huomattavan etäällä olevaan toiseen:

Sain eilen illalla luettua Volter Kilven romaanin Kirkolle. Niin olen saanut luettua Kilven koko Saaristosarjan: Pitäjän pienempiä, Alastalon salissa ja Kirkolle. Alastalon salin lukeminen on melkoinen lukusaavutus, mutta myös -kokemus ja ehdottomasti paras kaunokirjallinen elämys, mitä kenellekään voi koskaan tarjota - kuten olen tässä blogissa aikaisemminkin kainosti vihjaissut. Toki tuon elämyksen välttämätön ehto on, että osaa suomea äidinkielenään tai kuten äidinkielenään.

Kilven kieli on huikaisevan hienoa. En kuitenkaan kuvaile sitä tässä. Ken kiinnostuu, hakekoon Alastalon salin käsiinsä. Kirjojen tajunnanvirta on nasevaa ja osuvaa kuvailevuudessaan. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se lämpö, jolla Kilpi kirjojensa henkilöihin suhtautuu. Sitähän minä en voi tietää, millainen kirjailija oli luonteeltaan, hän kuoli 80 vuotta sitten. Olen jopa vähän yrittänyt kysellä, mutta mahtaako monikaan hänet tuntenut enää olla elossa. Mistä minä tiedän, vaikka hän olisi ollut kärttyisä äijänkäppänä, mutta kirjoissa elää kuitenkin yli ääriensä pursuva suopeus, joka ei kuitenkaan ole naiivia tai epärealistista. Hän suhtautuu joskus huumorillakin ihmisten puutteisiin, mutta kuitenkaan hän ei tuomitse ihmisten tekoja kirjoissaan. Tullimiehet voivat olla hölmöjä ja naimaton, nuori tyttö raskaana, mutta kuitenkin asiat kääntyvät hyvin päin. Aikaisemmin olen hyväksynyt romantiikasta määritelmän, että siinä uskotaan lopulta aina käyvän hyvin. Ja niinhän Kilven kirjoissa pääasiassa käy, vaikka niissä kuvataan vaivaisen vanhuksen kuolemaa, ei-toivotun lapsen surmaa ja monia muitakin asioita, joita ihmiselämässä tapahtui 1800-luvulla ja tapahtuu yhä. Volter Kilpi on siis kaikkea: realisti, romantikko, humoristi ja myös surun kuvaaja.