Ajatusten aurajoki

Valvoin koko yön. Mielessäni velloivat kauhuajatukset. Ja se ei ollut mikään kotoinen Auraoja, vaan mantereen levyinen tulvavuoksi. Karmeimmat ajatukset eivät häviä Johanneksen ilmestykselle - sillä erolla, että mielessäni eivät olleet vertauskuvat vaan konkreettiset, olemassa olevat asiat. Vähän mukavammat ajatukseni liittyivät jälleen sukupuoleen. Pohdiskelin, että useimmille sukupuoli on helppo juttu: syntyvällä vauvalla on pippeli tai pimppi ja elämä on sukupuoli- ja seksuaalisuusasioiden suhteen sitä myöten selvä. Hiukan mutkikkaammaksi asia kävi, kun yritin jälleen aprikoida, mikä sukupuoli oikeastaan on. Tästähän jo kirjottelinkin, mutta ihmettelemättä jäivät sukupuoli-nimellä tunnetun ilmiökokonaisuuden synty ja olemus. Mikä perimmältään tekee miehen tai naisen? Jos asiaa tutkaillaan näkyviä sukuelimiä laajemmin, päädytään äkkiä kromosomeihin ja raskaudenaikaisiin ja myöhempiinkin hormoneihin. Jos tarkastellaan vielä lähemmin, päädytään yksilön sukupuolikokemukseen. Tämä on kiistanalainen asia, jossa yhdet vetoavat siihen, että kokemus olisi muka jokin vapaan valinnan asia ja toiset taas ovat äityneet tutkimaan erilaisuutta kokevien aivoja ja tehneet kiinnostavia havaintoja. Koska tämäkin asia oli liian simppeli ja ainakin tuttu, aloin pohtia, kuinka kääntää englanniksi Volter Kilven romaani Alastalon salissa. Kehtaan väittää, tämä viimeinen asia on ihmiskunnan vaikein ongelma, vaikkei ehkä suurin.

Hitostako tuo ajatusten aurajoki oikein virtaa? Yöllä olisi kiva nukkua, ei valvoa. Pelottavien ajatusten parissa valvominen on hirveää. Pimeässä maatessani koin ihan konrkeettista pelkoa ajatusteni vuoksi. Sukupuoleen liittyvät ajatukset ja Alastalon salin kääntäminen eivät ole pelottavia ajatuksia, eivät edes hämmentäviä, mutta pitäessään valveilla nekin ovat pakaroiden välistä.

Yö nyt tietenkin on ajatusten aikaa, kun selvin päin ja muita häiritsemättä ei paljon muuta voi tehdä. Olisihan tuo kiva soitella kitaraa, mutta naapuri ehkä sai juuri unen mietteiltään, eikä kaipaa sähkökitaratulkintaani J. S. Bachin kiharaisesta viulukappaleesta. Enhän minä sillä, että naapuria säröllä soitettu sähkökitara sinällään haittaisi, mutta kun minä en sittenkään ole poikkeuksellisen taitava käytännönmuusikko. Niinpä sitä sitten aprikoi sitä, mitä ajatusten aurajoki tietoisuuteen syöttää. Voimmeko tästä päätellä, että alitajuntamme on ajatusten aurajoen synonyymi? Niin ja/tai näin, näin niin, että, kuten ennenkin olen pohtinut, jotta ahdistavan ajatuksen voisi torjua, sen tulee, kuitenkin, ensin, tietoisesti, olla mielessä. Kierre on pirullinen. Jotta voin torjua ajatukset omasta kuolemastani, oman kuolemani ajatuksen pitää olla tietoisuudessani. Paskat, sanon minä! (Reunahuomautus: älkää peljätkö, pääsyni säännölliseen psykoterapiaan on vireillä. Edellinen lääkärini oli tehnyt siitä aloitteen ja anomuskaavakkeen viimeisteltäväkseni. Luullakseni siitä syystä, että hän lähti vuodenvaihteessa muualle töihin, kyseinen kaavake jäi toimittamatta minulle ja eteenpäin, ja niinpä sain sen käteeni vasta nyt, kolme kuukautta myöhemmin. Olen käynyt kyseisellä polilla tällä välin vähintään viisi kertaa.)

Ihmisellä on kuulemma 50 000 ajatusta päivässä. Hauska ajatus. Siinä on miete tyttöineen. Mutta mikä on yksi ajatus? Missä kulkee aistimuksen ja ajatuksen välinen raja? Onko kipu siis ajatus vai ei? Entä tunne, onko pelko ajatus? Tai voisiko asiaa lähestyä niin, että onko verbaaliseen muotoon puettavissa oleva mielensisältö tällainen ajatus, jonka voi laskea tuohon 50 000:een? Käykö siinä tapauksessa niin, että visuaalinen ajatus ei ole ajatus? Tämä on vähän konstikasta. Esimerkiksi ruuvin toiminnan ymmärtäminen on minulle visuaalisesti aika helppo juttu. Mutta voi taivas, jos minun pitäisi tässä ruveta sanallisesti selittämään, kuinka ruuvi toimii! Taidan mielummin ruveta kääntämään Alastalon salia swahilin kielelle. En taatusti suoriudu ruuvin toiminnan selittämisestä 50 000 sanalla, mutta ei sen tajuamiseen silti päivää kulu. No, joskus jatkuva näköaistimus kertoo enemmän kuin 50 000 sanaa. (Onko näkyvän todellisuuden tajuntamme muuten jotenkin jatkuvaa, vai jakautuuko se jotenkin yksittäisiin kuviin, kuten elokuvafilmi? Ainakin voimme kuullen havaita lyhyempiä erillisiä ajanjaksoja kuin nähden, joten arvaan, että näemme maailmamme erillisistä kuvista koostuvana elokuvana.)

Palataan vielä tuohon ajatusten sanallisuuteen ja havaintoon. Minä tykkään tuijotella mietteissäni liikennevälineen ikkunasta ulos. Näen esmes bussin ikkunasta kuinka metsä ja pellot vaihtelevat. Vaivun ajatuksiini, pohdin vaikka sitä, tuleeko siskoni linja-autoasemalle vastaan vai kävelenkö omin nokkineni hänen luokseen. Kuitenkin samalla havaitsen, että pelto vaihtuu metsään. Jos se nyt sitten on sekametsää, niin pohdinko, että kuusi, haapa, koivu, koivu, haapa, haapa, kuusi, mänty, kuusi kuusi, koivu...? Siskoni vastaantulosta huolimatta olen siis havainnut, että linja-auto kulkee sekametsän halki.

Ovatko nämä ajatukset peräkkäisiä vai rinnakkaisia? Ihmisen ajukoppa ei ole yhtä nopea kuin tietokone. Sen sijaan se on näppärä käsittelemään monia rinnakkaisia asioita, joista pääosa ei edes ole tiedossamme. Aivot esimerkiksi hallitsevat hengitystä jatkuvasti, vaikka emme jatkuvasti ajattele sitä. Voimme hengittää samaan aikaan kun mietimme siskoa ja näkemiämme puita. No, ylipäätään emme taida olla tietoisia aivojemme toiminnasta. Voimme kyllä tahtoessamme keskeyttää hengityksemme, mutta siitä meillä ei ole välitöntä tietoa, kuinka se aivoissa tapahtuu. Olen tosin joskus kokenut voimakkaan intuition ja oivaltamisen ilon päässäni ja koko vartalossani. Ehkä väite aivojen toiminnan tiedostamattomuudesta on liiallinen. 

Joskus tuntuu, että on jonkun kanssa samalla aaltopituudella. Voisin tässä määritellä sen niin, että sama virike aiheuttaa saman tai ainakin samankaltaisen ajatuksen. Yhteen aikaan puhuin nuoremman veljeni kanssa tämän tästä niin, että toinen aloitti virkkeen ja toinen puhui sen loppuun. Kun paljon viettää aikaa yhdessä, niin se on tietenkin ymmärrettävää: asiat ja niihin liittyvät asenteet ovat kummallekin tutut. Joskus näin käy myös entuudestaan vieraan ihmisen kanssa. Olen saanut kokea tällaista yllättävää samanaaltopituisuutta muutaman kerran eläissäni. Yhden kanssa menin naimisiin, kahden kanssa olen yhä hyvä ystävä, vaikka melko harvoin tapaamme. Yhden kanssa tiemme ovat eronneet, mutta onneksi ei erimielisyyksien vuoksi. Arvelen siis, että ajatuksia syntyy virikkeistä.  Virike voi olla oman mielen sisältö tai havainto. Ja on siis ihan relevanttia kysyä, ovatko nämä virikkeetkin ajatuksia. (Onko koko todellisuutemma vain kielellisiä ajatuksia?) Yksinkertaisemmat näistä ovat luokkaa "viisi", "kuusi" tai "koivu". Nämäkin ovat jo aika mutkikkaita. Osaamme erottaa kuusen koivusta ja numeraalit substantiiveistä, ja lisäksi meillä on kyky luokitella puut, kuuset, koivut ja luku tahi numero viisi. Siihen ei tarvitse kummoista yhteistä aaltopituutta, että useammalle ihmiselle syntyy samaan aikaan samasta virikkeestä miete "viisi". Se jo vaatii jonkinmoista yhteenkäypyyttä ajatusmaailmassa, että ilmiö "kuusi" ei synnytä useamman havaitsijan mielessä vain ajatuksia kuusipuusta tai luvusta kuusi, vaan ajatuksen "homonyymi", sana, jolla on kaksi merkitystä. Tai onhan sillä kolmekin merkitystä: kuu + possessiivisuffiksi, "sinun kuusi".

Harhailin Pekka-ystäväni kanssa Turun lentoaseman lähimetsissä. Emme olleet tyyten eksyksissä, mutta ihan tarkkaakaan sijaintitietoa meillä ei ollut. Siinä tallustellessamme juttelimme palindromeista, joista minä pidän, ja joiden kehittelemisessä Pekka on melkoinen mestari. Poikkesimme metsään - lentokenttäteemaan sopivasti nimetyltä - pätkältä nimeltään Aviatie. Kun olimme aikamme talsineet soita ja kankaita, oivalsin, että olemme lähestymässä lähtöpaikkaamme. Tokaisin spontaanisti: "Ei taivas! Aviatie!"

No jestas, mikä teksti tämäkin on! Pää on, mutta ei häntää. Tai sitten on häntä, muttei päätä. Pääpää ja häntäpää. Aloin kirjoittaa ajatusten aurajoesta, että saisin ahdistavat mietteet mielestäni ja ylipäätään ajatella jotakin, koska pidän tällaisesta vähemmän konkreettisesta aprikoinnista ja kirjoittelusta. Usein tiedän, mihin kirjoitelmallani tähtään, mutta tällä kertaa en, ja sen huomaa. Päädyin öisistä pakkoajatuksista Aviatielle. Tämä Aviatie-ajatus tosin oli jo tietoinen epäjohdonmukainen hyppäys asiasta toiseen. Jos tässä tekstissä tulisi seuraava kappale, se tarkastelisin pyramidien rakentamista. Sitähän ei vieläkään tiedetä, kuinka niin jättimäiset rakennelmat on saatu aikaan vuosituhansien takaisella tietämyksellä ja keinoilla. Sekään ei riitä vastaukseksi, että piiskaamalla riittävän monta orjaa riittävän kovasti, sillä on olemassa näkemys, että pyramideja rakentelivat pikemminkin melko hyvinvoivat ammattilaiset. Pahkasika-lehdellä oli vetoava selitys noista rakennushankkeista: pyramidit rakennettiin ensin kyljellään ja käännettiin sitten pystyyn. Väittäisin, että pyramidin pystytys on huomattavan helppo homma Alastalon salin kääntämiseen tai ruuvin toiminnan sanalliseen selittämiseen verrattuna. Ja kaikki nämä ovat helppoja siihen verrattuna, että seuraisi minun ajatuksenkulkuani alitajunnasta blogiin asti!

(Edit: Alastalon salisso on kuin onkin käännetty: ruotsiksi. Olisi poskettoman hienoa jutella jonkun ruotsinkielisen laitoksen lukeneen ja ruotsia äidinkielenään puhuvan kanssa!)